On se kyllä kumma, kun ei ihminen usko. Historialliset romaanit, tai oikeastaan historialliset romaanit joihin liittyy jollain tavalla uskonto, eivät ole ainakaan tähän mennessä iskeneet meikäläiseen. Ja näin kävi myös Juha Ruusuvuoren Kaniikki Lupuksen (WSOY, 1993) kanssa, mutta tartuin siihen silti koska se oli yksi lukuvalmennuslistani kirjoista.
Aloin kävellä edestakaisin salissa. Kirjoja olin aina rakastanut, vaikka en täysin niiden viisauteen luottanutkaan, eihän kukaan kirjojen kirjoittaja ole oppinut valmistamaan kultaa. Mutta tätä salattua kirjaa kohtaan tunsin piinaavaa intohimoa. Tämä kirja saattoi tarjota oikotien pyrkimyksemme päätepisteeseen. Sen löytäminen auttaisi minua päätökseen valitsemallani tiellä.
Kaniikki Lupuksen tarina sijoittuu 1350-luvun Suomeen. Olaus Lupus, yksi Turun tuomiokapitulin kaniikeista, on vetäytynyt maatilalleen Sastamalaan eikä juuri hoida virallisia virkatehtäviään. Se ei kuitenkaan ole piispaa pahemmin haitannut, joten Olaus on saanut olla väkensä kanssa rauhassa. Yhtäkkiä Lupuksen käsiin kuitenkin tupsahtaa tieto kirjasta, jonka jopa piispa tahtoo tuhota muttei kykene, ja pakkomielle valtaa miehen. Salattu kirja on löydettävä keinolla millä hyvänsä, mutta kirkon piirissä ei tähän haluun vastata ystävällisesti.
Näin niin kuin periaatteessa Kaniikki Lupus ei ollut mitenkään täydellinen huti. Pääsääntöisesti keskiaikaisen Suomen kuvaus oli kiinnostavaa, kansa tasapainottelee vanhojen pakanaperinteiden ja kristinuskon välillä. Kuvauksen oikeellisuudesta en toki osaa sanoa mitään, mutta silti. Tekstityylistä ei ole myöskään mitään valittamista, sitä luki mielellään. Itse tarina sitten, mystisen kirjan etsintä ja sen muassaan tuomat vaikeudet, muuttui mielessäni epäselväksi vyyhdiksi jonka päät jäivät löytämättä. Tarinan päätös jäi kummastuttamaan, enkä aivan ymmärtänyt miten kirjan alku liittyi koko hommaan.
Ihan mielenkiintoinen kirja siis, mutta tarinallisesti tämä jäi etäiseksi. Filosofisen pohdinnan rinnalle olisin kaivannut hieman konkretiaa siitä, mitä ihan oikeasti tapahtui. Vaikka tavallaan tuo kaniikin sisäinen taistelu uskon ja sen menettämisen välillä oli ehkä kirjan kiinnostavinta antia. Mene ja tiedä.
Jos kirja nyt kuitenkin kiinnostaa, voi siitä lukea vaikkapa julkaisuvuonna Hesarissa ilmestyneen Jukka Petäjän kritiikin.
WSOY, 1993. 276 s.
Kansi: Martti Ruokonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.