Lavalta: Puluboin ja Ponin teatteri (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen

Töttölöö, moi ja moljens!

Kevään odotetuimpia teatteritapauksia minulle oli Kansallisteatterim Pienellä näyttämöllä nähtävä, Kirjan vuotta juhlistava ja Veera Salmen kirjaan perustuva Puluboin ja Ponin teatteri. Ja kannatti näemmä odottaa, sillä ennakon nähneenä tekisi jo mieli kirjoittaa koko teksti ilman R-kirjaimia ja suositella tätä aivan hilveästi.

Puluboin eli hakaniemeläisen pulun ja Ponin eli kalliolaisen Mai-tytön taiteellisessa teatterissa nähdään näytelmiä kaksikon omasta elämästä. Main ylityöläinen äiti tarvitsee hermoloman, isä muuttuu venäläiseksi lampaaksi ja tiskivuori vain kasvaa. Puluboilla puolestaan tikittää biologinen kello ja jostain pitäisi löytää munia muniva vaimo eikä uutta pesääkään ole vanhan tuhouduttua.

Teatterin lavalla kirjan kerronta on muunnettu lyhyiden näytelmäpätkien muotoon ja toimii sillä tavoin oikein mainiosti. Kohtauksia rytmittävät vahvasti laulunumerot, joita kuullaan esityksen kuluessa huikeat 20 kappaletta. Ja millaisia lauluja! Puluboin deitti-ilmoitus, bullan ylistys, leivontalaulu ja mitä näitä oli, aivan huikeita! Eikä musiikki muuten tule useinkaan nauhalta, vaan sen soittavat näyttelijät itse.

Hyvä teksti ei kuitenkaan pärjää yksin ja siksi on ihanaa nähdä lavalla innostuneita ja ainakin minun silmääni esityksestä nauttivia näyttelijöitä. Puluboina nähdään hurmaavan röyhkeä ja itsetietoinen mutta lempeä Jani Karvinen ja oivana vastaparina Ponin roolissa suloinen, reipas ja suunnattoman sympaattinen Eeva Putro. Mikä lyhmädynamiikka, kuten mies totesi väliajalla. Määkivänä isänä nähdään karhumainen Ilja Peltonen, hermorauniona äitinä mainio Emmi Pesonen ja useammassa sivuroolissa nähdään kuoro-osuuksia hienosti täydentävä Sonja Renvall. Mini-Millan roolin esittävä lavamuusikko ja näytelmän musiikin tehnyt Maija Ruuskanen on myös käsittämättömän loistava ja osaava.

Kuva: Tuomo Manninen

Samaan syssyyn pitää myös kiittää ohjaaja Jukka Rantasta. Näytelmä etenee hyvässä tempossa ja lavalla tapahtuu paljon, mutta esitys ei pelkää myöskään rauhoittumista. Tempo tuntui uppoavan myös lapsikatsojiin, naurua kuului paljon mutta levotonta älämölöä eivät ainakaan omat korvani tavoittaneet. Visuaalinen ilme on myös raikas ja runsas, Anna Sinkkonen on suunnitellut mahtavat puvut ja Katri Renton lavastuksen lomassa kelpaa kiipeillä katoille, maalata ja tanssia kikapoota.

Lyhyesti: Esityksestä lähtiessä mieli on tavattoman hyvä. Mainos lupaa koko perheen musiikkinäytelmän ja se lupaus pidetään. Laulu, nauru ja ystävyys jäävät päällimmäiseksi mieleen, aikuiskatsojalle toivottavasti myös pieni siemen siitä millainen lasten maailma on.

Sitten jää vain kaksi kysymystä elikkäs 1) mistä saa soundtrackin ja 2) milloinkohan leipoisi taas itse bullaa.