Jenna Kostetin esikoisromaanista Lautturi (Robustos, 2014) kuului syksyllä hyvää moneltakin taholta. Kaksoisluokituksen saanut teos ammentaa teemansa suomalaisesta kansanperinteestä ja toisaalta kumartaa myös perinteisempien nuortenkirjojen puoleen, mutta onnistuu silti olemaan kauniin omaääninen. Itse luin kirjan kokonaan flunssan kourissa perjantai-iltana ja valinta osui nappiin.
Ravintolassa istuessamme otan mallia Eerosta ja annan katseeni selata ohitse kulkevia ihmisiä kuin kirjan sivuja. He ovat sanoja sivuilla, ihmisiä jotka kertovat tarinan tähän maailmaan. Nyt minä olen osa sitä, vaikka ennen olen kulkenut vain siellä, missä ovat kuolleet. Täällä kuolleita ei ole vaan eläviä. Silti heidän kasvoillaan näkyy hämmennys, joka on melkein yhtä suuri kuin omani.
Kain on saatava tietää, miltä maailmassa näyttää ja niin hän matkaa kotoa Tuonelan virralta maan päälle. Siellä asuvan sedän siipien suojassa Kai opettelee ihmisten eloa, ihmettelee ja kuuluakseen joukkoon menee tietysti myös lukioon. Koulunkäynti sujuu hyvin, Kai rakastaa oppimista, mutta silmiin tarttuu kuitenkin Ira. Ira, jonka nauru kuplii ja jonka kaikki huomaavat, mutta joka ei tunnu välittävän muiden karttamasta Kaista. Aina ei voi kuitenkaan valita, miten tiet toisen kanssa risteävät. Kostet onnistuu kirjoittamaan tarinan eri maailmoissa kasvaneista nuorista yllättäen kerronnallaan ja ratkaisuillaan.
Kertojina kuullaan Kaita ja Iraa molempia ja nuorien äänet ovat selvästi omanlaisensa. Rauhallinen ja sinisilmäinen Kai puhuu kirjakielellä, vaikka yrittää kovasti sopeutua tavallisten nuorten maailmaan. Suosiossaan paistatteleva, mutta omat kotiongelmansa peittävä Ira puolestaan käyttää omaa kieltään, puhuu mä ja sä, vaikka rakastaakin sanoja yhtä paljon kuin Kai. Kerrontatyylistä on helppo ottaa kiinni samoin tein, vaikka kirjan kolmannessa osassa ei enää erikseen kerrotakaan kumpi luvun kertojana on.
Kostet uskaltaa myös jättää asioita kertomatta, antaa lukijan itse täydentää ja selittää. Myös loppu on kirjoitettu taiten, ei ennalta-arvattavasti ja uskaltaen ottaa mukaan myös surua ja haikeutta. Selittämättömyys toimii, mitään ei oikeastaan jää kaipaamaan. Liiallinen selittäminen olisi ollut jo liikaa. Nyt tarina saa oman tilansa, sivut kääntyvät nopeaan tahtiin ja pian huomaa olevansa jo tarinan lopussa.
Spekulatiivisen fiktion elementtejä, siis Tuonelan virran tarustoa, on tuotu mukaan juuri sopivasti että kirja ei ole liian tavallinen. Samalla se kuitenkin puhuttelee, puhuu tämän päivän asioista ja teemoista jotka ovat tärkeä. Hieno ja eheä esikoinen tämä Lautturi, Kostetin seuraavat teokset päätyvät varmasti lukulistalleni.
Kirjaan taisin alunperin törmätä Morren maailmassa, jonka kehuva viiden tähden arvio sai varaamaan kirjan kirjastosta. Sieltä löytyy myös linkkejä muihin blogiarvioihin.
HelMetin lukuhaasteesta nappaan kohdan kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä.
Robustos, 2014. 199 s.
Kansi: Johanna Lumme
Tämä oli ihana. Törmäsin tähän ihan sattumalta Turun kirjamessujen ohjelmassa, ja oli pakko mennä kuuntelemaan Kostetia. Onneksi menin ja hankin sitten kirjan itsellenikin. Minulle tämä oli ehdottomasti yksi viime vuoden parhaiten mieleenjääneitä lukuelämyksiä. Kuten sanoit, tämä oli kauniin omaääninen ja upea esikoinen.
VastaaPoistaOlisipa mukava päästä kuulemaan Kostetia itsekin, Annami! Ja laadukas sattumatörmäys sinulle, todella hieno teos.
PoistaOlen kuullut tästä todella paljon hyvää ja pikku hiljaa on alkanut kiinnostaa yhä enemmän lukea tämä. Harmi vain, että näköjään täälläpäin ei kirjaston kokoelmista vielä löydy, joten se on varmaankin hankintaehdotuksen paikka.
VastaaPoistaEhdottomasti jossain vaiheessa aion kyllä tähän tarttua! :)
Hankintaehdotusta vaan, Anu, eiköhän tämä löytäisi siellä muitakin lukijoita! :)
PoistaArviosi rohkaisee lukemaan tämän. Kuulostaa raikkaasti nuorten (aikuisten) romaanilta, joka ei aliarvioi lukijaansa. Lisäksi nimi on ihana, ja tuo mieleeni Styksin ja PMMP:n äkkisyvän itkuvirren.
VastaaPoistaSuosittelen, noora, kokeilemaan! Aika nopeasti päässee jyvälle onko tämä omaan lukumakuun vai ei ja joka tapauksessa kirja on melko nopealukuinen eli hutinakaan ei menettäisi paljoa lukuaikaa. Vaikka hyvähän tämä minun mielestäni oli. Ja jotain samaa tunnelmaa kuin siinä PMMP:n kappaleessa!
Poista