Melkein harmittaa, että Scott Lynchin Herrasmiesroistot-sarjan aloittavaan osaan Locke Lamoran valheet (WSOY, 2007) ei ollut tullut tartuttua jo aiemmin. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, kirja päätyi hyppysiini lukupiirin kautta. Vaikken nyt kirjan ns. viralliseen käsittelytilaisuuteen pääsekään, oli sen lukeminen silti äärimmäisen hyvä juttu.
Locke Lamoran perussääntö oli seuraava: hyvän huijauksen suunnitteleminen vei kolme kuukautta, harjoitteleminen kesti kolme viikkoa ja uhrin luottamus joko saavutettiin tai menetettiin lopullisesti kolmessa sekunnissa. Tällä kertaa hän suunnitteli käyttävänsä ne kolme sekuntia olemalla kuristettavana.
Orvoksi jäänyt Locke Lamora päätyy oppilaaksi Perelandron temppeliin, jossa pappistoiminta on hieman erilaista kuin suuri yleisö luulee. Kahdessa aikatasossa kulkeva tarina kertoo Locken matkasta herrasmiesroistoksi ja nykyhetkessä liikutaan Locken oman rosvojoukon kanssa suuren huijauksen tiimellyksessä. Venetsiaa muistuttavassa Camorrissa roistojen työtä mutkistavat rosvojen kiltajärjestön säännelty toiminta, valppaat keltanuttuiset vartijat ja vaarallisimpana Harmaa kuningas, jolla tuntuu olevan jotain kostettavaa kaupungin roistoille.
Täytyy myöntää, että aivan alussa tarina ei jaksanut kiinnostaa. Räkänokkaisen pojan temput Varjomäellä ja pitkiksi venyvät kuvailut Camorrin kaupungin arkkitehtuurista ja rakenteesta eivät jaksaneet innostaa. Alussa myös häiritsi, kun valepuvussa olleet henkilöt liikkuivat sivuilla toisinaan muodossa Locke/valeasunimi ja sulkumerkkien käyttö oli paikka paikoin hämmentävän runsasta. Jossain parinsadan sivun kohdalla kelkka kuitenkin kääntyi ja tarina vei täysin mukanaan (eikä niitä kauttaviivojakaan enää tainnut näkyä). Rakennustaiteeseen keskittyvät välinäytökset pännivät edelleen hieman, mutta tarinan imu oli joka tapauksessa kova ja henkilöihin kiintyi ihan tosissaan.
Olin oikeastaan yllättynyt siitä, miten rajusti Lynch henkilöhahmojaan riepotteli. Ei ollut helppoa elo tällä roistojoukolla ei. Ihan josswhedonmaisiin sfääreihin Lynch ei sentään taivu, mutta kyllä tässä sai kulmiaan hämmentyneenä kohotella. Tarinankerronnassa oli myös käytetty hienoa ja usein yllättävää kikkailua, joka ainakin minussa herätti ihastusta ja lukemisen riemua.
Herrasmiesroistoilla on aina oma paikkansa sydämessäni ja taisipa Locke kumppaneineen kaivertaa sinne myös itselleen pienen kolon. Hitaasti lämpesin, mutta mukaan tuli tempauduttua ja nyt uskallan suositella teosta oikein lämpimästi.
Sääli, että kirja ei aikanaan ilmeisesti myynyt riittävästi sillä seuraavia osia ei olekaan sitten suomennettu. Onneksi ovat sentään englanniksi eli tarinaa pääsee halutessaan jatkamaan.
Risingshadow'n puolella kirjaa suitsuttelee yksi jos toinenkin.
WSOY, 2007. 541 s.
Suomentanut: Tero Valkonen
Kansi: Sami Saramäki
Minulla tämä kirja on (ollut jo pari vuotta) lukulistalla, mutta hmm... Parinsadan sivun kahlaaminen ennen imua ei kyllä hirveästi houkuttele. :D Mainitsemasi runsas kuvailu myös arveluttaa. Minulla on kuitenkin pakkomielle tämä kirja joskus lukea, joten täytynee alkaa asennoitua. Kyllähän tuo perusidea vaikuttaa nimittäin varsin kiinnostavalta :)
VastaaPoistaMyöhästynyt vastaus MUTTA: kannattaa kokeilla, Elegia! Ainahan voi laittaa sivuun jos ei maistu. Kiinnostava tämä kuitenkin on, on ehdottomasti!
Poista