Lavalta: Måsen (Ozonteatern & Teater Mars)

Kuva: Vladimir Pohtokari

Jos lähtee maanantaina katsomaan kolmituntista Tsehovin klassikkoa ruotsiksi ilman alkuperäistekstin tuntemusta, voisi tuloksena olla fiasko. Tai sitten voi käydä niin, että näytelmä on ihan hurjan hyvä ja siitä nauttii tajuttomasti. Onneksi Ozonteaternin ja Teater Marsin yhteisteoksen Måsen kanssa päädyttiin jälkimmäiseen.

Måsenissa eli suomalaisittain Lokissa vietetään aikaa komeassa maaseutukartanossa. Nuori kirjailija Konstantin (mainio Jon Henriksen) tuskailee taiteensa parissa ja kaipaa rakkautta, niin tekee moni muukin. Taiteen tekeminen, kuuluisuus ja sen tavoittelu, kaikua saamaton rakkaus ja risteävät intohimot täyttävät Universumin tilojen komean esityssalin.

Kolmituntinen näytelmä kantaa itsensä kauniisti loppuun asti. Lavalla tasapainoillaan komiikan ja tragedian välillä taitavasti, puutumista ei tapahdu. Tästä suurin kiitos näyttelijöille, upeita rooleja. Kaikki tuovat oman panoksensa keitokseen Fred Negendackin hiljaisesta palvelijasta Sara Soulién idealistiseen näyttelijätärlupaukseen ja Martina Roosin ylitsevuotavaan äitiin. Sam Huberin ja Åsa Nubon tilanhoitajapariskunta ja Tove Qvickström, heidän mustissa kulkeva tyttärensä, särkevät sydämen. Kati Outisen sairasteleva eno tuo lavalle harkittua komiikkaa, Niklas Häggblom ylimielistä taiteilijuutta, Tom Rejström käsittämättömäntä uskollisuutta ja Max Bremer vakaata tasapainoisuutta.

Kuva: Vladimir Pohtokari

Pitempien monologien aikana huomaan keskittymiseni kieleen herpaantuvan, osa sanoista menee ohi, mutta se ei ainakaan itselläni haitannut ymmärrystä. Kokonaisuus toimi otroligt bra. Melkein olisi tehnyt mieli sanoa tästä vain yksi lause: menkää katsomaan.

Seuralaiseni, mainio lippuvastaava ja näytelmän valinnut Heidi tiivisti esityksen sanalla perfekt. Minä lisään vielä, että vaikka Måsen ei ole se onnellisin näytelmä, voi sieltä poistua silti tavattoman onnellinen katsoja. Kiitos.

Bernard Beckett: Genesis

Bernard Beckettin Genesistä (Tammi, 2009) ehdittiin suositella minulle useampaan otteeseen, ennen kuin se tarttui kirjastosta mukaan kuin puolivahingossa. Ohuehko, alle 200-sivuinen teos houkutti paksujen kirjojen sumassa ja tarjosi lopulta yllättävän lukumatkan.

Anaksimandros pyrkii jäseneksi Valtiota ylläpitävään Akatemiaan ja joutuu siksi osallistumaan monituntiseen suulliseen tenttiin. Tentissä kuulustellaan tarkasti kokelaan erikoistumisalue, joka Anaxin tapauksessa on Valtion historiaan olennaisesti liittyvän Adam Forden elämä. Adam Forde oli rangaistusvanki, joka teloituksen sijaan päätyi viettämään viimeiset elinvuotensa tekoälyrobotti Artin seurassa eristyksissä. Adamin ja Artin keskustelut dokumentoitiin tarkasti ja niissä käsiteltiin muun muassa ihmisyyttä ja inhimillisyyttä.

Anaxin maailmassa hengissä ovat enää eristetyllä saarivaltiolla elävät. Muun maailman asukkaat ovat oletettavasti kuolleet tauteihin ja mahdolliset saarelle pyrkijät teloitetaan kysymättä. Valtion toiminta on auktoriteettilähtöistä, tarkoin valvottua ja esimerkiksi juuri Akatemiaan pääsy tavattoman vaikeaa.

Kuulusteluhuoneeseen sijoittuva tarina rakentuu Anaxin ja kuulustelijoiden välisestä keskustelusta ja hologrammeista, joiden avulla esitellään Adamin ja Artin monimutkaista suhdetta. Loppujen lopuksi itse tapahtumahetkenä tapahtuu todella vähän, mutta keskustelujen kautta lukija saa jatkuvasti uutta tietoa Valtion toiminnasta ja sen synnystä. Samalla huomasin itsekin pohtivani inhimillisyyttä ja sitä, miten raja vaikkapa ihmisen ja koneen välille piirretään. Ei ole aivan helppoa se.

Loppupuolelle Genesis muuttui pelkästään hyvästä ja kiinnostavasta teoksesta hämmentävän hienoksi lukukokemukseksi. Filosofinen pohdinta vei mukanaan ja Beckettin kykyä pyörittää lukijaa on vain ihailtava. Kaikessa lyhykäisyydessään teos avaa kokonaisen maailman, erilaisen kuin omamme mutta jollain tasolla myös kovin mahdollisen.

Muun muassa Suketus virkistyi lukiessaan jotain omasta lukumausta poikkeavaa ja Katri nautti tämän hetken trendistä poikkeavasta dystopiakerronnasta paljon.

Bernard Beckett: Genesis (Genesis, 2009)
Tammi, 2009. 164 s.
Suomentanut: Kaisa Kattelus
Kansi: Eevaliina Rusanen

Liikkuvaa kuvaa: Me Rosvolat (2015)

Kuva: Kinoproduction Oy

Siri Kolun Me Rosvolat -sarjassa on ilmestynyt jo viisi teosta ja nyt joukon jatkoksi saadaan myös elokuva. Elokuva saa ensi-iltansa tänään perjantaina 27.3. Itse pääsin katsomaan elokuvaa Helsingin kutsuvierasnäytökseen jo tämän samaisen viikon tiistaina.

Kesäisissä tunnelmissa kuvattu filmi kertoo, kuinka 10-vuotias Vilja Vainisto kaapataan vahingossa Rosvoloiden perheen matkaan. Vähitellen Vilja tutustuu kidnappaajinsa, oppii paljon rosvoelämästä ja pääsee mukaan rosvolympialaisiin. Kannoilla kulkee isä, joka yrittää löytää tyttärensä tai Viljan mielestä ainakin kadonneen rahakokoelmansa. Pääosassa on kuitenkin Rosvolan perheen ja Viljan matka pitkin Suomen maanteitä.

Me Rosvolat -elokuva yhdistelee taitavasti sarjan ensimmäisen ja toisen kirjan juonikuvioita ja tapahtumia sekä lisää sekaan hieman omia mausteitaan. Aikaan on saatu varsin toimiva kokonaisuus, joka jaksaa kiinnostaa myös kirjaa lukenutta (aikuista) katsojaa. Muutoksista ihmettelin itse eniten kirjasta tuttujen sanojen muutoksia: merkkirikos oli vaihtunut merkkirosvoukseksi ja rosvopäivät rosvolympialaisiksi. Erityisesti merkkirikosta jäin jollain tasolla kaipaamaan, mutta toisaalta on tavallaan toimivaa luoda tiettyä pesäeroa alkuteoksiin.

Roolitus on elokuvassa onnistunut. Rosvovanhempina nähdään Kari Väänänen ja Lotta Lehtikari, ja mukana matkaavana Kulta-Petenä Jussi Vatanen. Parhaiten mielestäni elokuvassa onnistuvat kuitenkin upeat lapsinäyttelijät. Sirkku Ullgrenin, Ilona Huhdan ja Mio Määtän muodostama kolmikko näyttää ja kuulostaa luontevalta ja onnistuu hienosti välittämään ystävyyden ja rohkeuden tunteita valkokankaalta katsomoon. Erityisesti Huhdan suoritus tiukkailmeisenä Helenä vakuutti.

Hele ja Vilja. Kuva: Kinoproduction Oy

Kokonaisuutena Me Rosvolat on herkullisen kesäinen road movie. Hiekkatiet pöllyävät, karkkipussit ovat valtavia ja heittokahvat heilauttavat innokkaan rosvon saaliin kimppuun. Rosvoloiden perhe on kaiken kohelluksen keskellä tavattoman lämminhenkinen porukka, eikä heistä oikein osaa olla pitämättä. Sympatiaa sai minulta kuitenkin myös kopo-isä Jussi. Puvustus on onnistunut, Vainistojen kliseinen kesälookki on hyvässä kontrastissa Rosvoloiden sekalaisen vaatekavalkadin kanssa.

Ikärajaksi elokuvalle on asetettu 7. Mitään kovin pelottavaa ei elokuvassa tapahdu, mutta esimerkiksi alun jännittävät tunnelmat aiheuttivat ennakkonäytöksessä eräässä suositusikärajaa nuoremmassa katsojassa kovan pelkoreaktion. Tämä on toki lapsikohtaista. Pääosin tunnelma on kuitenkin lämpimän humoristinen. Toki elokuvassa myös käsitellään hyvin perheen merkitystä ja lasten ja vanhempien suhdetta, välillä kipeästikin, ja se toivottavasti jää myös katsojien mieleen.

Tulisipa jo kesä ja parhaat rosvouskelit! Lisää hanaa!

Elokuvasta ovat kirjoittaneet jo ainakin Amma (joka haastatteli myös näyttelijöitä) ja Susa (jonka jutussa mukana 5- ja 7-vuotiaiden poikien mielipiteet).

Lavalta: Supernova (Teekkarispeksi)

 Aria, Viktor ja Aatos. Kuva: Laura Vanhala

Kun tämä speksitouhu nyt lauantaina korkattiin, oli hyvällä kokemuksella mukava jatkaa Teekkarispeksin pariin. Vuorossaan 26. teekkareiden speksi Supernova esitetään Aleksanterin teatterin komeissa puitteissa. Hulppea ympäristö tuleekin tarpeeseen, sillä esitykseen on panostettu.

Supernova vie katsojan Ceres-asteroidille vuoteen 2404. Kajon suku hallitsee lujalla otteellaan ja matriarkka Luhta (Henna Partanen) kouluttaa tyttärestään Kaidasta (Kirsti Larja) kovaa vauhtia seuraajaansa. Perheen yhteispeli kuitenkin rakoilee, kun veli Viktor (Heikki Slåen) innostuu keksijäkilpailussa äidin tuomitsemasta kvanttiplekseristä. Viktor hyppää keksijäpariskunta Arian (Ilona Kuusela) ja Aatoksen (Jari Vepsäläinen) joukkoon ja nousujohteinen Viima-yritys alkaa kilpailla Kajo-konsernin kanssa tosissaan. Onko suku kuitenkin tärkein vai viekö valta Kajon perheen erilleen? Ja miten kylmäkatseinen neuvonantaja Irina (Aiju Heinonen) ja hohtobloggaaja Janus Hurme (korkeissa koroissaan loistava Saban Ramadani) upeine posseineen (oikeesti jätkät, vau!) liittyvät tähän kaikkeen?

Suoraan sanottuna tarina olisi toiminut esityksenä ihan näinkin, sillä käsikirjoitus on hiottu hyvin. Omstartit kuitenkin onnistuvat pitämään paikoin synkäksikin muuttuvan tarinan keveänä ja humoristisena kokemuksena. Kun esityksiä on alla jo useampia, lähtevät näyttelijät hanakasti mukaan yleisön ehdotuksiin ja paikoin lavalla taivutaan varsin herkullisiin suorituksiin ja saadaan nerokkaita älynväläyksiä. Myös bändi on sähäkästi mukana ja taitava bändi muuten onkin. Komiat sovitukset oli kappaleista tehty ja omstart-kappaleet olivat mahtavaa lisänautittavaa!

Janus ja "pojat". Kuva: Laura Vanhala

Lavalla nähdään toki myös tanssia ja sen lisäksi myös todella mainioita pariakrobatianumeroita. Koreografiat ovat näyttäviä ja paikoin jopa hengästyttäviä. Hommaa on selvästi treenattu ihan ajatuksella ja varmuus näkyy lavalla hienosti. Kokonaisuus on toki hiottu muutenkin: puvustus on tehty viimeisen päälle, itse olin havaitsevinani jotain viittauksia Final Fantasy X -peliin, ja rekvisiittaan on panostettu. Esimerkiksi hohtavat ilmarium-kivet ovat sievää silmäkarkkia.

Tässä vaiheessa on myös kehuskeltava, että oli siellä lavalla tuttujakin. Ostin kuitenkin lipun ihan itse, joten sillä perusteella kehtaan kyllä ihan ääneen kehuakin että on se hienoa tuntea noin taitavia ihmisiä. Pus teille toverit! Ja laitetaan samalla muullekin työryhmälle, koska tätä oli ilo katsoa. Jäi tavattoman hyvä fiilis.

Ensi keväälle aikataulutamme ehdottomasti Teekkarispeksin taas ohjelmaamme!

Lavalta: Pelinrakentaja (KuoLOn Speksi)

Kuva: Anssi Saviluoto/KuoLO

Oli jo aikakin menettää oma speksineitsyytensä, sekä minun että miehen. Kaksi esitystä osuikin lähekkäin toisiaan ja ensimmäiseksi kiri tällä kertaa KuoLOn eli Kuopion lääketiedeopiskelijoiden speksi Pelinrakentaja.

Kliseiseen 1950-luvun high school maailmaan sijoittuvassa esityksessä koulun komistus Danny Travolta (Mikko Löf) yrittää vikitellä itselleen koulun uutta oppilasta Cindy Pepperiä (Roosa Turunen) samalla kun kesäinen, ikänsä Dannylle valehdellut heila Mirena (Hanna Eskelinen) yrittää saada kundin takaisin itselleen. Hahmokavalkadiin kuuluvat myös muun muassa estynyt nörttipoika Dexter Sinister (Markus Haapanen), röhöttävä jalkapallokaveri Ken Barby (Konsta Hakkarainen), koulun cool kovistyttö Rizla Kent (Siiri Kemppainen= ja yli-innokas hattarapäinen cheerleader Olivia R.gasm (Pauliina Korkee), opettajakuntaa (Heikki Lehtinen, Sanni Niinikoski) unohtamatta. Hahmojen ohella lavalla nähdään tavattoman loistavat livebändi ja liuta taitavia tanssijoita.

Speksi leikittelee häpeämättömästi tunnistettavilla hahmoilla ja kohtauksilla, mutta tekee niistä silti omiaan. Näyttämöllä vallitsee hyvä fiilis ja hahmot on kehitetty huolella sopivan karikatyyrimaisiksi. Omstartit luonnistuvat porukalta myös vaivatta ja outoihinkin pyyntöihin (kuten miehen Omstart! Riverdance!) vastattiin sähäkästi. Hurjan hienoa eläytymistä nähtiin myös muun muassa Hakkaraiselta ja Haapaselta.

Iso hatunnosto on annettava myös tanssikoreografioille. Haastavuustaso on kohdillaan, tanssit näyttävät hyvältä ja tanssijat osaavat hommansa. Ilo oli tätä katsella. Luotettavasta tietolähteestä sain myös tietää, että osa tanssijoista oli sängyn pohjalla flunssassa. Tätä ei kuitenkaan juuri tai ollenkaan huomannut, sillä tietoa kuulematon mies yllättyi kovasti sen hänelle kerrottuani.

Bändikin eli hienosti esityksen mukana ja komeita lisävetoja kuultiin muun muassa Semmareiden tyyliin. Unohdin myös melkein mainita hauskat ja hienosti sovitetut biisit, soundtrackille oli valittu hienoja kappaleita muun muassa Greasesta ja Disneyn elokuvista ja kuultiinpa muun muassa mainio versio Great Balls of Firesta.

Helsinkiläiset olivat selvästi ujompia huutelijoita vieraspaikkakuntalaisten edessä, sillä esitys kesti väliaikoineen noin kaksi ja puoli tuntia. Kotikaupungissa esitykseen oli saatu kulutettua kolme tuntia, mutta tämä lienee ihan ymmärrettävää. Savolaishuumorista saatiin silti nauttia roppakaupalla.

Kiitos Kuopio, tämä oli mainiota!

Lavalta: Päiväkirjaklubi (Korjaamo)

Kuva: Päiväkirjaklubi / Korjaamo

Päiväkirjaklubin jälkeen poskiin sattuu ja kurkkua kuristaa. Kuusi esiintyjää luki lavalla otoksia omista nuoruuden päiväkirjoistaan, kirjoitelmistaan ja runoistaan ja se oli aivan huikeaa. En lainkaan ihmettele, että illat myyvät loppuun, sillä tällaisia kokemuksia on harvoin tarjolla. Konseptin ovat tuoneet Korjaamolle myös lavalle kiivenneet Eeva Vekki ja Risto Koo Järvinen.

Illan esiintyjät olivat tavattoman ihania ja rohkeita. Päiväkirjamerkintöjään lukivat tänä maaliskuisena klubi-iltana Järvisen lisäksi Anni Kemppainen, Leila Luumi, Kerttu Raitala ja Sari Harju, Vekki jakoi yleisölle teininä kirjoittamiaan aineita.

Lavalla olijoille on pakko nostaa hattua. Päiväkirjoista luetaan hyvinkin yksityisiä merkintöjä, jotka toisaalta resonoivat selvästi monen yleisön edustajan päässä oman teini-iän kanssa. Lukijat edustivat myös paikoin eri ikäluokkia, mutta teini-iän kokemukset olivat silti samankaltaisia. Poika- ja tyttöystävien perään haikailtiin, vanhemmat aiheuttivat päänvaivaa ja mitä vielä. (voi hyvänen aika että olen onnellinen siitä ettei tarvitse olla enää koskaan 14!)

Meininki oli myös jotenkin todella yhteisöllinen, enemmän naurettiin sille yhteiselle kokemusmaailmalle joka siellä taustalla vilkkui. Olihan siinä siitä myötähäpeääkin, mutta lempeää sellaista. Ja toisaalta ihan paljasta riemua sitä kohtaan, miten hienosti ja aidosti sitä voi itseään päiväkirjan sivuilla ilmaista. Mieleen jäivät etenkin teini-ihastus Kari-Pekka Kyröön doping-skandaalin aikaan ja limailut Lohjan Tanhuhovilla. Aijai.

Viimeisenä päähän jää pyörimään runobattlen voittanut Kerttu Raitalan Semmoista se elämä on -runo. Siinä oli jotain tavattoman sielukasta ja synkkää, menisi ihan nykyrunosta. Jopa niin synkkää, että oli pakko nauraa. Ansaittu voitto, vaikka Sari Harjun rakkausrunot ja Eeva Vekin monikulttuuriset lyriikat olivat tavattoman mainioita nekin.

Kiitos Päiväkirjaklubi, tämä oli samalla rentouttava ja ahdistava kokemus eli juuri passeli. Kiitos.

Tiketin mukaan huhti- ja toukokuun iltoihin saa vielä lippuja, joten menkäähän ihmiset ostoksille niin ei tarvitse katua!

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max (Teos, 2009) on ollut lukulistalla pitkään ja erityisesti sen jälkeen, kun tykästyin uudempaan teokseen Galtbystä länteen. Nyt se tarttui kirjastosta mukaani, kun etsin nimikirjainkaimaani HelMet-haastetta varten. Kuinka olinkaan unohtanut Parkkisen, kotona näitä miettiessäni kirjailija ei tullut lainkaan mieleen!

Max ja Isaac ovat saksalaiset siamilaiset kaksoset, veljeydessään erottamattomat. Max kulkee oviaukoista aina edellä ja esiintyy mielellään, kohauttaa jopa. Isaac puolestaan jää varjoon yhden kätensä kanssa, hiljaisempana ja varautuneempana mutta silti veljeään rakastavana. Yhdessä kaksikko kulkee läpi Euroopan sirkusmaailman ja tanssisalien esiintyen milloin kummajaisina, milloin esityksen vetonauloina tanssien. 1920-luvun Helsingissä tavattu Iris, häikäilemätön ja tunteellinen, lyö kuitenkin kiilan veljeyteen. Rakkaus on huumaavaa, mutta kun koskaan ei ole yksin ei voi myöskään itse päättää tulevaisuudestaan.

Parkkisen kerronta on jo tässä ensimmäisessä romaanissa samanlaista kuin Galtbyssä. Surullisia nämä ovat molemmat, haikeita, mutta silti tarkkanäköisiä ja siinä paikoin kovin julmia. Tässä teoksessa hahmojen epätäydellisyys korostuu, pienet viat ja paheet tuodaan näkyviin. Onneksi esiin nostetaan myös ne inhimillisyyden rippeet, joita epätoivoisista ja osin jo luovuttaneistakin hahmoista löytyy. Koron kaari, kauneuspilkku, väsynyt hymy. Isaacin kerronnassa on katkeruuden häivän ja väsymyksen lisäksi paljon lempeyttä.

Teoksessa on samanlaista rappiollista romantiikkaa kuin yhdessä suosikkielokuvistani, Baz Luhrmanin Moulin Rouge!:ssa. Toiseuden tunne tuntuu myös molemmissa vahvana, se että on itse jotenkin ulkopuolella ja muut ovat juurikin muita. Vaikutelmaa korostaa kabareen ja sirkusten samankaltaisuus, tupakansavuinen tunnelma löytyy molemmista. Ehkä siksikin pidin tästä teoksesta niin paljon.

Katja lumoutui heti alkusivuilla ja Arja toivoo että teos ei unohdu.

HelMet-haasteessa piste kohtaan kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Teos, 2009. 312 s.

Lavalta: Aamu (Kansallisteatteri)

Alina (Panula) haastattelee äitiään. Kuva: Tuomo Mannien

En tiedä, en osaa sanoa.

Tämän repliikin sanoo useampaan otteeseen Alma Knif Kansallisteatterin näytelmässä Aamu. Huomaan toistelevani sitä päässäni, sillä en tosiaan oikein tiedä mitä tästä esityksestä osaisin sanoa.

Paperilla Aamu on Michael Baranin käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä taiteesta, sen tekemisestä ja äidin ja tyttärien suhteista. Siinä konserttisalin takahuoneessa kuuluisa pianistiäiti (Seela Sella) kohtaa tyttärensä (Cécile Orblin ja Terhi Panula), molemmat jotenkin taidealoille ajautuneet, ja pintaan nousee kysymyksiä rakkaudesta, välittämisestä ja toki siitä taiteesta ja sen merkityksestä. Naiskolmikon keskelle ajautuu runoileva putkimies (Heikki Pitkänen), joka päätyy milloin kenenkin puhekumppaniksi kuluneine vitseineen.

Näyttämöllä esitys puolestaan on hyvin keltainen, valoisa, pieni. Takahuone on tuotu lavalle näppärästi. Loisteputkilamppu syttyy ja sammuu, vilkkuu ja heijastuu lasiseinistä silmiin, paikoin jopa häiritsevästi. Tila toimii kuitenkin. Puvustus tuntuu hieman erikoiselta, tosin myönnän ihailleeni Sellan pukua aivan alussa ja Panulan Alina-hahmon asu näyttää tavattoman mukavalta.

Aura (Orblin) korjaa sävellystään. Kuva: Tuomo Manninen

Repliikeissään Aamu on erikoinen. Lavalla puhutaan tavattoman paljon ja jotenkin irtonaisesti. Kuluneet sananlaskut ja erikoiset sananleikit hyppäävät korvaan yllättäen. Paikoin lavalla sanotaan todella hienoja ja mietityttäviä asioita, silloin valpastun. Muutoin repliikit tuntuvat etäisiltä, tuntuu etten tiedä kenelle ne on osoitettu ja keskittyminen itse tarinaan herpaantuu. Tuntuu ehkä siltä, että katsoisin kuinka lavalla näytellään sen sijaan että seuraisin hahmojen kertomaa tarinaa.

Roolituksessaan sen sijaan näytelmä on kovasti mieleeni. Pidän tavattomasti kaikista naiskolmikon näyttelijöistä ja pidän heistä edelleen, vaikkei tämä näytelmä suosikeihini noussutkaan. Pitkäsen putkimies on myös tavallaan todella mainio hahmo, vaikkei ehkä päässyt tässä niin oikeuksiinsa.

Sellainen oli minun katsomiskokemukseni Aamusta. Osasin sittenkin sanoa jotain.

Kiitos jälleen Heidille loistavasta teatteriseurasta!

Netta Walldén: Ruben ja kadonneet karaatit (Ruben #4)

Netta Walldénin Ruben-sarja kuuluu meidän taloudessa kategoriaan luen miehelle ääneen. Tämä uusin teos Ruben ja kadonneet karaatit (WSOY, 2014) saapui kirjastosta sopivasti ennen Helsinki-Salo-Helsinki-automatkaa, joten kirja lähti sitten sinne mukaan luettavaksi.

- Hyvää huomenta.
- Mitä ihmeen hyvää huomenta? Kellohan on... se on... ei se ole vielä yhtään mitään!
Marsela Vaara kiskaisi oven kiinni, mutta Ruben ennätti työntää tennarinsa ovenrakoon.
- Kello on 04.05.
- Minä en tee tuolla tiedolla yhtään mitään! Hyvästi!
Marsela veti jälleen ovea sisäänpäin, mutta Rubenin jalka oli yhä paikoillaan.
- Talostanne kannettiin juuri ulos pahvilaatikko.
- Meidän taloudessamme käytetään laadukkaita puulaatikoita. Täällä ei ole ainuttakaan pahvilaatikkoa. Ei ole eikä tule! 
- Mutta...
- Hyvästi!

Juoni on varsin yksinkertainen. Yön pimeydessä jalokivivaras Vili Pii laskeutuu kuumailmapallollaan helpon saaliin toivossa Vaarojen pihalle ja kähveltää kassakaapista timantit. Rubenin valppauden ansiosta pakomatka ei kuitenkaan onnistu ja erinäisten käänteiden seurauksena timantit joutuvat hukkaan. Hukkuneita timantteja etsitään lopulta koko Lehtikujan asukkaiden ja poliisikunnan voimin sattumusten ja väärinymmärrysten sekamelskassa.

Walldén on keitellyt simppelistä asetelmasta sopivan tiiviin ja vauhdikkaan farssin. Saarnilaakson asukkaiden erikoiset luonteenpiirteet pääsevät hyvin esille, kun yritetään selvittää timanttien olinpaikkaa ja oikeaa omistajaa. Oikeastaan Ruben on joutunut tässä teoksessa melkoisen taka-alalle, mutta on yhtä kaikki moottorina koko homman selvittämisessä. Tämä ei kuitenkaan ole yhtään huono juttu, sillä myös muut asukkaat ovat sen verran herkullisia hahmoja että heistä kelpaakin lukea. Omia suosikkejani ovat Vaaran hienostopariskunta ja sympaattinen posteljooni Pasternak.

Teksti on, jälleen kerran, mukavaa ääneenluettavaa. Sata sivua tuli luettua kevyesti meno-paluu-matkojen aikana ja ilmeisesti sitä jaksoi hyvin myös kuunnella, sillä mies ei nukahtanut rattiin. Itseäni piristivät siinä samalla myös Laura Valojärven luvunaloituskuvitukset, mies jäi niistä tietyistä syistä tällä kertaa paitsi.

Ruben-sarjan kolmas ja tämä neljäs osa ovat ilahduttaneet kovasti nimenomaan vauhdikkuudellaan. Menoa ja meininkiä riittää, teksti on mainiota ja kirjaa ei ole venytetty liian pitkälle. Teokset myös toimivat tarvittaessa itsenäisinä kokonaisuuksina, mikä ei ole yhtään hassumpi juttu. Iso peukku siis tällä uudelle Rubenille.

Netta Walldén: Ruben ja kadonneet karaatit
WSOY, 2015. 101 s.
Kuvitus: Laura Valojärvi

Lavalta: Juoksuhaudantie (Red Nose Company & Teatteri Quo Vadis)

Kuva: Jouko Siro

Lähtökohtaisesti klovneriaversio Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie-romaanista kuulostaa hieman kummalliselta. Voiko se muka toimia? 334 sivua Finlandia-palkittua tekstiä taipuu kuitenkin yllättävän notkeasti parituntiseksi esitykseksi, jossa kaksi klovnia, Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen), esittävät kaikki roolit.

Minä löin vaimoani.

Näin sanoo kimeä klovninääni. Katsomo on hämmentyneenä hiljaa, nauru kuplii jossain alla mutta vähän on sellainen tunne että ehkä ei pitäisi. Naurattaa sitten lopulta kuitenkin. Juoksuhaudantiehän ei ole sinänsä hauska kirja, siinä Matti Virtanen yrittää saada perheensä takaisin hankkimalla heille rintamamiestalon keinolla millä hyvänsä. On siinä silti huumoriakin, tahatonta tai tahallista.

Ja se huumori kyllä iskee omakotitalolähiön asujaan terävästi. Weber-grillit ja liuskelaatoilla läpsyvät sandaalit naurattavat ja samalla saa nauraa hieman itselleen. Se tekee hyvää. Siinä näkee sitä huvittavuutta, mitä siinä asumisessa on, asui sitten kerros- tai omakotitalossa tai ei.

Mike ja Zin ovat kaiken lisäksi mahtavia klovneja. Perusrunko esityksellä on joka kerralla sama, siis se Juoksuhaudantie, mutta mukaan mahtuu improvisaatiotakin ja sehän tämän esityksen varmasti tuoreena pitää. Henkinen malmilaisuus näkyi lavalla tällä kertaa vahvasti ja katsomossa istujiin otettiin myös hyvin kontaktia. Yleisökin alkoi esityksen edetessä suhtautua vuorovaikutukseen rennommin, vastasi kysymyksiin ja osasi nauraa itselleen.

Kirjan juonen ohella klovnit kommentoivat Kari Hotakaisen kirjoitustyyliä, kirjan fyysistä rakennetta ja esittivät tunnettuja klassisia rock-kappaleita. Huumori on terävää, mustaa ja paikoin räävitöntäkin. Toisaalta kirjasta ei ole tehty hupinäytelmää, vaan surulliset kohdatkin tuodaan lavalle jopa yllättävän synkkinä. Yllättävän hyvin koko tarina on myös saatu tähän formaattiin taipumaan ja oli seurattavissa myös jos ei kirjaa ollut lukenut. Tai näin ainakin miehen kommenteista ymmärsin. Hatunnosto siis myös ohjaaja Otso Kautolle.

Improvisoinnista huolimatta ja itse asiassa varmaan sen ansiostakin esitys tuntuu hallitulta kokonaisuudelta. Homma rullaa eteenpäin ja väliaikoineen kaksituntinen esitys tuntuu olevan ohi hetkessä. Mieleen jää päällimmäisenä hienoja oivalluksia esityksestä kuten kielikuvien liikkeellistäminen, Miken hienot lenkkarit, verhojen avaus- ja sulkuäänet sekä tavattoman hieno yhteispeli klovnien välillä.

Onneksi on tällaisia esityksiä ja vielä kaiken lisäksi sellaisia, jotka lähtevät kiertueelle. Ehtivät tällaiset mattimyöhäisetkin mukaan hupiin.

Tällä hetkellä kiertue-esityksiä on tiedossa vielä muutamia, esimerkiksi ensi torstaina Klubiteatterilla, ja myös muualla kuin Helsingissä. Kiinnostuneet voivat tutkia aikoja esityskalenterista.

Lavalta: Miehen lailla (Juuso Kekkonen)

Kuva: Jalmari Eskelinen

Juuso Kekkosen Iholla-trilogian ensimmäisen osan Outo homo ensi-illasta on nyt noin kaksi ja puoli vuotta. Pidin esityksestä valtavasti niillä molemmilla kerroilla, kun olen sen nähnyt. Toinen osa, Pilkkaa jumalaa, ei osunut niin vahvasti, mutta sai kuitenkin törmäytettyä ajatuksia ja oli siksi kovin mieluinen. Muun muassa näiden seikkojen vuoksi kolmatta osaa Miehen lailla tuli odotettua suurella mielenkiinnolla: mitä tällä kertaa?

Miehen lailla sai alkunsa keväällä 2014, kun Kekkosta alkoi kuumottaa itänaapurin tilanne. Tästä havainnosta kummunnut esitys käsittelee muun muassa Vladimir Putinia ja Venäjän tämänhetkistä tilannetta, mutta kertoo myös Kekkosesta itsestään ja hänen suvustaan. Siitä, miten hänen sukupolvensa ei kanna sellaisia sotatraumoja kuin edelliset ja siitä, miten tämän saman sukupolven pitäisi myös herätä tekemään jotain tämän maapallon hyväksi. Siitä, miten kivaa on että kaupasta voi ostaa ananaksia ja miten se silti on vähän väärin. Ja siitä, millaista on olla mies, tai ainakin siitä millaista on olla mies nimeltä Juuso Kekkonen.

Seuralaisena ollut siippa totesi kotimatkalla, että vaikka esitys ensin tuntui jokseenkin epäkoherentilta ja sen kohtaukset irtonaisilta, oli se loppujen lopuksi kuitenkin tavattoman yhtenäinen. Olen samaa mieltä. Pintapuolisesti irrallisilta tuntuvat anekdootit, tositarinat ja havainnot nivoutuvat kokonaisuudeksi, jonka punainen lanka ei ole mitään helposti rispaantuvaa tekokuitua.

Itselläni esityksen jälkeen on vähän sellainen olo, että olen aika puolustuskyvytön näiden Kekkosen esitysten edessä. Voin myöntää ihan suoraan, että menin katsomaan tätä odottaen pitäväni esityksestä ja toki senkin, että tällä kertaa istuin katsomassa esitystä lehdistönäytöksessä eli siis ilmaiseksi. Ja sanon silti, että pidin, aivan hurjasti.

Olen pitänyt koko trilogiasta siksi, että esitykset herättävät minussa ajatuksia. Esityksen aikana sitä toki keskittyy kuuntelemiseen ja ajatusten kasailuun, mutta kotiin lähtiessä päässä alkaa surrata. Mitä minä tästä ajattelen ja mitä minä voisin tästä nyt repiä irti? Tämä on hyvä.

Miehen lailla -esityksen jälkeen jäin eniten pohtimaan tätä päivää ja sen ilmiöitä. Miksi ihmiset kaipaavat tai vähintäänkin nojautuvat tarpeen tuleen karismaattiseen johtajaan? Voiko karismaattinen johtajahahmo olla hyvä ihminen? Ja lopulta kuitenkin: mikä on minun roolini tässä maailmassa osana omaa sukupolveani?

Iholla-trilogia on nyt siis saanut viimeisen osansa ja kysymykseksi jää: mitä seuraavaksi, Juuso Kekkonen?

Miehen lailla -esitykset Helsingissä IVA-näyttämöllä 18.3.-28.3. Tarkemmat tiedot esimerkiksi tapahtuman facebook-eventistä.

Kiitokset kutsusta lehdistönäytökseen!

Lavalta: Eden Live! (Wannabe Ballerinas)

Joskus sosiaalinen media vie aarteiden jäljille. Ryhdyin syksyllä täysin sattumalta seuraamaan Instagramissa nimimerkkiä wannabeballerinas. Pian kävi ilmi, että nimimerkin takana on helsinkiläinen aikuisbalettiporukka Wannabe Ballerinas ja heiltä olisi tulossa uusi esitys, Eden Live!, maaliskuussa. Harjoituskuvat, tyllivuoret ja kaikki se kuvista hyökyvä hyvä fiilis kannustivat hankkimaan liput tämän luomistapahtumaan. Torstaina suhailin sitten sopivasti omalta balettitunnilta kohti Suvilahtea.

Edenissä kuhisee. Jumala on päättänyt järjestää tosi tv-kilpailun Eden Live, jossa katsotaan mikä laji onnistuu täyttämään maan nopeiten. Eden-Aatamille luodaan kaveri, Eden-Eeva, kylkiluusta ja kilpailukumppaneina on ainakin paratiisilintuja ja jäniksiä. Kuka voittaa, hairahtuuko joku maistamaan hyvän ja pahan tiedon puusta ja mahtaako Aatami olla ollenkaan kiinnostunut Eevasta? Nämä asiat selviävät vain katsomalla silmä kovana Eden Liveä.

Jumalan kommenttien ja päiväkirjahuonehetkien lomassa nähdään sitten ne esityksen parhaat palat eli itse ballerinat. Sanon tähän heti alkuun, että meno on mahtavaa. Lavalla nähdään lähes kolmekymmentä ballerinaa, jotka eivät kyllä mielestäni ole mitään wannabeita vaan upeita, asenteellisia tanssijoita. Tekemiseen keskitytään täysillä, mutta ei otsa rypyssä vaan menosta nauttien. Erityisen onnistuneen liikkeen voi havaita myös tanssijan kasvoilta, pieni hymy välähtää ja sitten taas keskitytään.

Ja ne koreografiat! Niissä ei oltu himmailtu, sillä joukkokoreografioissa ei tyydytty samojen liikkeiden hinkkaamiseen. Ryhmät tekivät omat sarjansa ja kaikesta muodostui upea kokonaisuus. Se piruettien, grand battementejen ja ojentuneiden nilkkojen määrä, huh! Myös yksilö- ja paritanssikohdissa huomaa katsovansa innoissaan ja haltioituneena, upeaa. Hatunnosto siis sekä koreografi Henna Riikoselle että kaikille tanssijoille, tätä on selvästi rakkaudella hiottu ja harjoiteltu.

Muutenkaan ei oltu jääty puolitiehen. Lavalla nähdään ties kuinka montaa eriväristä tylliä, asut ja lavastus on mietitty ja musiikki raikaa rytmikkäästi taustalla. Asuvaihdot tehdään rivakasti ja tanssi jatkuu taas. Eden Live! on kokonaisvaltainen show, jonka osaset on suunniteltu hyvin ja sitten naksauteltu kohdilleen. Tunnin ajan ei voi tehdä muuta kuin fiilistellä sitä hyvää meininkiä ja ihailla, kuinka kevyeltä kaikki näyttää vaikka tietää liikkeiden olevan raskaita ja sitten kun niitä vielä tekee tunnin niin tsipidipi vaan.

Esitys oli myös interaktiivinen siinä mielessä, että katsojat saivat luvan kanssa twiittailla esityksen aikana ja kommentit nostettiin sitten screenille tasaisin väliajoin. Tanssikohtauksissa twiittejä ei näkynyt, mikä helpotti koreografioiden seuraamista, mutta rullailevien tekstirivien kanssa kuultiin sitten puolestaan Jumalan repliikkejä ja lavallakin tapahtui, joten olo oli paikoin hieman jakomielinen. Idea oli joka tapauksessa hauska ja toteuttamisen arvoinen. Selvästi pitäisi harjoitella twiittailemaan ilman näköyhteyttä omaan ruutuun niin onnistuisi tämä livemeininkikin.

Huh. Tulipas nyt hehkutettua, mutta ihan ansaitusti. Tästä tuli hyvä mieli.

Koska voin näin tehdä, niin kiitän vielä kaikkia tanssijoita. KIITOS Jenni Jauri (Aatami), Heidi Ovaska (Eeva), Karolina Granlund, Piia Haataja, Hanni Holmström-Kuokkala, Anita Hyppönen, Katariina Kangas, Laura Lehtinen, Essi Lindberg, Hannele Luukkainen, Maria Lähdesmäki, Piia Lääveri, Niina Miikolanniemi, Jenni Mäenpää, Emma Nikkanen, Ira Nykänen, A-k Pohjola, Emma Reponen, Anni Ritari, Anna Routti, Elina Rundell, Hanna Rundell, Aiju Tikkala, Annika Väisänen, Maria Väisänen, Liisi Ylönen, Riikka Kuukka (Jumala), Elina Hakola, Kiira Laine, Anni Saarinen ja Isa Väkiparta. Teidän tanssinne teki sielulle hyvää.

Antti Holma: Järjestäjä

Olen tällä hetkellä hieman kauhuissani. Satuin löytämään Antti Holman esikoisromaani Järjestäjän (Otava, 2014) kirjaston bestseller-hyllystä ja kaappasin sen mukaani kirjasta kuultuja kehuja muistellen. Odotin pääseväni lukemaan jotain ratkiriemukasta ja teatterimaailmaa hilpeästi ruotivaa. Ennuste ei kuitenkaan aivan pitänyt paikkaansa.

Todellisuudessa teatterissa kaikki oli aina kaukana, näyttelijät rumia ja harmaita, he huusivat lakkaamatta tai sitten heillä oli mikrofonit, joiden takia ei koskaan tiennyt mistä suunnasta ääni tuli. Lavasteetkin näyttivät pahvisilta, vaikka ne yrittivät olla näyttämättä. Aina minua hävetti näyttelijöiden puolesta. Minua hävetti katsojien puolesta. Illan paras hetki oli aplodit. Sitä odotin, se oli yhteinen, purkautuvan huojennuksen hetki: tämä on ohi. Kenenkään ei enää tarvitse teeskennellä. Keksityt jännitteet laukeavat, kaikki pääsevät kotiin kakalle. 

Järjestäjässä noin kolmikymppinen Tarmo kyllästyy työhönsä kirjastossa, hän ei halua enää olla yksi meistä naisista ja pyöriä Lillukka-pomon pompoteltavana ympäriinsä. Eteen tarjoutuu työtilaisuus Suomalaisen teatterin järjestäjänä ja kun teatterissa sattumoisin vielä näyttelee upea Daniel, johon Tarmo on täysin ihastunut, on uuden työpaikan valinta siinä. Tarmo tarttuu uuden työpaikkansa naruista tiukasti kiinni, opettelee luovimaan teatterin kulisseissa ja samalla toteuttaa omaa miehistymisprojektiaan.

Periaatteessa Järjestäjä on erittäin mainio teos. Herkullisimmillaan se piirtää teräviä karikatyyreja tunnistettavista tyypeistä työelämässä ja teatterissa, näistä kohdista nautin todella. Toisaalta teos on samalla väkivaltainen niin henkisesti kuin fyysisesti, eritteinen ja jopa manipuloiva. Ahdistavimmat kohtaukset luin lähes pakolla ja toivoin, että tunnelma muuttuisi jo kevyemmäksi, päästäisi minut nauramaan kunnolla. Mutta ei se päästänyt.

On hyvinkin mahdollista, että luin tämän teoksen aivan väärään aikaan. Raadollinen työelämäkuvaus ei tämän hetken stressitasoilla jaksanut sytyttää ja Tarmon maaninen käytös sai lähinnä palan kurkkuun. Pahaa oloa oli myös Tarmon ympärillä runsaasti, toisilla rakkaushuolia, toisilla identiteettikriisiä ja alkoholismia. Huumori kyllä räiskyy, paikoin jopa takakannen lupaamalla räävittömyydellä, mutta itse en päässyt hommaan nyt mukaan.

Kirjan suljettuani olen hämmentynyt ja vähän ahdistunut. Joudun toteamaan, että lukeminen olisi voinut olla järkevää keskeyttää ja palata kirjan pariin joskus toiste. Holma kuitenkin kirjoittaa tavattoman hyvin, runsaalla kädellä sanoja viljellen ja ihmisluontoa terävästi analysoiden. Rakennekin kirjassa on hieno ja se on tiukasti kiinni tässä päivässä ja sen ilmiöissä. Mutta ei, ei minulle, ei tällä kertaa. Ennakko-odotuksetkin olivat ehkä vähän vääränlaiset.

Onneksi voin nyt linkittää teille tähän loppuun innostuneempia tekstejä:

Kirsi viihtyi oivallisesti teoksen parissa, Amma ihastelee kirjan kieltä ja Tämän kylän homopoika kuvaa kirjan lähes täydelliseksi. Jos et pelkää eritteitä ja musta huumori iskee, niin suosittelen kirjaa kyllä erittäin lämpimästi.

Antti Holma: Järjestäjä
Otava, 2014. 383 s.
Kansi: Elina Warsta

Radioeläimet-kuunnelma alkaa!

Hienon kuvan on piirtänyt Iina-Mariia Happonen.

Kävipä päivänä muuanna niin, että ystäväni Luca Gargano laittoi minulle ja miehelle viestin, että kiinnostaisiko meitä tehdä hänen kanssaan lasten radiokuunnelma. No tottahan toki kiinnosti ja siitä laitettiin sitten alulle Radioeläimet.

Radioeläimissä tärkeilevä Kettu Kohonen, tietäväinen pöllö Melwin ja hieman yksinkertainen radiopeura Tasavatti (jota esitän minä!) löytävät metsästä kojeen, jonka päättelevät olevan radiolähetin. Ja mitäs muutakaan sitä kannattaa lähettimellä tehdä kuin omaa radio-ohjelmaa. Siinä sitä sitten kolmikko yrittää lähettää erilaisia ohjelmia eetteriin yleensä siinä kovin hyvin onnistumatta.

Ainakin meillä on ollut hauskaa tätä tehdessä, toivottavasti hauskaa on myös kuulijoilla. Ensimmäinen jakso tuli eilen radiosta Ipanapa-radion lähetyksessä (Radio Helsingissä ja Bassoradiossa lauantaisin 8-10) ja nyt se on kuunneltavissa myös podcastina. Olkaapa siis hyvä!


Tälle ensimmäiselle tuotantokaudelle on suunniteltu kymmenen jaksoa. Otamme mielellämme vastaan palautetta.

Lavalta: Romeo ja Julia (Bolshoi/Pathé Live)

Aleksandr Voltshkov ja Anna Nikulina. Kuva: Bolshoi Ballet

Balettilähetykset Bolshoin lavalta ovat pyörineet elokuvateattereissa jo viitisen vuotta. Nyt sain kuitenkin vasta aikaiseksi varata liput riittävän ajoissa ja pääsimme Maximiin katsomaan Romeon ja Julian nauhoitetta keväältä 2013. Musiikki esityksessä on se klassinen Sergei Prokofjevin ja koreografia Juri Grigorovitshin. Maximin sali sopii erinomaisesti näille esitystaltioinneille plyysipenkkeineen ja pehmeine valoineen, tunnelma on lähes kuin ruudulla näkyvässä Bolshoin salissa.

Shakespearen Romeon ja Julian tarina on tuttu, joten tässä baletissa on helppoa pysyä kärryillä. Montaguen ja Capulet'n suvut vihoittelevat toisilleen renesanssiajan Veronassa. Romeo lähtee ystävänsä Mercution kanssa kuokkimaan Capuletien naamiaisiin ja rakastuu siellä palavasti Juliaan. Julia toki vastaa tunteisiin ja kielletty rakkaussoppa on keitetty. Tähän ihastumiseen käytetään koko baletin ensimmäinen näytös ja täytyy myöntää, että vähän jotain toimintaa olisi tähän alkuun kaivannut. Joukkokoreografiat olivat kyllä hienoja, ei siinä mitään, mutta Maximin kellarisalin lämmin ilma ja melko tasainen tunnelma lavalla tuppasivat vähän unettamaan.

Toiseen näytökseen on sitten mahdutettu Mercution kuolema Tybaltin käsissä, Tybaltin kuolema Romeon käsissä, Julian vanhempien yritys naittaa tämä kreivi Parisille, Julian epätoivoinen valekuolema veli Lorenzon myrkyn avulla ja sitten tietysti tämä jokseenkin masentava tuplakuolema vielä loppuun. Kai se vaan on niin, että ooppera ja baletti myyvät hyvin kunhan niissä kuolee paljon ihmisiä. 

Pidin joka tapauksessa kovasti, erityisesti toisesta näytöksestä. Nuori pääpari Aleksandr Voltshkov ja Anna Nikulina olivat oikein taitavia ja sympaattisia, Mihail Lobuhinin Tybalt oli jykeväleukainen ja liikkeissään vahva. Andrei Bolotinin Mercutio oli hyväntuulisuudessaan ja ilkukurisessa olemuksessaan tavattoman viihdyttävä ja piristävä muuten paikoin raskaan renessanssimeiningin seassa. Oli muutenkin mukava nähdä niin paljon taitavia miestanssijoita tässä esityksessä, tuollaiset koreografiat vaativat tavattoman paljon taitoa ja lihaksia.

Itse balettia en näillä tietotaidoilla osaa sen kummemmin kommentoida, mutta olihan se kaunista katsottavaa ja oli mukavaa nähdä ammattibalettia, sitä kun tulee katsottua turhan harvoin. Taltiointien hyvä puoli on kyllä siinä, että myös elokuvateatterin taaemmilta riveiltä näkee mitä lavalla tapahtuu ja lähikuvissa pääsee katsomaan ilmeitä ja yksityiskohtia. Ennen esityksen alkua kamera kurkistaa myös kulissien taakse ja ainakin Maximissa yleisöä muun muassa huvitti puoliajalla Pikachu-asussa lämmitellyt tanssija.

Pitää tutkailla ajoissa ensi syksyn ohjelmistoa, josko siellä olisi jotain kiinnostavaa. Finnkino on kiitettävästi ottanut esitykset ohjelmistoonsa, mutta kun esityksiä on aina vain yksi saa lippujen kanssa olla tarkkana. Tänä keväänä Bolshoin esityksistä on nähtävänä vielä Iivana Julma, joka näytetään livetaltiointina 19.4. ja siihen näyttäisi olevan vielä lippuja jäljellä.

Lavalta: Kaikki on kohta hyvin (Tampereen Työväen Teatteri)

 Koskela ja Saarinen. Kuva: Kari Sunnari

Jollain tasolla sitä kuvitteli, että jos on lukenut koko kirjatrilogian ja nähnyt tv-sarjan, ei näytelmässä ehkä enää itkettäisi. Kuitenkin poistuin Tampereen Työväen Teatterin Kaikki on kohta hyvin -näytelmästä silmät turvoksissa ja itkupaine pään sisällä.

Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on viime vuosina niittänyt mainetta ja noussut ainakin täällä pohjoisella pallonpuoliskolla huikeaan suosioon. Tukholmalaisen homoyhteisön elämä on koskettanut, itkettänyt ja sydämistyttänyt ihmisiä. Ennen tätä kaikkea Gardell kuitenkin kirjoitti vuonna 1989 tämän näytelmän ja Suomessa se on saanut kantaesityksensä vasta viime syksynä juuri Työväen Teatterin Kellariteatterissa.

Rasmus (Juha-Matti Koskela) ei jaksaisi tehdä enää paljoakaan. Aidsin kylkiäisenä saadut iho-oireet ja laihtuminen saavat nuoren miehen tuntemaan itsensä rumaksi. Benjamin (Severi Saarinen) yrittää pitää rakastaan pinnalla ja pitää parisuhteen ja elämän kasassa, molemmat haluaisivat vielä rakastaa vaikka tauti jo runtelee. Toisena kaksikkona nähdään Rasmuksen vanhemmat, Sara (Minna Hokkanen) ja Harald (Vesa Kietäväinen), jotka saavat yllätysvierailullaan tietää Rasmuksen tilanteesta. Ymmärtäminen on vaikeaa, 80-luvun ilmapiirissä homous ja aids ovat asioita, joita pienessä Koppomin kylässä ei voida käsittää. Äiti piilottaa hämmennyksensä tehokkaaseen toimintaan, isä huokailee ja yrittää pysyä kovana vaikka kuoren alla piileekin suunnaton kaipaus oman pojan lähelle.

Vaikka Rasmuksen perhe on näytelmässä paljon esillä, on keskushenkilönä silti Benjamin. Benjamin, joka jää yksin ja joka ei haluaisi luovuttaa, joka haluaisi vain rakastaa Rasmusta kun muita ei enää ole. Severi Saarinen tekee tavattoman hienon roolityön herkkänä Benjaminina, on lavalla niin läsnä että sattuu. Saarinen ja Koskelan dynamiikka on myös loistava, lavalla nähdään kuin aito pariskunta riitoineen, hellittelynimineen ja rakastamisineen.

Kietäväinen ja Hokkanen. Kuva: Kari Sunnari

Sara ja Harald tuovat näytelmään harkittua komiikkaa häsellyksellään ja ajattelemattomilla kommenteillaan. Hahmot tuntuvat paikoin paperinohuilta karikatyyreilta ja itse asiassa juuri sellaisina tavattoman aidoilta ja haavoittuvilta ihmisiltä. Hokkanen ja Kietäväinen taiteilevat rooleissaan oivallisesti. Toisen puoliajan kohtaukset sairaalassa tuovat vanhempien haavoittuvuuden ja pelon ulkopuolisten tuomitsevuudesta esille kipeästi. Rakkaus omaan poikaan on suuri, mutta pelko tuntemattomasta vielä suurempi.

Toisella puoliajalla hiljaiset hetket lavalla paljastavat katsomosta kuuluvan niiskutuksen. Kaikki tuntuu niin epäreilulta, lääkärin (Noora Karjalainen) kylmän asialliset kommentit ja odotushuoneen pöydällä lojuvat appelsiinit ja omenat. Hiljainen sairaalavuode. Silti loppu on kaunis, ei millään tavalla reilu mutta jollain tasolla lohdullinen.

Hatunnosto pitää varmasti antaa myös ohjaaja Miika Muraselle ja toki myös muulle työryhmälle. Nuori ohjaaja omistaa näytelmän käsiohjelman kirjoituksessaan kaikille rakkautensa vuoksi taistelleille. Se tuntuu hyvältä.

Kävimme katsomassa esityksen Tallen arvion innoittamana, kiitos.

***

Teatterivisiitti Tampereelle oli muutenkin merkittävä, sillä tämä oli sekä minulle että miehelle ensimmäinen käynti Tampereen Työväen Teatterissa. Täytyy tässä samalla antaa kehut myös teatterin erittäin ystävälliselle henkilökunnalle ja hatunnosto someviestinnälle, joka on oikein toimivaa. Kiitos!

G. Willow Wilson & M.K. Perker: Air #1-4

Toisinaan kirjastosta tarttuu käteen yllätyksiä. Olin tuossa taannoin hiippailemassa Itäkeskuksen kirjastossa tutustumismielessä ja jumituin sarjakuvahyllylle. Sieltä tuli kaapattua mukaan G. Willow Wilsonin ja M. K. Perkerin Airin kaksi ensimmäistä osaa. Ekan osan luettuani varasin sitten samoin tein kaksi viimeistäkin, lyhyt sarja kun olisi varmasti parhaimmillaan luettuna nopeaan tahtiin.

Ja olihan se. Sarjakuvassa seikkailee lentoemäntä Blythe, jonka ammatinvalinta on kummallinen siinä mielessä että nainen kärsii todella pahasta lentopelosta. Eräällä turhankin tapahtumarikkaalla lennolla Blythe onnistuu ihastumaan salaperäiseen Zayniin, joka saattaa olla terroristi tai sitten ei, ja kun mies katoaa, on hänet toki löydettävä. Sarjan yksi kantavista voimista on nimenomaan tämä Blythen ja Zaynin parisuhde tai oikeastaan sen aloittamisen vaikeus.

Se ei kuitenkaan ole se olennaisin homma tässä. Blythe saa nimittäin tietää myös sen, että lentoyhtiö jolle hän työskentelee on kehittämässä aivan uudenlaisia lentokoneita, joissa käytetään hyperprax-menetelmää. Siinä lentäjä siis lentää konetta, öh, ajattelemalla symboleja ja liikkuu kartalla ajatustensa mukaan. Enpä näköjään osaa selittää. Mutta tavattoman kiinnostavaa se on ja mukana on myös historiallista meininkiä, tuttuja menneisyyden hahmoja ja sitten vielä toki salaliittoja, superpahoja pahiksia ja mainiot sivuhenkilöt. Blythe oli lisäksi mielestäni tavattoman mukava päähenkilö, ei yhtään vässykkä vaikka välillä vähän hukassa olikin.

Tämä kuvaukseni ei tee nyt lainkaan oikeutta Blythen tarinalle, mutta uskokaa nyt että hyvä on. Perkerin kynänjäljestä en aina ihan innostunut, liikaa viivoja minun makuuni, mutta toisaalla sitten se olikin ihan todella miellyttävää katseltavaa ja Wilsonin käsikirjoitus korvasi sitten näitä puutteita. Että kyllä kannatti satunnaisotannalla lainata sarjakuvaa kirjastosta.

Sarja koostuu osista:

G. Willow Wilson & M. K. Perker: Volume 1: Letters from Lost Countries. Vertigo, 2009.
G. Willow Wilson & M. K. Perker: Volume 2: Flying Machine. Vertigo, 2009.
G. Willow Wilson & M. K. Perker: Volume 3: Pureland. Vertigo, 2010.
G. Willow Wilson & M. K. Perker: Volume 4: History of the Future. Vertigo, 2011.

HelMet-haasteesta kuittaan näillä kohdan sarjakuva-albumi tai romaani.

Me Rosvolat x 2 - Maailman ääneen lukemisen päivä

Tänään 4.3. vietetään maailman ääneen lukemisen päivää, mikä on huikea juttu! Minulle luettiin aikanaan paljon ääneen ja kerrottiin myös itsekeksittyjä satuja (kiitos äiti!), siinä piilee varmasti osasyy siihen miksi kirjat ja lukeminen ovat edelleen niin lähellä sydäntä.

Meillä harrastetaan ääneenlukemista tällä hetkellä lähinnä automatkoilla. Homma menee sillä tavalla, että mies (joka pitää ajamisesta enemmän) kruisailee menemään ja minä istun pelkääjänpaikalla lukemassa. Viime aikoina hittilukemistona meillä on ollut autossa Siri Kolun Me Rosvolat -sarja. Ensimmäinen osa luettiin viime kesänä ja kun sarjan loput osat kotiutuivat meille viime syksynä, olemme jatkaneet osilla kaksi ja kolme.

Me Rosvolat ja konnakaraokessa (Otava, 2011) eletään Viljan toista rosvokesää. Viululeiri muuttuu kaahailuksi, kun Rosvoloiden klaani saapuu pelastamaan Viljan kurjalta kohtalolta. Suuntana ja kirjan pääjuonena ovat tällä kertaa rosvojen kesäpäivät, joilla päätetään siitä kuka on seuraava rosvovaltias. Juonittelua, huijauksia ja pettureita löytyy siis vaikka minkä kulman takaa, mutta onneksi Rosvolat eivät aio lannistua vastoinkäymisten edessä vaan pistävät peliin kaiken oveluutensa.

Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku (Otava, 2012) tapahtuu edellisistä osista poiketen syysaikaan. Rosvolat ja Vilja ovat onnistuneet saamaan käsiinsä vihjeen siitä, missä ensimmäisen rosvovaltiaan Helmeri Kvistin kirjoittama rosvousopas lymyilee. Oppaan löytäjälle on luvassa etulyöntiasema kilpailevien rosvosukujen kahinoissa eikä se missään nimessä saa, tietenkään, joutua vääriin käsiin. Rosvousopasta etsitään suurinpiirtein maalta, mereltä ja ilmasta. Ongelmaksi muotoutuu myös Viljan siskon Vanamon joutuminen huonoon seuraan ja vaikeuksiin.

Näistä kahdesta Konnakaraoke on koko matkaltaan varsin hulvatonta menoa. Vaikka muut rosvosuvut yrittävät kampata Rosvoloita kaikin tavoin, pysyy lippu korkealla ja perheen yhteispeli on mahtavaa. Ensimmäisessä kirjassa lyhyeksi jäänyt kesäpäivävierailu myös korvataan tässä osassa korkojen kanssa, kun lajeja esitellään toden teolla ja kilpailuja seurataan silmä kovana.

Iso-Hemmin arkussa puolestaan luovitaan astetta synkemmissä vesissä. Rosvousoppaan etsiminen tuntuu stressaavan kaikkia ja lisäksi Vilja joutuu keksimään peitetarinan sille, missä hän luuhaa kaikki viikonloput. Amman lukuhetkessä kirjoitetaan osuvasti siitä, kuinka Viljan hartioille laskettu paino tuntuu välillä raskaalta luettavalta, mutta samaan syssyyn todetaan kuitenkin että loppu on aivan huikea. Olemme täällä meidän päässä ihan samaa mieltä, mahtava lopetus!

 Rosvoloiden edesottamukset ovat olleet kaikki aivan mahtavia ääneenluettavia. Kolun kieli on räväkkää, hauskaa ja mukavasti kieleltä pyörähtävää. Hahmoilla on myös kaikilla omanlaisensa äänensä, siis tekstissäkin, ja on ollut hauska kehitellä luettavilleen omat persoonat sen mukaan. Mies sanoi tässä ihan samaa, kun kysyin häneltä kommenttia kirjoista. Lempiluettaviani ovat Kulta-Pete ja Hurja-Kaarlo, tosin hurjan rosvopäällikön dubbailussa on useamman kerran meinannut lähteä ääni. Roolista ei kuitenkaan voi tinkiä ja miehen mielestä se on myös hyvä (vaikka hän onkin kehuessaan toki puolueellinen).

Päivän teeman mukaisesti en laita tällä kertaa tekstilainausta, vaan tässä on miehen ystävällisesti äänittämänä pieni näyte Konnakaraokesta sivuilta 50-51 (ei sis. spoilereita):


Seuraava Rosvolat-kirja on lähdössä lauantaina mukaan, kun ajamme Tampereelle. Odotamme kiinnostuksella mitä tulee tapahtumaan!

ps. Tarvitsemme ehdottomasti virallisen reseptin espanjalaisten ikkunoiden valmistamiseen! Oikeastaan tarvitsemme ehdottomasti Rosvoloitten keittokirjan, miten olis?

Siri Kolu: Me Rosvolat ja konnakaraoke
Otava, 2011. 376 s.
Kansi ja kuvitus: Tuuli Juusela

Siri Kolu: Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku
Otava, 2012. 272 s.
Kansi ja kuvitus: Tuuli Juusela

Lavalta: RED (Kansallisteatteri)

Kuva: Lauri Rotko

Viime vuoden lopulla kävelin miehen kanssa läpi rautatieaseman tunnelin ja totesin REDin mainosjulisteen kohdalla, että tuota en taida kyllä käydä katsomassa. Niin se pää vain kuitenkin kääntyi, kun Heidi ehdotti Teatteria taiteesta -yhteislipun hankkimista Kansallisteatteriin. Saavuimme rohkeasti tihkusateen läpi ennakkoesitystä katsomaan.

New York, vuosi 1958. Nuori maalari Ken (Olavi Uusivirta) saapuu Mark Rothkon (Seppo Pääkkönen) ateljeehen ja saa assistentin paikan. Kahden vuoden ajan väitellään taiteesta, keskustellaan Pollockista, Picassosta ja Warholista, pingotetaan kankaita ja pohjustetaan. Ihmisistä puhutaan vähän, taiteesta ja sen merkityksestä sitäkin enemmän. Siitä, kuinka on tragedia muuttua merkityksettömäksi omana elinaikanaan.

Esitys tuntuu lähtevän käyntiin hieman tahmeasti. Hiljaisuutta on paljon, mitään ei tunnu tapahtuvan. Mietin jo, että tätäkö tämä on. Ennakko vasta, tietysti, mutta silti. Jossain vaiheessa huomaankin sitten, että en ole pitkiin aikoihin varsinaisesti ajatellut mitään vaan vain seurannut näytelmää. Hyvä merkki. Loppupuolella rytmi tuntuu löytyneen, tunnelma on kohdillaan ja kiinnittää katseen näyttämölle.

Rothkon taide tai elämä eivät olleet minulle ennestään tuttuja. Kotona kuitenkin tutkin asiaa ja taiteilija on elänyt kiinnostavanoloisen ja voimakastahtoisen elämän. Näytelmään on ilmeisesti tuotu asioita, jotka heijastavat tulevaa, vaikkeivät suoraan sitä sanokaan. Maalaukset ovat myös komeita, etenkin ne abstraktin ekspressionismin vaiheen, joita tässä näytelmässä käsitellään. Harmi, ettei ennakosta saanut vielä käsiohjelmaa, näkisin mielelläni mitä siihen on liitetty.

Omapohjan lavalla nähdään ja tehdään hienoja asioita. Uusivirta pingottaa suuren kankaan ammattimaisin ottein, maalia sekoitetaan ja levitetään keskittyneesti. Ateljee on tuotu lavalle elävästi, vaikka yhtään taulua ei varsinaisesti nähdä. Savukkeita kuluu, samoin viskiä. Seppo Pääkkönen on lavalla painavasti täyttäen sen kokonaan läsnäolollaan. Joskus on ihan hyvä vain olla hiljaa ja kuunnella äänilevyjä mahdollisimman kovalla. Ja toisinaan on hyvä huutaa ja kyseenalaistaa.

En oikein osaa edes sanoa, mistä erityisesti tässä pidin. Ehkä jonkinlaisesta tinkimättömyydestä, siitä että tehdään pientä mutta silti isosti ja hallitusti. Jonkinlaisesta läpinäkyvyydestä siellä lavalla. Jopa väkivaltaisista valoista, joilla koko teatterisali paikoin valaistiin saaden niin näyttelijät kuin katsojatkin räpyttelemään. Siitä, että teatteriin suhtaudutaan intohimolla.

Menkää toki näkemään punasta. Kaksituntinen näytelmä kertoo tärkeitä asioita taiteesta ja elämästä, ehkä myös jotain inhimillisyydestä. Ei ole turhaan otettu tätä John Loganin kirjoittamaa näytelmää Kansallisteatterin ohjelmistoon.

Ensi-ilta 4.3. Kansallisteatterin Omapohjassa.