Lavalta: Kaikki on kohta hyvin (Tampereen Työväen Teatteri)

 Koskela ja Saarinen. Kuva: Kari Sunnari

Jollain tasolla sitä kuvitteli, että jos on lukenut koko kirjatrilogian ja nähnyt tv-sarjan, ei näytelmässä ehkä enää itkettäisi. Kuitenkin poistuin Tampereen Työväen Teatterin Kaikki on kohta hyvin -näytelmästä silmät turvoksissa ja itkupaine pään sisällä.

Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on viime vuosina niittänyt mainetta ja noussut ainakin täällä pohjoisella pallonpuoliskolla huikeaan suosioon. Tukholmalaisen homoyhteisön elämä on koskettanut, itkettänyt ja sydämistyttänyt ihmisiä. Ennen tätä kaikkea Gardell kuitenkin kirjoitti vuonna 1989 tämän näytelmän ja Suomessa se on saanut kantaesityksensä vasta viime syksynä juuri Työväen Teatterin Kellariteatterissa.

Rasmus (Juha-Matti Koskela) ei jaksaisi tehdä enää paljoakaan. Aidsin kylkiäisenä saadut iho-oireet ja laihtuminen saavat nuoren miehen tuntemaan itsensä rumaksi. Benjamin (Severi Saarinen) yrittää pitää rakastaan pinnalla ja pitää parisuhteen ja elämän kasassa, molemmat haluaisivat vielä rakastaa vaikka tauti jo runtelee. Toisena kaksikkona nähdään Rasmuksen vanhemmat, Sara (Minna Hokkanen) ja Harald (Vesa Kietäväinen), jotka saavat yllätysvierailullaan tietää Rasmuksen tilanteesta. Ymmärtäminen on vaikeaa, 80-luvun ilmapiirissä homous ja aids ovat asioita, joita pienessä Koppomin kylässä ei voida käsittää. Äiti piilottaa hämmennyksensä tehokkaaseen toimintaan, isä huokailee ja yrittää pysyä kovana vaikka kuoren alla piileekin suunnaton kaipaus oman pojan lähelle.

Vaikka Rasmuksen perhe on näytelmässä paljon esillä, on keskushenkilönä silti Benjamin. Benjamin, joka jää yksin ja joka ei haluaisi luovuttaa, joka haluaisi vain rakastaa Rasmusta kun muita ei enää ole. Severi Saarinen tekee tavattoman hienon roolityön herkkänä Benjaminina, on lavalla niin läsnä että sattuu. Saarinen ja Koskelan dynamiikka on myös loistava, lavalla nähdään kuin aito pariskunta riitoineen, hellittelynimineen ja rakastamisineen.

Kietäväinen ja Hokkanen. Kuva: Kari Sunnari

Sara ja Harald tuovat näytelmään harkittua komiikkaa häsellyksellään ja ajattelemattomilla kommenteillaan. Hahmot tuntuvat paikoin paperinohuilta karikatyyreilta ja itse asiassa juuri sellaisina tavattoman aidoilta ja haavoittuvilta ihmisiltä. Hokkanen ja Kietäväinen taiteilevat rooleissaan oivallisesti. Toisen puoliajan kohtaukset sairaalassa tuovat vanhempien haavoittuvuuden ja pelon ulkopuolisten tuomitsevuudesta esille kipeästi. Rakkaus omaan poikaan on suuri, mutta pelko tuntemattomasta vielä suurempi.

Toisella puoliajalla hiljaiset hetket lavalla paljastavat katsomosta kuuluvan niiskutuksen. Kaikki tuntuu niin epäreilulta, lääkärin (Noora Karjalainen) kylmän asialliset kommentit ja odotushuoneen pöydällä lojuvat appelsiinit ja omenat. Hiljainen sairaalavuode. Silti loppu on kaunis, ei millään tavalla reilu mutta jollain tasolla lohdullinen.

Hatunnosto pitää varmasti antaa myös ohjaaja Miika Muraselle ja toki myös muulle työryhmälle. Nuori ohjaaja omistaa näytelmän käsiohjelman kirjoituksessaan kaikille rakkautensa vuoksi taistelleille. Se tuntuu hyvältä.

Kävimme katsomassa esityksen Tallen arvion innoittamana, kiitos.

***

Teatterivisiitti Tampereelle oli muutenkin merkittävä, sillä tämä oli sekä minulle että miehelle ensimmäinen käynti Tampereen Työväen Teatterissa. Täytyy tässä samalla antaa kehut myös teatterin erittäin ystävälliselle henkilökunnalle ja hatunnosto someviestinnälle, joka on oikein toimivaa. Kiitos!