Ansu Kivekäs: Perhosveitsi

Sairaspäivän sohvaosasto.

Mitäs muuta sitä tekisikään sairaspäivänä, kuin lukisi osittain koulumaailmaan sijoittuvaa teosta. Ansu Kivekkään Perhosveitsi (Crime Time, 2014) oli tarttunut mukaan kirjaston bestseller-hyllystä ja laina-ajan tässä samalla lähetessä loppuaan tuli kirja loppupeleissä luettua päivän aikana sohvalla maaten.

Rehellisesti sanottuna meinasin ensin lopettaa kirjan lukemisen heti ensimmäisille sivuille. Tahmainen baarikuvaus ei innostanut ja mietin, että tuleekohan tästä nyt mitään. Muistin kuitenkin siinä hetkessä Suketuksen tekstiä kirjasta ja jatkoin eteenpäin. Iloksi ei voi sanoa lukemisen muuttuneen, tematiikka on sen verran kieroutunutta ja ankeaa, mutta teksti kuitenkin lähti vetämään nasakasti eteenpäin.

Vantaalaisessa peruskoulussa Ellu on hoitanut epäpätevänä työtään erityisopettajana jo monta vuotta. Lonkeroa kuluu kotona, mutta oppilaiden kanssa hän kyllä pärjää hyvin. Uusi tulokas, entinen poliitikko ja ympäristöaktivisti Valo Mäki kuitenkin vie Ellun luokan patistaen tämän muihin tehtäviin ja alkaa hissuksiin kouluttaa uusia oppilaitaan Ilmastonmuutos Nyt -teemallaan. Luokan pojat ryhtyvätkin alkukankeuden jälkeen yhteistyöhaluisiksi, tai niin Valo ainakin aatteen palossaan uskoo. Pojilla kun on omat ympyränsä ja kipupisteensä.

Ellun, Valon ja poikien lisäksi kertojina kuullaan opettajakuntaan kuuluvaa Irmeliä ja poliisimies Tenhoa. Irmeli kaipaa rakkautta maanisesti ja kohde on jo selvillä, Tenho puolestaan painii virkatehtävien parissa ja haaveilee vuosia ratkaisemattomana olleen rikostutkinnan saattamisesta päätökseen. Kaikkiin hahmoihinsa Kivekäs on sijoittanut jos jonkinlaisia yhteiskunnan ongelmakohtia ja kipupisteitä kieputellen koko porukan melkoiseen vyyhtiin keskenään.

Erityisluokan oppilaiden ongelmat on kuvattu erityisopettajan koulutuksen saaneen Kivekkään kynästä napakasti. Niin sanottujen ongelmanuorten taustoja valotetaan seikkaperäisesti ja tuntuu pahalta ajatella, että tällaisia nuoria todella on paljon. Ei sillä, nuorten tekoja ei puolustella tai silotella, mutta heitä voi jollain tasolla ymmärtää. Ja toivoo siihen samaan syssyyn, että olisipa resursseja tai olisipa sitten tällaisten nuorten elämässä edes se yksi aikuinen joka välittäisi.

Kivekäs kirjoittaa säpäkkää ja terävää tekstiä. Huumori, silloin kun sitä esiintyy, on mustaa. Omaan makuuni kirjaan oli ehkä ympätty liikaakin kurjuutta ja väkivaltaa, mutta toisaalta setti pysyy kasassa ja vauhtia ainakin riittää. Jännityskirjaksi siis oikein mainio ja kyllä tästä ajatuksen jos toisenkin voi itselleen mietittäväksi ottaa. Koulumaailmasta, ympäristön tilasta, perheväkivallasta, vaietuista salaisuuksista.

Ansu Kivekäs: Perhosveitsi
Crime Time, 2014. 273 s.
Kansi: Jussi Kaakinen

Lavalta: Puluboin ja Ponin teatteri (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen

Töttölöö, moi ja moljens!

Kevään odotetuimpia teatteritapauksia minulle oli Kansallisteatterim Pienellä näyttämöllä nähtävä, Kirjan vuotta juhlistava ja Veera Salmen kirjaan perustuva Puluboin ja Ponin teatteri. Ja kannatti näemmä odottaa, sillä ennakon nähneenä tekisi jo mieli kirjoittaa koko teksti ilman R-kirjaimia ja suositella tätä aivan hilveästi.

Puluboin eli hakaniemeläisen pulun ja Ponin eli kalliolaisen Mai-tytön taiteellisessa teatterissa nähdään näytelmiä kaksikon omasta elämästä. Main ylityöläinen äiti tarvitsee hermoloman, isä muuttuu venäläiseksi lampaaksi ja tiskivuori vain kasvaa. Puluboilla puolestaan tikittää biologinen kello ja jostain pitäisi löytää munia muniva vaimo eikä uutta pesääkään ole vanhan tuhouduttua.

Teatterin lavalla kirjan kerronta on muunnettu lyhyiden näytelmäpätkien muotoon ja toimii sillä tavoin oikein mainiosti. Kohtauksia rytmittävät vahvasti laulunumerot, joita kuullaan esityksen kuluessa huikeat 20 kappaletta. Ja millaisia lauluja! Puluboin deitti-ilmoitus, bullan ylistys, leivontalaulu ja mitä näitä oli, aivan huikeita! Eikä musiikki muuten tule useinkaan nauhalta, vaan sen soittavat näyttelijät itse.

Hyvä teksti ei kuitenkaan pärjää yksin ja siksi on ihanaa nähdä lavalla innostuneita ja ainakin minun silmääni esityksestä nauttivia näyttelijöitä. Puluboina nähdään hurmaavan röyhkeä ja itsetietoinen mutta lempeä Jani Karvinen ja oivana vastaparina Ponin roolissa suloinen, reipas ja suunnattoman sympaattinen Eeva Putro. Mikä lyhmädynamiikka, kuten mies totesi väliajalla. Määkivänä isänä nähdään karhumainen Ilja Peltonen, hermorauniona äitinä mainio Emmi Pesonen ja useammassa sivuroolissa nähdään kuoro-osuuksia hienosti täydentävä Sonja Renvall. Mini-Millan roolin esittävä lavamuusikko ja näytelmän musiikin tehnyt Maija Ruuskanen on myös käsittämättömän loistava ja osaava.

Kuva: Tuomo Manninen

Samaan syssyyn pitää myös kiittää ohjaaja Jukka Rantasta. Näytelmä etenee hyvässä tempossa ja lavalla tapahtuu paljon, mutta esitys ei pelkää myöskään rauhoittumista. Tempo tuntui uppoavan myös lapsikatsojiin, naurua kuului paljon mutta levotonta älämölöä eivät ainakaan omat korvani tavoittaneet. Visuaalinen ilme on myös raikas ja runsas, Anna Sinkkonen on suunnitellut mahtavat puvut ja Katri Renton lavastuksen lomassa kelpaa kiipeillä katoille, maalata ja tanssia kikapoota.

Lyhyesti: Esityksestä lähtiessä mieli on tavattoman hyvä. Mainos lupaa koko perheen musiikkinäytelmän ja se lupaus pidetään. Laulu, nauru ja ystävyys jäävät päällimmäiseksi mieleen, aikuiskatsojalle toivottavasti myös pieni siemen siitä millainen lasten maailma on.

Sitten jää vain kaksi kysymystä elikkäs 1) mistä saa soundtrackin ja 2) milloinkohan leipoisi taas itse bullaa.

Blogistanian kirjapalkinnot 2014 - omat ehdokkaani

Vuoden tärkeimmät kirjallisuuspalkinnot jaetaan aivan pian, luvassa ovat nimittäin Blogistanian kirjapalkinnot. Kaikki äänestyspostaukset julkaistaan tänään maanantaina 26.1. klo 10 ja tulosten voi odottaa ilmestyvän kutakin kategoriaa emännöivässä blogissa tiistaina 27.1. klo 10. Blogistanian Finlandiaa ja Globaliaa on äänestetty jo neljänä vuonna, Kuopus ja Tieto tulevat nuorempina palkintoina hieman jäljessä. Kattavan selostuksen äänestyksestä, sen etenemisestä ja emäntäblogeista löydät Finlandiaa isännöivästä Kirjavinkeistä.

Omat ehdokkaani löytyvät alta.

Blogistanian Finlandia - kilpailua isännöi Kirjavinkit

Anni Kytömäki: Kultarinta (3p)
Aivan vuoden lopulla lukemani Kultarinta asettui suoraan osaksi parhaiden koskaan lukemieni teosten listaa. Sen luettuani olisin toisaalta halunnut kertoa siitä kaikille ja vielä voimakkaammin pitää upean lukukokemuksen kokonaan itselläni.

Maria Carole: Tulen tyttäriä (2p)
Tulen tyttäriä lämmitti lukijaa talvisessa viimassa tarkkanäköisellä tekstillään, romantiikallaan ja raudanlujillla naisillaan. Maailma on luotu taiten ja teoksen hahmot ovat kiinnostavia, rikkinäisyydessään aitoja. Hyvin kirjoitettua fantasiaa, joka ei rypistele otsaansa liikaa.

Elias Koskimies: Ihmepoika (1p)
Koskimiehen nuoruudenkuvaus muista poikkeavasta ihmepojasta on sydämeenkäypää luettavaa. Suomalaiseen ahdistusmentaliteettiin ei kuitenkaan taivuta, vaan erilaisuudesta kasvatetaan itselle omat voimavarat.

Blogistanian Kuopus - kilpailua emännöi Notko, se lukeva peikko

Helena Waris: Vuori (3p)
Joululomalla luettu Vuori vei mennessään heti alkusivuilta ja jatkoi samaan tahtiin loppuun asti. Mytologiaan nojaava fantasiateos ilahdutti menevyydellään, hienolla tarinallaan ja valmiudellaan.

Jenna Kostet: Lautturi (2p)
Harva esikoisteos onnistuu olemaan heti näin hieno ja kypsä. Lautturi on erinomainen kirja, jossa pohditaan nuorten elämään olennaisesti liittyviä asioita ja samalla nivotaan tarinaan saumattomasti tarina Tuonelan virrasta. Kostet osaa jättää tarinansa sopivan verran auki ja luottaa lukijaan.

Magdalena Hai: Susikuningatar (1p)
Viime vuonna äänestin Kuopus-kategoriassa Gigi ja Henry -sarjan toista osaa. Nyt en voi mitenkään jättää äänestämättä tätä sarjan päättävää osaa, sillä Susikuningatar oli tavattoman hieno. Hai ei käsittele hahmojaan silkkihansikkain, mutta rakkaus sarjaan ja sen maailmaan tuntuu.

Blogistanian Tieto - kilpailua emännöi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni - kuinka aids saapui Suomeen (3p)
Karanteeni on asiallinen, kattava ja helppolukuinen tietoteos aidsista, taudin tutkimimisesta ja saapumisesta Suomeen. Laaja tutkimustyö näkyy ja kuuluu kirjassa, taudista kerrotaan moniäänisesti ja monipuolisesti.

Liisa Vihmanen: Varpaille: balettia koko elämä (2p)
Liisa Vihmasen tietoteoksessa näkyy rakkaus balettiin ja tanssiin. Kauniissa teoksessa valotetaan baletin historiaa Suomessa ja haastatellaan monia tanssin ammattilaisia. Samalla pohditaan poikien asemaa baletin kentällä. Selkeästi kirjoitettu ja elegantti tietoteos.

Sitten vain jännittämään, viralliset tulokset julkaistaan huomenna!

Lavalta: Kurja Viapori -kierros (Ehrensvärd-seura ry)

Tuli taas todistettua, että kavereiden someviestintää kannattaa seurata, muuten Ehrensvärd-seuran Suomenlinnassa järjestämä Kurja Viapori -kierros olisi auttamattomasti mennyt ohi tutkan, tällä kertaa ehdimme juuri saada itsellemme paikat ennen kuin kaikki kierrokset varattiin loppuun. Mekään emme tosin ehtineet suomenkielisille, mutta totesimme englanninkielentaitomme sen verran riittäväksi että lähdimme rohkeasti vieraskielisen kierroksen matkaan.

Kierros aloitettiin Suomenlinnan lauttarannasta Rantakasarmin edestä. Merituuli oli jo tässä vaiheessa melkoisen navakka ja oppaamme Raija totesikin, että jos palelee jo, tulee loppukierroksesta ikävä. Onneksi olimme varautuneet, toppatakit oli kiedottu ylle ja pääkoppa suojattu tuplapipoin.

Kurja Viapori -kierros johdatti kuulijat ympäri Suomenlinnaa ja sen historiaan liittyvien vähemmän valoisten paikkojen luo. Kierroksen alkupäässä kerrotut tarinat olivat yleisluontoisempia. Sairaudet ja niiden hoito täpötäydessä sairaalassa, hökkelikylän syntyminen nykyiseen Kirkkopuistoon ja viinakaupan kukoistus kuljettivat oikeaan aikakauteen ja sen tunnelmaan. Susisaaren tienoilla Ruotsinsalmen muistomerkillä kerrottiin linnoituksen toiminnasta sodan aikana. Tai oikeastaan tarina keskittyi lähinnä siihen, kuinka sodanaikaisen huonon hygienian ja vaatetäiden vuoksi toisintokuume tappoi suuren määrän sotilaita ja siviilejä. Muistomerkin alaisten sotatoimien aikana ei myöskään saatu siirrettyä minkään valtion rajaa mihinkään suuntaan.

Susisaaren puolella keskityttiin spesifimmin tiettyjen henkilöiden tekemiin rikoksiin ja heidän saamiinsa tuomioihin. Esittelyyn pääsi muun muassa Augustin Ehrensvärd, jota tosin ei tuomittu mistään, mutta jolla oli mystisesti taloudessaan töissä taloudenhoitajatar joka ei osannut kokata. Ehrensvärdin museossa puolestaan kierrosyleisön yllätti varjoista ilmestynyt kulkija, joka kertoi oman synkän tarinansa. Täytyy sanoa, että rääsyisiin vaatteisiin pukeutunut ilmestys oli melkoisen pelottava siinä pilkkopimeässä museossa, vaikka ympärillä seisoikin parikymmentä muutakin ihmistä.

Kierroksen loppupuolella aiheina olivat vielä eläimiin sekaantuminen ja sen seuraukset sekä ymmärtääkseni hiljattain selvinnyt ns. Murha-Jussin tapaus. Eläimiin sekaantuminen oli ollut vakava rikos ja siksi sen tutkiminenkin oli hyvin seikkaperäistä. Silminnäkijähavainnot muun muassa rekonstruoitiin, jotta syytetyn syyllisyydestä saatettiin olla täysin varmoja. Synkkääkin synkempi oli kuitenkin tämä Murha-Jussin tarina, jossa nuori mies viiden viikon aika tappoi 12 ihmistä ja kärsi sen jälkeen kammottavan tuomionsa Suomenlinnan vankilan seinien sisäpuolella. 

Noin puolitoista tuntia kestänyt kierros oli kattava esittely Suomenlinnaan ja siihen liittyvien historiallisten aikojen kurjemmasta historiasta. Kierroksesta todetaan, että se ei sovellu alle 18-vuotiaille eikä varoittelu ole mielestäni yhtään tuulesta temmattu. Toki mitään ei sinänsä näytetä eikä esimerkiksi väkivallalla mässäillä, mutta niin detaljoituja juttuja en silti etenkään herkemmille nuorille suosittelisi. Varsinaisesti pelottava kierros ei kuitenkaan ole eikä siellä säikytellä kuulijoita, joten sitä kautta kierros oli erityisen paljon omaan makuuni.

Erityiskiitokset vielä oppaallemme Raijalle, joka veti kierroksen erinomaisesti. Englanninkielelläkin kuunneltuna kierros oli selkeä, aiheet hyvin valittuja ja niputtuivat kierroksen kuluessa hyvin yhteen. Faktat esiteltiin kiinnostavasti, muttei kuivakasti ja kierrosta oli sopivasti eloitettu tarkoin harkituilla "lisätehosteilla". Hinta-laatusuhteen voi myös todeta olleen erinomainen, kierros maksoi 10 euroa. Tällaisille Suomenlinna-kierroksille tulisin mielelläni uudelleen, ihan mihin vuodenaikaan tahansa. 

Eva Wahlström: Rajoilla

Kiinnostuin nyrkkeilystä lajina vuonna 2005 nähtyäni elokuvan Million Dollar Baby. En ole tähänkään päivään mennessä kokeillut lajia itse, mutta sen tekniikka on kiinnostanut ja samoin siitä kertovat kirjat. Eva Wahlströmin ensimmäisen kirjan, Homma hanskassa, luin muistaakseni jo teoksen julkaisuvuonna 2007 ja pidin siitä kovasti. Niinpä naisnyrkkeilijän toinen teos Rajoilla (SKS, 2014) kiinnosti myös ja se lähtikin sopivasti mukaan kirjaston bestseller-hyllystä.

Nostaessani katseeni näen kuvani suuresta peilistä. En näe jälkeäkään siitä epävarmuudesta, mitä tunnen. Näen ammattinyrkkeilijän. Vahvan naisen, jolla on kauniit, erottuvat lihakset, vaseliinilla rasvatut kasvot, kaidat posket ja keskittynyt katse. Naisella on kädessään pienet, kivikovat hanskat ja yllään musta kaapu, jonka huppu varjostaa hiuksia ja mustia, keskittyneitä silmiä. Yksi tunne kohoaa yli epävarmuuden ja pelon. 
Olen juuri siellä, missä minun kuuluukin olla. Tämä on minun elämäni.  

Vuonna 2007 taskussa on yhdeksän Suomen mestaruutta ja kymmenes on hakusessa, tavoitteena kiiltää maailmanmestaruus. Kovassa rääkissä jo monta vuotta ollut keho alkaa kuitenkin ilmoittaa itsestään. Jalkoja ja käsiä särkee, selkä ei taivu ja olo on huono. Kymmenes mitali tulee, mutta sitten tulee stoppi. Maajoukkueessa ei katsella sairasta urheilijaa ja Wahlström jää kipujensa kanssa yksin.

Urheilusta ei kuitenkaan pääse eroon vain lopettamalla. Vaikka kehoon sattuu, ei treenaamista osaa jättää väliin ja veri vie salille. Lapsen syntymä tuo uutta sisältöä elämään, mutta sekään ei ratkaise ongelmaa. Valmentaja on löydettävä ja houkuttelemalla Wahlström saa sparrikaverikseen ja lopulta valmentajakseen jo eläkkeelle jääneen "Ripa" Merosen. Ripan avustuksella homma alkaa toimia vaikka keho ei edellenkään toimi ja nyrkkeilykehiin paluu tapahtuu lopulta ammattilaiseksi siirtymisen jälkeen. Euroopan mestaruutta voi jälleen alkaa tavoitella.

Wahlströmin uraa tarkemmin seuranneille ei edellinen varmaan ole mitään uutta. Euroopan mestaruuskin saavutettiin lopulta, vuonna 2012. Urakuvaus ei kuitenkaan ole tämän teoksen tärkeintä antia vaan se, miten Wahlström kuvaa huippu-urheilun maailmaa ja sitä, kuinka omista unelmistaan ei osaa päästää irti vaikka työvälineenä toimivaa kehoa hoidettaisiin jatkuvasti kortisonipiikeillä ja leikkauksilla. Rajoilla oli minulle ennenkaikkea kuvaus intohimosta, periksiantamattomuudesta ja rakkaudesta omaan lajiin. Toisinaan oma tahto vei myös onnettomuuksiin ja uuteen kipuun, mutta katumusta ei näy.

Teksti kulkee napakasti ja vahvasti. Tilanteista on helppo saada ote, vaikka oma elämä olisi kaukanakin Wahlströmin kokemista vaikeuksista. Jollain tasolla kysymykset ovat kuitenkin samoja kaikilla: mitä haluan tehdä elämälläni ja mitä olen valmis sen vuoksi uhraamaan? Päätökset on myös loppupeleissä tehtävä itse, kukaan ei voi päättää puolestasi ja tehdä sinua onnelliseksi.

Ei tämä self-help-oppaaksi kuitenkaan taivu. Wahlström kirjoittaa rehellisen oloisesti ja sydämeenkäyvästi. Itselleni kirjaa lukiessa hyvin läheiseksi muodostui myös Ripa, vakaa kallio Wahlströmin rinnalla, vaikka välillä naisnyrkkeilijän meno kovasti huolettikin. Muutenkin oli helpottavaa lukea siitä, kuinka hyviä ihmisiä Wahlströmin elämään tuntuu eksyneen. Ilahduttavia olivat myös kohtaamiset sairaalassa muiden potilaiden kanssa.

Arvostan tämän kirjan lukemisen jälkeen Wahlströmiä enemmän ihmisenä samalla kun pyörittelen vähän päätäni. Voisin kutsua kokemusta jopa voimaannuttavaksi, vähintäänkin kirjasta tuli jollain tavalla helpottunut olo. Että kyllä tämä tästä. Kiitos.

Ja kiitos myös Meroselle. Et koskaan pääse maaliin, jos tapat itsesi matkalla.

Kirjakirppu jäi heti kirjaan koukkuun, Anneli puolestaan oppi lajista enemmän muttei pitämään siitä.

Rajoilla on ensimmäinen suoritukseni Elämäkertahaasteeseen.

Eva Wahlström: Rajoilla
SKS, 2014. 282 s.
Kannen suunnittelu: Ville Karppanen

Stephen Fry: More Fool Me

Olimme lokakuussa katsomassa Stephen Fryn More Fool Me -teoksen lanseeurausta, kun julkkarit järjestettiin mukavasti livestreamin kera. Koska Fry näin yleisesti ottaen on kovin mukavan oloinen mies ja koska olen pitänyt lukenut ja pitänyt kahdesta hänen kirjoittamastaan teoksesta, hankin tämän uusimman samoin tein itselleni äänikirjana Audiblesta.

More Fool Me on kolmas Fryn kirjoittama omaelämäkerta. Olen lukenut edellisistä vain sen keskimmäisen, The Fry Chroniclesin, ja pidin siitä tavattoman paljon. Odotukset tälle olivat siis varsin suuret. Ennakkoon tiesin sen verran, että kirjassa käsiteltäisiin Fryn kokaiiniaddiktiota.

Ja käsiteltiinhän sitä, tosin lähinnä kirjan alkuosassa. Nyt tosin täytyy heti sanoa, että äänikirjaa kuunnellessa osioiden pituudet sun muut eivät pysy kovin hyvin mielessäni. Tästä huolimatta totean, että suurin osa teoksesta kului Fryn 90-luvun alkupuolen päiväkirjan lukemiseen. Päiväkirja on kirjoitettu ajalla, jolloin Fry kynäili romaaniaan The Hippopotamus (suom. Virtahepo) ja jonka jo innostuksissani myös hankin Audiblesta.

Harmikseni itse More Fool Me ei puolestaan ollut niin innostava. Etenkin päiväkirjakohta tuntui kestävän tuhottoman kauan, sillä namedroppailu ja pikkutarkka päivittäisten askareiden kuvailu ei oikein jaksanut kiinnostaa. Tämän päiväkirjaosion aikana paluu kirjan pariin oli myös jokseenkin nihkeää. Onneksi, onneksi, tälle valinnalle annettiin kirjan lopussa syy ja se sekä loppukaneetit pelastivat tämän kuuntelukokemuksen enemmän positiivisen puolelle.

More Fool Me on looginen joskin poikkeava jatkumo Fryn elämäkerroille. Itse olisin mieluusti kuunnellut edellistä osaa muistuttavan kuvailun tästäkin elämänvaiheesta (A Bit of Fry and Laurien ja Black Adderin kuvauksista olisi varmaan ollut paljon kerrottavaa, mutta onko vielä liian aikaista?), mutta tällaisena fanikamana tämä oli varsin jees. Ja saipa se minut hankkimaan tuon Hipon, joten ei hukkareissu.

Lukunäytteen voi kuunnella täältä.

Stephen Fry: More Fool Me
Penguin Audiobooks, 2014.
Lukija: Stephen Fry

Lavalta: Peppi Pitkätossu (HKT)

Peppi höykyttää rosmoja. Kuva: Mirka Kleemola

Pääsimme vihdoin hyödyntämään Helsingin kaupunginteatterin hauskaa Kultaposse-lippukampanjaa, kun onnistuin nappaamaan liput yhteen vuoden ensi-illoista eli Peppi Pitkätossuun. Lippujen hankinta oli ihan oma seikkailunsa, mutta jätettäköön sen selostus tällä kertaa väliin ja lähetetään vain kiitokset HKT:n lipunmyynnin tavattoman mukavalle henkilökunnalle.

Astrid Lindgrenin Peppi on monelle tuttu ja rakas lastenkirjahahmo, se käy selväksi kun katsoo lämpiössä käveleviä pikkufaneja joilla on pehmolelut mukanaan. Rakkaasta hahmosta kertovalle teatteriesitykselle on siis kysyntää ja toki myös tilaa, sillä lastenteatteria voidaan tuskin koskaan tehdä liikaa. Tarina lienee tuttu: Peppi muuttaa autioituneeseen Huvikumpuun ja laittaa Herra Tossavaisen ja Pikku-ukon kanssa kaiken vinksin vonksin. Naapurissa asuvien Tommin ja Annikan kanssa Peppi käy sirkuksessa, kokeilee koulunkäyntiä ja siinä sivussa pyörittelee sessiaalivariston tätiä ja antaa rosmoille opetuksen. Samalla kaivataan mereen pudonnutta isää ja odotetaan, että Hopsu palaisi hakemaan Peppiä takaisin merirosvoilemaan. Kaikki tutut kohtaukset ovat siis mukana ja vauhtia riittää.

Täytyy tähän aluksi harmikseni myöntää, että näytelmä ei viehättänyt niin paljon kuin se olisi voinut. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti kenenkään vika, vaan puhtaasti alitajuista. Viimeisen parin vuoden aikana olen nähnyt Peppiä esityksessämme esittäneen Anna-Riikka Rajasen useammassa näytelmässä. Kahdessa niistä Rajanen on esittänyt varsin topakkaa nuorta tyttöä, jonka isä on ollut joko kadoksissa tai kuollut. En tässä sano yhtään, että Rajanen olisi huono näyttelijä, kaikki roolit on hoidettu mallikkaasti. Nyt vain tuntui siltä, että olin jo nähnyt tämän ja siksi Peppi jäi etäiseksi mikä tietysti vaikutti koko näytelmään. Harmillista, mutta ei tosiaan kenenkään vika. Vuoroilloin Pepin roolissa nähdään siis Maija Koivisto.

Ei tämä kuitenkaan vienyt pohjaa kaikelta, sillä hyvää oli paljon. Itse ilahduin heti alkumetreillä muun muassa metsuriseksuaalista Keijo koulunkäyntiavustajasta (hilpeä Unto Nuora) ja iloisesti puuskuttavasta koulubussista. Upea on myös Markus Tsokkisen lavalle loihtima Huvikumpu, joka muuttuu lähes saumattomasti tarvittaessa myös merirosvolaivaksi. Mainio oivallus oli myös Jymy-Juntusen (Sauli Suonpää) ja Kukkasen (Iikka Forss) muutos perinteisistä rosvoista rahattomiksi tanssitaiteilijoiksi, mahtavat koreografiat ja ihana murre! Mies myös arvosti kovasti sirkuksen Vahva-Aadolfin schwarzeneggermaista ääntelyä.

Ja höykytetään niitä poliisejakin. Kuva: Mirka Kleemola

Yllätyksekseni löysin myös itseni naureskelemasta slap stick -komedialle, joka on vaikea laji, mutta onnistuesssaan tavattoman hauskaa. Kiitos siis myös poliisit Juppe (Tuukka Leppänen) ja Jeppe (Forss)! Naapurissa asuville Tommille (Petrus Kähkönen) ja Annikalle (Raili Raitala) oli saatu myös kivasti tekemistä ja akrobatiaa, vaikka hahmot itsessään jäävätkin auttamatta Pepin riehakkuuden ja äänekkyyden varjoon.

Hieman puolestaan kummastelin muutamaa repliikkiä, mielestäni ajankohtaisiin tapahtumiin tai ilmiöihin viittaavat vitsit puoltavat paremmin paikkaansa farsseissa ja komedioissa. Pepin hauskuus olisi pitänyt puolensa hyvin ilman näitäkin. Hufvudstadsbladetin arvion kanssa puolestaan kaipasin myös pienempää näyttämöä, sillä vaikka lavasteet ovat upeat ja näyttelijät hyviä, ovat he kovin kaukana jo kymppiriviltä katsottuna. Pepin tarina on kuitenkin äänekkyydestään huolimatta tarina pienestä tytöstä ja nyt se pieni tyttö vähän hukkui sinne, vaikka tähtiä katsellessa Suuri näyttämö näyttikin tavattoman kauniilta.

Kokonaisuutena Peppi oli joka tapauksessa sitä laadukasta ammattiteatteria, jota HKT:ltä sopii odottaakin. Myös esityksen alussa sattunut sairastapaus (toivottavasti kaikki on nyt kunnossa) hoidettiin ammattitaidolla ja esitys jatkui keskeytyksestä huolimatta saumattomasti. Tarina oli perinteisyydessään lempeä, meno oli vauhdikasta ja etenkin toisella puoliskolla lapsiyleisö eli naurullaan tapahtumien mukana. Kiitos.

Pepin esityskausi jatkuu vain maaliskuun loppuun, joten näkemishaluiset toimikoot nopeasti.

Liikkuvaa kuvaa: Aladdin (1992/1993)

Kuva elokuvasta, copyrightit Walt Disneyn siis.

Elokuvateatteri Orion ja KAVI tekevät kulttuuritekoja viikottain näyttämällä vanhoja elokuvia järkevillä lippuhinnoilla. Tällä hetkellä käynnissä olevassa Vesa-Matti Loiri 70 vuotta -sarjassa näytettiin luonnollisesti myös vuonna 1992 ilmestynyt Disneyn animaatioelokuva Aladdin. Jos joku nyt ei tiennyt, niin Loirihan ääninäyttelee elokuvassa Hengen roolin ja sen verran hyvin, että on saanut siitä Disneyltä erityismaininnan. Kaiken muun lisäksi Aladdin kuuluu omaan Disney top 3 -listaukseeni, joten lähdimme tätä klassikkoa katsomaan äidin (joka on suuri Aladdin-fani) ja miehen (sama juttu) kanssa.

Tuhannen ja yhden yön tarinoihin löyhästi perustuvassa tarinassa köyhä katupoika Aladdin löytää suurvisiiri Jafarin tahattomalla avustuksella taikalampun Ihmeiden onkalosta. Lampusta löytyy Henki ja Hengeltä saatavilla kolmella toivomuksella Aladdinin olisi mahdollista päästä naimisiin ihanan prinsessa Jasminen kanssa. Naimakumppanin kun pitää tietenkin olla prinssi. Ja kuten ehkä tiesittekin tämä ei Jafarin mielestä ole kovin hyvä juttu, hän kun haluaisi lampun ja tietysti myös sulttaaniksi, joten mutkia on matkassa mutta loppu hyvin kaikki hyvin.

Elokuvan loppuessa ensimmäinen ajatus oli, että enpä muistanut tämän elokuvan olevan näin hyvä. Siis tottahan toki se on ilmestynyt siihen "vanhaan hyvään aikaan" kun animaatiot olivat hienoja ja plaaplaa, mutta että silti näin hyvä. Ensinnäkin Aladdinin muistin olevan enemmän vässykkä, mutta lopussahan jätkä oikeasti näyttää olevansa se hiomaton timantti. Ja Jasminessa oli enemmän potkua kuin muistin, vaikka naimisiin ollaankin menossa kahden päivän tuntemisen jälkeen. Kuitenkin neiti oli sitä mieltä, että ei nyt ihan kenen kanssa tahansa voi mennä vihille ja pompöösit kosiomiehet ovat arvottomia.

Suomidubbausta ei ole muutenkaan turhaan palkittu, sillä se tosiaan on hyvä. Vesa-Matti Loiri, kuten tuolla alussa mainittiin, vetää roolissaan hyvin vertoja alkuperäisen ääniraidan Robin Williamsille. Lisäksi Jafarin kylmänä äänenä kuultava Jarkko Rantanen ja vähintään yhtä mainio Seppo Pääkkönen Jagona, siinä vasta parivaljakko. Oli myös ilo nähdä elokuvasta sensuroimaton versio, uudella dvd:llä ensimmäisessä kappaleessa hiki käy kainaloon vaikka alkuperäisessä se menee korvat pois leikataan aina muukalaisten, se luo kotoisen tunnelman. Ihan turha poisto.

Muutenkin oli hienoa nähdä nimenomaan se vanha versio kelavaihtoineen ja toisinaan epätasaisine kuvineen, oli siinä tunnelmaa. Kiitos Orion, kiitos KAVI. Se on kuin yööö...

Jenna Kostet: Lautturi

Jenna Kostetin esikoisromaanista Lautturi (Robustos, 2014) kuului syksyllä hyvää moneltakin taholta. Kaksoisluokituksen saanut teos ammentaa teemansa suomalaisesta kansanperinteestä ja toisaalta kumartaa myös perinteisempien nuortenkirjojen puoleen, mutta onnistuu silti olemaan kauniin omaääninen. Itse luin kirjan kokonaan flunssan kourissa perjantai-iltana ja valinta osui nappiin.

Ravintolassa istuessamme otan mallia Eerosta ja annan katseeni selata ohitse kulkevia ihmisiä kuin kirjan sivuja. He ovat sanoja sivuilla, ihmisiä jotka kertovat tarinan tähän maailmaan. Nyt minä olen osa sitä, vaikka ennen olen kulkenut vain siellä, missä ovat kuolleet. Täällä kuolleita ei ole vaan eläviä. Silti heidän kasvoillaan näkyy hämmennys, joka on melkein yhtä suuri kuin omani.

Kain on saatava tietää, miltä maailmassa näyttää ja niin hän matkaa kotoa Tuonelan virralta maan päälle. Siellä asuvan sedän siipien suojassa Kai opettelee ihmisten eloa, ihmettelee ja kuuluakseen joukkoon menee tietysti myös lukioon. Koulunkäynti sujuu hyvin, Kai rakastaa oppimista, mutta silmiin tarttuu kuitenkin Ira. Ira, jonka nauru kuplii ja jonka kaikki huomaavat, mutta joka ei tunnu välittävän muiden karttamasta Kaista. Aina ei voi kuitenkaan valita, miten tiet toisen kanssa risteävät. Kostet onnistuu kirjoittamaan tarinan eri maailmoissa kasvaneista nuorista yllättäen kerronnallaan ja ratkaisuillaan.

Kertojina kuullaan Kaita ja Iraa molempia ja nuorien äänet ovat selvästi omanlaisensa. Rauhallinen ja sinisilmäinen Kai puhuu kirjakielellä, vaikka yrittää kovasti sopeutua tavallisten nuorten maailmaan. Suosiossaan paistatteleva, mutta omat kotiongelmansa peittävä Ira puolestaan käyttää omaa kieltään, puhuu mä ja sä, vaikka rakastaakin sanoja yhtä paljon kuin Kai. Kerrontatyylistä on helppo ottaa kiinni samoin tein, vaikka kirjan kolmannessa osassa ei enää erikseen kerrotakaan kumpi luvun kertojana on.

Kostet uskaltaa myös jättää asioita kertomatta, antaa lukijan itse täydentää ja selittää. Myös loppu on kirjoitettu taiten, ei ennalta-arvattavasti ja uskaltaen ottaa mukaan myös surua ja haikeutta. Selittämättömyys toimii, mitään ei oikeastaan jää kaipaamaan. Liiallinen selittäminen olisi ollut jo liikaa. Nyt tarina saa oman tilansa, sivut kääntyvät nopeaan tahtiin ja pian huomaa olevansa jo tarinan lopussa.

Spekulatiivisen fiktion elementtejä, siis Tuonelan virran tarustoa, on tuotu mukaan juuri sopivasti että kirja ei ole liian tavallinen. Samalla se kuitenkin puhuttelee, puhuu tämän päivän asioista ja teemoista jotka ovat tärkeä. Hieno ja eheä esikoinen tämä Lautturi, Kostetin seuraavat teokset päätyvät varmasti lukulistalleni.

Kirjaan taisin alunperin törmätä Morren maailmassa, jonka kehuva viiden tähden arvio sai varaamaan kirjan kirjastosta. Sieltä löytyy myös linkkejä muihin blogiarvioihin.

HelMetin lukuhaasteesta nappaan kohdan kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä.

Jenna Kostet: Lautturi
Robustos, 2014. 199 s.
Kansi: Johanna Lumme

Lavalta: Vallankumous (KOM-teatteri)

Koko näyttelijäkaarti lavalla. Oikealla olevaa Pirkko Hämäläistä paikkasi Laura Malmivaara. Kuva: Noora Geagea

Saapuminen teatterille on kaoottinen. Aikataulu mätti ja parkkipaikat, tietenkin, lähes kaikki varattuja. Viime tingassa juoksemme KOM-teatterin aulaan, takit narikkaan ja äkkiä katsomoon. Vuorossa on syksyllä ensi-iltansa saanut Vallankumous, joka osoittautui pian kaoottisemmaksi kuin tulomme.

On alkuvuosi 1917. Originelli Jean Boldt houkuttelee liiviliikettä pitävän neiti Josefiina Huttusen mukaan masinoimaansa ääritolstoilaiseen vallankumoukseen, jossa tavoitteena on saada voimaan kristillinen kommunismi. Sekalaisesta seurakunnasta koostuva vallankumousliike päätyy lopulta valtaamaan Helsingin tuomiokirkon intohimoisella toiminnallaan. Jos olette kuulleet tästä tapahtumasta, teidän historiantuntemuksenne on huomattavasti parempi kuin minun. Minä en nimittäin tästä historian hetkestä tiennyt, mutta nyt tiedän. Siitäkin huolimatta, että Maijalan ohjauksessa näytelmän historiaosuudet on maalattu levein siveltimenvedoin ja enemmän seikkaillaan jossain rivien välissä.

Jopa nukutun yön jälkeen esitys elää päässä ja tuntuu kaikesta rönsyilyvyydestään huolimatta pysyvän kasassa. Punainen lanka kulkee vahvana Vallankumouksen keskellä, vaikka tapahtumat lavalla heittelivät laidasta laitaan, puhenäytelmän kaltaisesta poljennosta absurdiin pyssytaisteluun ja karaokemaiseen laulantaan.

Suurin hatunnosto täytyy osoittaa Laura Malmivaaralle, joka Pirkko Hämäläisen loukkaantumisen vuoksi hyppäsi paikkaamaan Sisar Huttusen roolia. Valmistautumisaikaa oli noin viikko ja Malmivaara tuntui suoriutuvan roolista mitä mainioimmin. Toki vertailupintaa Hämäläisen suoritukseen ei ole, mutta rooli tuntui yhtäkaikki ehjältä ja harjoitellulta. Bravo. Kehua täytyy myös Aarne Kanervan roolissa nähtyä Johannes Holopaista, joka tanssi, lauloi ja näytteli roolinsa erinomaisesti ja muuntautumiskykyisesti. Ohhoh.

Etualalla vakuuttava Johannes Holopainen. Kuva: Noora Geagea

Ei sillä, hienosti suorituivat myös muut näyttelijät. Edellä mainittujen lisäksi näyttämöllä nähtiin Pekka Valkeejärvi (jonka Yhtenä iltana herkisti), Vilma Melasniemi (joka raikasti lavaa läsnäolollaan), Juho Milonoff (kurkkimassa verhojen raoista kuin sivuunjätettynä), Niko Saarela (jonka Sibelius ihastutti monia) ja Eeva Soivio (joka räväkällä tyylillään ilahdutti). Kiitoksensa ansaitsee myös livebändi, jonka kokoonpanosta en ole aivan varma (ainakin yksi varamies taisi olla paikalla), mutta huikeasti soittivat yhtä kaikki.

Oli myös kiinnostavaa istua sattumalta katsomossa ohjaaja Lauri Maijalan takana. Esityksen seuraamisen ohella oli pakko välillä vilkaista, miltä itse ohjaaja näyttää. Ja tyytyväiseltä näytti, siltä että esitys näyttää siltä kuin pitikin ja että näyttelijät osaavat työnsä. Hyvä niin.

Olen oppinut lähtemään KOMin tiloihin vailla ennakko-odotuksia, avoimin mielin. Tälläkin kertaa se palkittiin. Vallankumous on monitahoinen, sivistävä, hauska ja sydämeenkäypä tarina ihmiskohtaloista, mutta sellainen joka ei jää vellomaan vaan seisoo jaloillaan ja laulaa Työn orjat sorron yöstä nouskaa.

Vallankumouksen esityskausi on jo viime metreillään, viimeiset esitykset ovat tällä viikolla, mutta nyt voi jo henkisesti valmistautua maaliskuun ensi-iltaan eli Daniil Harmsin Sattumia-teoksen teatteriversioon.

***

Iso kiitos täytyy osoittaa myös KOM-teatterin hyvästä reagoinnista nopealla aikataululla peruutettuihin esityksiin. Asiasta tiedotettiin monella eri kanavalla ja lisäksi vielä soitettiin. Ikävä sattumahan se oli, mutta asian hoitaminen KOMin puolelta oli esimerkillistä.

Catherynne M. Valente: The Melancholy of Mechagirl

Lähetämme heti tässä alkuun kiitokset Sivukirjaston Liinalle, koska ilman Liinaa en varmaan olisi tarttunut Catherynne M. Valenten kokoelmateokseen Melancholy of Mechagirl (Haikasoru, 2013). Tarttumattomuus tosin pääasiassa johtui ehkä siitä, etten tiennyt koko teoksen olemassaolosta, mutta kiva oli myös lähteä lukemaan teosta josta oli valmiiksi kuullut jotain hyvää.

The Melancholy of Mechagirl sisältää siis 11 lyhyttä tarinaa ja kaksi runoa, joilla kaikilla on kytkös Japaniin. Japanin lukuisat jumalat esiintyvät tarinoissa usein, mutta viitteet ovat myös hienovaraisempia. Valente on itse asunut Japanissa ollessaan (yksinäinen) upseerin vaimo, ja osa tarinoista kumpuaa suoraan tästä kokemuksesta.

I rested my chin on the Western woman's shoulder, gazing at the golden-black thing that I did not yet know was Rafu. She bowed slightly. Her hinges creaked. The silk of her panels fluttered slightly in bashfulness or the night wind. A willowy green slip hung half over her face - my Rafu was a folding screen, a silk monster of beauty like statues. A Jotai, a screen so old that one day she woke up and had a name and an address and an internal monologue. You earn these things after one hundred years or so. The world owes them to you, if you survive it.

Kokoelma on jossain määrin vähän epätasainen. Osa tarinoista vaatii paljon enemmän keskittymistä johtuen monimutkaisesta sanastosta liittyen tekniikkaan tai monimutkaisiin tieteenaloihin, kaksi runoa puolestaan ovat poljennoltaan itselleni niin haastavia että ensimmäisen runon luin useampaan kertaan. Ja sitten toisaalta osa tarinoista oli niin hyviä, että olin niihin aivan uppoutunut ja ihastelin että nyt on kuulkaa luotu hienoja juttuja.

Esimerkiksi Ink, Water, Milk on ihanan monimutkainen ja päällekkäin tarina tiedostavista objekteista ja tarinoista, yksinkertaistetusti sanottuna. Fade to White esittelee pelottavan tulevaisuudenkuvan ydinsodan jälkeisessä maailmassa, jossa kaikki testataan hedelmällisyyden suhteen ja vain harvat ja valitut pääsevät tuottamaan jälkeläisiä. Välinäytöksissä nähdään, miten mainospropaganda tässä maailmassa syntyy. Ja toisaalta kokoelman päättävä Silently and very fast oli käsittämättömän polveileva teksti keinoälyistä ja mielen todellisuuksista, mutta siihen sisään päästessä tavattoman mielenkiintoinen. Valentella on kyky kuvata käsittämättömiä asioita ihailtavan visuaalisesti ja selkeästi.

Ehdottoman positiivinen lukukokemus siis tämä kokoelma ja kaiken lisäksi saatavilla kirjaston (HelMet) valikoimista. Suosittelen, jos Japanin mytologia ja erikoiset tarinat kiinnostavat.

Catherynne M. Valente: The Melancholy of Mechagirl
Haikasoru, 2013. 219 s.
Kansi: Yuko Shimizu

Lavalta: Camping 3 - Hyvä ja paha kieli (Circo Aereo/Cirko)

Kuva: Heli Sorjonen

Circo Aereon uuden teoksen Camping 3 - Hyvä ja paha kieli mainontaa alkoi osua silmiin jo syksyllä. Aikaisemmat osat ovat menneet meikäläiseltä täysin ohi, mutta edeltäjiensä tavoin pääteemana olisi maahanmuutto ja esimerkiksi siihen liittyvät sosiaalipoliittiset kysymykset. Kun tähän yhdistetään nykysirkus, odottaa lavalla näkevänsä jotain erikoista.

Jonkinlaisena kehyskertomuksena on risteily, jolta päädytään haaksirikon kautta paratiisisaarelle. Taikuri Timo Kulmakko toimii risteilyisäntänä ja toivottaa kaikki tervetulleiksi matkalle. Aivan esityksen alussa koetaan se hetkellinen koko katsomon jännittyminen, kun Kristiina Janhunen kehtaa ehdottaa jonkin yhteisen tekemistä ja luomista, mutta tilanne laukeaa yllättäen iloiseen hörinään. Olemme valmiita.

Lavalla nähdään kokoelma kohtauksia, osassa tieteellisempi ja osassa taiteellisempi tai oikeastaan tanssillisempi ote. Seassa nähdään sirkuksesta odotettavaa trapetsitaidetta ja akrobatiaa, mutta toisaalta kuullaan pohdintaa muun muassa Kelan toimintatavoista, mietiään suomalaisuutta ja ulkomaalaisuutta ja kuullaan ananasakäämä. Hienoimpia hetkiä ei edes oikein halua paljastaa, yllätyksellisyys ja satunnaisuus ovat tämän esityksen valttikortteja. Tylsää ei joka tapauksessa ole, yleisö osataan yllättää.

Kuva: Juha Rahijärvi

Estradilla vaikuttavat Kulmakon ja Janhusen lisäksi muusikko Prinssi Jusuf, trapetsitaiteilija Bellina Sörensson, hurmaavan kuivakka tietokirjailija ja akrobatia-opettaja Osmo Tammisalo, tanssija ja näyttelijä Kaisa Niemi sekä akrobaatti ja jonglööri Jori Reunanen. Kaikki hallitsevat osansa hienosti ja esitys rullaa omalla painollaan hienosti, mikä on mielestäni mahtavaa myös siksi että ensi-ilta oli vasta tällä viikolla. Tämä toimii, kuulkaa. Kiitokset täytynee siis osoittaa myös ohjaajana toimineelle Maksim Komarolle.

Prinssi Jusufin räppi jää päähän soimaan ja esityksen jälkeen on hyvä mieli. Toisaalta jonnekin takaraivoon jää kytemään myös hyviä ajatuksia yhteiskunnasta ja sen mystisistä rakenteista. Camping 3 on hilpeä, häpeilemätön ja hieno esitys. Kiitos.

Esityksiä on vielä lähes tammikuun loppuun asti.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Vuonna 2013 jonkinlaisena hittikirjana oli Gillian Flynnin ensimmäinen suomennetty teos Kiltti tyttö (WSOY, 2013). Sain kirjan aikanaan blogituttavaltani luettavaksi ensisijaisesti miehelle, mutta tartuinpa siihen nyt itsekin ennen kuin ehtisin spoilaantua. Leffakin kun tuli jo aikoja sitten ilmoille.

Yritin yhä uudestaan soittaa Amyn kännykkään, mutta puhelut menivät vastaajaan, joka heläytti että hän soittaisi pian takaisin. Amy soitti aina pian takaisin. Oli kulunut kolme tuntia ja olin jättänyt viisi viestiä eikä Amy ollut soittanut takaisin.

Nickin ja Amyn viides hääpäivä ei suju aivan odotetuissa tunnelmissa, sillä Amy katoaa eikä tilanne näytä hyvältä. Aviomiestä tietysti epäillään, etenkin kun avioliitto ei ole ollut kovin ruusuinen parin muutettua työttömäksi jäätyään Nickin synnyinseuduille Missouriin. Poliisitutkinta ja mediamyllytys saavat Nickin hikoilemaan, eikä lukijalle ole aivan selvää mitä oikein on tapahtunut. Tarinaa seurataan sekä Nickin näkökulmasta että Amyn päiväkirjamerkintöjen kautta, jokaisella tarinalla on kaksi puolta kuten kirjan kansikin lupaa.

Periaatteessa Kiltti tyttö oli oikein oivallinen kirja. Tarina koukuttaa ja Flynn onnistuu pyörittämään lukijaa sen verran näppärästi, että käänteissä ehtii yllättyäkin. Moni onkin kehunut kirjaa juuri sen ennalta-arvaamattomuuden vuoksi. Teos on myös varsin nopealukuinen, lähes 500 sivua soljuvat sormien läpi melkoisen rivakkaan tahtiin.

Sitten tullaan kuitenkin siihen ongelmaan eli miksi tämän kirjan kanssa ei ihan natsannutkaan. En nimittäin osannut sympata henkilöhahmoista ketään. Jos kenessäkään ei ole samaistumispintaa, tulee lukukokemuksesta vähän nahkea. Kaikki tuntuivat myös olevan suurimman osan ajasta enemmän tai vähemmän ahdistuneita ja kiukkuisia ja niin minustakin tuli lukiessani kiukkuinen.

Kaiken kukkuraksi kannet suljettua tuli aika likainen olo ja tuli tarve päästä suihkuun.

Koukuttavuudessaan siis oivallinen, mutta ei henkilökohtaisesti minulle natsaava jännäri.

Tahollaan Kirsi koukuttui kirjaan, Amma puolestaan toivoi unohtavansa sen mahdollisimman pian.

HelMet-lukuhaasteeseen merkintä kohtaan jännityskirja tai dekkari.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (Gone Girl, 2012)
WSOY, 2013. 447 s.
Suomentanut: Terhi Kuusisto
Kansi: Bernard Ott / Gallery Stock

Juha Ruusuvuori: Kaniikki Lupus

On se kyllä kumma, kun ei ihminen usko. Historialliset romaanit, tai oikeastaan historialliset romaanit joihin liittyy jollain tavalla uskonto, eivät ole ainakaan tähän mennessä iskeneet meikäläiseen. Ja näin kävi myös Juha Ruusuvuoren Kaniikki Lupuksen (WSOY, 1993) kanssa, mutta tartuin siihen silti koska se oli yksi lukuvalmennuslistani kirjoista.

Aloin kävellä edestakaisin salissa. Kirjoja olin aina rakastanut, vaikka en täysin niiden viisauteen luottanutkaan, eihän kukaan kirjojen kirjoittaja ole oppinut valmistamaan kultaa. Mutta tätä salattua kirjaa kohtaan tunsin piinaavaa intohimoa. Tämä kirja saattoi tarjota oikotien pyrkimyksemme päätepisteeseen. Sen löytäminen auttaisi minua päätökseen valitsemallani tiellä.

Kaniikki Lupuksen tarina sijoittuu 1350-luvun Suomeen. Olaus Lupus, yksi Turun tuomiokapitulin kaniikeista, on vetäytynyt maatilalleen Sastamalaan eikä juuri hoida virallisia virkatehtäviään. Se ei kuitenkaan ole piispaa pahemmin haitannut, joten Olaus on saanut olla väkensä kanssa rauhassa. Yhtäkkiä Lupuksen käsiin kuitenkin tupsahtaa tieto kirjasta, jonka jopa piispa tahtoo tuhota muttei kykene, ja pakkomielle valtaa miehen. Salattu kirja on löydettävä keinolla millä hyvänsä, mutta kirkon piirissä ei tähän haluun vastata ystävällisesti.

Näin niin kuin periaatteessa Kaniikki Lupus ei ollut mitenkään täydellinen huti. Pääsääntöisesti keskiaikaisen Suomen kuvaus oli kiinnostavaa, kansa tasapainottelee vanhojen pakanaperinteiden ja kristinuskon välillä. Kuvauksen oikeellisuudesta en toki osaa sanoa mitään, mutta silti. Tekstityylistä ei ole myöskään mitään valittamista, sitä luki mielellään. Itse tarina sitten, mystisen kirjan etsintä ja sen muassaan tuomat vaikeudet, muuttui mielessäni epäselväksi vyyhdiksi jonka päät jäivät löytämättä. Tarinan päätös jäi kummastuttamaan, enkä aivan ymmärtänyt miten kirjan alku liittyi koko hommaan.

Ihan mielenkiintoinen kirja siis, mutta tarinallisesti tämä jäi etäiseksi. Filosofisen pohdinnan rinnalle olisin kaivannut hieman konkretiaa siitä, mitä ihan oikeasti tapahtui. Vaikka tavallaan tuo kaniikin sisäinen taistelu uskon ja sen menettämisen välillä oli ehkä kirjan kiinnostavinta antia. Mene ja tiedä.

Jos kirja nyt kuitenkin kiinnostaa, voi siitä lukea vaikkapa julkaisuvuonna Hesarissa ilmestyneen Jukka Petäjän kritiikin.

Juha Ruusuvuori: Kaniikki Lupus
WSOY, 1993. 276 s.
Kansi: Martti Ruokonen

Jari Järvelä: Särkyvää

Teemu kiipeää romaanissa kallioille, minä kiipeän vain puihin.

Taannoin kirjamessuilla Tammi ja WSOY järjestivät bloggaribrunssin, jossa liuta syksyn kirjailijoita oli esittelemässä teoksiaan. Paikalla oli myös Jari Järvelä, joka kertoi uusimmastaan eli Särkyvää-romaanista (Tammi, 2014). Olin aiemmin syksyllä tykästynyt kovasti kirjailijan Tyttö ja pommi -teokseen, joten ilahduin kun Järvelän teoksen sai tuolta tilaisuudesta mukaansa (ja omistuskirjoituksella vieläpä!).

Mies nyökkää. Tyttö avaa auton takapaksin, siellä on ennestään pahvilaatikko, jossa törröttää päällimmäisenä aito krokotiilinkallo ja muovinen pallokala. Tyttö nostaa pinkin laukkunsa pahvilootan viereen ja sulkee paksin. Sitten se istuutuu etupenkille ja vetää oven kiinni.

Teemu on lähtenyt matkalle kohti Pamplonan härkäjuoksua. Kulkuvälineenä on vanha metsänvihreä Lada, takakontissa laatikollinen Teemulle tärkeitä tavaroita. Mukaan tälle matkalle päätyy Agnes, erikoinen liftarityttö, joka ei oikein ota matkakumppanistaan selvää mutta ei oikein osaa sitten enää lähteäkään. Yhdessä kaksikko ajaa läpi Euroopan, kiipeää erinäisille kukkuloille ja päätyy lopulta myös sinne Pamplonaan. Tarinaa seurataan sekä Agnesin ja Teemun kertomana että Teemun Särkyvää-blogin avulla.

Särkyvää oli alusta asti tavattoman onnistunut lukukokemus. Jännityskirjallisuuden lisäksi Järvelä taitaa näemmä myös matkaromaanin muodon, sillä Teemun Ladan kyytiin oli helppo hypätä. Yhteistä syksyllä luettuun Tyttöön ja pommiin on myös henkilöhahmojen monitahoisuus. Teemu on blogissaan tavattoman epäluotetteva kertoja, totuutta kuullaan sekä Agnesin havaintojen että blogiin ilmestyvien kommenttien muodossa. Ja vaikka Teemu ei periaatteessa vaikuta olevan kovinkaan mukava, on hahmossa silti jotain sellaista ettei oikein osaa olla pitämättäkään.  Agnes on myös omalla tavallaan salaileva kertoja, hieno ratkaisu sekin.

Teos on samaan aikaan absurdi, fiksu ja viihdyttävä. Teksti soljuu sujuvasti, hihittelin toisinaan itsekseni Järvelän valikoimille kielikuville (jotka unohdin ottaa ylös, pah). Pituutta on myös sopivasti, reiluun 200 sivuun on saatu niputettua koko matka ilman turhia hyppelyitä tai vatvomisia.

Miinusta annan vain kirjan aiheuttamasta Yö-korvamadosta. Tämä on hyvä, lukekaa.

Arja on kirjoittanut tästä tavattoman hienon tekstin, Booksy puolestaan oli se joka minut tämän kirjan pariin viimeistään inspiroi.

Jari Järvelä: Särkyvää
Tammi, 2014. 219 s.
Kansi: Marko Taina

Seita Vuorela: Karikko

Seita Vuorelan Karikko (WSOY, 2012) on joskus jäänyt mieleen jostain blogista, varmaan pysäyttävän kantensa vuoksi. Kirja lähti siis herätelainana ennen joululomaa kirjastosta mukaan.

Olen kova poika juoksemaan. Olen itse asiassa parempi juoksemaan kuin kertomaan tarunoita. Ilman minua wi voi kuitenkaan kertoa näitä tapahtumia, joten minun täytyy huolehtia omasta osuudestani. Kohteesta A kohteeseen B pysähtymättä. Katkeamaton liike.
Muistathan, että siltä näyttää. Aluksi.

Perhe ajaa leirintäalueelle, jonne matka sitten auton hajoamisen seurauksena tyssääkin. Perhe hautautuu rannalla suruunsa ja omiin puuhiinsa. Mitja kohtaa rantapoikien yhteisön ja yrittää saada selvää erikoisesta tytöstä, joka tuntuu vaikuttavan rannalla kaikkeen. Vladimir seurailee veljeään ja yrittää saada tapahtumista selkoa. Kaiken taustalla on aikaisemmin tapahtunut onnettomuus, joka vaikuttaa koko perheeseen.

Kirjassa oli alusta asti hyvin erikoinen tunnelma. Leirintäalueessa oli lähtökohtaisesti jotain outoa, eikä kaikki tuntunut olevan aivan luonnollista. Tarina keriytyy auki vähitellen, itse uskalsin luottaa etiäisiini vasta aivan loppuvaiheessa. Toinen lukija saattaa toki arvata homman heti alussa, mutta taitavasti kirjoitettu tarina yhtä kaikki. Kirjoitustyyli on myös erikoinen, jollain tavalla epämääräinen mutta silti täysin tarkoituksenmukainen.

Vuorela kirjoittaa vahvasti ja uskaltaa käyttää erilaista rakennetta. Leirintäalueen sijaintipaikalla ei lopulta ole väliä, maailma on niin erikoinen että lopulta sen kyytiin uskaltaa jättäytyä. Olin alkupuolen kirjasta hieman epäileväinen, maailma oli niin omituinen ja en saanut heti tarinasta kiinni. Edetessään tarina alkoi kuitenkin kiinnostaa niin paljon, että loppupuoli tuli luettua nopeassa tahdissa.

Erikoinen ja omaääninen teos tämä Karikko. Suosittelen.

Kirsin mielestä kirja oli ennen kaikkea aikuisten kirja, myös Norkku kehuu kirjan sopivan hyvin myös aikuiselle lukijalle. Molempien bloggaajakollegoiden kanssa olen samaa mieltä siitä, että nuortenkirjaksi teos on haastava mutta enemmän lukevalle varmasti palkitseva.

HelMet-kirjastojen lukuhaasteesta raksi kohtaan kirja, jonka nimi on yksi sana.

Seita Vuorela: Karikko
WSOY, 2012. 357 s.
Kansi ja kuvitus: Jani Ikonen

Lavalta: Ja Jumala loi homon (Teatteri Kantanäky)

Kyllä kannatti taas matkustaa Turkuun. Tällä kertaa nokka oli kohti Bar Suxesia ja siellä esitettävää Teatteri Kantanäyn neljättä kabaree-esitystä Ja Jumala loi homon.

Jumala luo alussa taivaan, maan ja tietenkin myös homon. Eedenissä pohditaan, että ihan kiva kun tuo toinen on tuossa mutta kun en tykkää siitä kyllä silleen yhtään. Ja siitä tämä kabaree sitten lähteekin, iloisesti ja paikoitellen täysin käsistä mutta hallitusti silti. Lavalla nähdään sketsejä, musiikkinumeroita, välillä jotain vähän vakavampaa ja sitten taas nauretaan.

Vähän oli yleisössä välillä olo kuin salaisella agentilla. Sketsit oli selvästi tehty kohderyhmä mielessä, niin kuin tietysti pitääkin, jolloin tällaisena "normiheterona" pääsi ikään kuin vakoilemaan sitä menoa ja meininkiä ja itsereflektiota jota työryhmän päässä on liikkunut. Aika mahtavaa oikeastaan. Promomateriaalissa työryhmä lupaa vastata muun muassa kysymyksiin miten meidät nähdään, miten näen itseni vai nähdäänkö minua ja onko eron jälkeistä ystävyyttä? Näihin kysymyksiin myös vastataan.

Lavalla nähdään upea setti näyttelijöitä, joihin kuuluvat Kiisu Alén, Teemu Loikas, Christopher Proctor, Marko Virtanen, Timo Väntsi ja Anna Kaisa Väänänen, sekä ihastuttava bändi (Ami Koiranen, Markus Koivisto ja Maaria Mustakallio). Kaikki pääsevät loistamaan lavalla tasaisesti ja hahmokavalkadi on niin laaja, että on hankala pysyä perässä kuka missäkin roolissa vaikutti. Hienoa työtä joka tapauksessa ja hyvää silmää on ollut myös ohjaaja Tapio Väntsillä. Rytmitys tuntui paikalla ollessa ainakin hyvältä, mitään muistikuvaa sketsien järjestyksestä ei tosin jäänyt. Ja yleisö nautti, sehän on tärkeintä.

Kokonaisuudessaan Ja Jumala loi homon oli melkoisen timanttista tavaraa. Mieleen jäivät muun muassa Niinan parisuhdepohdinta (tai pohtimattomuus) flikkaporukassa, ihanat Kissanaiset, "Ai oliks noi nyt semmossii"-kimara ja ehdottomana suosikkinani koko kohtauksen kestävä musiikki-iloittelu, jossa repliikit oli valittu kokonaisuudessaan erinäisistä kappaleista. Lavalla kuultiin hetkiä muun muassa kotimaisesta populaarimusiikista, virsistä ja myös pätkä erään Disney-elokuvan kappaleesta, joka tipautti minut lähes lattialle.

Kiitos Teatteri Kantanäky, kiitos Bar Suxes, tämä oli mahtavaa. Tulemme varmasti uudelleen, kunhan seuraava kabaree saadaan pystyyn. Tämä esitys on mahdollisuus nähdä vielä ensi viikolla, tsekatkaa esitykset fb-eventistä.

Vuoden 2014 kohokohdat - kirjoja, kulttuuria ja muutama unohtunut kuva

Heinäkuussa oli näemmä tosi vihreää ja maalasimme pihakeinun uudelleen.

Tehokkaammat kanssabloggaajat ovat julkaisseet vuoden 2014 kohokohtansa jo ennen vuoden vaihtumista. Itse en ehtinyt, osittain siksi että luin vuoden parasta kirjaa vielä vuoden viimeisenä päivänä ja toisaalta siksi, etten ollut juuri ajatellut asiaa. Kuvituskuvina tässä jutussa on lopussa unohtuneen vuosi kuvina -haasteen viimeiset kuvat, elo- ja syyskuun kuvat tosin puuttuvat kokonaan, mutta näillä mennään.

Tässä postauksessa nostetaan siis esiin muutamia tämän vuoden parhaita kirjallisia tai kulttuurillisia hetkiä. Kirjojen osalta rajaan kohokohtien esittelyn ei-tänä-vuonna-ilmestyneisiin-teoksiin, sillä mahtavat Blogistanian kirjapalkinnot julkistetaan 27.1. Säästän siis tänä vuonna ilmestyneiden ihanuuksien esittelyn sinne, sillä tottahan haluamme pitää jännitystä yllä. Jos nämä kirjapalkinnot ovat uusi asia, löytyy Kirjavinkeistä kattava kooste siitä mistä oikein on kyse.

Ja jottei homma menisi aivan överiksi, aion rajat kohokohdat viiteen per kategoria. Ai jai.

Vuoden 2014 parhaat lukukokemukset

Theodore Roszak: Flicker
Ihanan röyhkeä vaihtoehtohistoriallinen elokuvakirja. Vei jalat alta.

Lois Lowry: The Giver
Luin vuonna 2014 Lowryn Giver-kvartetin kaksi ensimmäistä osaa, The Giverin ja Gathering Bluen. Molemmat osoittivat, että on olemassa raikkaita ja täysiä mutta järkevän pituisia nuorten aikuisten spefi-kirjoja.

Siri Kolu: Me Rosvolat
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan eli vuonna 2010 Finlandia Junior -palkinnon napannut Me Rosvolat tuli luettua vasta nyt. Ensimmäisen kirjan lukemisen jälkeen hyllyyn on hankittu koko tähän asti ilmestynyt kirjakasa ja luen nyt automatkoilla ääneen miehelle sarjan kolmatta osaa.

Scott Lynch: Locke Lamoran valheet
Lukupiirissä luettu herrasmiesvaras-romaani uuvutti ensin ja vei sitten häikäilemättömästi mukanaan. Sääli, että sarjan suomentaminen jäi tähän ensimmäisene osaan.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Täydelliseen lukusaumaan osunut kotimainen spefi-romaani, joka tuli myös luettua lukupiirin puitteissa. Todentuntuinen, hallittu ja kaunis kokonaisuus.

Lokakuussa oli ilmeisesti pimeää.

Vuoden 2014 parhaat kulttuurihetket

Finnphonia Emigrantica
Tavattoman hieno ja hypnoottisen kaunis monikulttuurinen runo- ja musiikkiesitys.

Jekyll ja Hyde ja Seili Turun kaupunginteatterissa
Vuoden 2014 parhaat musikaalielämykset tuli koettua Turun kaupunginteatterin tiloissa. Varaan itselleni oikeuden mainita nämä molemmat erinomaiset ja tavattoman hienosti toteutetut musikaalit, sillä J&H sai oikeasti ensi-iltansa jo 2013.

Gnab Collectiven Hamlet Private
Lokakuu oli ihana kulttuurintäyteinen Mad House -kuu, mutta kaikista ihanin oli Gnab Collectiven Hamlet Private. Elämäni parhaita ja henkilökohtaisimpia teatterikokemuksia.

NT Liven The Curious Incident of the Dog in the Night-Time
Tänä vuonna kunnoustauduimme vihdoin NT Live -esitysten parissa ja niitä tulikin nähtyä yhteensä neljä. Vaikuttavin näytelmällisesti oli Medea, mutta Curious Incident oli niin omanlaisensa, taitava ja upeasti toteutettu ja näytelty, ettei sitä voi olla mainitsematta.

Teatteri Toivon Ender's Game
Kolmituntisen scifi-näytelmän toteutus harrastajateatteripohjalta ei ole mitenkään helppo suoritus. Teatteri Toivo onnistuu siinä erinomaisesti.

Ympäri käydään, yhteen tullaan. Joulukuu ja Pölyä tuimana vaaniva Noomi, kuvassa näkyy myös parveke jolta Vuosi kuvina -haasteen kuvat on otettu.

Vuoden 2014 bonus-hetket

Lukuvalmennus Kallion kirjastossa
Kävin maaliskuussa testaamassa lukuvalmennus-palvelua Kallion kirjastossa. Kokemus oli tavattoman kiinnostava. Listalta olen lukenut tosin vasta neljä kirjaa, mutta odotan kiinnostuneena miten loput niistä maistuvat.

Spefi-TV
Osallistuimme Kirjasfäärin Taikan kanssa Kult TV:n parodiakilpailuun ja toteutimme kauniina kesäpäivänä jakson Spefi-TV:tä. Hauskaa oli, raakaa chiliä ei tee vieläkään tosin mieli syödä uudellen. (ai niin, me voitettiin se kisa!)

Helsingin kirjamessut
Vietin tänä vuonna kolme päivää kirjamessuilla bloggaripassin turvin. Hankin tavattoman ison pinon kirjoja, tapasin ihania kirjailijoita ja vietin aikaa bloggaajakollegoiden kanssa. Kyllä kelpasi.

Copycat-kilpailussa Rakas romaanihenkilö
Amman lukuhetkessä järjestettiin taas hauska copycat-kilpailu, tällä kertaa teemana oli rakas romaanihenkilö. Itse valitsin Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarjan Gigin ja tehtailimme syyslomalla miehen kanssa oman versiomme upean Susikuningattaren kannesta. Hauskaa oli, jälleen kerran.

Kirjakopan toimitus Lasten omaan radioon
Tänä syksynä tein harppauksen radion puolelle, kun toimitin Lasten omalle radiolle reilut kymmenen lastenkirja-esittelyä. Osa niistä on nyt kuunneltavina podcasteina Lasten oman radion sivuilla, sivu löytyy linkin takaa.

Sellainen vuosi se 2014. Lisäksi osallistuin vähän lukuhaasteisiin, löysin uusia kirjablogeja, kävin kulttuuritapahtumissa enemmän kuin koskaan aikaisemmin, kävin laulutunneilla, toivotin tervetulleeksi uuden perheenjäsenemme Noomi-koiran ja vaikka mitä muuta. Hyvä vuosi, raskas vuosi, mennyt vuosi.

Tervetuloa kirjan vuosi 2015!

ps. Selvästi jotain alkuvuoden lukuhuumaa, kun innostuin tästä HelMet-kirjastojen Kirjan vuoden lukuhaasteesta!

Lavalta: Talvisirkus Uni (Hurjaruuth)

Fantasos johdattaa katsojat unimaailmaan. Kuva: Chris Hills

Jos ystävät ehdottavat uudenvuoden viettoon yhteistä reissua katsomaan Hurjaruuthin Talvisirkus Unta, niin tottahan toki sinne lähdetään. Samalla tulisi taputeltua kulttuurivuosi 2014 kauniisti pakettiin. Olen viimeksi ollut katsomassa Hurjaruuthin talvisirkus-esityksiä muistaakseni nelisen vuotta sitten, joten oli jo aikakin päivittää käyntinsä.

Hurjaruuthin talvisirkus yhdistelee löyhän tarinakaton alle unenomaisia maisemia, joissa nähdään taitavaa akrobatiaa, sirkustemppuja ja kuullaan sirkusorkesteri Unettoman musiikkia. Tietenkin mukaan on ympätty myös niitä vaarallisia temppuja, jolloin yleisöstä kuullaan kiljahduksia ja vähintään puolet pidättää hengitystään. Unimaailmassa voi tapahtua mitä vain ja se tulee esityksen kuluessa hyvin selville.

Fantasos (Joni Pakanen) kutsuu yleisön mukaan näkemään yhteistä unta. Pari- ja ilma-akrobatia, huvittavat tyynyjä syövät rotat ja utuinen tunnelma valtaavat lavan. Osa numeroista huvittaa lapsiyleisöä selvästi enemmän, rauhallisemmat mutteivät suinkaan tylsät aikaansaavat pienemmissä hieman levotonta liikehdintää. Eniten huvitusta taisi aiheuttaa unissaankävelevä herrahakkaraismainen Heikki Leppävuori, joka nähtiin lavalla jos jonkinlaisissa tasapainoilutempuissa.

Mainitsen tässä tuon levottomuuden lähinnä siksi, että takanamme istui turhankin innostunut lapsikatsoja, joka selosti hyvinkin äänekkäästi kuinka osa tempuista on ihan helppoja ja kaiken lisäksi hänen vanhempansa vastasivat lapselle aivan yhtä kovaan ääneen. Kannustan ehdottomasti lasten tuomista kulttuuritapahtumiin ja satunnaiset huomiot eivät haittaa, mutta ihan koko esitystä ei tarvitsisi puhua. No, toiselle puoliajalle nuori herra oli saanut tikkunekun joten siinä sai jo itsekin keskityttyä paremmin.

Epäilyttäviin sänkyihin ei parane luottaa. Kuva: Joona Petterson

Omia suosikkejani lavalla olivat Tuk Frederiksenin ja Sofie Sabron pariakrobatiat (seuralaisen sanoin: on aina hienoa katsoa, kun iso mies tekee voltteja), aikuisia huvittanut epätoivoisen Freudin (Frederiksen) terapiakohtaus notkean Jatta Borgin kanssa, Nacho Riccin ja Arce Lopez Gutiérrezin kiinalainen tolppa -numero (tuollaiset kiipeilytaidot olisivat tavattoman hyödyllisiä geokätköilyssä) ja pakko on mainita myös se lopun käsittämätön kuolemanpyörä-numero (Carlos Mayarga Macias ja Angelo Lyerzkysky Rodriguez). Mies totesi, että on tavattoman epäreilua sisällyttää numeroonsa tahallista epäonnistumista siten, että yleisö saa oikeasti olla kauhuissaan vaikka jollain tasolla tietää (ja toivoo) että nuorukaiset pysyvät kuolemanpyöränsä kyydissä. Näyttävä lopetus yhtä kaikki, joka aikaansai erinäisiä vau-huutoja yleisössä. Ensimmäisen puoliajan lopettanut kollektiviinen tyynysota oli puolestaan esityksen hauskinta antia.

Ihastuin esityksessä kovasti myös Kirsi Mannisen värikkääseen pukusuunnitteluun eikä Sanna Silvennoisen koreografioissakaan ole moittimista. Arja Petterson on ohjannut sirkustaiteilijoidensa kanssa varsin toimivan kokonaisuuden, jossa unenomaisuus on tuotu hyvin esille ja Joona Pettersonin luomat projisoinnit toimivat luovasti kohtausten tukena.

Kokonaisuutena Talvisirkus Uni oli ilahduttava esitys, joka toimi erinomaisesti uudenvuoden illan viihdykkeenä. Taitavat esiintyjät, absurdi tunnelma ja hyvä musiikki takasivat kokonaisvaltaisen viihtymisen. Kiitos Hurjaruuthille, ehkä tapaamme myös ensi kaudella!