Lavalta: Annika gör Svansjön (Oblivia)

Kuva: Lena Malm

Toim. huom. Tämä teksti on tuotettu yhdessä Heidin kanssa esityksen jälkeen muikkujen ja silakoiden äärellä ja se on referoitu käydystä keskustelusta.

Päällimmäinen jälkifiilis on se, että poskilihaksiin sattuu. Vaikka on nähnyt demon esityksestä jo aiemmin. Harvoin tommoinen taiteilijan itseanalyysi omaan työhön on noin aseistariisuva ja hauska olematta slapstick. Toisaalta, haittaako jos ei tunne Obliviaa tai Joutsenlampea?

Toisaalta on nähnyt Oblivialta vain demon syksyllä ja vaikkei tunne henkilöitä tai taiteellista historiaa niin esityksestä pystyi nauttimaan.

Sitten on se writer’s block ja miten siitä syntyy esitys, että se jotenkin tuo aseistariisuvamman tästä työstä kun se on henkilökohtainen eikä fiktiivisen henkilön näkökulma.

***

Tuttua esiintyjää lähestyessä esityksen alku tuntui leppoisan neutraalilta.

Ei ollut sillä tavalla mitään odotuksia, mutta huomasin kiinnittäväni huomiota siihen, että Tudeerilla hirveän kauniit jalat. Ehkä balettiharrastus vaikuttaa tähän.

Kostyymi oli nerokas, etenkin kun käytiin läpi Svansjönin mustavalkoisuutta ja lattiajakoa, sitä kuinka pienellä saatiin joutsen läsnä siihen esitykseen. Ja alla oli myös kuin pienet siivet. Viitteet ei olleet päälle liimattuja, mutta tuntui että oli todella tarkkaan mietitty puvustus. Saako ostaa fanituotteita?

Ei tullut kyllä yhtään pakotettua oloa eikä tuntunut muottiinväännetyltä.

***

Esitys markkinoidaan soolona eikä monologina, vaikka tanssillisuus tulee esiin puheessa. Se ohjaa erilaiseen lähtökohtaan esityksen katsomiseen.

Jäi hirveen hyvä fiilis.

Harvoin jää tämmöinen fiilis, että taiteilijoiden itseanalyysi ei tee kiusaantuneeksi tai olo ole kaikennähnyt. Ei ollut kyynisyyttä ,kun kaikki oli niin pientä ja hauskaa muttei muutu liikaa komediaksi. Ja vaikka esityksessä ei periaatteessa ollut mitään erityisen uutta…

…niin ei se ollut yhtään puutunut.

Vaikka esityksessä puhuttiin silti paljon alkuperäisen teoksen tunkkaisuudesta ja sovinnaisuudesta.

Ruotsi oli esityksessä myös tosi selkeää, eli pystyy katsomaan vaikka ruotsin kieli olisi vähän ruosteessa.

Joutsenlammen esityshistoria oli kiinnostavaa kuultavaa, kuolema myy.

Klassikko saa useita tulkintoja.

Pidin siitä, että avataan omaa suhdetta klassikkoa kohtaan, snadisti rohkeaa siinä kun nykyhetkessä ei ehkä saisi joitain asioita sanoa, vaikka Joutsenlampi onkin tosi vanha klassikkoa. Lisää olisi voinut olla havaintoja tanssijuudesta, esim. ballerinat fallisina symboleina olivat herkullisia.

Ihana oli myös taitelijan tuska residenssioleskelun jälkeen, kun ei olekaan saanut mitään aikaan mutta toisaalla mainostetaan jo että seuraavana iltana on demo.

Soisi kaikille keikkaleskille tämän esityksen, parhaimmillaan siitä syntyy kuinka taide voi syntyä hetkessä, vahingossa tms. Ja oli sieniviinaa.

Jotenkin jäi kiinni siihen päärynäkakkuhetkeen Berliinissä, läsnäolo ja hyvä fiilis.

***

Kiitos lipuista Oblivialle.

Lisätietoa esityksestä täältä.

Outi Popp: Näyttelijätär - Ritva Oksanen

En ollut tainnut nähdä Ritva Oksasta aiemmin lavalla ennen viime kevään Gummeruksen kirjatapahtumaa. Siellä, syksyn uutuuskirjojen esittelyssä, esiteltiin myös tämä Outi Poppin kynäilemä Näyttelijätär Ritva Oksanen (Gummerus, 2014) ja samalla Oksanen itse lauloi. Esitys oli vangitseva, mikä karisma näyttelijällä voi ollakaan. Teos meni siis lukulistalle.

Niin kauan kuin etsitään uutta ja tehdään kunnianhimoisesti työtä, teatteri on peili. Näyttelijän työ on kysymistä ja löytämistä. Mitä tämä tahtoo sanoa? Mistä tämä ihminen on tullut, mitä hän ajattelee? Näyttelijä luo ihmiselle taustan.
Lehdet puhuvat mielellään "elämän roolista". Se on aina se, joka on työn alla. Näyttelijän täytyy lähteä siitä, että jokainen työ on parasta mitä minä olen tehnyt.

Tämän elämäkerran alkuperä on teatteriesityksessä, jonka Popp ja Oksanen yhdessä tekivät Oksasen 50-vuotistaiteilijajuhlaa varten. Materiaalia jäi niin paljon yli, että lopulta tehtiin myös kirja. Teos esittelee kuvin ja sanoin Oksasen elämää lapsuudesta kohti teatterikoulua ja sen jälkeistä menestystä lavoilla näyttelijänä ja laulajana. Jotain on näytelmästä kirjaan selvästi jäänyt, sillä rakenne muistuttaa monologia, jota muut henkilöhahmot eli ihmiset Oksasen elämässä toisinaan kommentoivat. En ole alkuperäistä esitystä nähnyt, mutta teatteriesityksenä minä tämän teoksen joka tapauksessa koin.

Oksanen on elänyt melkoisen huiman elämän. Teatterikouluun lähdettiin lähes itsepäisesti, avioliitto rakoili ja lapsia syntyi, mutta teatteria oli yhtä kaikki tehtävä. Onnellisia sattumuksia ja kiittäviä arvioita säestävät rakkaushuolet, sopimuskiistat ja onnettomuudet, alkoholi ja väsymys. Sitkeästi Oksanen on kuitenkin selvästi pysynyt haluamallaan uralla. Eipä sillä, kirjan perusteella ei Oksanen itsekään vaikuta siltä helpoimmalta ihmiseltä, pohjalaasta tahtoa kun on vaikka muille jakaa. Siitä nostan ehdottomasti hattua. Ja karismaa Oksasella on huimasti jo sen pienen hetken perusteella, mitä hänet lavalla näin.

Vaikka Oksasen ura ei ollut tuttu, oli kirja yhtä kaikki kiinnostavaa luettavaa. Rakenteeseen sai kyllä hetken totutella, jotta teksti lähti soljumaan luontevasti päässä. Rytmin löytämisen jälkeen kirja tuli luettua huikean nopeasti. Hieman kyllä kompastelin nopeissa hypyissä kohtauksesta toiseen, näytelmät ja levytykset vilisivät silmissä, vaikka punainen lanka siellä alla kuitenkin virtasi.

Teoksen lukemisen jälkeen mielen valtaa tietynlainen haikeus, lähinnä siksi että ei ole nähnyt noita Oksasen uran hienoja näytelmiä. Etenkin Maria Callasin Mestariluokan, Medeiaan perustuvan Hyvän neuvon tietäjän ja Marlenen olisin tahtonut nähdä. Ja toki myös itse Näyttelijättären. Oikeastaan kirjan oheen voisi saada vaikka jonkinlaisen dvd-taltioinnin, olisi ollut kiva nähdä esityksistä ja rooleista myös liikkuvaa kuvaa tähän oheen vaikka se lukurytmin olisi rikkonutkin. Hieno teos yhtä kaikki ja upea Ritva Oksanen.

Kirjavinkkien Kini on myös lukenut ja pitänyt tästä teoksesta kovin paljon.

Tästä teoksesta yksi suoritus elämäkertahaasteeseen ja sen ensimmäiseen minihaasteeseen kohtaan taiteilijaelämäkerta.

Outi Popp: Näyttelijätär - Ritva Oksanen
Gummerus, 2014. 300 s.

Liikkuvaa kuvaa: Birdman (2014)

Nihkeä maanantaipäivä sai aikaan spontaanin päätöksen lähteä elokuviin. Edellisyönä Akatemia oli kaikessa komeudessaan palkinnut Birdmanin vuoden parhaana elokuvana, joten pitihän tätä ihmettä lähteä katsomaan. Näköjään aika moni muukin oli tullut samoihin aatoksiin, varauskartassa tyhjähköltä näyttänyt Kinopalatsin viitossali täyttyi nimittäin melkein kokonaan.

Birdmanissa Riggan Thomson (oiva Michael Keaton), elähtänyt supersankaritähti, on järjestänyt viimeisillä rahoillaan Broadwaylle teatteriversion Raymond Carverin novellista Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Ensi-ilta lähestyy, tuotanto kipuilee ja näyttelijävalinnat pännivät. Toiseen miespääosaan saadaan onneksi kuin taivaanlahjana kusipäinen Mike Shiner (Edward Norton) ja näytelmän tekoa voidaan jatkaa naisnäyttelijöiden (Naomi Watts, Andrea Rideborough) kanssa. Taiteellisilta erimielisyyksiltä ei kuitenkaan säästytä, budjetti paukkuu ja Riggan pohtii että olisiko sittenkin pitänyt olla vain Birdman. Niin ja sitten on vielä huumekoukusta parantuva tytär Sam (Emma Stone), jonka kanssa Riggan ei oikein osaa olla.

Tällainen premissi siis, mutta oikeasti elokuva on paljon kiinnostavampi kuin tuo tuossa yllä kuvaamani. Kaikkiaan Birdman kommentoi hienosti julkisuuskulttuuria, teatterin tekemistä ja nälvii vähän supersankarielokuvia. Kovin lempeästi silti. Hieman mietin, että mahtaako kuuluisien supersankariroolien tekijöiden namedroppailu tehdä elokuvan vuosien saatossa vanhentuneeksi, mutta onneksi päätarina kyllä kantaa. Hienoimpia kohtauksia oli joka tapauksessa Rigganin ja katkeroituneen teatterikriitikko Dickinsonin (Lindsey Duncan) keskustelu kritiikistä ja teatterin tekemisestä.

Elokuva on ihan huikean hienosti kuvattu, koko homma tuntuu olevan yhtä kamera-ajoa ja kohtaukset soljuvat toistensa lomaan kauniisti. Lisäksi juoni rullaa nätisti ja näyttelijät ovat hirmuisen hyviä rooleissaan. Erityisesti pidin juuri Keatonista, vaikka muutkin kantavat hahmonsa kunnialla. Rigganissa on kuitenkin jotain idioottimaista haavoittuvuutta ja sympaattisuutta, että ei voinut olla pitämättä vaikka välillä tekikin mieli vähän sanoa järkeviä miekkoselle.

Lopusta kiisteltiin miehen kanssa junassa, oltiin vähän eri mieltä että mitä siinä tapahtui. Mutta oli miten oli, hieno leffa tämä oli. Hauska, surullinen, viisas ja nätti, sopivasti nyrjähtänyt. Kannatti käydä.

Teemu Suominen: Soberismia - Kalliosta kukkulalle

Suominen käy kirjassaan paljon kävelemässä Uunisaaren tienoilla. En ihmettele.

Suurimmalla osalla löytyy varmaankin tuttavapiiristään tai sen reunamilta joku, jolla on alkoholiongelma. Ei välttämättä vielä vakava, mutta kuitenkin. Yleensä sen kanssa kulkee jonkinlainen mieleen liittyvä ongelma, masennus tai muu. Teemu Suominen kertoo päiväkirjamuotoisessa teoksessaan Soberismia - Kalliosta kukkulalle (Metalheim Oy, 2014) sen, miten yksi mies selvisi tästä suosta.

Joka päivä sitä silti toivoo, että asiat tapahtuisivat nopeammin. Että olisin jo huomenna kokonainen ihminen ja tämä kaikki, viime ajat ja viime vuodet, olisivat jo jääneet taakse. Että olisi helpompi hengittää. Kun lopetin läträämisen yllätyin itsekin siitä, kuinka pirstaleina tässä ollaan, kuinka paljon asioita minulla onkaan vielä käsiteltävänä. Aluksi sitä tuudittautui siihen, että nyt kun en juo, niin kaikki ongelmatkin ovat taakse jäänyttä elämää. Tänään ajattelen lähinnä, että nyt kun en juo, niin ehkä en luo enää lisää ongelmia. Mikä on toki hyvä alku. (22.11.2012)

5.9.2012 Teemu Suominen päättää laittaa korkin kiinni. Putkassa vietetty yö ja edellisen illan sekoilut painavat raskaana, tästä asetelmasta alkaa tie kohti soberoitunutta Teemua. Selvitettävänä on alkoholin lisäksi vaikea masennus, pieleen mennyt ja päättynyt parisuhde ja rahaongelmat, firma kun on kaatumassa ja työstä saatava ilo on sekin vähän hakusessa. Pienin askelin edistystä kuitenkin tapahtuu samalla kun kahvia ja tupakkaa kuluu käsittämättömiä määriä. Välitavoitteita saavutetaan, olo paranee. Lopulta jonkinlaiseksi etapiksi tulee Euroopan korkeimmalle vuorelle kiipeäminen. Jos siihen pystyy, pystyy mies mihin vain.

Toisen ihmisen mielen syövereissä pyöriskellessä tuntuu, että omista ihohuokosista pukkaa samanaikaisesti jotain kuonaa. Soberismin lukeminen oli oikeastaan paikoin todella uuvuttavaa, sillä masennuksen ja omien päätösten pohdinta ei ole mitään helppoa kauraa. Lääkitsin itseäni paikoin lukemalla täysin tyhjänpäiväistä hömppää, sillä tämän jälkeen oli vaikea mennä nukkumaan.

Ei tämä pelkkää synkistelyä kuitenkaan ollut. Suominen osaa löytää elämästä hyviä puolia ja onnistumisen päivinä teksti on vaaleanpunaisen höttöistä ja onnellista. Hyvä olo puskee läpi jopa niin paljon, että Suominen huomasi ärsyttävänsä joitain kanssaihmisiä suunnattomasti. Kell' onni on, se onnen kätkeköön siteeraa Suominen Eino Leinoa ja toteaa siteerauksen olevan jokseenkin hölmö.

Luin teoksen loppupeleissä kolmessa päivässä. Kirja ei ole älyttömän pitkä, 348 sivua, mutta tiivis taitto ja päiväkirjan muoto tekevät siitä hitaan lukea. Päiväkirjamerkinnöissä on toistoa, samoja asioita veivataan eri näkökulmista. Tietyt asiat toistuvat monia kertoja. Kaunokirjallisena teoksena Soberismia olisi voinut vastaanottaa hieman stilisointia, mutta päiväkirjana sille antaa tämän anteeksi. Sellaistahan se on, ihmisen puhelu itsensä kanssa. Samojen asioiden jauhamista kerrasta toiseen, asioiden purkua ja uudelleen rakentamista.

Soberismia on teos heräämisestä ja siihen noususta, kipuilusta oman itsensä kanssa, peloista ja onnistumisista. Se kertoo yhden miehen tarinan siitä, miltä kamppailu alkoholiongelman ja masennuksen kanssa voi tuntua, miten vaikeaa on pitää itsensä pinnalla kun ongelmat kasaantuvat. Suominen ei kaunistele, mutta puhuu silti kauniisti niistä asioista joista osaa. Pojastaan Eemilistä, hyvistä hetkistä musiikkibisneksessä, Kaivopuiston kallioista.

Toivon, että kaikille Suomisen kaltaisille löytyisi se oma Terapeutti-Laura tai Eemil tai Mt. Elbrus, joka saisi tekemään oman päätöksen ja löytämään tiensä. Tai jos löytyisi vaikka Suomisen edelleen porskuttava Soberismia-blogi, josta saisi sitä potkua.

Rispekt, Teemu. Hyvin teit. Hyviä kiipeilyjä!

Teemu Suominen: Soberismia - Kalliosta kukkulalle
Metalheim Oy, 2014. 348 s.
Kannen kuva: Nadi Hammouda

Dmitri Gluhovski: Metro 2033

Prahan metrossa ei näkynyt päättömiä mutantteja.

Olen törmännyt Dmitri Gluhovkskin Metro 2033 -teokseen (Like, 2010) useita kertoja sen ilmestymisen jälkeen. Mielestäni olen myös lainannut kirjan kirjastosta ainakin kaksi kertaa, mutta jostain syystä lukeminen ei silloin edes alkanut. Viimeisimmät kehut teoksesta taisin kuulla joltain oppilaaltani, joka luki teosta ennen tunnin alkua hyvin kiinnostuneen näköisenä. Myöhemmin kirjastossa kävi klassiset, kun teos majaili juuri palautettujen kärryssä siinä lainaustiskin vieressä ja kyllähän te tiedätte mitä sitten tapahtuu.

Ei. Ei hän voinut. Ei saanut pysähtyä hetkeksikään, ei saanut levätä. Hänellä ei ollut oikeutta. Tämä ei ollut enää hänen elämänsä, hänen kohtalostaan oli tullut toisten omaisuutta sen jälkeen, kun hän oli suostunut Hunterin ehdotukseen. Nyt oli jo liian myöhäistä. Hänen pitäisi lähteä. Muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ihmiskunta on onnistunut tuhoamaan ydinsodalla maapallon pinnan ja viimeiset selviytyjät elävät Moskovan pimeissä metrotunneleissa. Toimeen tullaan sillä mitä onnistutaan maan pinnalta riskejä uhmaten hakemaan tai tunneleissa itse tuottamaan. Kauppaa käydään pateilla, siis ammuksilla. Asemat on jaettu erilaisten hallintojen kesken, kauppialla on omat ja sotilailla omat asemansa. Suurin uhka ei kuitenkaan ole ihmisten välinen valtataistelu, vaan säteilyn seurauksena syntyneet olennot jotka levittävät kauhua pitkin pimeitä tunneleita.

Nuori Artjom asuu VDNH:n asemalla, jossa asukkaat vuorottelevat vartiovuoroissa tunneleissa ja työssä sieniviljelmillä. Oman aseman suojiin ei kuitenkaan voi enää jäädä, kun Artjom saa erikoiselta Hunterilta erikoistehtävän matkata aivan toiselle puolelle metroa. Vähitellen Artjom tajuaa, että koko metron selviytymisen kannalta hänellä saattaa olla suurempi vaikutus tapahtumiin kuin voisi arvata. Artjom kohtaa tunneleissa ystäviä, vihollisia ja olentoja, joita ei hyvällä tahdollakaan luokitella ihmisiksi.

Oikeastaan Metron juonesta on hankala sanoa paljon mitään, sillä melko nopeasti homma leviää moneen eri suuntaan kuin kirjan metrotunnelit konsanaan. Loppupeleissä teos onnistui yllättämään minut aika perinpohjaisesti. Odotin jonkinlaista ölliäisiä ja väkivaltaa metrotunneleissa -tyyppistä rymistelyä, mutta teos olikin hämmentävän filosofinen ja sisällöltään monipuolinen. Tämä myös teki teoksesta jokseenkin hidaslukuisen, ei välttämättä raskaan, mutta yhtäkaikki keskittymistä vaativan.

Luin kirjaa useamman viikon aikana, sillä iltaisin keskittyminen pimeässä metrossa milloin minkäkin ongelman äärellä herpaantui helposti. Hereillä ollessa tarina kuitenkin piti otteessaan. Gluhovskin ansioksi lukisin, että totuuden ja kuvitelman raja häilyy välillä hienosti ja moneen suuntaan kurkottelusta huolimatta tarina pysyy kasassa. Kovasti olisin kyllä halunnut tietää, mitä muutamalle matkan varrelle jääneelle hahmolle kävi, mutta aina ei voi kaikkea saada.

Positiivinen lukukokemus siis, kannatti uskoa kehujia. Muun muassa Kirjakissa on blogannut tästä ja pitänyt lopun käänteistä paljon kuten minäkin tein.

Onko joku lukenut teoksen jatko-osan Metro 2034? Kannattaisiko se lukea?

HelMetin lukuhaasteesta nappaan tällä kohdan kirja, jonka nimessä on numero.

Dmitri Gluhovski: Metro 2033 (Metro 2033, 2005)
Like, 2010. 591 s.
Suomentanut: Anna Suhonen
Kansi: ?

Juha Flinkman & Petri Puromies: Vrouw Marian viimeinen matka

Törmäsin Vrouw Mariaan ensimmäistä kertaa jollain biologian opintojen luennolla. Satoja vuosia kadoksissa ollut Suomen rannikolle hukkunut hylky oli löytynyt vuonna 1999 lukuisten etsintöjen jälkeen. Luennoitsija kertoi sukellustyöstään hylyllä ja hylkeistä, joita saattoi pinnan alla tavata.

Talvella 2014 törmäsin alukseen uudelleen kirjakaupan myyntipöydällä. Komean kannen saanut Juha Flinkmanin ja Petri Puromiehen teos Vrouw Marian viimeinen matka (Paasilinna, 2014) näytti niin kiinnostavalta, että varasin kirjan. Kirjan lukeminen puolestaan sujui pitkään ja hartaasti, luin sitä yli kuukauden, mutta Vrouw Marian pariin palaaminen tuntui aina helpolta ja sulavalta.

Keskiviikko 9. lokakuuta valkenee hiukan seesteisempänä kuin edellisyö, ja taas lähdetään isolla porukalla laivalle jatkamaan pelastustoimia. Mutta ankkuripaikkaa lähestyttäessä alkavat pahat aavistukset voimistua. Vrouw Marian mastot eivät enää näy luotojen takaa, ja kun päästään lähemmäksi, laiva ei ole enää paikallaan. Alus on siis yön aikana joko uponnut tai sitten katkaissut ankkuritouvinsa ja ajelehtinut jonnekin. Nopea tähystely ympäröivien saarien suuntaan ei tuota tulosta, Vrouw Mariaa ei näy yhdenkään saaren rannassa, eikä missään törrötä mastoja vedestä. Näyttää siltä, että pahin on tapahtunut: alus on joko uponnut ankkuripaikalleen tai irronnut ankkureistaan ja uponnut jossakin muualla.

Vrouw Marian viimeinen matka käsittelee hollantilaisen kauppalaivan taivalta Amsterdamista Suomen rannikon syvyyksiin 1770-luvulla. Alus oli lastinsa kanssa matkalla Pietariin, mutta puuskaisten tuulien ja yllättävien karikoiden seurauksena laiva upposi. Suurin osa lastista jäi myös pelastamatta, sillä laivan uppoamispaikkaa ei saatu selville ja sääolosuhteet olivat muutenkin hankalat. Flinkman ja Puromies maalaavat laivan matkan läpi Tanskan salmien kohti vääjäämätöntä pysähdystä elävästi, mutta eivät liikoja tulkiten. Kerronta perustuu laivan lokikirjoihin ja muihin dokumentteihin, joita matkasta on ollut saatavilla.

Tarina ei myöskään lopu uppoamiseen, vaan teoksessa valotetaan kiinnostavasti myös hylyn löytymiseen johtanutta sitkeää tutkimusta sekä lopulta itse hylyn parissa tehtyä työtä. Itse nautin erityisesti tästä tutkimusosuudesta, sillä siinä tuntui selvimmin se into ja kiinnostus hylkyyn ja sen historiaan. Spekuloidaanpa kirjassa myös sitä, olisiko Vrouw Marian nostaminen takaisin veden pinnalle joskus mahdollista - toivottavasti, kunhan asia mietitään kunnolla ja rahoitus on kunnossa, toteavat kirjailijat.

Pelkkään tekstiin ei tarvitse teoksessa tyytyä, vaan se on koristeltu sekä viehättävin pienin kuvituskuvin että valokuvaliittein. Vedenalaiset kuvat Vrouw Mariasta vievät suoraan vedenalaiseen tunnelmaan ja jaksavat ihmetyttää. Miten jokin on voinut säilyä noin upeana monta sataa vuotta veden pohjassa? Ja olla samalla niin saavuttamaton, vaikka niin lähellä?

Purjehdusummikkona kirjaan olisin kyllä kaivannut vielä jonkinlaista sanastoa tai, vielä parempaa, kuvaa jossa laivan osat olisi esitelty. Tällä lukemisella puukspröötit, pylpyrät ja fokat solisivat näkökentässä kiinnostavina sanoina, mutta kirjan äärestä ei kuitenkaan malttanut lähteä googlailemaan. Kiinnostavaksi sanoiksi ne siis myös pääasiassa jäivät.

Kokonaisuutena Vrouw Marian viimeinen matka oli leppoisaa luettavaa. Se etenee verkkaisesti omaan tahtiinsa ilman lisämoottoreita ja pysähtyy toisinaan ihailemaan laivan kaarta tai meren olemusta. Toisaalta se ei myöskään äidy turhan runolliseksi, vaan sisältää myös paljon faktaa ja kiinnostavaa tietoa siitä, miten hylkytutkimusta todella tehdään. Oikein oiva paketti siis.

Syksyllä hylystä on puhuttu kirjan tekijöiden kanssa myös radiossa.

Juha Flinkman & Petri Puromies: Vrouw Marian viimeinen matka
Paasilinna, 2014. 260 s.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Kymmenen päivää sitten, 5.2.2015, pitkän linjan kirjailija Joni Skiftesvikille myönnettiin Runeberg-palkinto omaelämäkerrallisesta teoksesta Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY, 2014). Muistin lukeneeni kirjasta jonkun jutun lähempänä ilmestymistä, mutta en sen kummempia. Kirjabloggaajien parissa virisi joka tapauksessa ajatus kirjoittaa kirjasta yhtäaikaisesti tänään.

Kirjaa ei meinannut saada käsiinsä, kirjaston varausjonot olivat ymmärrettävästi kasvaneet varsin äkkiä. Yllättäen sähköpostilistoilla roikkuminen toi ratkaisun, sillä #kirja-sivuston ystävänpäivälahjana teoksen sai ladata itselleen Elisa Kirjasta alennushintaan. Aikaa oli vielä riittävästi, joten teos sujahti lukulaitteeseen varsin nopeasti.

Yritin ajatella muita asioita kuin kipua. Pihanperän rankoja pitäisi sahata ja halkoja pilkkoa, mutta talossa ei ollut pilkkojaa. Nurmi pitäisi leikata, mutta ei ollut leikkaajaa. Pilkkoja ja leikkaaja makasi sängyssä, pelkäsi vaimonsa kuolevan ja toivoi itselleen unta, joka toisi ainakin hetkeksi helpotuksen. Mutta uni ei tullut, eikä kipu hellittänyt. Mikään ei ollut pitkään aikaan ollut niin kuin ennen eikä se johtunut EU:sta.

Teoksen alussa, vuonna 2011, Skiftesvikin vaimo viedään valkoisella Toyotalla kohti Helsinkiä saamaan uutta, kauan odotettua sydäntä. Perään olisi tarkoitus lähteä, mutta oma terveys ei anna periksi. Mystiset kivut vievät myös kirjailijan itsensä sairaalaan ja saavat muistelemaan menneitä, oman elämän tärkeitä hetkiä. Osa niistä on tavattoman surullisia, kuten oman pojan Kimin traaginen menetys, osa humoristisia kuten jotkin lehtimiesaikojen kuvauksista.

Kirjaa aloittaessani en olisi uskonut, että tarina veisi niin vahvasti mukanaan. Vei kuitenkin. Skiftesvik kirjoittaa tarkasti ja eloisasti niin suruista kuin iloistakin. Paljon on yhteen elämään mahtunut, kohtaamisia ja käänteitä, vaikeita päätöksiä. Takaumien lisäksi seurataan tilannetta sairaaloissa, Hilkka-vaimon sydämensiirtoa ja Skiftesvikin oman terveydentilan tutkimusta. Vaikka pääosa aiheista on vakavia, ei teos kuitenkaan ole raskas. Pikemminkin se on elämänmakuinen, luovuttamaton, eteenpäin pyrkivä.

Kyllä minä sanoisin, että Runeberg-palkinto on ansaittu. Valkoinen Toyota vei vaimoni on helppolukuinen, mutta ei silti mitään pikaruokaa. Nakuttelin kirjan käytännössä päivässä lukulaitteen näytöltä, tarinan imuun jäi samoin tein. Skiftesvikin perheen elämä ja sen tapahtumat jäänevät vielä mieleen kajastamaan, herättämään ajatuksia.

Oman tekstinsä kirjasta julkaisevat nyt samaan aikaan Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus, Erjan lukupäiväkirja ja Kirjallisena. Minna. Muutama bloggaus on tulossa vielä myöhemmin.

HelMet-lukuhaasteeseen raksitaan kohta kirja, jonka nimessä on väri.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni: Elämänkuvia
WSOY, 2014. 173 s.
Kansi: Seppo Polameri

Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari

Minä rakastan merta ja kallioita. Kun muutimme aikanaan tähän taloon, jossa asun nyt toista kertaa, äiti sanoi että täältä ei puutu kuin meri. Se puuttuu edelleen, mutta onneksi on muuta. Ja että meren ääreen pääsee hyppäämällä junaan tai vielä helpommin tarttumalla kirjaan. Tällä kertaa kirjana oli Tove Janssonin kirjoittama ja Tuulikki Pietilän grafiikoilla kuvitettu Haru, eräs saari (WSOY, 1996).

Keltainen valaistu teltta voi näyttää kiinalaiselta lyhdyltä tai valaistulta appelsiinilta. Hämärä on lyijynharmaa, ohi lipuu suuria sumukaistaleita, tuuli on hiukan asettunut mutta lienee siinä seitsemän, Sjöblom sanoi että päivällä oli kahdeksan koska silloin meri höyrysi.

Jansson ja Pietilä, kirjassa tuttavallisemmin Tove ja Tooti tai daamit, löytävät Pellingistä itselleen paikan. Klovharun kalliosaarella asutaan ensin teltassa, aloitetaan talon perustukset ilman rakennuslupaa ja jolla lopulta vietetään lähes kolmekymmentä kesää. Teos koostuu Toven ja rakentamisessa auttaneen Brunströmin muistiinpanoista ja Toven teksteistä. Kerrontaa tauottavat Pietilän grafiikanlehdet saarelta mustavalkoisine ja ruskeine vahvoine piirtojälkineen.

Saaren tarina sen alusta loppuun on koottu kansien sisälle hienosti. Painoarvo on alulla, sillä miten saarella lähes taisteltiin jotta asumus saataisiin pystyyn tuulen tuivertaessa ja sateen kastellessa kaikki. Eikä pieni kamppailu lopu sittenkään, kaasulla toimivaan jääkaappiin on saatava virtaa kesällä, kuolemassaan kankeat turskat repivät verkkoja ja meri vie kallioille asetellut kivet mennessään. Toisaalta on myös valoa, ranskalaisia taidelehtiä joista sekoitetaan levän kanssa kasvualusta kasveille, leijoja jotka eivät lennä. Kirjoittamista ja piirtämistä.

Jos elää pitkään kahdestaan, varsinkin saarella, voi muuttua vaitonaiseksi. Sanomiset liittyvät yleensä arjen tapahtumiin, ja jos arki sujuu tavanmukaisesti, puhutaan vielä vähemmän. Kun tuli liian hiljaista, minä nousin mäelle, ja jolleivät lokit kirkuneet täyttä kurkkua, olivat ilmat ja tuulet sentään äänessä, ja joskus aivan tyynellä saattoi kuunnella huomaamatonta taukoamatonta tapahtumista maassa, pihlajan alla tai avokuistilla, varsinkin yöllä. Ja sumussa huusivat laivat.

Toven ajatuksissa Harusta on jotain samaa kuin ihanan Kesäkirjan isoäidissä, joka jaksaa toisinaan seikkailla ja toisinaan häntä vain väsyttää kovasti. Haikeus kuuluu asiaan, kaikki loppuu aikanaan ja jossain vaiheessa luopuminen on tehtävä. Silti voi muistella sitä, kuinka kerran näki jäiden lähtevän ja kuuli sen paukkeen ja näki värien vaihtumisen. Sellaisen hetken haluaisin kokea itsekin.

Haru oli minulle lempeää ja haikeaa eskapismia tuuliseen kalliosaareen, jossa toisen kanssa ei lopulta ole paljon puhuttavaa. On hiljainen olo, kun on saanut matkata Toven ja Tootin kanssa heidän saarelleen ja toisaalta jättää sen taakseen. Kiitos.

Sara kirjoittaa tästä kauniisti ja kaipaa kirjaa omaan hyllyynsä, Liisassa (kuten minussakin) teos herättää saaristolaiskuumetta.

HelMetin haasteesta kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään.

Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari (Anteckingar från en ö)
WSOY, 1996. 103 s.
Suomentanut: Liisa Ryömä
Kansi: Jukka Luoma
Kannen kuva: Signe Hammarsten-Jansson

Lavalta: Villakarvajalan ihmeellinen elämä (Tanssiteatteri Raatikko)

Heinäsirkka opettaa villakarvajalkatoukille hyppyjä. Kuva: Johnny Korkman

Myöhempään alkavina työaamuina ehtii mennä vaikka kokemaan kulttuuria, tällä kertaa suuntana oli tanssiteatteri Raatikon uusin esitys Villakarvajalan ihmeellinen elämä. Paikalle esitystä katsomaan oli minun ja miehen lisäksi saapunut vauhdikas päiväkotiryhmällinen lapsia, joten menoa ja meininkiä oli luvassa.

Villakarvajalka on pieni, utelias ja kovin nälkäinen toukka. Isoksi olisi myös mukava kasvaa. Metsä on kuitenkin suuri ja täynnä niin muita ötököitä kuin vaarallisia petojakin. Onneksi lukutoukka ja laiskamato auttavat pientä toukkaa oppimaan, kuinka maailmassa pärjätään ja mistä se toukan äitikin saattaisi lopulta löytyä. Matkan varrella muun muassa etsitään vihreää syötävää, karkotetaan korppeja, harjoitellaan hyppyjä heinäsirkan kanssa ja paljon muuta.

Lapsiyleisö otetaan ilahduttavasti heti alkumetreillä mukaan esitykseen. Pienet toukat saavat eteisessä päällensä toukkapaidat ja katsomoon ryömitään tunnelin kautta. Tanssillisten kohtausten tueksi on kehitetty erilaisia yhdessä tehtäviä liikesarjoja ja loruja. Mies ihasteli kovasti heti ensimmäistä leppäkertun kanssa tehtyä tanssia, jossa rytmitys oli kuulemma loistavan progressiivinen. Muutenkin Tapani Rinteen musiikkia kuunteli ilolla läpi esityksen. Lapsiyleisö lähti lähes poikkeuksetta hanakasti hommaan mukaan, mutta toki esitystä sai myös vain katsoa jos oma jalka ei vipattanut. Hyvä näin. Esitystä on työstetty Tammiston päiväkodin lapsiryhmän kanssa ja oma fiilis on, että työpajojen tulokset näkyvät esityksessä.

Lavalla nähdään kolme tanssijaa, joista Sanna Giordani esittää villakkaiden heimoon kuuluvaa villakarvajalkaa. Niko Arola ja Ulla Väätäinen esittävät molemmat useampia rooleja, jotka on puvustettu taiten ja hauskasti. Esimerkiksi muurahaisen puku oli aivan huikea. Lavalla nähdään monipuolisesti erilaisia tanssityylejä, (lapsi)yleisöä tuntui innostavan eniten breakdanceen taipuvat hypyt ja käsilläseisonnat.

Villakarvajalka ja muurahainen. Kuva: Johnny Korkman

Esityksen kuluessa mukaansa kaipasi lähinnä omaa lapsiseuralaista. Silloin olisi itsekin tohtinut lähteä kokeilemaan toukkazumbaa ja karkottamaan korppeja matotutinalla. Sen verran hauskalta meno nimittäin lavalla näytti ja lapsikatsojat olisivat jatkaneet kaikenmoista jumppailua mielellään. Heinäsirkkahypyt eivät meinanneet lakata alkuunkaan ja lehdensyömistäkin oltaisiin tehty vaikka kuinka pitkään.

Pelkkää hupailua ei koko esitys ollut, sillä hauskanpidon lisäksi se oli myös salavihkaa opettavainen ja toisaalla vähän pelottava. Tekstin sekaan oli ripoteltu muun muassa sellaisia sanoja kuin mono- ja polyfagi ja muodonvaihdos. Biologian opettajana tällaista toki arvostaa. Pelottavuus puolestaan kumpusi lähinnä yhdestä kohtauksesta, jossa koko näyttämö tuntui yhtäkkiä muuttuvan hämähäkinseittien verhoamaksi. Hurja hämähäkki saatiin onneksi häädettyä pois ja tunnelma muuttui taas valoisaksi.

Kaikkiaan esityksestä tuli hirvittävän hyvä mieli. Lavalla tapahtui jatkuvasti kaikenlaista, lasten ohjaus tuntui luonnistuvan mukavasti ja, mikä tärkeintä, kohdeyleisö oli innoissaan hommassa mukana. Aivan loistavaa. Lopun perhostanssi jää hyvänä muistona mieleen, etenkin kun mukana oli rehdisti sekä nais- että miesperhosia. Ei ole tyttöjen hommaa vaan sellainen liihottelu kuulkaas.

Esityksiä on maaliskuun loppupuolelle asti. Pääasiassa esitykset ovat aamuisin tai aamupäivisin, mutta muutama lauantainäytöskin löytyy esityskalenterista.

Kiitokset tanssiteatteri Raatikolle kutsuvieraslipuista.

Liikkuvaa kuvaa: Kaiken teoria (2014)

Working Title Films.

Sähköpostin jokseenkin pakkomielteinen tsekkailu tuottaa toisinaan tuloksia. #kirja-sivusto lähestyi viestillä, jossa nopeimmille oli tarjolla lippupaketteja muun muassa Stephen Hawkingista kertovaan Kaiken teoria (A Theory of Everything) -elokuvaan. Salamannopea sähköpostittelu tuotti tuloksia ja painuimme sitten muutamaa päivää ennen ensi-iltaa järjestettyyn kutsuvierasnäytökseen.

Elokuva perustuu Hawkingin ensimmäisen vaimon Janen elämäkertaan Traveling to Infinity: My Life With Stephen. En itse ole kirjaa lukenut, mutta tätä myötä sekin alkoi kiinnostaa. Lähdeteoksensa mukaisesti elokuva alkaa Hawkingin tohtoriopintojen ajasta Oxfordissa ja päättyy jonnekin avioliiton loppumetrien tienoille. Pääasiallisesti elokuvassa käsitellään parisuhdetta ja toisaalta sen vaikeutta: vahvatahtoiset ihmiset päättävät yhdessä taistella Hawkingin sairautta vastaan, vaikka ennusteet ovat huonoja ja taudin pysäyttämätön eteneminen on tiedossa. Samalla seurataan Hawkingin uraa väitöskirjan julkaisusta kohti maailmanmainetta. Hawking näyttäytyy päättäväisenä hahmona, jolla kuitenkin on omat heikkoutensa ja toisaalta humoristiset piirteensä. Vakavan sairauden rinnalla mielen vahvuus näyttäytyy vaikuttavana.

En tiedä kuinka suuri osa elokuvan kohtauksesta oli kuvauksellisuuden tai muun elokuvallisuuden vuoksi dramatisoitu oikeasta elämästä poikkeavaksi, mutta itse koin Kaiken teorian lämminhenkisenä elämäkertaelokuvana. Eddie Redmayne tekee tavattoman hienon roolisuorituksen kosmologina, joka ei suostu luovuttamaan kehoa rappeuttavan sairauden edessä. Redmayne vaikuttaa humaanilta ja samalla tavattoman fiksulta ja näyttää hämmentävän paljon Hawkingilta itseltään. Tästä on luonnollisesti kiittäminen varmasti myös elokuvan maskeeraustiimiä. (Redmayne muuten voitti roolistaan juuri BAFTAn eli suoritusta arvostetaan myös yleisesti.)

Ei sillä, Redmaynen vierellä Jane-vaimoa esittävän Felicity Jonesin roolisuoritus on oikein mainio sekin. Jones on voimakastahtoinen ja omapäinen nainen, joka ei kuitenkaan ole epäinhimillisen täydellinen vaan hyvin ihmismäinen roolissaan. Kerronta myös tuntuu jotenkin kaiken puolin rehelliseltä: Hawking ja tämän ensimmäinen vaimo esitellään toki kauniisti mutta ei sievistellen. Omista tavoitteista luopuminen toisen vuoksi ei ole helppoa kellekään eikä rakkauskaan kanna aina kaiken yli.

Kokonaisuutena Kaiken teoria oli hyvin brittiläinen, kauniisti kuvattu ja lempeästi itseään kantava elokuva. Katsomisen arvoinen, jos Hawking tai hyvät elämäkertaelokuvat ylipäätänsä kiinnostavat.

Myös Norkku oli katsastamassa leffaa ennakkoon ja olipa lukenut tuon Jane Hawkingin kirjankin!

Lavalta: Tyttö tulossa (KokoTeatteri)

Hazel (Katja Joutsijoki) ja Daniel (Eetu Alppi) riitelevät. Kuva: Jaakko Vuorenmaa

KokoTeatterin kevään ensimmäisenä ensi-iltana nähdään irlantilaisen Nancy Harrisin näytelmä Tyttö tulossa. Muutaman vuoden vanha näytelmä on ilmeisesti ollut maailmalla varsin suosittu ja se esitetään Suomessa nyt ensimmäistä kertaa. Viimeisestä Koko-käynnistäni on jo hetki, joten oli hauska pelata Hämeenkadun tiloihin katsastamaan uuden esityksen ensi-iltaa.

Hazel (Katja Joutsijoki) kipuilee tulevan äitiydensä kanssa. Ura lakinaisena on vaihtunut yritykseen maahantuoda oliiviöljyä, mutta tekemistä tuntuu silti olevan liian paljon. Suhde 8-vuotiaaseen Daniel-poikaan (Eetu Alppi / Miku Yli-Tepsa) on myös jännittynyt, sillä poika tuntuu arvaamattomalta eikä aviomies (Sesa Lehto) vaikuta ymmärtävän. Vapaaehtoistöissä Haitissa toimiva plastiikkakirurgi-isä päättää joka tapauksessa yllättää vaimonsa palkkaamalla lapsenhoitajaksi irlantilaisen Annien (Nelly Hristsova).

Hazelille yllättäen saapunut apu ei tunnu luontevalta. Kotiäitiä lähinnä häiritsee kolmikymppisen lastenhoitajan ilmestyminen, etenkin kun poika ja aviomies tuntuvat uuteen tulokkaaseen tavattoman ihastuneilta. Lähinnä kaupunkiasunnon keittiössä tapahtuva näytelmä pelaa perheen sisäisillä valtasuhteilla, vanhemmuuden vaikeudella ja salaisuuksilla, joita jokaisella on omansa. Kahden ja puolen tunnin mittainen näytelmä vie mukanaan psykologiseen trilleriin, joka pitää jännitystä yllä tavattoman hienosti ja kuumottavasti.

Richard (Sesa Lehto) esittelee Annielle (Nelly Hristsova) kuvia Haitista. Kuva: Jaakko Vuorenmaa

Erikoismaininnan tällä kertaa näyttelijöistä saa tällä kertaa perheen Daniel-poikaa näytellyt Eetu Alppi. Nuorella 11-vuotiaalla on homma hallussa ja roolisuoritus ei kalpene ammattilaisten rinnalla. Häiriökäyttäytymisestä syytetty poika poukkoilee aikuisten maailmassa ja Alppi tekee vakuuttavan ja jopa pelottavan roolisuorituksen Danielina.

Tyttö tulossa pysyy hienosti kasassa ja sai ainakin minut arvuuttelemaan mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua. Ilahduksekseni päädyin myös huomaamaan, että omat hypoteesini lensivät kerta toisensa kerran roskakoriin ja näytelmä yllättää moneen otteeseen. Anna Veijalainen on ohjannut näyttelijöidensä kanssa taitavan ja painostavan näytelmän.

Esityskausi jatkuu vain maaliskuun loppuun, joten lipuista kiinnostuneiden kannattaa olla ripeitä.

Kiitokset Kokolle kutsuvieraslipusta.

Salla Simukka: Jäljellä ja Toisaalla

Lukuisten kehujen jälkeen lainasin viimein kirjastosta Salla Simukan vuonna 2012 ilmestyneen teosparin Jäljellä ja Toisaalla (Tammi). Lukupinossa kirjat saivat muhia oman aikansa, mutta aloituksen jälkeen molemmat osat tuli imaistua varsin nopeaan tahtiin.

Emmin piti ottaa tukea talon harmaaksi rapatusta seinästä. Huimaus yritti kaataa hänet maahan. Hän puristi rosoista rappausta sormillaan niin että sattui.
Ei ainoastaan hänen kotinsa ollut autio. 
Missään ei ollut ketään.

Jäljellä-teoksen pääosassa on 15-vuotias Emmi, joka on Potentiaali. Nuori tyttö ei ole vielä löytänyt erityislahjakkuuttaan eivätkä myöskään vanhemmat eivät myöskään tunnu huomaavan tytärtä kiinnostavammilta sisaruksilta. Emmi päättää karata kotoa, ihan hetkeksi vain, mutta pakoyönsä jälkeen tyttö herää tyhjään maailmaan. Kaikki talot ovat paikallaan, samoin kaupunki, mutta ihmisiä ei vain tunnu olevan missään. Lisäksi Emmille alkaa ilmestyä erikoisia satuviittauksia, jotka tuntuvat olevan vihjeitä tapahtuneesta mutta merkityksen haussa tuntuu törmäävän vain useampiin kysymyksiin.

Teoksen lukemisen jälkeen olin hieman pihalla. Minulla oli paljon teorioita siitä, mitä Emmin maailmassa todella tapahtui, mutta ei lainkaan varmuuksia. Tämä ehkä jopa ärsytti vähän. Onneksi Toisaalla-tomaanissa luvattiin avata edeltäjänsä salat, joten tartuin siihen samoin tein.

Toisaallan pääosassa kuullaan Samuelia, nuorta Numeerikkoa, joka kertoo oman tarinansa. Minä en sitä tässä kuitenkaan paljasta, koska eihän se nyt olisi lainkaan jännittävää. Totean vain, että yksi omista teorioistani oli ainakin osittain oikeassa ja homma toimi oikein hyvin.

Arvostan teosparissa paljon sitä, että Simukka on luonut erilaisen ja sopivasti omamme kaltaisen lähitulevaisuuden. Ajatukseen on helppo tarttua ja samaistua. Tavoitteet ovat myös korkealla, mutta teokset eivät sorru rapakontakaisten serkkukirjojensa toisinaan harrastamaan ryminään ja megalomaanisuuteen, vaan pysyvät mukavan samaistuttavalla tasolla.

Jäljellä ja Toisaalla muodostavat hienon kokonaisuuden, joka toimii mielestäni parhaiten nimenomaan järjestyksessä luettuna. Toisaalla tuo Jäljellä-teoksen salaisuudet kirkkaaseen valoon ja yllätyksellisyyden vaikutelma katoaa. Toisaalta ei toista ilman toista, sillä pelkän Jäljellä-teoksen jälkeen tarinan ratkaisemattomuus olisi jäänyt vaivaamaan tavattomasti.

En ole aiemminkaan epäillyt Simukan taitavuutta (nuorten)kirjailijana enkä epäile sitä nytkään. Teksti rullaa selkeästi, hahmot ovat samaistuttavia ja tapahtumat sopivasti todellisuudesta irrotettuja että ne tarjoavat vähän eskapismia. Kyllä suosittelen.

Kirjakirppu luki teosten yhteispainoksen ja innostui, Todella vaiheessa -blogissa teosparia tituleerataan Suomen nuortenkirjallisuuden parhaiten varjelluksi salaisuudeksi.

Salla Simukka: Jäljellä
Tammi, 2012. 221 s.
Kansi: Ea Söderberg

Salla Simukka: Toisaalla
Tammi, 2012. 233 s.
Kansi: Ea Söderberg

Lavalta: Café de Abejasin levynjulkaisukonsertti

Jos tällä hetkellä pitäisi mainita lempiyhtye, siis sellainen jota kuuntelee säännöllisesti ja jonka keikoilla käy, vastaisin Café de Abejas. Toista levyä on odotettu käytännössä sen jälkeen, kun ensimmäinen eli Mascot Moth ilmestyi vuonna 2012. Uusi levy Is This Casablanca? tupsahti postilaatikosta joulun jälkeen ja virallista levynjulkaisua juhlistettaisiin 3.2. konsertilla elokuvateatteri Andorrassa. Kun samana päivänä oli sattumoisin miehen syntymäpäivä, oli illan ohjelmavalinta selkeä.

Andorran teatterisali sopii yhtyeen chanson-tyyliin oivallisesti ja itse ainakin kiittelen, että konsertin aikana saa istua ja kuunnella rauhassa. Lavalle oli luotu tunnelmaa erilaisilla lampuilla, takana tietysti punaiset samettiverhot. Tunnelma on hämyinen, kuten illan film noir -teemaan sopiikin.

Sanotaan nyt heti tähän alkuun, että yhtye soi edelleen upeasti. Laura Reunasen ja Jere Rallin tukena lavalla kuullaan sellisti Saara Viikaa ja perkussionisti Ilari Launosta. Samalla kokoonpanolla soitettiin myös kevään Kammerkabarett-konsertti ja nelihenkistä soittoa oli ilo taas kuulla.

Olen kuunnellut levyä viime aikoina niin paljon, että kappaleiden kuulemiskerrat tuntuvan limittyvän päässä sekaisin. Konsertissa kuultiin joka tapauksessa levyn kaikki kappaleet. Omia suosikkejani ovat Pariisin tanssipaikkoihin sijoittuva traaginen Zaza (kuuntele täällä), lempeä Go Gently ja haikea The Legend of La Lirio, joka kumartaa copla-musiikin suuntaan. End of Me oli myös mahtavaa kuulla livenä.

Musiikin lisäksi lavalla nähtiin myös Armi von Vepin esiintymistä eksoottisesta tanssista burleskiin ja performanssitaiteeseen. Aplodit kuuluvat ehdottomasti myös hänelle, sillä tämä viehättävä vaaleaverikkö sopii yhtyeen tyyliin erinomaisesti ja karismaa löytyy rutkasti. Performanssiin osallistuvat toki myös yhtyeen jäsenet, erityismaininnan saa vaatteiden vaihto lavalla. Trés chic!

Pitkän päivän jälkeen konsertti tarjosi hetken levähdyksen muusta maailmasta. Is This Casablanca? sai näköisensä julkaisukonsertin ja kuulijat, tai ainakin minä ja mies, upean kokemuksen.

Kiitos Café de Abejas ja onnea uudesta levystä!

Lavalta: Petos (Kansallisteatteri)

Kuva: Stefan Bremer

Hankimme joulukuussa itsellemme joululahjoja Kansallisteatterin tammialesta. Sen myötä ja Teatterikärpäsen puraisuja -Tallen suositusten perusteella päädyimme hankkimaan liput Willensaunassa pyörivään näytelmään Petos. Toiveena oli nähdä hyvää puheteatteria ja tämä toive kyllä täytettiin erinomaisesti.

Petos on nobelisti Harold Pinterin vuonna 1978 julkaistu näytelmä. Näytelmän puitteissa selvitellään kolmiodraamaa, jossa petoksia riittää enemmänkin. Emmalla ja Jerryllä on ollut salasuhde vuosia, mutta näytelmän alkuhetkellä vuonna 1977 he tapaavat pubissa rakkauden jo kuihduttua. Saman päivän iltana Jerry tapaa tuskaisena parhaan ystävänsä Robertin, Emman aviomiehen, ja haluaa keskustella asiasta tämän kanssa. Tilanne ei kuitenkaan mene aivan kuten Jerry ajatteli. Varsinaista loppuratkaisua ei kuitenkaan päästä näkemään, sillä tästä näytelmä lähtee ajassa taaksepäin kohti salaisen rakkauden leimahdusta, kaiken alkua.

Näytelmä on hyvin hienovarainen, voisi jopa sanoa brittiläinen. Taustamusiikkia ei juuri ole ja valoilla luodaan tiloja, mutta ei erityisesti korosteta mitään. Kantavana voimana ovat nimenomaan näyttelijät ja roolitusvalintojen osuessa näin hyvin kohdilleen pysyy tunnelma tiiviinä. Maria Kuusiluoma nähdään ihastuttavana Emmana, vahvailmeisenä ja -tahtoisena naisena, hänen rakastajanaan Jerrynä viehättävä mutta stressaantuneen oloinen Marc Gassot ja aviomiehenä jylhän vakuuttava Petri Liski. Itse viehätyin erityisesti Kuusiluoman roolista, jossa pienillä ilmeillä ja eleillä tunnetilat tuotiin esiin ilman ylimääräistä huutoa tai mesoamista. Mies puolestaan piti eniten Liskistä, jonka olemuksen vaihtelut täysin rauhallisesta jopa uhkaavaan tekivät vaikutuksen. Pienessä roolissa nähdään myös Zoran Atanasov, joka lyhyestä lava-ajastaan huolimatta jää hyvin mieleen.

Kuva: Stefan Bremer

Kiinnitimme miehen kanssa huomiota myös erityisen onnistuneeseen puvustukseen (Auli Turtiainen). Kaikki näyttelijät nähdään ruskean eri sävyissä, aikakauteen sopivasti, mutta tunkkaisuuden vaikutelma vältetään. Efekti on hyvin hillitty ja huoliteltu, sillä asuvalinnat ulottuvat muun muassa miesten sukkiin asti. Loistavaa. Pelkistetty Kimmo Viskarin lavastus puolestaan muuntuu helposti hotellihuoneesta ravintolaksi ja olohuoneiksi.

Arto af Hällström on sekä ohjannut että suomentanut teoksen ja tekee selvästi hyvää työtä. Rivien välissä sanotaan paljon enemmän ja katsojalle ei selitetä kaikkea auki, mikä on usein miellyttävää. Mies totesi näytelmän peribrittiläisen replikoinnin ensin olevan hieman vieraannuttavaa, mutta tunnelmaan pääsi kuitenkin nopeasti mukaan.

Esityksen kesto on noin 1 h 15 min ilman väliaikaa ja tämä on melkoisen ideaalista. Näytelmä etenee sopivaan tahtiin, mutta kiireen tuntua välttäen ja tunnelma pitää otteessaan. Kuiva ja pisteliäs brittiläinen huumori, hahmojen hämmentävä tuomitseva suhtautuminen oman (sala)suhteen ulkopuolella tapahtuviin asioihin ja tarkka näyttelijäntyö tekevät Petoksesta oivallisen näytelmän.