Nelson Mandela: Pitkä tie vapauteen

Ihan hyvin kulkee jättipokkari bussilukemisena.

"Minkäköhän poliitikkoelämäkerran lukisi elämäkertahaasteen minihaasteeseen?"
"No olisko toi Mandela hyvä, se voisi olla kiinnostava?"
"Hyvä idea!"

Jossain määrin tällainen keskustelu tuli käytyä ja sitä myötä varasin kirjastosta Nelson Mandelan omaelämäkerran Pitkä tie vapauteen (WSOY, 1994). Leuka siinä sitten vähän loksahti, kun varaushyllyyn oli pölähtänyt 900-sivuinen järkälemäinen Bon-pokkari, mutta en sitten ruvennut pyörtämään suunnitelmia. Onneksi teos osoittautui varsin nopealukuiseksi, vaikka sen kanssa tulikin viihdyttyä aika pitkään.

Ei minulle tullut ilmestystä, ei erityistä valaistumista eikä totuuden hetkeä. Lukemattomia loukkauksia, nöyryytyksiä, ohi kiitäviä hetkiä kertyi koko ajan lisää. Ne synnyttivät minuun vihan ja kapinahengen, halun taistella kansaani kahlitsevaa järjestelmää vastaan. Ei ole mitään tiettyä päivää, jolloin olisin sanonut: Tästä lähtien omistaudun kansani vapauttamiseen. Huomasin vain tekeväni niin enkä voinut tehdä toisin.

Tämä omaelämäkerta kattaa Mandelan elämän synnyinvuodesta 1918 aina vuoteen 1994, jolloin Etelä-Afrikassa järjestettiin ensimmäistä kertaa demokraattiset vaalit. Vaaleihin kulminoitui pitkä taistelu apartheid-hallintoa vastaan ja teos kertookin Mandelan elämänvaiheiden lisäksi hyvin tarkkaan myös ANC:n eli Afrikan kansalliskongressin toiminnan historiasta. Etelä-Afrikan historia afrikaanerihallinnon alaisena on kiinnostavaa ja myös sivistävää luettavaa, sillä 90-luvun alussa olen itse ollut niin pieni ettei siellä vallinneesta tilanteesta ole ymmärrettävästi ollut tietoinen.

Mandela kirjoitti tämän elämäkerran ensimmäisen version ollessaan suorittamassa elinkautistuomiotaan Robben Islandin vankilassa. Vankilatuomion aika vie kestostaan huolimatta kirjasta kuitenkin melko lyhyen siivun. Alussa muun muassa pohjustetaan pitkään sitä, kuinka Mandela ylipäätään tuli lähteneeksi mukaan ANC:n politiikkaan eikä päätynyt sukunsa määrittämälle uralle kuninkaan neuvonantajaksi. Nuori Mandela opiskeli ahkerasti saadakseen itselleen lakimiehen paperit ja käyttikin näitä taitojaan lukuisia kertoja hyväkseen pitkän poliittisen uransa aikana.

Huomio kiinnittyi kirjaa lukiessa myös siihen, että on erikoista kuinka näinkin isossa ja suurta kansanosaa koskevassa asiassa taisto henkilöityy yhteen ihmiseen. Mandelan lisäksi poliittisia vankeja oli useita kymmeniä ja ANC:n toiminnassa mukana lukuisia muita johtohahmoja, mutta aiemmin olin kuullut heistä vain muutamasta. Henkilöityminen on ollut myös varmasti raskasta ja käsittämättömän vaikeaa ja Mandela kirjoittaakin paljon siitä, kuinka vaikeaa oli valita perheen ja Etelä-Afrikan kansan puolustamisen välillä.

Viimeisen sivun jälkeen olo on voipunut. Mandelan ja lähipiirin sekä yleisesti ottaen koko Etelä-Afrikan mustan väestön kokemukset tuntuvat kohtuuttomilta ja vaikeilta käsittää. Surullisinta kuitenkin on se, että tilanne ei ole maassa vieläkään niin hyvä kuin teoksen toiveikkaasta lopusta voisi ymmärtää. Epätasa-arvoa on edelleen ja maassa kärsitään esimerkiksi korkeasta työttömyydestä.

Teos on joka tapauksessa ehdottoman kiinnostava ja lukemisen arvoinen, mutta vaatii jonkin verran istuma- ja käsilihaksia. Poliitikkoelämäkerraksi tämä oli myös oikein hyvä valinta, sillä kiinnostus pysyi yllä koko kirjan ajan.

Nelson Mandela: Pitkä tie vapauteen (Long Walk to Freedom, 1994)
WSOY, 1995 / Bon-pokkari, 2014. 902 s.
Suomentanut: Heikki Älli
Kansi: Scanbox Entertainment

Lavalta: Love Me Tinder (HEOn musiikkiteatterilinja)

#selfietime! Kuva pihistetty työryhmän instagram-tililtä (@lovemetinderheo), kuvan ottanut Artëm Kuosti.

En ole kertaakaan käyttänyt Tinderiä, en ole tainnut edes nähdä koko sovellusta. Silti ja ehkä juuri siksi HEOn musiikkiteatterilinjan esitys Love Me Tinder herätti heti mielenkiintoni. Esityksen kerrottiin perustuvan työryhmän omiin kokemuksiin tästä someajan deittisovelluksesta. Liput laitettiin varaukseen ja pienen aikataulusäädön jälkeen päästiin lopulta Kaapelitehtaan Turbiinisaliinkin ihan ajoissa.

Esitys lähtee käyntiin heti, kun katsojat astuvat saliin. Esiintyjät ovat jo lavalla ja hihkuvat älylaitteiden äänimerkkien kilahdellessa taustalla. Ja sitten lähdetään. Lavalla pohditaan muun muassa sitä, millä perusteella Tinderissä swaipataan oikeaa ja vasenta ja miten tämä deittailun näennäinen helppous vaikuttaa itse seurustelukulttuuriin. Ja mistä sitä muuten voi tietä, että onko se tyyppi nyt se oikea? Terävintä kärkeä olivat kuitenkin havainnot siitä, miten some nykypäivänä todella vie tilaa ajatuksilta ja miten ilmiön selittäminen ns. some-sukupolven ulkopuolelle on tavattoman haastavaa kun oikeita vertailukohtia ei oikeastaan ole. Esitys herätti oikeasti ajatuksia ja on saanut tässä samalla miettimään myös omaa sosiaalisen median käyttöä.

Parasta antia oli kuitenkin musiikki, sillä musiikkiteatterilinjan esityksessä kohtauksesta toiseen kuljettiin luonnollisesti kappaleiden välityksellä. Lavalla kuultiin lukuisia tuttuja musikaalisävelmiä Aladdinista Spring Awakeningiin ja osa kappaleista oli saanut uudet sanoitukset työryhmältä. Erityisesti versioinnit RENTin Light My Candlesta ja Chicagon Cell Block Tangosta ilahduttivat kekseliäisyydellään, muista kappaleista mieleen jäi komeasti esitetty Edge of Glory jossa lauloi Miriam Mekhane.

Ainoa kritiikki, jota esityksestä keksin, koskee koreografioita ja tämäkin on lähinnä parannusehdotus. Tanssikohtauksissa oli paljon improvisaatiota ja vaikka se joissain kohdissa toimikin oikein hyvin (esimerkiksi disco-kohtauksissa), olisin esimerkiksi laulujen yhteyteen kaivannut myös yhteisiä selkeitä koreografioita enemmän. Ne kuitenkin selvästi onnistuivat työryhmältä ja sellaista olisi mielellään katsonut enemmänkin, nyt etenkin pitemmissä joukkokohtauksissa esiintyjät tuntuivat välillä kasaantuvan eri puolille lavaa ja tunnelma oli hieman hallitsematon.

Esiintyjinä olivat joka tapauksessa musiikkiteatterilinjan opiskelijat, kymmenen tavattoman taitavaa nuorta naista ja heidän tukenaan HEOn lauluntekijä-, laulaja- ja musiikkilinjoilta joukko mainioita muusikoita. Mies esitti kiitokset bändille erityisesti siitä, että biisisovituksissa ei oiottu ja molemmat kokonaisuutena aplodeeraamme sitä, miten ammattimaista meininkiä lavalla oli. Esimerkiksi komediallinen ajoitus oli monessa kohtauksessa just eikä melkein nappiin, loisteliasta!

Kaiken kaikkiaan esitys oli siis ehdottoman mainio kokemus. Lavalla nähtiin aitoa esiintymisen iloa ja hyvää fiilistä ja se välittyi myös katsomoon. Esiintyjät myös laittoivat itsensä likoon ja tunnelma oli aito, hauska ja oivaltava. Hyvä HEO, jatkakaa samaan malliin!

Lavalta: 1984 (Svenska Teatern)

Kuva: Cata Portin

George Orwellin Vuonna 1984 on tälläkin hetkellä ajankohtainen klassikkoteos, kun jatkuvasti medioissa ja yksityisestikin mietityttää se kuinka paljon valtio valvoo kansalaisiaan. Luin kirjan vuosi sitten ja ihan pidinkin, joten mahdollisuus nähdä teos Svenska Teaternin lavalla mukavassa bloggariseurassa kiinnosti. Tarinan tuttuus myös varmisti, että pienet ymmärryskatkokset eivät välttämättä haittaisi esityksen seuraamista toisella kotimaisella.

Winston Smith on töissä totuusministeriössä ja työskentelee Isoveljen valvovan silmän alla. Sekä ajatuksia että tekoja valvotaan tarkasti ja harva edes haaveilee rikkovansa lakia vastaan. Eräänä päivänä Winston kuitenkin alkaa kirjoittaa päiväkirjaan omia ajatuksiaan tehden samalla yhden suurimmista mahdollisista rikkomuksista. Ajatuksissaan Winston alkaa kapinoida ja etsiä väylää kamppailla Isoveljen mahtia vastaan.

Näytelmäversio eroaa kirjasta kerrontatavaltaan ja kyseessä onkin Robert Icken ja Duncan McMillanin uusi dramatisointi tarinasta. Tavallaan olikin kiinnostavaa, että ei päässyt katsomossa aivan niin helpolla tarinan seuraamisessa ja mielenkiinto pysyi sopivasti yllä. Visuaalisesti 1984 oli myös oikein mainio. Pienellä lavalla leikiteltiin rohkeasti valoilla, varjoilla ja heijastuksilla ja lavastuksista otettiin kaikki irti. Alussa askarrutti mahtaako kaikki ylipäätänsä mahtua tapahtumaan Amos-näyttämön lavalla, mutta hyvinhän se sitten toimi.

Kuva: Cata Portin

Lavalla nähtiin myös mainioita näyttelijöitä, oli oikeastaan virkistävää nähdä lähes pelkästään kasvoja jotka eivät olleet aikaisemmista näytelmistä tuttuja. Wichman oli oikein hyvä Winston Smithinä ja vakavailmeistä Juliaa näytteli Kira-Emmi Pohtokari. Muissa lavarooleissa nähtiin Rabbe Smedlund, Mikael Andersson, Max Forsman, Simon Häger, Kent Sjöman ja Hellen Willberg. Puhenäyttelemisen lisäksi lavalle oli tuotu erikoisia, mutta tarinan kerrontaratkaisua hauskasti tukevia koreografiapätkiä. Esimerkiksi Sjömanin esittämä lavalle aika ajoin putkahtava ginimies toi mieleen lähinnä Monty Pythonin Ministry of Silly Walksin liikennihdällään. Eipä ollut mitään pönötystä tämä, vaan mukavan omanlaisensa tulkinta.

Helpolla ei kyllä katsojaa päästetty, mutta hieman vajaa kaksituntinen ei kuitenkaan ollut liian raskas katsottavaksi yhdeltä istumalta. Svenska Teaternissa tulee käytyä aivan liian harvoin, tämä reissu taas todisti että ehkä kannattaisi uskaltautua sinne useammin. Kiitos myös kanssabloggareilla mukavasta teatteriseurasta!

Isaac Bashevis Singer: Lublinin taikuri

Soitin äidille ja kysyin, minkä kirjan valitsisin HelMet-haasteen kohtaan kirja, jota äitisi rakastaa. Pienen miettimisen jälkeen äiti nimesi Isaac Bashevis Singerin Lublinin taikurin (Tammi, 1979), johon oli ihastunut nuorempana. Homma selvä, kirja siis hakeutui varaukseen kirjastosta.

Vaikka Yasha oli syntynyt täällä kuten isänsä ja isoisänsä, hän oli pysyvästi sivullinen -- ei vain siksi, että hän oli itse karistanut juutalaisuutensa, vaan koska hän oli aina sivullinen, täällä ja Varsovassa, sekä juutalaisten että kristittyjen keskuudessa. He olivat kaikki asettuneet aloilleen, kesyyntyneet -- hän vain liikkui. Heillä oli lapsia ja lapsenlapsia; hänellä ei ollut yhtäkään. Heillä oli Jumalansa, pyhimyksensä, johtajansa -- hänellä vain epäilynsä. Kuolema merkitsi heille paratiisia, hänelle se oli vain pelon paikka. Mitä tulee elämän jälkeen? Onko sielua olemassa? Ja miten se käy kun jättää ruumiin?

Yasha Mazur on suhteellisen kuuluisa kiertävä taikuri, puoliksi juutalainen ja puoliksi kristitty omien sanojensa mukaan muttei erityisen uskonnollinen. Kotikylässä Yashalla on uskollinen, rakastettu vaimo Esther, mutta naisia riittää muillekin sormille. Esityksen avustaja Magda, varkaan leski Zeftel ja hienostunut Emilia kilpailevat myös Yashan suosiosta, eikä taikuri osaa päättää lähteäkö Emilian mukana ulkomaille uuteen elämään vai jäädä rakastavan vaimon luokse. Mistä saada rahaa matkaan? Miten tehdä lähtö niin, että vaimo ei jää häpeään? Vai lähteäkö ollenkaan?

Loppujen lopuksi Lublinin taikurissa ei tapahdu juuri mitään. Yasha painiskelee omantuntonsa kanssa ja jonglööraa naissuhteidensa kanssa samalla kun hänen pitäisi harjoitella uutta esitystään. Yashan pohdintoihin nivoutuu vahvasti myös ajatus uskonnosta, tarkemmin juutalaisuudesta, ja sen merkityksestä elämässä. Kirjan lopussa varsinaisia tapahtumia taitaa olla kaikista eniten ja nekin pääosin hyvin surullisia, mutta jollain tavalla tästä teoksesta jäi jotenkin hyvä mieli.

Teos on hyvin lempeä ja kirjailijan kerronnassa Yasha on kaikkine vikoineen hyvin inhimillinen hahmo. Erehtyväisyys ja sielun heikkous tuntuu olevan yleistä muillakin henkilöillä, mutta heitä ei siitä huolimatta tuomita. Jonkinlaisessa tavanomaisuudessaan Lublinin taikuri oli viehättä ja rauhoittava teos.

Kannatti siis uskoa äidin suosituksiin ja suosittelen tätä mieluusti myös eteenpäin.

Isaac Bashevis Singer: Lublinin taikuri (The Magician of Lublin (englanninnos jiddišinkielisestä alkuteoksesta), 1960)
Tammi, 1979. s.
Suomentanut: Jukka Kemppinen
Kansi: ?

Ingmar Bergman: Persona

Viime vuoden marraskuussa Kansallisteatterin lavalla nähty Persona nostatti niin paljon kysymyksiä, että päädyin varaamaan tekstin kirjastosta. Ingmar Bergmanin Persona (Norstedts, 1966) ei tosin ole varsinainen näytelmäteksti, vaan enemmänkin käsikirjoitus elokuvaa varten tai elokuvasta.

- Att ha något att tro på. Att utträtta något, att tycka att ens liv har mening. Sånt tycker jag om. Att hålla fast vid något orubbligt, vad som än händer. Det tycker jag, att man ska. Att betyda nånting för andra människor. Tycker du inte det också?

Näyttelijätär Elisabet Vogler on lopettanut puhumisen, mutta muuta terveydellistä vikaa hänestä ei löydy. Lääkäri lähettää taiteilijan merenrantahuvilalleen nuoren hoitajan, Alman, kanssa. Elo huvilalla on rauhaisaa ja Alma alkaa vähitellen kertoa Elisabetille elämästään yhä enemmän. Elisabetin oma tarina aukeaa vain lyhyiden välähdysten kautta. Lopulta tarina päätyy konfliktiin ja sen kautta (avoimiksi jätettyihin) kysymyksiin. Mitä todella tapahtui jää ainakin osittain katsojan (tai lukijan) itse päätettäväksi.

Tekstin luettuani olen edelleen hieman hämilläni, mutta toisesta syystä kuin viimeksi. Tällä tavalla koettuna tarina nimittäin avautui minulle aivan eri tavalla ja sai tulkinnan kääntymään päälaelleen. Sanoissa huomasin keskittyväni enemmän Almaan, mikä toki on luonnollista kun Elisabet ei juuri puhu eikä tekstimuodossa pääse persoonansa kanssa niin vahvasti esiin. Esipuheessaan Bergman kutsuu lukijan tulkitsemaan tarinaa haluamallaan tavalla, vapauttavaa.

Oli myös mukava lukea pitkästä aikaa jotain ruotsiksi. Bergmanin teksti on selkeää ja poljento mukava, osan sanoista tosin hypin yli kun en viitsinyt kuljettaa sanakirjaa mukanani. Mukaanpääsyä tarinaan kieli ei siis vaikeuttanut, vaan toi sen tavallaan jollain tavalla myös lähemmäksi.

Oli miten oli, olen joka tapauksessa sitä mieltä että Persona on hieno teos. Edelleen jossain määrin ymmärrystäni pakoileva, mutta kuitenkin. Pitäisiköhän tässä vielä katsoa se elokuvakin, en koe olevani vielä kyllästynyt tarinaan?

Ingmar Bergman: Persona
Norstedts, 1966. 95 s. + kuvaliite

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus

Anu Kaajan nimi ja esikoisproosateos Muodonmuuttoilmoitus (Teos, 2015) tarttuivat mieleen jostain Hesarin jutusta. Houkuttelevan punerva kansi ja kirjan paikallaolo kirjaston bestseller-hyllyssä yhdistettynä edelliseen saivat pienen teoksen lähtemään mukaan. Olin tosin siinä vaiheessa vielä uskossa, että tämä on pienoisromaani, mutta aina ei voi onnistua.

Muodonmuuttoilmoitus koostuu 27 novellista, joita yhdistävät jonkinlaiset muodonmuutokset tai myyttisten olentojen ilmentyvät reaalimaailman kontekstissa. Seksuaalisuus on lähes kaikissa teksteissä voimakkaasti läsnä. Kieleltään novellit ovat paikoin kokeilevia, toisinaan hersyvän hauskoja, välillä rytmitykseltään minulle haastavia. Samanlainen kerronnan vimma niissä kuitenkin. Mieleennousevia adjektiiveja ovat absurdi, kaunis, ruma, lihallinen, väkivaltainen ja omaperäinen.

Näin aluksi haluaisin sanoa, että minä en ole luonnostani yhtään taikauskoinen ihminen. Kaikki kuitenkin alkoi siitä, kun yhtenä aamuna näin vessassa tontun, enkä minä vielä tänäkään päivänä tiedä miten se oli sinne päässyt. (novellin Nokkosvyö alku)

Yritin tässä selailla kirjaa ja miettiä, mistä novellista tai novelleista pidin eniten. Huomasin, että monen kohdalla en voi nimenomaan sanoa pitäneeni. Kaajan kertomukset näyttäytyvät julmina, kuvotuttavina, hermostuttavina. Ei niistä voi ehkä sanoa pitäneensä. Yksi vähemmän brutaali, oikeastaan jo huvittavaksi taipuva, oli ehkä Jäätelö, jossa miespuolinen enkeli saapuu häiriköimään nuoren naisen ikkunanpesupuuhia.

Mutta jotain kiehtovaa näissä novelleissa oli. Mustan huumorin, synkkien katsantokantojen ystäville suosittelen tätä kokoelmaa. Olihan tämä elämys.

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus
Teos, 2015. s.
Ulkoasu: Jenni Saari

Lavalta: Kuka pelkää Virginia Woolfia? (Espoon kaupunginteatteri)

Kuva: Yehia Eweis

Aloin odottaa Espoon kaupunginteatterin Kuka pelkää Virginia Woolfia? -näytelmää heti kun syksyllä näin siitä ensimmäiset mainokset. Ensinnäkin vaikutuin tekstistä paljon sen luettuani ja roolitus houkutti myös, Satu Silvon ja Antti Virmavirran voisi odottaa tekevän hienot roolit eivätkä Minka Kuustonen ja Markus Järvenpää varmaankaan jäisi jälkeen.

Edward Albeen kehuttu, vuonna 1962 julkaistu näytelmä sijoittuu yliopiston juhlia seuraaville yön pikkutunneille. Martha ja George saapuvat aikamoisessa hutikassa kotiin ja Martha ilmoittaa kutsuneensa nuoren pariskunnan, Nickin ja Honeyn, vielä vieraisille. Vieraat saapuvatkin, mutta ennen sitä Martha ja George ovat jo aloittaneet toistensa solvaamisen ja tunnelma on kireä. Nuoripari vedetään mukaan vanhemman pariskunnan keskinäisiin sanallisiin säilänheilutteluihin ja yön aikana riivitään rikki elämän kulisseja, paljastetaan salaisuuksia ja avataan parisuhteen koossa pitävät solmut. Koko kolmituntisen näytelmän aikana katsoja saa olla tarkkana pysyäkseen perässä terävässä sanailussa ja saadakseen kiinni ilmaan heitetyistä vihjeistä asioiden todellisesta luonteesta.

Näyttelijäsuorituksia kelpasi tosiaan odottaa, sillä koko nelikko on lavalla suorastaan erinomainen. On lumoavaa katsoa näin hyvää puheteatteria, jossa näyttelijät mittelevät vertaistensa kanssa ja tahditus pysyy kunnossa. Aihehan tekstissä on melkoisen kamala ja kaikki henkilöhahmot paljastetaan kaikkine heikkouksineen, mutta raskaalta poljennolta vältytään. Jopa ensimmäinen kahden tunnin puoliaika sujuu jouhevasti, ajan kulu tuntuu lähinnä istumalihaksissa.

Näyttelijöiden lisäksi kiitoksia voisi siis varmasti lähettää myös ohjaaja Pasi Lampelalle ja muulle työryhmälle. Lavasteet ovat massiviiset ja komeat, yliopistopariskunnan kodin raskaat kalusteet ja hämärä valaistus tuovat oman tunnelmansa teokseen. Tunnelma on luotu harkiten.

Kuva: Yehia Eweis

Edellytykset tavattoman hienolle teatterielämykselle olivat siis olemassa. Harmiksemme jouduimme kuitenkin poistumaan katsomosta pettyneinä, muttemme suinkaan esityksen vaan kanssakatsojien suhteen. Molemmilla puoliajoilla katsomossa saatiin kuunnella erästä versiota Nokia tunesta ja molemmilla puolillamme istuvat katsojat esittivät kommenttejaan esityksen aikana turhan kovaan ääneen huomautuksista huolimatta. Erityisesti korpeamaan jäi se aivan loppumetreillä, tunnelman ollessa intensiivisimmillään soinut puhelin, etenkin kun niistä kännyköistä oli huomautettu useampaan kertaan. Niin sitä toivoisi esitykseen tulijoilta kunnioitusta toisten teatterinautintoa ja toisekseen näyttelijöiden roolisuorituksia kohtaan, mutta tällä kertaa kävi näin.

Tästä huolimatta suosittelen tätä esitystä erityisen paljon. Lavalla nähdään upeita näyttelijöitä ja tekstin haastavuudesta huolimatta se on tuotu näyttämölle komeasti. Kiitos tekijätiimille, olitte ne useat takaisinkutsut lavalle ansainneet!

Kiitos myös Espoon kaupunginteatterille, joka tehokkaasti ja ystävällisesti sai lippumme vaihdettua kun alkuperäisenä katsomispäivänä onnistuimme sairastumaan.

Lavalta: Jotain toista (Q-teatteri)

Kuva: Pate Pesonius

Q-teatterin tämän kevään näytelmä Jotain toista - Henkilökohtaisen halun näyttämö meni ensin katsomislistalle ensemblen perusteella, mutta kiinnosti muutenkin. Seksuaalisuus ja halu teemana vähän askarrutti, siinä voi niin helposti mennä metsään, mutta luotin kuitenkin tekijätiimiin ja liput tuli varattua huhtikuulle.

Mirja Sarkolan käsikirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä kerrotaan Naisen suhteesta Miehiin ja Naisiin ja Ohjaajan suhteesta Näyttelijöihin. Näytelmässä halutaan mahdollisia ja mahdottomia, puhutaan estyneisyydestä, ruoditaan seksuaalisuutta kantilta jos toiseltakin. Katsojana menee paikoin sekaisin, mikä on omaelämäkerrallista ja totta, mikä kuviteltua tai kertojan omasta katsantokannasta kuvitettua. Esitys etenee kohtauksittain, Ohjaaja suunnittelee näytelmäänsä ja yrittää samalla pitää käsissään omaa elämäänsä. Ohjaajana nähdään mainio Iida Kuningas ja hänen kumppaninaan Emmi Parviainen, muissa naisrooleissa Lotta Kaihua, Elena Leeve ja Sanna-Kaisa Palo. Kaikki miesroolit suorittaa Tommi Korpela.

Yleisö istuu ensimmäisen kohtauksen aikana aivan hiljaa, tunnelma on ehkä hieman hämmentynyt mutten kuitenkaan sanoisi vaivaantunut. Siitä lähdetään, keritään auki kohtaus kerrallaan seksuaalisuuden kehittymistä, halua, hetkiä, elämää. Parisuhde on kuvioissa mukana, vahvasti punaisena lankana toisistaan irrallisten hetkien välillä.

Täytyy kyllä myöntää, että välillä tuli hieman sellainen olo kuin tirkistelisi. Tai oikeastaan vain silloin, kun oikeasti ruodittiin sitä parisuhdetta. Asiat tuntuivat niin käsinkosketeltavan henkilökohtaisilta, vaikka niissä olevat asiat tunnistaisi. Kuningas ja Parviainen tekevät lavalla kipeän kauniit roolisuoritukset.

Kuva: Pate Pesonius

Lisäksi katsomisseurana ollut mies totesi esityksen jälkeen, että jos nyt laitat siihen tekstiisi jotain minun mielipiteitäni, niin voisit ehkä laittaa että "Jos Sanna-Kaisa Paloa ei olisi, hänet pitäisi keksiä". Ja tokihan laitan. Koska myös Palo on lavalla loistava ja tarjoilee itse asiassa muutamat näytelmän herkullisimmista kohtauksista. Myös Leeve ja Kaihua loistavat roolista toiseen, muuttuen kerronnan mukaan milloin keneksikin, ohjaajan kuvista ihastuksiin. Loistavia naisia lava täynnä. Ja hyvä on Korpelakin, ei sillä, mutta jää tässä esityksessä kyllä naisten varjoon.

Pää täyttyy esityksen jälkeen ajatuksista ja vieläkin, kaksi päivää esityksen jälkeen, tuntuu kirjoittaminen haastavalta. Päällimmäisenä kuitenkin on se, kuinka loppu tuntui niin oikealta. Että just näin sen piti mennä.

Jaakko Markus Seppälä: Lemen

Useampikin tuttu suositteli meikäläiselle Jaakko Markus Seppälän esikoisromaania Lemen (Like, 2015), joten pitihän sitä sitten kokeilla. Alkukankeuden jälkeen scifi-rymistelyn kyytiin olikin mukava hypätä, vähän kuin olisi tuttuun piuhaan itsensä liittänyt.

Taivastila oli kallista ja ihmishenget halpoja Soheba Cityssä.

Soheba City sykkii sähköä ja alatasoilla kukoistaa rikollisuus. Suurella osalla asukkaista kehoa on paranneltu erilaisilla lisäosilla, melkein kaikilla on niskassa pistoke piuhoihin yhdistämistä varten ja trippailemaan pääsee stimien avulla. Tässä maailmassa palkkionmetsästäjä Nina päätyy jahtaamaan vapaalle jalalle päässyttä Lemen-tekoälyä, jolla on homman suhteen aivan omat suunnitelmansa. Samalla hommassa päästään sotkeutumaan alamaailman touhuihin, pohtimaan ihmisen suhdetta teknologiaan ja tekemään vaikeita valintoja vaativia päätöksiä.

Pidin paljon päähenkilö Ninasta, joka oli sopivan toiminnallinen hahmo mutta silti inhimillinen taistelutaitoineen ja moraaleineen. Hahmogalleria oli paikoin hieman kliseinen siinä mielessä, että hahmot olivat hyvin tunnistettavia, mutta eivät häiritsevällä tavalla. Tällaiseen teknomaailmaan nämä tyypit erikoisuuksineen sopivat hyvin eivätkä jääneet paperinohuiksi toisinnoiksi joistain aiemmin kohdatuista.

Lemen tuo minulle mieleen Matrixin ja Blade Runnerin, varmaan osittain ihan tarkoituksellakin. Tutunoloisen kirjan maailmassa liikkuminen tuntuu luontevalta ja siksi tarinaan uppoutuminenkin lieni helppoa kunhan pääsi tekniikkaslangin kanssa sinuiksi. Dekit, jakit ja koodaukset vilisivät silmissä ja homma toimi kuin viiden palkin langaton verkko.

Tämä teknotrilleriksi tituleerattu opus osui siis hyvään lukusaumaan ja käsitteli kivasti myös samaa aihealuetta kuin vasta luettu Genesis. Toiminnallisesta teknomaailmasta pitäville ja teknistä slangia kavahtamattomille Lemen sopinee kuin nenä päähän.

HelMet-haasteesta ruksaan yli kohdan 3 eli vuonna 2015 julkaistu kirja.

Jaakko Markus Seppälä: Lemen
Like, 2015. 314 s.

3 x äänikirja

Äänikirjojen kuuntelu onnistuu myös pihatöiden lomassa.

Työpaikka vaihtui tässä vuoden alussa ja samalla lisääntyi äänikirjojen kuuntelu, sillä osa työmatkasta tulee suoritettua kävellen. Audiblesta on tullut hankittua jos jonkinlaista kuunneltavaa ja sattumoisin tulin kuunnelleeksi peräkkäin kolme teosta, joista kaikista on myös tehty elokuva.

Frank W. Abagnale (Stan Reddingin kanssa): Catch Me If You Can

Frank Abagnale Jr:n tarina lienee monille tuttu Leonardo DiCaprion tähdittämästä elokuvasta, joka siis pohjautuu tähän kirjaan. Omaelämäkerrassaan tämä huijarimies kertoo, miten lähti nuorena kotoa ja päätyi yhdeksi jahdatuimmista konnista ikinä. Eikä ihme, sillä Abagnale onnistui loppupeleissä varsin lyhyen uransa aikana esiintymään uskottavasti muun muassa lääkärinä, lakimiehenä ja, ehkä tunnetuimmin, Pan Amin pilottina.

Nykypäivänä Abagnalen jäljittäminen olisi ehkä ollut helpompaa, sillä dokumenttien ja shekkien väärentäminen on ainakin käsittääkseni tullut vaikeammaksi (ja osin nimenomaan Abagnalen ansiosta). En voi silti olla ihailematta Abagnalen kekseliäisyyttä ja ennen kaikkea pokkaa, jota huijausten suorittaminen on vaatinut. Toisaalta ketkuilusta sai myös maksaa. Abagnalen aika ranskalaisessa vankilassa on harvinaisen karua kuultavaa ja vaikka sieltä sitten päästiin pois ja loppupeleissä taas vapaalle jalalle, saatiin Abagnale lopulta kiinni. Kirja tosin jättää lopullisen kiinnijäämisen kertomatta, mikä tavallaan oli vähän harmillista.

Kirjan lukijana toiminut Barrett Whitener oli aivan loistava ja piti omalta osaltaan yllä kiinnostusta teokseen. Elävästi luettu ja juuri sopivasti eläydytty, tykkään. Kuuntelin äsken muistinvirkistykseksi pienen pätkän ja melkein teki mieli alkaa kuunnella kirjaa uudelleen. Suosittelen siis lämpimästi, jos tosielämän huijaritarinat kiinnostavat.

Christopher Priest: The Prestige

The Prestige valikoitui kuunneltavaksi puhtaasti sillä perusteella, että pidin tavattomasti samannimisestä, Hugh Jackmanin ja Christian Balen tähdittämästä elokuvasta. Pääosa tarinasta sijoittuu 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun, jossa kaksi taikuria päätyvät toistensa verivihollisiksi ja yrittävät kaikin tavoin sabotoida toistensa työtä. Olinkin varsin hämmentynyt, kun kirjaversio alkoikin jostain nykyajan tienoilta.

Kerronnaltaan kirja siis poikkeaa elokuvasta paljonkin, sillä Robert Angier'n ja Alfred Bordenin tarina kuullaan päiväkirjamerkintöjen kautta ja niiden avulla pyritään ratkaisemaan nykyajassa vielä kytevää päähenkilön sukuun liittyvää mysteeriä. Päiväkirjamuotoinen teksti ei ollut kuunneltavana sitä mielenkiintoisinta ja kun vielä luulin muistaneeni kaikki olennaiset käänteet, oli kirjan ensimmäinen puolisko melkoista takkuamista ja kuuntelu hidasta.

Jossain puolivälin tienoilla sitten tajusin ja muistin, että tarina olikin monimutkaisempi ja innostuin teoksesta uudelleen. Aivan yhtä lennokkaisiin fiiliksiin en päässyt kuin elokuvan kanssa, mutta pidin tästä kaikesta huolimatta kovasti. Lavataikuruus, petokset ja juonittelu pitivät otteessaan ja Simon Vancen luentaa oli mukava kuunnella.

Sophie Kinsella: Confessions of a Shopaholic

Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-sarjan aloitusosa oli tämän äänikirjakolmikon suurin yllättäjä. Nappasin kirjan jostain kampanjasta toisen kylkiäisenä ja ajattelin, että olisihan se kiva välillä kuunnella jotain leppoisampaa. Mutta ehei, tämähän oli harvinaisen laadukasta ja koukuttavaa chick littiä, jota kuuntelin aivan onnessani.

Becky on töissä sijoitusneuvoja jakavassa lehdessä, mutta on oman finanssielämänsä suhteen aivan jumissa. Alennusmyynneissä on pakko juosta, paha olo korjataan shoppaamalla ja merkkihuivi on ostettava vaikka tilinylitys on ollut realiteetti jo jonkin aikaa. Pankki alkaa hengittää kannoilla ja Becky yrittää epätoivoisesti korjata tilannettaan, mutta homma ei ole niin yksinkertainen. Soppaa hämmentävät sympaattiset vanhemmat, varakkaampi ystävä ja komeat miehet.

Pelkällä juonikuvauksella en tästä olisi uskonut kiinnostuvani, mutta eloisa kerronta ja Emily Grayn loistava lukuääni veivät heti mennessään. Työmatkoilla saatoin aiheuttaa hämmennystä puhistessani ääneen Beckyn edesottamuksille ja jupistessani, kun täydellisiin tilaisuuksiin ei osattu tarttua. Onneksi kyseessä on kuitenkin chick lit ja loppuun osasi odottaa onnellisempaa loppua. Huh. Ovatko ne loputkin Himoshoppaajat hyviä, kannattaisiko hankkia?

Tällä triolla kuittaan HelMet-haasteesta kohdan kirja, josta on tehty elokuva.

Frank W. Abagnale: Catch Me If You Can
Blackstone Audio, 2002. 8 h 36 min.
Lukija: Barrett Whitener

Christopher Priest: The Prestige
Blackstone Audio, 2006. 12 h 9 min.
Lukija: Simon Vance

Sophie Kinsella: Confessions of a Shopaholic
Recorded Books, 2003. 11 h 44 min.
Lukija: Emily Gray

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni

En lue novelleja mitenkään tavattoman paljon, lyhyt muoto ei toisinaan riitä ja en ehdi tarinaan sisään. Näin ei kuitenkaan käynyt Tiina Raevaaran En tunne sinua vierelläni -teoksen (Teos, 2011) kohdalla. Se sisältää 14 novellia, joissa jokaisessa kaivataan, hukutaan, etsitään ja joskus myös löydetään. Kaipuun kohteena saattaa olla oma itse tai joku muu, mutta se ei määrää vähennä.

Täällä lintujen sairaalassa ikkunat on peitetty ristikoilla, ettei kukaan syöksyisi niistä läpi. Lasit ovat kuitenkin kirkkaat, pihan puut ja taivaan pilvet näkyvät yhtä terävästi kuin ulkoapäin. Mutta sinua ei ulkoilma kiinnostanut. (novellin Gordonin tarina alusta)

Harmittaa, että kirjoitan tästä vasta kun lukemisesta on jo aikaa. Tuntuu, että sanottavaansa ei enää löydä vaikka tästä olisi voinut olla paljonkin kirjoitettavaa. Joudun nyt siis tyytymään siihen, että pidin tästä kokoelmasta aivan valtavasti, niin tarinoista kuin Raevaaran kerrontatyylistäkin. Toki minua viehätti myös se kummallisuuden elementti näissä, sopiva pelottavuus ja outous. Myös monen novellin luontoteemat iskivät suoraan mielihyväkeskukseen.

Suosikkinovellejani olivat kokoelman aloittava Gordonin tarina, jossa kuikka kirjaa muistiin huonetoverinsa tarinaa ja Sääkset, jossa vanha mies odottaa kalasääksien saapuvan vuosi vuoden jälkeen samaan pesimäpuuhunsa. Ei sillä, pidin tavalla tai toisella niistä kaikista. Kauniita, pelottavia, julmia ja helliä tarinoita. Tarinoita, joita oli luettava vähän kerrallaan, sillä lyhyestä pituudestaan huolimatta ne olivat niin täysiä että tauko ja tila oli välttämätön.

Raevaara asettuu teoksineen komeasti suomikumman kentälle. Suosittelen lämpimästi. (ja suositellaan tätä myös virallisesti, sillä teos voitti julkaisuvuotenaan Runeberg-palkinnon)

Lukuun kirja lähti Sivukirjaston Liinan suosituksilla.

HelMet-haasteesta kuittaan tämän myötä kohdan novellikokoelma.

Tiina Raevaara: En tunne sinua viereilläni
Teos, 2011. 259 s.

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi

Blogistanian kirjapalkintoja jaettiin tuossa tammikuussa ja omien äänten lisäksi piti tietysti käydä tsekkailemassa muiden äänestyspostauksia. Samalla luonnollisesti varataan kaikki kirjat heti kirjastosta (ja myöhemmin tuskaillaan, kun ne ilmestyvät noudettavaksi samoihin aikoihin). Yksi näistä kirjoista oli Blogistanian Globalia -kahinoissa kolmanneksi sijoittunut islantilainen, Sjónin Poika nimeltä Kuukivi (Like, 2014).

Ja vaikka suurin osa päivälehtien uutisista ei herätä hänen mielenkiintoaan - kaikki Islannissa tapahtuva tuntuu hänestä liian pieneltä, ja ulkomaiden tapahtumissa on kiinnostavaa vain se, että ne ovat tarpeeksi suuria, jotta niistä tehdään elokuvia - viime päivien uutiset espanjantaudista ovat tehneet suuren vaikutuksen poikaan:
Hänellä on perhosia vatsassa niin kuin silloin, kun hän on asiakkaan kanssa, paitsi että perhoset ovat isompia, niiden siipien väli on pitempi ja ne ovat väriltään mustia kuin ruumisauton samettiverhot.

Máni Stein elää kyseenalaista elämää Reykjavikin kaduilla. Ulkopuolisille poika on vanhan naisen kanssa elävä ja paljon elokuvissa käyvä nuorukainen, vain harva tietää mitä hän puuhailee salaa muiden miesten kanssa rahoittaakseen elokuvaharrastustaan. Máni myös haaveilee tutustuvansa moottoripyörällä ajavaan, vampyyrimaiseen Sóla Guðb-:iin. Samoihin aikoihin Reykjavikiin seilaa tanskalainen alus, joka tuo tullessaan espanjantaudin. Tauti alkaa levitä pitkin kaupunkia tartuttaen niin köyhiä kuin rikkaita.

Olin alussa kirjan suhteen vähän vastahankainen. Heti ensimmäisellä sivulla silmille läväytetty seksikohtaus ihmetytti, kirjaa kun oli kuullut kehuttavan lyyriseksi ja kauniiksi. Löytyi sieltä sitten se kaunis kielikin, ei liian lyyrisenä mutta kauniina silti. Sjónin tekstissä toteava ilmaisu ja havainnointi ovat isossa osassa. Erityisesti pidin kuitenkin kirjan lopusta, siinä kirja saa kuin (lisä)syyn olemassaololleen.

Mukavan pieneksi oli myös jätetty tämä Mánin tarina, pituutta kun kirjalla on alle 200 sivua. Kiinnostava tuttavuus.

Erja kirjoitti omassa jutussaan niin kauniisti, että sen vuoksi minäkin tämän lainasin.

HelMet-haasteeseen kohta kirja, joka tapahtuu paikassa jossa olet aina halunnut käydä.

Sjón: Poika nimeltä kuukivi (2013)
Like, 2014. 152 s.
Suomentanut: Tuomas Kauko

Spefi-TV esittää: Vaalistudio

Spefi-TV palaa tauon jälkeen ruutuihinne entistä ehompana! Tällä kertaa kaljuperuukit ovat jääneet taakse ja pureudumme usein spefissäkin käsiteltyyn asiaan eli politiikkaan. Eduskuntavaalien ollessa nyt ajankohtaiset luimme Kirjasfäärin Taikan kanssa läpi kaikkien kahdeksan suurimman puolueen vaaliohjelmat teidän puolestanne ja teimme siitä videon.

Mukana on visailu, jossa arvuutellaan yhden virkkeen perusteella mistä puolueesta mahtaa olla kyse ja lisäksi pisteytämme kaikki ohjelmat täysin idioottivarmalla menetelmällä, jossa sanahelinäpisteet yhdistetään fiktiokertoimeen.

Muistakaa äänestää!

Maria Kuutti: Anna ja Elvis mummolassa (Anna ja Elvis #2)

Välillä on mukava vaihtaa lastenkirjallisuuteen ja kävi mukavasti niin, että kirjailija Maria Kuutti tarjosi luettavaksi teostaan Anna ja Elvis mummolassa (Karisto, 2015). Teos on toinen osa Anna ja Elvis -sarjaa ja sarjan aloittaa Anna ja Elvis kylpylässä (Karisto, 2014), jossa kaksikko ensi kertaa tutustuu. Aloittaminen suoraan tästä toisesta osasta ei kuitenkaan aiheuta ongelmia, sillä suoraviivainen meno vie nopeasti mennessään.

Yritin katsoa asiaa positiiviselta kannalta. Äiti ja isä saisivat lomallaan levättyä ja jaksaisivat viedä meidät ehkä johonkin huvipuistoon kesäloman aikana, jos rahat riittäisivät. Oli sitä paitsi tosi kivaa päästä mummon luokse. Vaikka olisi Italiakin ollut kiva, koska en ole ollut siellä koskaan -- mummon luona olen ollut jo monta kertaa.
Sitten keksin loistoidean! Ehkäpä Elvis voisi tulla mummon luo yökylään, niin Italian-matkalta jääminen ei harmittaisi niin paljoa. En ollut nähnyt Elvistä kylpyläreissun jälkeen. 

Annan vanhemmat ovat lähdössä Italian-matkalle, mutta perheen lapsista mukaan otetaan vain Veikko-vauva. Anna ja isoveli Ilari joutuvat siis viikoksi mummolaan, mutta Anna saa onneksi kutsua seurakseen Elviksen ja Ilarin tyttökaveri Iina saa tulla ainakin päiväkylään. Viikon aikana ehditäänkin riehakkaan mummon kanssa käydä muun muassa metsäretkellä, huutokaupassa ja lavatansseissa. Menossa on mukana myös mummon miesystävä Ilkka ja hänen Ilpo-veljensä.

Itse luin kirjan sairaslomalla ja siihen mielentilaan se ainakin sopi aikuislukijalle erinomaisesti. Nopeatempoinen juoni, humoristinen kerronta ja riittävä yksinkertaisuus olivat pelkkää plussaa, kun keskittymiskyky on kultakalan luokkaa. Veikkaisin, että nimenomaan tämä reippaus, vanhempien ihmisten toilailut (tässä tapauksessa mummon) ja Annan omapäisyys ovat valttikortteja kohderyhmässä.

Kirja on suunnattu alakouluikäisille lukijoille ja lieneekin varsin hyvin kohderyhmälle sopivaa. Teksti lienee suht sujuvasti lukemaan oppineelle sopivan kokoista ja kuvat rytmittävät paikoin kerrontaa. Kirjan pituus, 109 sivua, pysyy myös hallittavissa mitoissa. Ei lainkaan hassumpi uusi tuttavuus tämä kirja siis!

Niina on lukenut sarjan molemmat osat ja Krista tutustunut sarjan ensimmäiseen osaan, molemmat varsin positiivisin mielin.

Kiitokset kirjailijalle arvostelukappaleesta.

Maria Kuutti: Anna ja Elvis mummolassa (Anna ja Elvis #2)
Karisto, 2015. 109 s.
Kansi: Katri Kirkkopelto