Lavalta: Viimeinen vuoro (Teatteri Tuike)

Kuva: Teatteri Tuike

Syksyn jännittävimpiä hetkiä oli astelu Teatteri Tuikkeen tiloihin marraskuisena lauantai-iltana. Paikallisen teatterin syksyn esitys, jo IIKKA-palkinnollakin palkittu, Viimeinen vuoro lupaa katsojille kauhua aistiteatterin merkeissä. Esitys siis koetaan silmät peitettyinä ja tapahtumat aistitaan pääasiassa kuulo- ja hajuaistin avulla.

En itse pidä kauhusta ollenkaan, sillä olen todella säikky ja jopa huvipuistojen kummitusjunat tuppaavat olemaan meikäläiselle liikaa. Paikallista teatteritaidetta on kuitenkin ilo tukea, joten pitihän sitä tänne uskaltaa. Sen verran kuitenkin jänistin, että varasin itselleni ns. pelkääjän paikan, jossa katsojaan ei esityksen aikana kosketa. HC-paikkalaisille jännitystä lisätään tuomalla mukaan lähikontakti esitykseen.

Viimeisessä vuorossa astutaan metrojunaan, joka on luonnollisesti illan viimeinen. Matka ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, sillä kyyti pysähtyy keskelle metrotunneleita. Kyseessä ei kuitenkaan ole matkustajille niin tuttu tekninen vika, vaan tunnelissa taitaa kulkea muutakin kuin sähköllä toimivia vaunuja matkustajineen. Tämän enempää ei juonesta kannattane paljastaa, sillä yllättävyys on luonnollisesti osa esityksen tehoa.

Esitys on todella intensiivinen alusta asti. Matkustajat saatetaan penkeilleen yksitellen, nyt jo silmät peitettyinä. Kun kaikki ovat kyydissä, kuuluu kaiuttimista tuttuja metron ääniä. Illuusio toteutuu oivallisesti. Metrorataa paremmin tunteva voi alkaa päätellä (kuten minä tein), missä vaiheessa tapahtumat alkavat viimein eskaloitua. Itse istuin siinä mielessä varsin sopivalla paikalla, että esimerkiksi lämpötilan vaihtelut vaikuttivat todella hyvin ja samalla pystyi jalkojen säikkytärinän naamioimaan pienoiseksi paleluksi. Esityksen teho nojaa paljon myös katsojan mielikuvitukseen, kun näköaisti ei ole käytössä. Vilkkaampaa kauhukuvastoa päässään pyörittävät voivat saada itsensä varmasti aikamoisiin tiloihin.

Esityksen päättyessä olo on hieman absurdi. Olimme seuralaisten kanssa täysin varmoja, että esitys ei mitenkään voinut kestää reilua 45 minuuttia, mutta kello todisti luulomme vääriksi. Aika kuluu siis Viimeisen vuoron parissa yllättävän nopeasti. Tiimi on tehnyt hyvää työtä. Käsikirjoitus on Nina Rinkisen ja Aarne Lindenin käsialaa, ohjaus Rinkisen. Näyttelijöinä kuullaan Lindeniä, Venla Vannelaa ja Nina Rinkistä, musiikista ja äänitekniikasta vastaa Otso Helos. 

Täytyy kiitellä, että myös tällainen jänishousu pystyi kokemaan esityksen ilman pakottavaa tarvetta rynnätä panikoiden salista ulos (saatoin kyllä pari kertaa avata silmät silmikon takana ja tuijotella hetken polviani). Meidän esityksessämme ei hysteeristä kiljuntaa kuulunut, mutta muutamassa aikaisemmassa kiljumisen ketjureaktio on kuulemma lähtenyt oivallisesti käyntiin. Paatuneille kauhunkululuttajille suosittelen siis HC-paikkoja, niitä jäivät vähän haikailemaan myös seuralaisista kaksi jotka varmuuden vuoksi ottivat pelkääjän paikat uuden teatteritekniikan parissa.

Extemporen blogissa on hieno Nina Rinkisen haastattelu esityksen tiimoilta ja Kulttuurikuurin Meri on kirjoittanut kiinnostavan muttei spoilaavan arvion esityksestä.

Esityksen uusi tuleminen nähdään helmi-maaliskuussa ja liput ovat tulossa varattavaksi piakkoin, joten kannattaa seurata vaikka Teatteri Tuikkeen facebook-sivuja. Kauhua vierastaville on myös tarjolla aistiteatteria, sillä esitettävänä on samaan aikaan hurmaava Pieni tulitikkutyttö, jonka kävimme katsomassa viime vuonna. Suosittelemme lämpimästi molempia esityksiä.