Elias Koskimies: Ihmepoika

Elias Koskimiehen esikoisromaani Ihmepoika (Gummerus, 2014) alkoi kiinnostaa jo keväällä, kun Koskimies esitteli sitä Gummeruksen tilaisuudessa. Kesti kuitenkin tänne räntäiseen marraskuuhun, että sain varattua kirjan ja kuljetettua sen kotiin luettavaksi. Hyvä kuitenkin näin, sillä lempeä kirja toi hyvää fiilistä harmauden keskelle.

Katson lastenhuoneen ikkunasta ulos Pikkumetsään. Kohtaloni on TODELLA KOVA: olen neljätoistavuotias nobody Pohjois-Pohjanmaalta, Suomesta. Sean Penn ei ole työntämässä päätäni kaasu-uuniin eivätkä fanit sekoa edessäni itkuisen kirkuvaksi massaksi.

On vuosi 1988 Pohjanmaalla. 14-vuotias poika, perheessään toisiksi nuorimmainen, hengaa tyttöjen kanssa välituntisin invavessassa, matkaa haavemaailmoihin kodin takaisessa pikkumetsässä ja kaipaa New Yorkiin toteuttamaan unelmaansa. Kaikki ei aina mene kuitenkaan kuin Suosikin megatähtien tarinoissa, vaan pojan isän sairastuu vakavasti ja ajaa koko perheen kriisitilaan. Pojankin on päätettävä, miten hän saisi oman äänensä kuuluviin lähes mykäksi ajautuneessa perheessä ja tukahtuneessa kylässä.

Osittain omaelämäkerrallinen teos kertoo nuoren miehen kipuilusta ympäristössä, jossa erilaisuutta katsotaan alta kulmain. Ajattelin etukäteen teoksen olevan hyvin erilainen, tässä kerronta kuitenkin keskittyy lähinnä perheen sisäisiin kipuiluihin ja niiden heijastumiin sen jäsenissä. En kuitenkaan ollut missään nimessä pettynyt vaan oikeastaan ilahtunut Koskimiehen valitsemasta kerrontatavasta. Tarinan pojan kertomus tuntuu todelta, mutta on samalla sopivan lennokas ja omaääninen, että poikaan voi samaistua ja hänen pyrkimyksiään tsempata.

Kaikki hyvin, minä toistelen, kaikki hyvin. Minun tulee ajatella ja toimia kuin kuvitelmieni möreä-ääninen lääkäri. Äiti tulee tuota pikaa kotiin. Hän mäkättäisi isälle, veisi tämän lääkäriin, ja ennen kuin olisin saanut puhkiselatun Suosikin Madonna-aukeaman luettua, he olisivat taas kotoana. Iltakahvin ääressä mukit käsissämme me nauraisimme yhdessä tälle kaikelle.

Nuoruuden kuvaus huudahduksineen (aivo sulaa!) ja pohjanmaan murteineen on paikoin myös hauskaa luettavaa. Teos lienee omalla tavallaan myös aikansa kuva, vaikken osaa sitä sinänsä kommentoida kun en tapahtuma-aikaan vielä kovin vanha ollut. Koskimiehellä on joka tapauksessa taito elävöittää tekstissään nuorten ehdotonta ja vimmaista elämää, jossa tupakkaa poltetaan salaa, autiotalolla on parhaat bileet ja kaikki pohtivat mahtaako Pökäle tuoda paikalle viinaa.

Ihmepoika on lempeä ja hieno nuoruudenkuvaus erilaisesta pojasta, joka haluaa olla jotain enemmän kuin ympäröivä yhteisö haluaisi. Toivon, että kirja löytää lukijoitaan niin nuorten kuin heidän vanhempiensakin joukosta ja raivaa tilaa kaikille ihmelapsille.

On ilo kirjoittaa tämä Ihmepojan bloggaus päivänä, kun äänestys tasa-arvoisesta avioliittolaista hyväksyttiin eduskunnassa. Ehkä vähitellen tästäkin maasta tulee mukavampi paikka kaikille ihmepojille ja -tytöille.

Tämän kylän homopoika rakastui kirjaan jo ennen sen ilmestymistä, Erja kuvaa tätä raikkaaksi ja uskottavan oloiseksi nuorisokuvaukseksi.

Elias Koskimies: Ihmepoika
Gummerus, 2014. 191 s.
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen