Gene Wolfen Kiduttajan varjoa (Gummerus, 2012) oli kehuttu paikassa jos toisessakin, joten nappasin sen päivänä muuanna mukaan kirjaston kärrystä. Kirja on viehättävällä kannellaan osunut silmään aiemminkin. Syystä tai toisesta kirja valikoitui yöpöytäpinon päällimmäiseksi ja sitä tuli luettua luku jos toinenkin iltaisin ennen nukkumista.
Kuten sanoin, oletin että minut tapettaisiin. Kysymys tekotavasta oli se, mikä hallitsi mieltäni noina hitaasti matelevina päivinä. Olin oppinut kaikki kiduttajan ammatin salat ja nyt ajattelin niitä - joskus yhtä kerrallaan kuten ne oli meille opetettu, joskus kaikkia yhtaikaa kuin ilmestyksenä siitä, mitä tuska on. Eläminen päivästä toiseen maanalaisessa sellissä kidutusta ajatellen on jo kidutusta itsessään.
Kiduttajaksi opiskeleva Severian elää tornissa, oppii kaiken kivusta jau sen tuottamisesta. Nuoren miehen mieli ei ole kuitenkaan vielä kovettunut ja rakastumisen seuraksena Severian karkotetaan pois tornista ja määrätään pyöveliksi kaukaiselle seudulle. Matka ei kuitenkaan ala ruusuisesti ja ennen kaupungista poistumista Severian ehtii päätyä pulman jos toisenkin eteen.
Täytyy nyt sanoa, että kiintoisan mutta verkkaasti etenevän teoksen lukeminen ennen nukkumaanmenoa ei ollut se optimaalisin ratkaisu. Havahduin useampana iltana siihen, että minulla ei ollut mitään käsitystä siitä miten hahmot olivat käynnissä olevan tilanteeseen päätyneet tai keitä uudet ilmestyneet sivuhahmot olivat. Tämä vaivasi etenkin kirjan loppuvaiheessa, alkuosa tuntui etenevän kuin siivillä mutta tornista poistumisen jälkeen tunnelma muuttui.
Huomasin myös vierastavani sitä, että kirjan lopussa Wolfe kertoo "englanninkielisen käännöksen" tekemisen haasteista aivan kuin kirja tosiaan olisi Severianin kirjoittama. Ajatus on tavallaan ihan viehättävä, mutta minulle tulee vähän sellainen olo kuin kirjailija ei aivan seisoisi kirjoittamansa takana.
Tästä huolimatta pidin erityisesti, kuten jo mainitsin, kirjan alkuosasta. Kiduttajien tornin elämänmeno, Severianin inhimillisyys ja kaipuu rakkauteen viehättivät, myös kerronnan verkkainen tahti tuntui sopivan erikoisen tornin sisäiseen elämään. Matkalle lähtö oli puolestaan liiankin hidasta ja tapahtumat tuntuivat välillä irtonaisilta, tässä tosin taas se oma nukahtelu saattoi vaikuttaa asiaan.
Kiduttajan varjo ei siis vienyt jalkoja alta, mutta ei se myöskään ollut ajanhukkaa. Wolfen luoma maailma on erilaisuudessaan kiinnostava ja tavallaan olen varovaisen utelias siitä, miten Severianin ja kumppaneiden matka jatkuu ja millainen se maan tai maankaltainen sivilisaatio todella on. Ehkä se toinenkin osa tarttuu kirjastosta mukaan kuin vahingossa.
Innostuneempaa arviota voi lukea vaikkapa Sivukirjastosta, pitkästä aikaa tästä myös suorituksia molempiin spefi-haasteiisin.
Gummerus, 2012. 389 s.
Suomentanut: Johanna Vainikainen-Uusitalo
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Vaativa kirja, mutta kirjan maailma on aika mahtava. Minä luin tarinan kolmessa sessiossa ja sekin tuntui jo liialta pätkimiseltä. Uudelleenluku varmaankin palkittaisiin, kuin myös kakkososan, joka sekään ei ollut helppo. Kaiken lisäksi siinä oli jopa tylsiä kohtiä (jotka olivat tietystä tärkeitä, mutta en vain ymmärtänyt niitä). Varovainen uteliaisuus kuvaa minunkin fiiliksiäni, ja aion kyllä ehdottomasti lukea koko sarjan.
VastaaPoistaMaailman mahtavuus on melkein ärsyttävää, Raija, koska sen takia ajattelen lukevani loputkin sarjasta. Kirja tosiaan toimisi varmaan parhaiten lähes yhteen pötköön luettuna, pitää siis ajoittaa kakkososa hyvin.
Poista