Elias Koskimies: Ihmepoika

Elias Koskimiehen esikoisromaani Ihmepoika (Gummerus, 2014) alkoi kiinnostaa jo keväällä, kun Koskimies esitteli sitä Gummeruksen tilaisuudessa. Kesti kuitenkin tänne räntäiseen marraskuuhun, että sain varattua kirjan ja kuljetettua sen kotiin luettavaksi. Hyvä kuitenkin näin, sillä lempeä kirja toi hyvää fiilistä harmauden keskelle.

Katson lastenhuoneen ikkunasta ulos Pikkumetsään. Kohtaloni on TODELLA KOVA: olen neljätoistavuotias nobody Pohjois-Pohjanmaalta, Suomesta. Sean Penn ei ole työntämässä päätäni kaasu-uuniin eivätkä fanit sekoa edessäni itkuisen kirkuvaksi massaksi.

On vuosi 1988 Pohjanmaalla. 14-vuotias poika, perheessään toisiksi nuorimmainen, hengaa tyttöjen kanssa välituntisin invavessassa, matkaa haavemaailmoihin kodin takaisessa pikkumetsässä ja kaipaa New Yorkiin toteuttamaan unelmaansa. Kaikki ei aina mene kuitenkaan kuin Suosikin megatähtien tarinoissa, vaan pojan isän sairastuu vakavasti ja ajaa koko perheen kriisitilaan. Pojankin on päätettävä, miten hän saisi oman äänensä kuuluviin lähes mykäksi ajautuneessa perheessä ja tukahtuneessa kylässä.

Osittain omaelämäkerrallinen teos kertoo nuoren miehen kipuilusta ympäristössä, jossa erilaisuutta katsotaan alta kulmain. Ajattelin etukäteen teoksen olevan hyvin erilainen, tässä kerronta kuitenkin keskittyy lähinnä perheen sisäisiin kipuiluihin ja niiden heijastumiin sen jäsenissä. En kuitenkaan ollut missään nimessä pettynyt vaan oikeastaan ilahtunut Koskimiehen valitsemasta kerrontatavasta. Tarinan pojan kertomus tuntuu todelta, mutta on samalla sopivan lennokas ja omaääninen, että poikaan voi samaistua ja hänen pyrkimyksiään tsempata.

Kaikki hyvin, minä toistelen, kaikki hyvin. Minun tulee ajatella ja toimia kuin kuvitelmieni möreä-ääninen lääkäri. Äiti tulee tuota pikaa kotiin. Hän mäkättäisi isälle, veisi tämän lääkäriin, ja ennen kuin olisin saanut puhkiselatun Suosikin Madonna-aukeaman luettua, he olisivat taas kotoana. Iltakahvin ääressä mukit käsissämme me nauraisimme yhdessä tälle kaikelle.

Nuoruuden kuvaus huudahduksineen (aivo sulaa!) ja pohjanmaan murteineen on paikoin myös hauskaa luettavaa. Teos lienee omalla tavallaan myös aikansa kuva, vaikken osaa sitä sinänsä kommentoida kun en tapahtuma-aikaan vielä kovin vanha ollut. Koskimiehellä on joka tapauksessa taito elävöittää tekstissään nuorten ehdotonta ja vimmaista elämää, jossa tupakkaa poltetaan salaa, autiotalolla on parhaat bileet ja kaikki pohtivat mahtaako Pökäle tuoda paikalle viinaa.

Ihmepoika on lempeä ja hieno nuoruudenkuvaus erilaisesta pojasta, joka haluaa olla jotain enemmän kuin ympäröivä yhteisö haluaisi. Toivon, että kirja löytää lukijoitaan niin nuorten kuin heidän vanhempiensakin joukosta ja raivaa tilaa kaikille ihmelapsille.

On ilo kirjoittaa tämä Ihmepojan bloggaus päivänä, kun äänestys tasa-arvoisesta avioliittolaista hyväksyttiin eduskunnassa. Ehkä vähitellen tästäkin maasta tulee mukavampi paikka kaikille ihmepojille ja -tytöille.

Tämän kylän homopoika rakastui kirjaan jo ennen sen ilmestymistä, Erja kuvaa tätä raikkaaksi ja uskottavan oloiseksi nuorisokuvaukseksi.

Elias Koskimies: Ihmepoika
Gummerus, 2014. 191 s.
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Lavalta: Persona (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen

Kansallisteatterin Persona alkoi syksyn mittaan kiinnostella ja näytäntökauden lähestyessä loppuaan värväsin seuralaisekseni Heidin. Näytelmä herätti odotuksia, näyttelijöiden tiesin valmiiksi olevan hyviä mutta sisällöstä en tiennyt juuri mitään.

Näyttelijä Elisabet Vogler (Marja Salo) on lopettanut puhumisen, mutta henkistä tai fyysistä vikaa ei tunnu löytyvän. Lääkäri lähettää Elisabetin nuoren hoitajansa Alman (Minka Kuustonen) kanssa kesäksi merenrantahuvilalle uskoen tämän tekevän Elisabetin terveydelle hyvää. Elisabet alkaakin piristyä Alman seurassa, vaikka puhetta ei edelleenkään kuulu. Alma puolestaan alkaa kertoa Elisabetille hyvinkin tarkkaan omasta elämästään.

Puheliaan ja puhumattoman naisen vuorovaikutus on kiinnostavaa katsottavaa. Marja Salon läsnäolo lavalla on vahva, vaikka ääntä ei juuri kuulu. Minka Kuustonen puolestaan tekee mainion roolityön virkeänä Almana, jolla kuitenkin on on omat salaisuutensa. Naisten yhdessäolon seurauksena todellisuus alkaa muuttua joksikin erilaiseksi, sanomattomia asioita jää roikkumaan ja naisten identiteetit alkavat sekoittua.

Kuva: Tuomo Manninen

Oikeastaan huomaan, että en osaa sanoa näytelmästä juuri mitään järkevää. Tiistai-iltana käytin esityksen nähtyäni kuvailua ymmärrystä pakoileva ja olen edelleen samaa mieltä. Tuntuu, että luovin jossain lavasteiden rantaruovikossa enkä aivan näe sitä perimmäistä tarkoitusta tai saavuta lopullista ymmärrystä. Myöskään lavastus ei herättänyt tällä kertaa mitään erityisiä tuntemuksia (paitsi että se eräs verhokohtaus oli todella hieno) ja äänimaailma tuntui lähinnä hämmentävältä.

Mutta ei se haittaa, sillä näinkin esitys oli joka tapauksessa hyvä kokemus. Salon ja Kuustosen yhteistyötä katseli ilokseen ja heidän roolihahmoihinsa oli helppo uskoa, vaikkei heitä välttämättä ymmärtänytkään. Vahvaa työskentelyä, olen iloinen että kävin katsomassa tämän näytelmän.

Ymmärtämättömyys myös houkutteli varaamaan näytelmätekstin kirjastosta (ruotsiksi!).

***

Meidän oli seuralaiseni Heidin kanssa tarkoitus aloittaa Personasta uudenlaisen, dialogihenkisen bloggaustavan testaus, mutta homma karahti vähän karille. Tulkitsimme esitystä eri tavoin ja lopulta päädyimme juttelemaan muun muassa koirista ja auktoriteeteista. Ei sillä, hyviä keskusteluja nekin mutteivät kovinkaan näytelmää käsitteleviä. Palaamme siis asiaan jonkin toisen esityksen tiimoilta, toivottavasti lähitulevaisuudessa.

Massimiano Bucchi: Newtonin kana

Ei Newtonin vaan miehen valmistama kana.

Ruoka, tiede ja niiden yhdistyminen molekyyligastronomiassa ovat itselleni läheisiä aiheita, olihan gradunikin perusidea siellä. Näin ollen syksyllä suomeksi julkaistu Massimiano Bucchin Newtonin kana - tiede keittiössä (Gaudeamus, 2014) tuli pyydettyä ihan arvostelukappaleena luettavaksi.

Bucchi kertoo teoksessaan ruoanlaiton noususta tieteen pariin valottaen sitä historiallisesta näkökulmasta. Newtonin kanassa viljellään kiinnostavia ja hauskoja anekdootteja kuuluisista luonnontieteilijöistä ja heidän tavalla tai toisella ruokaa koskevista tutkimuksistaan sekä pyrkimyksestä saada gastronomia luonnontieteeksi esimerkiksi fysiikan ja kemian rinnalle.

Kana nousee esiin muuten muissakin kuin Newtonista kertovissa anekdooteissa, muun muassa Baconilla oli oma kanansa. Ruoka-aineet tuntuvat myös liikkuvan tiedepiireissä tiiviisti mukana niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta tuttujen aineiden avulla on helppo tuoda tiede lähelle suurta yleisöä, toisaalta kollegoiden halveksuttuja tutkimuksia verrataan keittiössä puuhasteluun.

Leppoisaan lukemiseen Newtonin kana on kuitenkin hieman raskas. Lähdeviittaukset on jätetty tekstin sisään, joten sulkumerkkien seassa luoviminen hidastaa lukemista ja tuo kaiken lisäksi mieleen sen jo taakse jätetyn gradun. Lisäksi usein turvaudutaan pitkiin lainauksiin, jotka kiinnostavuudestaan huolimatta muuttivat lukemisen luonnetta. Muutoin teksti on kyllä varsin sujuvaa vaikkei mitenkään kovin leikilliseksi missään vaiheessa ryhdy. Rakenteellisesti kirja on joka tapauksessa hauska, se on nimittäin jaettu lukuihin alkupaloista digestiiviin.

Erityisesti pidin lopun molekyyligastronomia-osuudesta, jossa kerrotaan varsin kattavasti tästä nuoresta tieteenalasta ja jätetään hienosteleva molekyylikokkaus nestemäisine salaatteineen sun muineen täysin huomiotta. Mieleen jäivät myös kiistat kaakaon terveyshaitoista, Pasteurin tutkimukset mikro-organismeista ja Robert Hooken tieteelliset kokeet Caffé Garrawayssa.

Newtonin kana oli alkukankeuden jälkeen varsin mielenkiintoista lukemista. Teksti pysyy ymmärrettävällä tasolla, mutta toisaalta lisälähteitä halajavalle on tarjolla kattava luettelo artikkeleita ja kirjoja, joihin tutustua. Ruoan ja tieteen ystävälle tämä ei ole lainkaan hassumpi valittava luettavaksi, eli suosittelen tätä kyllä jos aihe nappaa vähänkään.

Kiitokset Gaudeamukselle arvostelukappaleesta.

Massimiano Bucchi: Newtonin kana - tiede keittiössä (Il pollo di Newton. La scienza in cucina, 2013)
Gaudeamus, 2014. 216 s.
Suomentanut: Laura Lahdensuu
Kansi: Heikki Rönkkö

Lavalta: Viimeinen vuoro (Teatteri Tuike)

Kuva: Teatteri Tuike

Syksyn jännittävimpiä hetkiä oli astelu Teatteri Tuikkeen tiloihin marraskuisena lauantai-iltana. Paikallisen teatterin syksyn esitys, jo IIKKA-palkinnollakin palkittu, Viimeinen vuoro lupaa katsojille kauhua aistiteatterin merkeissä. Esitys siis koetaan silmät peitettyinä ja tapahtumat aistitaan pääasiassa kuulo- ja hajuaistin avulla.

En itse pidä kauhusta ollenkaan, sillä olen todella säikky ja jopa huvipuistojen kummitusjunat tuppaavat olemaan meikäläiselle liikaa. Paikallista teatteritaidetta on kuitenkin ilo tukea, joten pitihän sitä tänne uskaltaa. Sen verran kuitenkin jänistin, että varasin itselleni ns. pelkääjän paikan, jossa katsojaan ei esityksen aikana kosketa. HC-paikkalaisille jännitystä lisätään tuomalla mukaan lähikontakti esitykseen.

Viimeisessä vuorossa astutaan metrojunaan, joka on luonnollisesti illan viimeinen. Matka ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, sillä kyyti pysähtyy keskelle metrotunneleita. Kyseessä ei kuitenkaan ole matkustajille niin tuttu tekninen vika, vaan tunnelissa taitaa kulkea muutakin kuin sähköllä toimivia vaunuja matkustajineen. Tämän enempää ei juonesta kannattane paljastaa, sillä yllättävyys on luonnollisesti osa esityksen tehoa.

Esitys on todella intensiivinen alusta asti. Matkustajat saatetaan penkeilleen yksitellen, nyt jo silmät peitettyinä. Kun kaikki ovat kyydissä, kuuluu kaiuttimista tuttuja metron ääniä. Illuusio toteutuu oivallisesti. Metrorataa paremmin tunteva voi alkaa päätellä (kuten minä tein), missä vaiheessa tapahtumat alkavat viimein eskaloitua. Itse istuin siinä mielessä varsin sopivalla paikalla, että esimerkiksi lämpötilan vaihtelut vaikuttivat todella hyvin ja samalla pystyi jalkojen säikkytärinän naamioimaan pienoiseksi paleluksi. Esityksen teho nojaa paljon myös katsojan mielikuvitukseen, kun näköaisti ei ole käytössä. Vilkkaampaa kauhukuvastoa päässään pyörittävät voivat saada itsensä varmasti aikamoisiin tiloihin.

Esityksen päättyessä olo on hieman absurdi. Olimme seuralaisten kanssa täysin varmoja, että esitys ei mitenkään voinut kestää reilua 45 minuuttia, mutta kello todisti luulomme vääriksi. Aika kuluu siis Viimeisen vuoron parissa yllättävän nopeasti. Tiimi on tehnyt hyvää työtä. Käsikirjoitus on Nina Rinkisen ja Aarne Lindenin käsialaa, ohjaus Rinkisen. Näyttelijöinä kuullaan Lindeniä, Venla Vannelaa ja Nina Rinkistä, musiikista ja äänitekniikasta vastaa Otso Helos. 

Täytyy kiitellä, että myös tällainen jänishousu pystyi kokemaan esityksen ilman pakottavaa tarvetta rynnätä panikoiden salista ulos (saatoin kyllä pari kertaa avata silmät silmikon takana ja tuijotella hetken polviani). Meidän esityksessämme ei hysteeristä kiljuntaa kuulunut, mutta muutamassa aikaisemmassa kiljumisen ketjureaktio on kuulemma lähtenyt oivallisesti käyntiin. Paatuneille kauhunkululuttajille suosittelen siis HC-paikkoja, niitä jäivät vähän haikailemaan myös seuralaisista kaksi jotka varmuuden vuoksi ottivat pelkääjän paikat uuden teatteritekniikan parissa.

Extemporen blogissa on hieno Nina Rinkisen haastattelu esityksen tiimoilta ja Kulttuurikuurin Meri on kirjoittanut kiinnostavan muttei spoilaavan arvion esityksestä.

Esityksen uusi tuleminen nähdään helmi-maaliskuussa ja liput ovat tulossa varattavaksi piakkoin, joten kannattaa seurata vaikka Teatteri Tuikkeen facebook-sivuja. Kauhua vierastaville on myös tarjolla aistiteatteria, sillä esitettävänä on samaan aikaan hurmaava Pieni tulitikkutyttö, jonka kävimme katsomassa viime vuonna. Suosittelemme lämpimästi molempia esityksiä.

J.S.Meresmaa: Mifongin mahti

Kuvan matelija ei liity mifonkeihin millään tavalla, ainakaan tietääkseni.

Yksi kirjasyksyni odotetuista teoksista oli J.S. Meresmaan Mifongin mahti (Myllylahti, 2014), joka jatkoi rytinällä Mifonki-sarjaa. Jos sarjan aikaisemmat osat ovat vielä lukematta, voit kurkata vaikka ekan kirjan arviotani täältä. Kirjan takakantta suurempia spoilauksia ei tässä tekstissä tule, mutta jos ei sellaisiakaan tahdo lukea voi ainakin seuraavan kappaleen hypätä yli.

Lapsi, sinun on palattava takaisin. Mahtisi ei jaksa pitää sinua enää hereillä tässä todellisuudessa.
Ei vielä. Haluan tietää mikä oikein olen. Suuri Punainen, kerro minulle. Hänen päänsä nuokahti. Hän taisteli väsymystä vastaan.
Sinä tiedät, mikä olet. Nyt, palaa takaisin.
Ei, minä --
Palaa takaisin.

Tapahtumat alkavat seitsemän vuotta edellisen kirjan lopun jälkeen, mutta turhia muisteloita ei alkuun ole sisällytetty. Kaksoset Ciaran ja Fewrynn ovat kasvaneet teini-ikään ja eron hetki alkaa olla lähellä. Ciaran lähetetään Merontesiin oppimaan ja ottamaan paikkansa kuninkaana Fewrynnin jäädessä pantterikansan luo harjoittelemaan maagisia taitojaan. Vuodet vierivät ja kaksoset etääntyvät toisistaan, mutta kun Ciaran haavoittuu vakavasti salamurhayrityksessä on Fewrynnin lähdettävä myös Merontesiin. Salamurha ei myöskään ole ainoa kuninkaan ongelma, sillä kaupunkia vaivaa ikävä kirous jolla on vakavia seurauksia, mutta kirouksen poisto ei tule olemaan aivan yksinkertaista.

Vaikka edellisen osan lukemisesta on jo jonkin aikaa, ei tarina turhia jorinoitse menneestä vaan hyppää suoraan toimintaan. Henkilöhahmot ja tapahtuvat palautuvat kuitenkin tarinan mittaan mieleen ja se mikä ei palaudu, unohtuu tarinan tiimellyksessä (haaveilen kyllä siitä, että sitten kun sarja on valmis lukisin sen yhteen pötköön). Vauhdikas ja seikkailuntäyteinen tarina vie joka tapauksessa mukanaan ja jaksaa koukuttaa, hengähdyshetkiä ei edes osaa kaivata kun odottaa jo mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

Ihailen kovasti Meresmaan kykyä kirjoittaa tapahtumantäyteistä ja omaäänistä seikkailufantasiaa. Mifonki-sarja ei ole ehkä räjäyttänyt tajuntaani, mutta se on koukuttanut minut maailmaansa jo kolmeen kertaan. Viihdyttävä seikkailufantasia tuntuu olevan minulle yksi parhaimmista rentoutuslukemisista ja Mifongin mahti toi ehdottomasti lisää potkua harmaaseen marraskuiseen työviikkoon.

Kirjan reilut 500 sivua tuli nimittäin luettua yhden arkipäiväsatsin aikana lähinnä työmatkojen aikana. Mifongin mahti oli ehdottoman viihdyttävää kotimaista fantasiaa, jota luki ilokseen. Nyt kysymykseksi jää vain, että milloin se seuraava osa tulee?

Myös Kirsi oli viihtynyt kirjan parissa, Kirjaneidon tornihuoneessa kirja luettiin ahmien (tekstissä muutamia juonipaljastuksia aikaisemmista osista, toim.huom.).

J.S.Meresmaa: Mifongin mahti
Myllylahti, 2014. 516 s.
Kansi: unohdinpa tarkistaa tekijän

Lavalta: Frankenstein (NT Live)

Kuva: National Theatre

Kannattaa selvästi seurata kanssabloggaajien toimintaa sosiaalisessa mediassa, sillä bongasin Tallen päivityksestä National Theatren Frankensteinin tulevan taas encore-esityksinä Finnkinon teattereihin. Kehuttu esitys oli mennyt ohi jo parikin kertaa, joten nyt olin heti skarppina ja liput tuli kömpelösti varattua kännykkäsovelluksen kautta. Odotettu ilta koitti sitten vihdoin marraskuisena maanantaina.

Nick Dearin uudelleen sovittama versio Mary Shelleyn klassikkoromaanista nähtiin ensi kertaa Lontoossa 2011. Erikoisen tästä Frankenstein-tulkinnasta tekee se, että päärooleissa nähtävät Benedict Cumberbatch ja Jonny Lee Miller vuorottelevat tohtori Frankensteinin ja Olion rooleissa. Meidän näkemässämme esityksessä Cumbertbatch nähtiin Oliona ja Jonny Lee Miller Frankensteinina.

Juonikuvio lienee tuttu, mutta kerrattakoon se lyhyesti. Tohtori Frankenstein onnistuu siis yrityksessään luoda elämää, ihminen, mutta kauhistuu henkiinherännyttä luomustaan ja häätää sen pois laboratoriosta. Olio ei kuitenkaan kuole, vaan vaeltaa ihmetellen kunnes kohtaa vanhan miehen, joka opettaa hänet puhumaan, kirjoittamaan ja ajattelemaan. Muu maailma ei kuitenkaan ole yhtä suvaitsevainen ja itsensä petetyksi tunteva Olio ajautuu koston kierteeseen tarkoituksenaan löytää luojansa ja saada selitys sille miksi hän on sellainen kuin on ja miksi kohtalonsa on olla ilman kumppania. Onnellista loppua ei tämä näytelmä nää, vaan katsoja saa kokea päähenkilöiden kierteen kohti vääjäämätöntä lopputulemaa.

Viime vuoden keväällä tästä Nick Dearin versiosta nähtiin versio myös Kansallisteatterin lavalla. Pidin silloin esityksen visuaalisuudesta ja tarinan moniulotteisuudesta. Täytyy kuitenkin myöntää, että Lontoon versio pesee tällä kertaa kotimaisen. Visuaalisesti en ehkä osaa sijoittaa toista toisen ylle, kummallakin oli puolensa, mutta jostain syystä tämä National Theatren versio tuntui kevyemmältä katsoa. Syy saattaisi jopa olla niin yksinkertainen kuin lavan ilmavuus: National Theatren lavalla esitys saa hengittää, kun taas Kansallisteatterin synkät lavasteet olivat paljon raskaammat.

Oli miten oli, oli hienoa nähdä Lontoon Frankenstein vihdoin ja viimein. Esitys on taidolla rakennettu ja sen hahmot kiinnostavia. Cumberbatchin muutos lapsenomaisesta ihmettelijästä kostonhimoiseksi suunnittelijaksi on uskottava ja silti inhimillinen. Jonny Lee Miller jää hahmonsa kanssa Cumberbatchin varjoon, mutta hänen jäyhäilmeinen Frankensteininsa tuntuu jopa enemmän todellisuudesta irtaantuneelta kuin hylkiönä kohdeltu Olio.  Myös muu roolitus on oivallinen, mieleen jäi erityisesti idealistisen raikas Naomie Harris Elizabethin roolissa.

Koreografiallisesti esitys oli mielenkiintoinen. Erityisesti alussa nähtävä Olion herääminen ja liikkumaan opettelu muistutti mielestäni lähes nykytanssia ja kohtaus jatkui yllättävän pitkään. Olion kamppailu olemassaolosta ei välttämättä saanut ainakaan minua heti samaistumaan hahmoon, mutta kiinnostumaan kyllä. Modernin tanssin kaltaisia elementtejä oli havaittavissa muuallakin, niistä ehkä kauneimpana Olion uni, jossa hän kohtaa naispuolisen vastineensa.

Traaginen näytelmä ei ole leppoista katseltavaa, mutta reilun kaksituntisen esityksen jaksaa helposti istua. Etenkin lopussa tunnelma tiivistyy ja vaikka loppuratkaisun jo tietää, ehtii jollain tavalla toivoa kaiken kääntyvän toisin. Nyt jään vain miettimään, että pitäisipä vihdoin lukea se romaani kun se kerran tuolla hyllyssä odottaa.

Frankenstein nähdään vielä maanantaina24.11., silloin Oliona Jonny Lee Miller ja Frankensteinina Benedict Cumbertbatch. Ainakin Helsingin näytökseen oli vielä lippuja jäljellä.

Donna Tartt: The Goldfinch

Ajattelin olla ovela. Nappasin Donna Tarttin uusimman järkäleen The Goldfinchin (2013) itselleni Audiblesta äänikirjana, päälle 30-tuntisen kirjan kuuntelisi varmaan kätevästi autolla ajaessa eikä tarvitsisi käyttää varsinaista kirjojen lukuaikaa tähän. Teos kun kuitenkin kiinnosti, pidin kovasti Jumalat juhlivat öisin -kirjasta ja kehujakin oli tästä kaiken lisäksi kuulunut.

Theodore matkaa äitinsä kanssa museoon katsomaan Carel Fabretiuksen mestariteosta, Tikliä (The Goldfinch). Taidematka päättyy onnettomasti, sillä Theon äiti kuolee tapaturmaisesti. Theo kuitenkin selviytyy hengissä ja mukaan päätyy sattumien kautta myös kuuluisia Fabritiuksen maalaus. Kirja seuraa Theodoren elämää seuraavat 14 vuotta, kun hän opettelee elämään äidittömänä Las Vegasissa epävakaan isän ja tämän uuden naisystävän kanssa sekä oppii vähitellen antiikkikaupan salat hurmaavan Hobien johdolla. Paljon muutakin tapahtuu, hyvin paljon, ja jätän juonen tiivistämisen kirjan paremmin lukeneille.

Takaisin asiaan, ei mennyt sitten ihan suunnitelmien mukaan tämä. Heinäkuussa aloitin kuuntelun, lokakuussa sain sen vihdoin ja viimein loppuun. Kuuntelin kyllä kirjaa autossa ja välillä muulloinkin, mutta tarina ei varsinaisesti kutsunut takaisin seuraansa. Juoni tuntui rönsyävän niin tuhottoman moneen suuntaan, että punainen lanka katosi hetkittäin ja kuuntelu oli oikeastaan välillä aika puuduttavaa. Paluu tarinan pariin oli loppujen lopuksi suhteellisen helppoa kunhan sen sai aikaiseksi, eteneminen kun oli melko hidasta, mutta henkilöhahmoihin kiintyminen jäi väliin.

Onneksi kirjassa oli sentään todella mainio lukija David Pittu. Ääninäyttely onnistui luontevasti ja kerronta oli selkeää, joten siinä mielessä tässä pysyi hyvin kärryillä. Ääni myös oli kovin miellyttävä. ja erilaiset murteet ja korostukset, esimerkiksi Boriksen itäeurooppalainen aksentti, onnistuivat ainakin omaan korvaani hyvin. Jos lukija olisi ollut huono, olisi tämä teos jäänyt ehkä kesken.

Voi kyllä hyvinkin olla, ja varmaan onkin, että formaatti vaikutti tällä kertaa elämykseen aika paljon. Jos tämän olisi lukenut vaikka nojatuolissa istuskellen, olisi kokemus ollut erilainen. Tuulilasinpyyhkijöiden ja moottoriteiden kuvittama kuuntelumaisema luo oman tunnelmansa ja osa kirjan kohdista meni varmaan ohikin, kun keskittyi etsimään sitä omaa liittymäänsä tai yrittäessä liittyä muun liikenteen sekaan.

Ei siis tullut suosikkia tässä Tarttin uutukaisesta, mutta ei se susihuonokaan ollut. Taulun ympärille kasvava juoni ja antiikkibisneksen kuvailu oli sellaista, josta pidin kovasti. Huumemeininki sun muu puolestaan ei iskenyt yhtään ja niistä osan olisi mielestäni voinut editoida pois. Jos Tarttin seuraava kirja on vähän lyhyempi, saatan antaa sille mahdollisuuden.

Kirsi analysoi kirjaa tarkasti ja hienosti, Ilselän Minna puolestaan uppoutui kirjaan täysin.

Donna Tartt: The Goldfinch
Hachette Audio, 2013. 32 h 29 min.
Lukija: David Pittu

Lavalta: Supernaiivi (Ryhmäteatteri)

Kuva: Janne Siltavuori

Ryhmäteatterin syksyn näytelmä, Erlend Loen samannimiseen romaaniin perustuva Supernaiivi oli minulle yksi kauden odotetuista esityksistä. Kirjasta, ja muistakin Loen tuotoksista, pidin aikanaan kovasti ja olenpa nähnyt siitä myös oivallisen näytelmäversion Teatteri Vantaassa vuonna 2009. Rima oli siis korkealla.

Supernaiivi on tarina 25 vuotta täyttävästä nuoresta miehestä (Ylermi Rajamaa), jonka suunta elämässä on hukassa. Matkoille lähtevä veli antaa asuntonsa lainaan ja siellä mies nyt sitten istuu ja miettii, mitä elämältään haluaisi. Kirjoittaa listoja, haaveilee tyttöystävästä ja ystävystyy samassa rapussa asuvan eskari-ikäisen Börren kanssa. Elämän ja maailmankaikkeuden tarkoitus vain tuntuu, kaikesta huolimatta, pakoilevan otetta. Rajamaan kanssa lavalla nähdään Anna-Riikka Rajanen, Minna Suuronen, Robin Svartström ja Ville Vierikko (joka vuorottelee Ville Mäkelän kanssa).

Lavalle kuin huomaamatta hiippaleva Rajamaa on suunnattoman sympaattinen Supernaiivi. On jotenkin hämmentävää huomata, miten joku voikin näyttää niin mukavalta. Mukavuuden lisäksi Rajamaa osaa kuitenkin myös eläytyä elämänsä kanssa kipuilevan nuoren miehen rooliin huikean hyvin ja melkeinhän tätä olisi voinut katsoa vaikka monologina.

Ei sillä, muutkin näyttelijät ovat erittäin hyviä ja taipuvat Tiina Lymin ohjauksessa moneen. Anna-Riikka Rajanen poukkoilee lavalla jos jonkinlaisissa rooleissa, mutta rauhoittuu kuitenkin viehättävästi Lisen rooliin. Minna Suuronen kantaa harteillaan suurinta roolimäärää suoriutuen urakasta kunnialla, mieleen jäi erityisesti roolisuoritus hieman takakireänä Lisen äitinä. Ville Vierikko piipahtaa lavalla vain Supernaiivin isän roolissa, mutta hiljaisen miehen olemus vakuuttaa. Robin Svartström onnistui yllättämään positiivisesti, hieman nimittäin jännitin miten mies suoriutuu hurmaavan eskarilais-Börren roolista mutta sehän oli oikea napakymppi. Kuinka monta eläintä sä olet nähnyt?

Kuva: Janne Siltavuori

Näytelmä sai pitkästä aikaa haikailemaan Loen teosten lukemisen perään. Muistan, kuinka ihastuin Supernaiivissa punaisiin palloihin ja hakkaleluihin, mainiosti ne oli tietysti otettu myös näytelmään mukaan. Kaipaamaan jäin kuitenkin lopun Empire State Building -kohtausta, se kun on kirjasta yksi kirkkaimmin mieleenjääneitä ja esityksen alkupuoliskon perusteella sitä kovasti odotin kun pohjustusta tuntui olevan. Ja jos jotain tässä kritisoisi, niin paikka paikoin esitys tuntui olevan myös turhan terävä reunoiltaan, (huudettuja) kirosanoja olisi voinut mielestäni jättää edes jonkin verran pois.

Kaiken kaikkiaan Ryhmäteatterin Supernaiivi oli kuitenkin lempeä kokemus. Nuoren miehen kipuilu ja kasvu sopivat hyvin hieman uniseen lauantaipäivän olotilaan ja esityksestä jäi hyvä mieli. Lisäksi väliajalla oli taas tosi hyvää pullaa.

Teatterikärpäsen puraisuja -blogin Talle oli muuten antanut tälle täydet viisi tähteä, kannattaa käydä sielläkin lueskelemassa, Skenetin Martti Mäkelä kuvailee tätä puolestaan myös hyvän mielen teatteriksi.

Lavalta: Kojoottikuu (Espoon kaupunginteatteri)

Kuva: Stefan Bremer

Musiikki loppuu, valot syttyvät. Aplodien aika, silmiin kihoaa ihan vahingossa kyyneleitä. Espoon kaupunginteatterin Kojoottikuu onnistui vetämään jalat alta rehellisellä ja tarkalla otteellaan.

Gabriela (Iina Kuustonen) on kotona ja odottaa miestään Benitoa (Mikko Leppilampi) palaavaksi armeijan työtehtävistä. Aavikolla hiekka päätyy joka paikkaan ja ääninä kuullaan vain kojoottien ulvontaa, seurana on vain lemmikkikissa (Hanna Raiskinmäki). Naapurin poika Martín (Olli Rahkonen) yrittää saada Gabrielaa kiinnostumaan itsestään, mutta heikoin tuloksin. Paremmin onnistuu taivaalla loistava kuu (Niklas Häggblom), joka soittaa Gabrielalle serenadeja ja tanssittaa, eikä huonosti pärjää Kissaa vikittelevä Kojoottikaan (Janne Marja-aho). Ulkopuolisuuden ja rakkauden kaipuu koskettaa kuitenkin kaikkia.

Jussi Tuurna kertoi ennen esitystä teosesittelyssään, kuinka idea Kojoottikuusta on kytenyt jo noin vuosikymmenen hänen ja ohjaaja Johanna Freundlichin mielissä. Kypsymisaika ei selvästikään ole huono asia, sillä Kojoottikuu tuntuu eheältä ja jollain tavalta vaivattomalta esitykseltä. Puhenäytelmä on kääntynyt läpilauletuksi musikaaliksi upeasti ja kohtaukset virtaavat toistensa lomaan kuun paistaessa taivaalta.

Täytyy aivan ensimmäiseksi todeta, että roolitus on oivallinen. Pääparina nähtävät Kuustonen ja Leppilampi tekevät vahvaa työtä toisistaan vieraantuneina aviopuolisoina, eikä uskottavuutta vähennä lainkaan se että näyttelijät on viimeksi nähnyt komediasarjan hahmoina televisiossa. Raiskinmäki ja Marja-aho ovat dynaaminen pari Kissana ja Kojoottina, alkuvoimaisia ja kaunisliikkeisiä, ulvonnassaan aitoja. Rahkonen puolestaan on hellyyttävä innokkaana nuorukaisena, rakkaudenkipeänä ja itsestään niin kovin varmana mutta silti haavoittuvana. Eikä viimeiseksi tässä mainittava Häggblom jää vähäisimmäksi, sillä muotoaan muuttava Kuu hurmaa sekä viiksekkäänä dalimaisena hahmona kuin glitteriin pukeutuneena tähtenä. Kaiken lisäksi Kuu vielä soittaa niin montaa soitinta, että ei voinut kuin ihailla.

Kuva: Stefan Bremer

Hienon roolituksen lisäksi lavalla nähdään orkesteri, jota johtaa Jussi Tuurna ja soittajina kuullaan Esko Grundströmiä, Topi Korhosta ja Sara Puljulaa. Massa on pieni, mutta tehovoima sitäkin parempi. Virtaava musiikki kuljettaa näytelmän kohtauksesta toiseen, leikittelee, luo tunnelmaa. Musiikin tavallaan jopa unohtaa, niin luontevasti se on osa esitystä. Täytyy myös nostaa hattua niin orkesterille kuin näyttelijöillekin, sillä läpilauletussa esityksessä työssä saa olla koko ajan eikä tunnin käytännössä tauoton musisointi voi olla mikään läpihuutojuttu.

Ihailtava on myös näyttämöä, jonka lavastuksesta vastasi Mark Väisänen. Aavikko tulee todeksi, vaikka oikeaa hiekkaa ei juuri näykään. Illuusio kuumasta ja kuivasta, tähtitaivaan valaisemasta aavikosta on hieno. Revontulihallin vahvuuksia esitystilana on selvästi sen muunneltavuus ja Espoon kaupunginteatterissa tunnutaan myös osaavan tämä erilaisten elementtien tuominen lavalle.

Ei tämän kaiken jälkeen toisaalta pitäisi olla yllätys, että esitys viehätti juuri minua. Kyseessä on kuitenkin musikaali, joka liikkuu täysin vaivattomasti minulle tärkeän maagisen realismin kuvastossa. Kuinka monelle kissat puhuvat, kysyy Gabriela, mutta ei jää sitä sen kummemmin pohtimaan. José Riveran näytelmä on vain yksinkertaisesti hieno, hyvin rytmitetty, kauniisti esitetty ja kaiken lisäksi täydellisesti lopetettu.

References to Kojoottikuu Make Me Hot, kiitos työryhmä ja Espoon kaupunginteatteri!

Scott Lynch: Locke Lamoran valheet

Melkein harmittaa, että Scott Lynchin Herrasmiesroistot-sarjan aloittavaan osaan Locke Lamoran valheet (WSOY, 2007) ei ollut tullut tartuttua jo aiemmin. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, kirja päätyi hyppysiini lukupiirin kautta. Vaikken nyt kirjan ns. viralliseen käsittelytilaisuuteen pääsekään, oli sen lukeminen silti äärimmäisen hyvä juttu.

Locke Lamoran perussääntö oli seuraava: hyvän huijauksen suunnitteleminen vei kolme kuukautta, harjoitteleminen kesti kolme viikkoa ja uhrin luottamus joko saavutettiin tai menetettiin lopullisesti kolmessa sekunnissa. Tällä kertaa hän suunnitteli käyttävänsä ne kolme sekuntia olemalla kuristettavana.

Orvoksi jäänyt Locke Lamora päätyy oppilaaksi Perelandron temppeliin, jossa pappistoiminta on hieman erilaista kuin suuri yleisö luulee. Kahdessa aikatasossa kulkeva tarina kertoo Locken matkasta herrasmiesroistoksi ja nykyhetkessä liikutaan Locken oman rosvojoukon kanssa suuren huijauksen tiimellyksessä. Venetsiaa muistuttavassa Camorrissa roistojen työtä mutkistavat rosvojen kiltajärjestön säännelty toiminta, valppaat keltanuttuiset vartijat ja vaarallisimpana Harmaa kuningas, jolla tuntuu olevan jotain kostettavaa kaupungin roistoille.

Täytyy myöntää, että aivan alussa tarina ei jaksanut kiinnostaa. Räkänokkaisen pojan temput Varjomäellä ja pitkiksi venyvät kuvailut Camorrin kaupungin arkkitehtuurista ja rakenteesta eivät jaksaneet innostaa. Alussa myös häiritsi, kun valepuvussa olleet henkilöt liikkuivat sivuilla toisinaan muodossa Locke/valeasunimi ja sulkumerkkien käyttö oli paikka paikoin hämmentävän runsasta. Jossain parinsadan sivun kohdalla kelkka kuitenkin kääntyi ja tarina vei täysin mukanaan (eikä niitä kauttaviivojakaan enää tainnut näkyä). Rakennustaiteeseen keskittyvät välinäytökset pännivät edelleen hieman, mutta tarinan imu oli joka tapauksessa kova ja henkilöihin kiintyi ihan tosissaan.

Olin oikeastaan yllättynyt siitä, miten rajusti Lynch henkilöhahmojaan riepotteli. Ei ollut helppoa elo tällä roistojoukolla ei. Ihan josswhedonmaisiin sfääreihin Lynch ei sentään taivu, mutta kyllä tässä sai kulmiaan hämmentyneenä kohotella. Tarinankerronnassa oli myös käytetty hienoa ja usein yllättävää kikkailua, joka ainakin minussa herätti ihastusta ja lukemisen riemua.

Herrasmiesroistoilla on aina oma paikkansa sydämessäni ja taisipa Locke kumppaneineen kaivertaa sinne myös itselleen pienen kolon. Hitaasti lämpesin, mutta mukaan tuli tempauduttua ja nyt uskallan suositella teosta oikein lämpimästi.

Sääli, että kirja ei aikanaan ilmeisesti myynyt riittävästi sillä seuraavia osia ei olekaan sitten suomennettu. Onneksi ovat sentään englanniksi eli tarinaa pääsee halutessaan jatkamaan.

Risingshadow'n puolella kirjaa suitsuttelee yksi jos toinenkin.

Scott Lynch: Locke Lamoran valheet (Herrasmiesroistot #1; The Lies of Locke Lamora, 2006)
WSOY, 2007. 541 s.
Suomentanut: Tero Valkonen
Kansi: Sami Saramäki

Michael Booth: The Almost Nearly Perfect People

Onko Pohjolassa kaikki paremmin?

Joskus keväällä Hbl:ssä oli laaja juttu journalisti Michael Boothin teoksesta The Almost Nearly Perfect People: The Truth About the Nordic Miracle (Random House, 2014). Lukuisat onnellisuustutkimukset ja muut "paras paikka asua"-tyyppiset tutkimukset olivat herättäneet Tanskassa asuvan brittitoimittajan huomion ja saaneet tämän kiinnostumaan siitä, ovatko huhu Pohjolan paremmuudesta tosiaan totta. Suurennuslasin alle päätyvät itseoikeutetusti Tanska, Islanti, Norja, Suomi ja Ruotsi.

En varmaan olisi kirjaan tarttunut ilman tuota lehtiartikkelia, mutta hyvä näin. Boothin teos on kiinnostava ja yllättävän helppolukuinen, vaikka teoksen läpikahluu etenikin verrattain hitaasti. Harvoin sitä on onnistunut kiinnostumaan naapurimaiden bruttokansantuotteista ja hallintomuodoista näin paljon.

So, how do I hope to hold your attention for the duration of this book? The short answer is that I find the Danes, Swedes, Finns, Icelanders, and even the Norwegians utterly fascinating, and I suspect you will, too, once you find out the truth about how brilliant and progressive, but also how downright weird, they can be.

Täytyy tosin myöntää, että ihan hirveästi ei mieleen jäänyt kun ei sillä silmällä teosta lukenut. Lähinnä se, että Tanskassa on tosi pieniä firmoja, islantilaiset kokkaavat todella outoa ruokaa, Norjassa maksetaan paljon veroja ja Ruotsissa ihaillaan kuningasperhettä, vaikka lähes kukaan ei monarkiaa kannatakaan. Ja se, että Suomessa ihmiset kuulemma väistävät metroista/junista/ratikoista poisastuvia. Edellisiin en osaa kommentoida, mutta tämä viimeinen on kyllä ihan puppua tai sitten Booth on vieraillut Helsingissä jonain erikoispäivänä.

Booth muuten mainitsee ihailevansa Suomea paljon. Tämä on kuulemma outo maa, mutta hieno sellainen. Suomi-osioon kuului muun muassa kuvaus reissusta yleiseen saunaan Kalliossa, tutustuminen eukonkantokisoihin ja tietysti sitä keskustelua alkoholista. Mutta pääosin ihan hyvässä hengessä kuten muidenkin maiden osalta, jossain määrin kriittisesti mutta kiinnostavasti.

Michael Booth: The Almost Nearly Perfect People: The Truth About the Nordic Miracle
Random House, 2014. 416 s.
Kansi: Jonathan Cape

Ludvík Vaculík: Marsut

Ei marsuja vaan lemureita Prahan eläintarhassa.

Kesän Prahan matkan innostamana Tšekki alkoi kiinnostaa maana. Vastaan tuli sitten sopivasti Hyönteisdokumentti -blogin juttu Ludvík Vaculíkin Marsuista (Tammi, 1977) jonka päädyin varaamaan kirjastosta kun kuulosti niin omalaatuiselta. Samalla tulisi luettua vaihteeksi taas yksi Keltaisen kirjaston kirja.

Joulu oli tulossa ja meillä pohdiskeltiin lahjoja. Ajattelin marsua. Neuvottelin Evan kanssa, olisiko se oikea lahja pojillemme, lääkettä Pavelin kaipuuseen ja hyvä vastaveto Vašekin kirpuille. Eva hylkäsi marsun ehdottomasti, se kuulemma inhotti häntä. Niinpä menin heti seuraavana aamuna ostamaan sen.

Pankkiiri asuu vaimonsa Evan (ammatiltaan opettaja, mikä ei kuitenkaan haittaa) ja kahden poikansa kanssa Prahassa. Elämä on melkoisen normaalia, vanhemmat käyvät työssä ja lapset koulussa. Joululahjaksi päädytään kuitenkin hankkimaan toiselle pojalle marsu ja se tuntuu käynnistävän jonkinlaisen outojen tapahtumien kierteen. Pankkiiri alkaa tutkia marsun käytöstä samalla kun yrittää ottaa selvää, mitä kummaa pankissa tapahtuu ja miten tämä liittyy ekonomiin. Homma menee pian melkoisen absurdiksi ja sitä on oikeastaan aika vaikea selittää.

Näin kirjan luettuani voin todeta, että lopussa homma meni niin oudoksi että en välttämättä ihan pysynyt perässä kaikessa mitä rivien välissä tapahtui. Se ei kylläkään varsinaisesti haitannut, omalla tavallani nautin kirjan käsittämättömyydestä ja omituisuudesta vaikka meno äityi välillä aika häiriintyneeksi (Katsoisin mielelläni.). Sopiva pituus varmaan auttoi tässä, juttu ei venynyt liian pitkäksi.

Hämmentävyys ei myöskään tässä kirjassa saanut minua kiukkuiseksi, joskus täysi selittämättömyys vain ärsyttää ja saa suhtautumaan kirjaankin nuivasti. Marsuissa oli kuitenkin jotakin pohjattoman kiinnostavaa. Ja toisaalta oli mukavaa palata sen kera Prahaan. Ei siis hassumpi lukukokemus.

Ludvík Vaculík: Marsut (Morčata, 1970)
Tammi, 1977. 196 s.
Suomentanut: Kirsti Siraste
Kansi: ?

Maria Carole: Tulen tyttäriä

Sähköpostiin tupsahti arvostelukappaleena Maria Carolen uutuusromaani Tulen tyttäriä (Osuuskumma, 2014) ja koska puhelimesta puuttui sopivasti lukemista tuuppasin kirjan sinne. Kun mies vielä tajusi hankkia meikäläiselle sellaiset hienot kosketusnäyttösormikkaat, tuli Tulen tyttäriä luettua työmatkoilla mennen tullen.

Hyvänen aika sentään. Mihin ihmeeseen tästä maailmasta olivat kadonneet naiset, joita sai hoivata ja suojella?

Nelvikan kaupungissa asuvat knameirat ja altameirat. Knameiroilla virtaa veressä taito hallita elementtejä kuten tulta ja he ovat usein sotilaita kuten Naarni. Naarnin ja Emman, sitkeän ihmisen, tiet kohtaavat sotaretken jälkimainingeissa. Voiko sotilas jäädä aloilleen rakkauden vuoksi vai pakottaako veri eteenpäin? Altameirat ovat puolestaan liiaksi ihmisiä ollakseen elementissään vahvoja, vaikka luonnetta olisi sitäkin enemmän. Livia ei tahdo jäädä knameiroja huonommaksi, pelkäksi lapsenpiiaksi kotiin, ja päättää karata haaveittensa kanssa pois Nelvikasta. Kolmen naisen tiet limittyvät ja lomittuvat yhteiseksi tarinaksi. Pääsevät ne miehetkin ääneen, kuitenkin, sillä yhtenä kertojana kuullaan vielä varsin hurmaavaa knameira-miestä, Vanjaa.

Tavallaan on surku, että Tulen tyttäriä ainakin näillä näkymin jää omaksi itsenäiseksi romaanikseen. Pidin kovasti Carolen kepeästä mutta tarkkanäköisestä kirjoitustyylistä ja kaiken läpi kulkevasta romantiikasta, joka ei kuitenkaan äitynyt liian siirappisiin sfääreihin. Lisäksi maailmaan jäi vielä niin paljon arvoituksia siitä, keitä knameirat oikeastaan ovat ja miksi.

Syksysäihin Tulen tyttäriä oli mitä sopivinta luettavaa. Tulinen romantiikka ja sopivan jännittävä seikkailullisuus sekä omanlaisensa maailma veivät mukanaan ja lämmittivät sateisilla bussipysäkeillä. Itse ihastuin myös kovasti tulisiin kashurra-eläimiin.

Jos siis kaipaa leppoista, mutta ei höttöistä, ja romanttista luettavaa fantastisin maustein, on Tulen tyttäriä oiva valinta.

Kiitokset Osuuskummalle arvostelukappaleesta.

Myös Ahmu piti kirjasta kovasti alkuepäilyksistään huolimatta.

Maria Carole: Tulen tyttäriä
Osuuskumma, 2014. 360 s.
Kansi: Alice Smith

China Miéville: Toiset

China Miévillen Toiset (Karisto, 2011) tuotiin meille aikanaan tupaantuliaislahjaksi, koska veikattiin kirjan osuvan lukumakuihimme sopivasti. Paljon ehti kuitenkin sivuja virrata sormien läpi, kun päädyin lopulta jonkinasteisessa lukujumituskassa ja palautuspäivä-ärsytyksessä kirjaan tarttumaan.

Sellaisena päivänä ei ehkä ollut aivan odottamatonta, että kotimatkalla oli vaikeaa noudattaa rajoja, nähdä ja olla näkemättä kaikki se mitä piti. Minua ympäröivät ihmiset eivät olleet minun kaupungissani, sillä kävelin hitaasti pitkin ruuhkaisia alueita, jotka eivät olleet ruuhkaisia Besźelissä. Keskityin kiviseiniin, jotka todellisuudessa olivat ympärilläni - katedraaleihin, baareihin, tiilikoristeluihin rakennuksessa joka oli ollut koulu - ja joiden seurassa olin kasvanut. Jätin huomiotta muun, tai ainakin yritin.

Besźelissä toimiva rikostarkastaja Borlú päätyy keskelle hankalaa rikostapausta. Nuori nainen löydetään murhattuna, mutta asian selvittämiseen tulee mutkia kun huomataan tapaukseen liittyvä kaupunkien rajan ylitys. Besźelissä ylitys on tavallista vakavampi juttu, sillä se elää tarkoin rajattua yhteiseloa Ul Qoman kaupungin kanssa, lomittuneena. Kaupunkien asukkaat ovat tottuneet näkymätöntämään kaiken toiselle puolelle kuuluvan, mutta naisen murhassa on raja selvästi ylitetty eikä ratkaisumalli saati rikoksen tutkinta ole silloin yksinkertaista. Bórlu joutuu pian haastamaan omia käsityksiään kaupunkien luonteesta ja lopulta myös tekemään yhteistyötä sekä toisen kaupungin poliisivoimien että mystisen Rikon kanssa.

Oikein muuta teoksesta on hankala sanoa, sillä teksti tulisi vain paisumaan ja paisumaan enkä silti osaisi välttämättä selittää teoksen ideaa ymmärrettävästi. Miévillen rakentama rinnakkain elävä kaksoismaailma on haastava ja samalla suunnattoman mielenkiintoinen. Asukkaiden pelko rikkomisesta, toisen kaupungin tarkoituksellisesta havainnoinnista, on käsinkosketeltavaa ja esimerkiksi toisella puolella ajavia hälytysajoneuvoja väistetään vaistomaisesti mutta mahdollisimman huomaamattomasti. Toisella puolella asuvaan rakastuvat joutuvat tyytymään varjomaiseen suhteeseen, jos muutto toiseen kaupunkiin ei onnistu. Järjestelmä on kiinnostava ja samalla hurjan vaivaannuttava.

Toiset ei missään nimessä ole helppo kirja lukea. Kaksoiskaupungin konseptin edes osittaiseksi ymmärtämiseksi sai laittaa harmaat aivosolunsa ylitöihin ja silti jotain varmasti jäi ymmärtämättä, etenkin kun mukaan otetaan vielä Rikko joka laittomia ylityksiä valvoo ja rajoittaa. Monimutkaiseksi äityvä murhamysteeri ja sen ympärille kehittyvä kuvio kuitenkin onnistui ankkuroimaan ainakin minut kirjan maailmaan kiinni ja jollain tavalla tuttu ja turvallinen rikoskuvio helpotti kirjan maailmaan solahtamista.

Miévillen teksti ei ole sitä helpointa ja vaivattomimmin soljuvaa, mutta J. Pekka Mäkelän käännös tuntuu onnistuneen. Alkuperäiskielistä tekstiä ei toki ollut saatavilla, mutta uskon että vaihteeksi kirjan lukeminen käännöksenä lisäsi ymmärrystä huomattavasti. Kirjassa sai miettiä aivan riittävästi erikoisia nimiä ja terminologiaa ilman englantiakin.

Oivallinen mysteerikirja, mukavasti aivoja nyrjäyttävä, hämmentävyydestään huolimatta tavattoman koukuttava. Erittäin hyvä tuparilahja meille, siis.

Esimerkiksi Aamuvirkku yksisarvinen on myös ihastellut-hämmästellyt kirjaa ja tekstin perästä löytyy linkkejä vielä toisiin blogiteksteihin kirjasta ja lukea kannattaa myös Booksyn oiva pohdinta teoksesta.

Ja tulipa pitkästä aikaa luettua taas kirja Osuuskummalaisten 100 merkittävän spefi-teoksen listalta!

China Miéville: Toiset (The City and The City, 2009)
Karisto, 2011. 365 s.
Suomentanut: J.Pekka Mäkelä
Kansi: Ilkka Kukko