Loppupelin aikana ei ehdi syödä kakkua. Huono peli.
James Freyn ja Nils Johnson-Steltonin opuksesta Endgame - Loppupeli (WSOY, 2014) kohistiin jo ennen sen julkaisua. Kirjasarjaan tulisi liittymään joukko arvoituksia, joiden ratkaisemisesta olisi palkintona kulta-aarre. Arvoitukset voisi luonnollisesti ratkaista vain kirjaa lukemalla. Samaan syssyyn on tietysti myös kaupattu myös esimerkiksi kirjan elokuvaoikeudet. Itse sain Loppupelin käsiini arvostelukappaleena ja otinkin sen lähes heti lukuun kaivatessani jotain sopivan kevyttä lukemista.
Loppupeli on elämän palapeli, kuoleman syy. Se sisältää kaiken alkuperän ja ratkaisun kaiken lopulle. Etsikää avaimet säädetyssä järjestyksessä. Tuokaa ne minulle, niin voitatte. Kun lähden, jokainen teistä saa johtolangan. Ja Loppupeli alkaa. Loppupelin säännöt ovat yksinkertaiset. Löytäkää avaimet säädetyssä järjestyksessä ja tuokaa ne minulle. Muita sääntöjä Loppupelissä ei ole.
Loppupeli alkaa rytinällä. Maapallolle iskeytyy 12 meteoriittia, joka on merkki Loppupelin sukujen pelaajille. 12 nuorta, yksi meteoriitti siis kullekin, joutuvat jättämään oman elämänsä sikseen ja aloittamaan pelin, sillä vain voittajan sukuhaara tulee selviämään Loppupelistä hengissä. Osa pelaajista on kuitenkin odottanut tätä hetkeä jo pitkään, sillä pelaajien sukulinjat ovat pitkät ja traditio kulkenut vanhemmilta lapsille ja täten myös pelaajia on valmisteltu tätä mahdollista haastetta vastaan. Jos kuulostaa mahtipontiselta ja ehkä myös hitusen huvittavalta, niin olette oikeassa.
Kahdentoista supertaitavan teinin seikkailussa kuljetaan ympäri maapalloa, sillä pelaajien tehtävänä on etsiä kolme avainta. Se, jolla lopussa on ne kaikki, tulee voittamaan. Ja avainten löytämiseksi on tietysti ratkaistava käsittämättömän vaikeita arvoituksia, matkustettava ja tarpeen tullen tapettava toisia julmasti. Kirjaa on muuallakin nimitetty amazingracemaiseksi ja vertailu on toimiva, tässä tosin hassunhauskojen tehtävien sijaan muun muassa ammuskellaan toisia päin ja varastellaan autoja.
Tarina etenee ilman ylimääräistä junnausta, koko ajan tapahtuu jotakin ja vaihtuva kertoja takaa sen että tylsistymään ei pääse. Kuvailevaan kieleen ei myöskään ole panostettu, teksti nakuttaa eteenpäin hyvin lyhyvirkkeisesti ja toteavasti. Kirjan lukemista tosin hieman itselleni hidasti sen sisältämät vihjeet ja epävihjeet, sillä jäin tuijottelemaan kirjassa olevia käsittämättömiä kuvia ja kompastelin pitkiin numerosarjoihin, sillä käytännössä kaikki luvut on teoksessa esitetty useiden desimaalien avulla. Tiedostan myös, että jos yrittäisin alkaa ratkoa näitä vihjeitä hajoaisi meikäläisellä varmaan pää. Jätetään siis kulta-aarteet fiksummille ja kärsivällisemmille.
Taannoin Anssi Kela mainitsi keikallaan, että hänellä on ystäviensä kanssa aivan oma systeemi arvostella elokuvia. Voi olla esimerkiksi viiden tähden kahden tähden elokuva (eli siis huonohko elokuva, joka on todella hyvä lajissaan) tai neljän tähden viiden tähden elokuva (joka tarkoittaisi jo käsittämättämättömän laadukasta rainaa). Perinteisellä asteikolla Loppupeli saisi minulta ehkä juuri ja juuri 3/5 tähteä, mutta omassa lajissaan se on erinomainen. Toimintaa on koko ajan, tapahtumat ovat sopivan epäuskottavia ja turhaa tyhjäkäyntiä ei löydy. Melkoisen täydellistä pääntyhjäyslukemista siis. Todennäköisesti nuo kaksi muutakin osaa tulee sitten luettua, vähän jäi uteloittamaan nuo syvimmät tarinan juonteet ja tällaisia kirjoja nyt vain on mukava välillä lukea.
Muuallakin on tätä luettu, esimerkiksi Oksan hyllyltä -blogissa lukukokemus jäi plussan puolelle.
WSOY, 2014. 497 s.
Suomentanut: Tero Valkonen
Kansi: Rodrigo Corral Design
Ensimmäisen osan perusteella tässä sarjassa voi tapahtua lähes mitä vaan. :) Eli minuakin uteloittaa, mitä tuleman pitää. Tuota Kelan systeemiä pohtiessa meni melkein aivot solmuun, kun on jo lomavaihde päällä. :)
VastaaPoistaNo se on kyllä totta, tässä ei paljoa hahmoja säästelty MarikaOksa!
PoistaKelan systeemi on nerokas, mutta inasen monimutkainen. Lomavaihde on hyvä pitää silmässä.