Minä rakastan merta ja kallioita. Kun muutimme aikanaan tähän taloon, jossa asun nyt toista kertaa, äiti sanoi että täältä ei puutu kuin meri. Se puuttuu edelleen, mutta onneksi on muuta. Ja että meren ääreen pääsee hyppäämällä junaan tai vielä helpommin tarttumalla kirjaan. Tällä kertaa kirjana oli Tove Janssonin kirjoittama ja Tuulikki Pietilän grafiikoilla kuvitettu Haru, eräs saari (WSOY, 1996).
Keltainen valaistu teltta voi näyttää kiinalaiselta lyhdyltä tai valaistulta appelsiinilta. Hämärä on lyijynharmaa, ohi lipuu suuria sumukaistaleita, tuuli on hiukan asettunut mutta lienee siinä seitsemän, Sjöblom sanoi että päivällä oli kahdeksan koska silloin meri höyrysi.
Jansson ja Pietilä, kirjassa tuttavallisemmin Tove ja Tooti tai daamit, löytävät Pellingistä itselleen paikan. Klovharun kalliosaarella asutaan ensin teltassa, aloitetaan talon perustukset ilman rakennuslupaa ja jolla lopulta vietetään lähes kolmekymmentä kesää. Teos koostuu Toven ja rakentamisessa auttaneen Brunströmin muistiinpanoista ja Toven teksteistä. Kerrontaa tauottavat Pietilän grafiikanlehdet saarelta mustavalkoisine ja ruskeine vahvoine piirtojälkineen.
Saaren tarina sen alusta loppuun on koottu kansien sisälle hienosti. Painoarvo on alulla, sillä miten saarella lähes taisteltiin jotta asumus saataisiin pystyyn tuulen tuivertaessa ja sateen kastellessa kaikki. Eikä pieni kamppailu lopu sittenkään, kaasulla toimivaan jääkaappiin on saatava virtaa kesällä, kuolemassaan kankeat turskat repivät verkkoja ja meri vie kallioille asetellut kivet mennessään. Toisaalta on myös valoa, ranskalaisia taidelehtiä joista sekoitetaan levän kanssa kasvualusta kasveille, leijoja jotka eivät lennä. Kirjoittamista ja piirtämistä.
Jos elää pitkään kahdestaan, varsinkin saarella, voi muuttua vaitonaiseksi. Sanomiset liittyvät yleensä arjen tapahtumiin, ja jos arki sujuu tavanmukaisesti, puhutaan vielä vähemmän. Kun tuli liian hiljaista, minä nousin mäelle, ja jolleivät lokit kirkuneet täyttä kurkkua, olivat ilmat ja tuulet sentään äänessä, ja joskus aivan tyynellä saattoi kuunnella huomaamatonta taukoamatonta tapahtumista maassa, pihlajan alla tai avokuistilla, varsinkin yöllä. Ja sumussa huusivat laivat.
Toven ajatuksissa Harusta on jotain samaa kuin ihanan Kesäkirjan isoäidissä, joka jaksaa toisinaan seikkailla ja toisinaan häntä vain väsyttää kovasti. Haikeus kuuluu asiaan, kaikki loppuu aikanaan ja jossain vaiheessa luopuminen on tehtävä. Silti voi muistella sitä, kuinka kerran näki jäiden lähtevän ja kuuli sen paukkeen ja näki värien vaihtumisen. Sellaisen hetken haluaisin kokea itsekin.
Haru oli minulle lempeää ja haikeaa eskapismia tuuliseen kalliosaareen, jossa toisen kanssa ei lopulta ole paljon puhuttavaa. On hiljainen olo, kun on saanut matkata Toven ja Tootin kanssa heidän saarelleen ja toisaalta jättää sen taakseen. Kiitos.
Sara kirjoittaa tästä kauniisti ja kaipaa kirjaa omaan hyllyynsä, Liisassa (kuten minussakin) teos herättää saaristolaiskuumetta.
HelMetin haasteesta kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään.
WSOY, 1996. 103 s.
Suomentanut: Liisa Ryömä
Kansi: Jukka Luoma
Kannen kuva: Signe Hammarsten-Jansson
Oi, tämän kirjan haluaisin sekä lukea että omistaa. Olen varma, että rakastan tätä.
VastaaPoistaKatja, minäkin olen aika varma että pitäisit tästä paljon! Ihana kirja.
PoistaVoi rakkaus tätä kirjaa! ♥ En osaa nyt sanoa muuta, sillä tekee mieli vain huokailla ja hymyillä. :) Aivan ihanasti kirjoitit, ja voi miten rakastan tuota kuvaasi! ♥
VastaaPoistaIso kiitos, taas, Sara! <3 Kuvassa on teini-ikäisenä Suomenlinnan rannasta kerättyä hiekkaa, joka on reissannut jo muutamassa muutossa mukana.
PoistaIhana, ihana kirja <3 Minäkin haluaisin tämän omakseni.
VastaaPoistaNo niin on, Villis! Jos tästä otettaisiin uusintapainos, myytäisiin kaikki varmasti alta aikayksikön.
Poista