Ajattelin olla ovela. Nappasin Donna Tarttin uusimman järkäleen The Goldfinchin (2013) itselleni Audiblesta äänikirjana, päälle 30-tuntisen kirjan kuuntelisi varmaan kätevästi autolla ajaessa eikä tarvitsisi käyttää varsinaista kirjojen lukuaikaa tähän. Teos kun kuitenkin kiinnosti, pidin kovasti Jumalat juhlivat öisin -kirjasta ja kehujakin oli tästä kaiken lisäksi kuulunut.
Theodore matkaa äitinsä kanssa museoon katsomaan Carel Fabretiuksen mestariteosta, Tikliä (The Goldfinch). Taidematka päättyy onnettomasti, sillä Theon äiti kuolee tapaturmaisesti. Theo kuitenkin selviytyy hengissä ja mukaan päätyy sattumien kautta myös kuuluisia Fabritiuksen maalaus. Kirja seuraa Theodoren elämää seuraavat 14 vuotta, kun hän opettelee elämään äidittömänä Las Vegasissa epävakaan isän ja tämän uuden naisystävän kanssa sekä oppii vähitellen antiikkikaupan salat hurmaavan Hobien johdolla. Paljon muutakin tapahtuu, hyvin paljon, ja jätän juonen tiivistämisen kirjan paremmin lukeneille.
Takaisin asiaan, ei mennyt sitten ihan suunnitelmien mukaan tämä. Heinäkuussa aloitin kuuntelun, lokakuussa sain sen vihdoin ja viimein loppuun. Kuuntelin kyllä kirjaa autossa ja välillä muulloinkin, mutta tarina ei varsinaisesti kutsunut takaisin seuraansa. Juoni tuntui rönsyävän niin tuhottoman moneen suuntaan, että punainen lanka katosi hetkittäin ja kuuntelu oli oikeastaan välillä aika puuduttavaa. Paluu tarinan pariin oli loppujen lopuksi suhteellisen helppoa kunhan sen sai aikaiseksi, eteneminen kun oli melko hidasta, mutta henkilöhahmoihin kiintyminen jäi väliin.
Onneksi kirjassa oli sentään todella mainio lukija David Pittu. Ääninäyttely onnistui luontevasti ja kerronta oli selkeää, joten siinä mielessä tässä pysyi hyvin kärryillä. Ääni myös oli kovin miellyttävä. ja erilaiset murteet ja korostukset, esimerkiksi Boriksen itäeurooppalainen aksentti, onnistuivat ainakin omaan korvaani hyvin. Jos lukija olisi ollut huono, olisi tämä teos jäänyt ehkä kesken.
Voi kyllä hyvinkin olla, ja varmaan onkin, että formaatti vaikutti tällä kertaa elämykseen aika paljon. Jos tämän olisi lukenut vaikka nojatuolissa istuskellen, olisi kokemus ollut erilainen. Tuulilasinpyyhkijöiden ja moottoriteiden kuvittama kuuntelumaisema luo oman tunnelmansa ja osa kirjan kohdista meni varmaan ohikin, kun keskittyi etsimään sitä omaa liittymäänsä tai yrittäessä liittyä muun liikenteen sekaan.
Ei siis tullut suosikkia tässä Tarttin uutukaisesta, mutta ei se susihuonokaan ollut. Taulun ympärille kasvava juoni ja antiikkibisneksen kuvailu oli sellaista, josta pidin kovasti. Huumemeininki sun muu puolestaan ei iskenyt yhtään ja niistä osan olisi mielestäni voinut editoida pois. Jos Tarttin seuraava kirja on vähän lyhyempi, saatan antaa sille mahdollisuuden.
Kirsi analysoi kirjaa tarkasti ja hienosti, Ilselän Minna puolestaan uppoutui kirjaan täysin.
Hachette Audio, 2013. 32 h 29 min.
Lukija: David Pittu
Hih, kiitos vain tuosta 'hienosta analyysista' :D Voin oikeasti kuvitella, että tämä järkäle ei oikein ole parhaimmillaan itsellenikin mieluisalla menetelmällä eli autossa kuuntelemalla nautittuna. Kirja oli kohtalainen lukukokemus yhteen menoon ahmittuna paksun heinäkuun melskeissä, ja kunnon editointihan olisi tosiaan tehnyt kirjalle hyvää! Minäkin annan Tarttille taas mahdollisuuden, kun neljäs kirja noin vuonna 2024 julkaistaan...toivottavasti puolta tätä ohuempana.
VastaaPoistaOlepa hyvä, Kirsi! Kyllä varmaan olisi riippukeinumeiningeissä tai vastaavissa iskenyt paremmin tämä. Toivotaan tosiaan, että seuraavalla romaanilla on vähän vähemmän elopainoa!
Poista