Kuva: National Theatre
Kannattaa selvästi seurata kanssabloggaajien toimintaa sosiaalisessa mediassa, sillä bongasin Tallen päivityksestä National Theatren Frankensteinin tulevan taas encore-esityksinä Finnkinon teattereihin. Kehuttu esitys oli mennyt ohi jo parikin kertaa, joten nyt olin heti skarppina ja liput tuli kömpelösti varattua kännykkäsovelluksen kautta. Odotettu ilta koitti sitten vihdoin marraskuisena maanantaina.
Nick Dearin uudelleen sovittama versio Mary Shelleyn klassikkoromaanista nähtiin ensi kertaa Lontoossa 2011. Erikoisen tästä Frankenstein-tulkinnasta tekee se, että päärooleissa nähtävät Benedict Cumberbatch ja Jonny Lee Miller vuorottelevat tohtori Frankensteinin ja Olion rooleissa. Meidän näkemässämme esityksessä Cumbertbatch nähtiin Oliona ja Jonny Lee Miller Frankensteinina.
Juonikuvio lienee tuttu, mutta kerrattakoon se lyhyesti. Tohtori Frankenstein onnistuu siis yrityksessään luoda elämää, ihminen, mutta kauhistuu henkiinherännyttä luomustaan ja häätää sen pois laboratoriosta. Olio ei kuitenkaan kuole, vaan vaeltaa ihmetellen kunnes kohtaa vanhan miehen, joka opettaa hänet puhumaan, kirjoittamaan ja ajattelemaan. Muu maailma ei kuitenkaan ole yhtä suvaitsevainen ja itsensä petetyksi tunteva Olio ajautuu koston kierteeseen tarkoituksenaan löytää luojansa ja saada selitys sille miksi hän on sellainen kuin on ja miksi kohtalonsa on olla ilman kumppania. Onnellista loppua ei tämä näytelmä nää, vaan katsoja saa kokea päähenkilöiden kierteen kohti vääjäämätöntä lopputulemaa.
Viime vuoden keväällä tästä Nick Dearin versiosta nähtiin versio myös Kansallisteatterin lavalla. Pidin silloin esityksen visuaalisuudesta ja tarinan moniulotteisuudesta. Täytyy kuitenkin myöntää, että Lontoon versio pesee tällä kertaa kotimaisen. Visuaalisesti en ehkä osaa sijoittaa toista toisen ylle, kummallakin oli puolensa, mutta jostain syystä tämä National Theatren versio tuntui kevyemmältä katsoa. Syy saattaisi jopa olla niin yksinkertainen kuin lavan ilmavuus: National Theatren lavalla esitys saa hengittää, kun taas Kansallisteatterin synkät lavasteet olivat paljon raskaammat.
Oli miten oli, oli hienoa nähdä Lontoon Frankenstein vihdoin ja viimein. Esitys on taidolla rakennettu ja sen hahmot kiinnostavia. Cumberbatchin muutos lapsenomaisesta ihmettelijästä kostonhimoiseksi suunnittelijaksi on uskottava ja silti inhimillinen. Jonny Lee Miller jää hahmonsa kanssa Cumberbatchin varjoon, mutta hänen jäyhäilmeinen Frankensteininsa tuntuu jopa enemmän todellisuudesta irtaantuneelta kuin hylkiönä kohdeltu Olio. Myös muu roolitus on oivallinen, mieleen jäi erityisesti idealistisen raikas Naomie Harris Elizabethin roolissa.
Koreografiallisesti esitys oli mielenkiintoinen. Erityisesti alussa nähtävä Olion herääminen ja liikkumaan opettelu muistutti mielestäni lähes nykytanssia ja kohtaus jatkui yllättävän pitkään. Olion kamppailu olemassaolosta ei välttämättä saanut ainakaan minua heti samaistumaan hahmoon, mutta kiinnostumaan kyllä. Modernin tanssin kaltaisia elementtejä oli havaittavissa muuallakin, niistä ehkä kauneimpana Olion uni, jossa hän kohtaa naispuolisen vastineensa.
Traaginen näytelmä ei ole leppoista katseltavaa, mutta reilun kaksituntisen esityksen jaksaa helposti istua. Etenkin lopussa tunnelma tiivistyy ja vaikka loppuratkaisun jo tietää, ehtii jollain tavalla toivoa kaiken kääntyvän toisin. Nyt jään vain miettimään, että pitäisipä vihdoin lukea se romaani kun se kerran tuolla hyllyssä odottaa.
Frankenstein nähdään vielä maanantaina24.11., silloin Oliona Jonny Lee Miller ja Frankensteinina Benedict Cumbertbatch. Ainakin Helsingin näytökseen oli vielä lippuja jäljellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.