Lavalta: Minun Palestiinani (Teatteri Takomo / Ryhmäteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Noin kolmen tunnin jälkeen Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämön katsomossa seistään ja taputetaan. Noora Dadun monologinäytelmä kahdelle näyttelijälle eli Minun Palestiinani on juuri päättynyt. Aplodien päätyttyä kadulle poistuu liuta ihmisiä, joiden kommentit esityksestä ovat hämmentyneitä ja vaikuttuneita.

Peruutetaan vähän taaksepäin. Maaliskuussa Minun Palestiinani saa ensi-iltansa Teatteri Takomossa ja näytökset myydään loppuun hurjaa vauhtia. Meiltä se jäi väliin ja se harmittaa vähän. Huhtikuun lopussa puolestaan sähköpostiin kolahtaa Ryhmäteatterin infokirje, jossa kerrotaan Palestiinan tulevan toukokuussa vierailulle. Samana päivänä tapaan ystäväni Heidin ja kysyn pitääkö tämä mennä katsomaan. Heidi sanoo kyllä, joten minä varaan liput kevään viimeiseen näytökseen.

Palataan Helsinginkadulle. Teatteri on aivan täynnä, muutkin ovat selvästi kuulleet kehuja. Minun Palestiinani on siis Dadun, puoliksi palestiinalaisen mutta Kuusankoskella syntyneen suomalaisen näyttelijän, monologi Palestiinan ja Israelin tulehtuneesta tilanteesta, mutta myös hänen omasta suhteestaan konfliktiin ja sen ratkaisemiseen, maahan jossa hänellä on paljon sukulaisia muttei varsinaisia juuria. Monologin aikana ehditään puhua terrorismista, kertoa kohtaamisista israelilaisten ja palestiinalaisten kanssa, jäädä jumiin lentokentälle, esittää tyhmiä kysymyksiä ja lopulta tarjota myös vastauksia.

Minun Palestiinani on vähintäänkin, jälleen Heidiä siteeratakseni, yleissivistävä. Lisäksi se on sydämeenkäypä, tavattoman hauska, vakavaksi vetävä ja mielenkiintoinen. Noora Dadu tekee näyttelijä Iida-Maria Heinosen kanssa hienolla tavalla yksityisestä yleistä ja saa esityksen koskettamaan, vaikka itsellä ei olisi kuin satunnaisiin uutisiin rajoittunut suhde Israelin ja Palestiinan tilanteeseen. Vaikka konfliktista on ollut jonkinlainen käsitys, sai esityksen aikana melkomoisen määrän napakkaan muottiin laitettua informaatiota tilanteesta kaiken sen henkilökohtaisen käsittelyn lisäksi.

Nyt toivon vain, että esityksestä syntyneet ajatukset eivät unohdu minulta eivätkä muiltakaan katsojilta. Että jaksaisi olla hereillä, yrittää ymmärtää ja ehkä tehdä jotain.

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian

Joskus kirjat hautautuvat vuosikausiksi omaan hyllyyn ja tuppaavat jäämään kirjastolainojen ja milloin minkäkin syyn vuoksi lukematta. Tällaisissa tapauksissa voi esimerkiksi lahjoittaa kirjan ystävälle ja silloin se pitää tietenkin myös lukea ennen sitä. Niinpä Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian (Avain, 2010) pääsi viimein lukuun.

Harva unenpäästäjä selvisi särkemättä asteittain mieltään, ilman tukevaa kemikaalipöllyä, uskoon tuloa tai muuta. Eikä niistä huolimattakaan selvinnyt.

Euroopassa kärsitään unikadosta ja sitä osaavat helpottaa vain muutamat, kuten unitohtori Florian Timár, Suomeen muuttanut Romanian romani. Maksukykyisille asiakkaille tarjotaan kalliita lepohetkiä, mutta palvelulla on hintansa myös sen tarjoajalle. Asiakkaiden unet jäävät pyörimään omassa päässä eikä toisten mielten lukkojen avaaminen ole aina turvallista puuhaa.

Florianin tarina kietoutuu tiiviisti Romanian ja romanien historiaan, Ceausescun valtakauteen ja puhdistuksiin, vaeltavan kansan vaiettuun kohtaloon. Helsinki ei ole mikään pakopaikka historialta, sillä kiinni se saa täälläkin ja tahtomattaan Florian joutuu sekaantumana myös poliisin puuhiin. Suomen romanien asema ei ole helppo ja vastustajia ihmisryhmälle tuntuu löytyvät jokaisesta kadunkulmasta.

Tyylillisesti Saxellin teksti on aluksi haastavaa, sitten mukaansatempaavaa omalaatuisessa kiihkeydessään ja jonkinlaisessa irtonaisuudessaan. Romanien historia kotimaassaan ja Suomessa nousee elävänä esille, karuna ja jopa raadollisena, silmiäavaavanakin.

Unenpäästäjä Florian on hieno kirja. Sitä ei ole pituudella pilattu ja omaan makuuni siihen on sekoitettu sopivasti jotain kummaa joka voisi kuitenkin, ehkä, olla totta. Tällaisten kirjojen lukeminen tekee aivoille hyvää, sanoisin, on tervettä haastaa itseään ja omia käsityksiään, ajatella asioita uudelta kantilta. Luulen, että tämän jälkeen on luettava myös teoksen tarinaa jatkava Sotilasrajan unet.

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian
Avain, 2010. 209 s.
Kansi: Jussi Jääskeläinen

Helsinki Lit, rakastettuni

Meinasi jäädä koko Helsinki Lit väliin erinäisten aikataulusählinkien vuoksi, onneksi ei jäänyt. Onnekkaiden sattumuksien kautta pihamme marjatuomipihlajan oksat pääsivät tapahtuman lavasomisteiksi ja minä pääsin katsomoon istumaan koko perjantaiksi.

Perjantain ohjelmassa oli kolme keskustelua ja finaalina musiikkiesitys. Lavalle nousivat pareittain Mihail Šiškin ja Sofi Oksanen, Peter Høeg ja Monika Fagerholm ja lopulta Jussi Valtonen ja Elina Hirvonen. Näistä kirjailijoista olen ehkä hieman nolostuksekseni lukenut vain Oksasta, mutta sainpa taas lisäpotkua päätyä lukemaan muiltakin. Keskustelut olivat nimittäin tavattoman hyviä.

Šiškinin ja Oksasen Venäjän politiikkaa ja yhteiskuntaa kommentoivan keskustelun jälkeen painelin samoin tein hankkimaan itselleni Neidonhiuksen, Fagerholmin ja Høegin rönsyilevä ja sydämeenkäypä keskustelu kirjoittamisesta sai nauramaan ja hengästymään (tärkeintä eivät ole kirjalijat vaan se, että tarinankerrontaa tapahtuu sanoi Høeg) ja Valtonen ja Hirvonen keskustelivat kiinnostavasti uusimpien romaaniensa yhtymäkohdista. Kirjailijat keskustelivat lavalla keskenään luontevasti, lämminhenkisesti, välillä kuin olohuoneessa istuen mutta silti yleisön kanssa ollen.

Ilta päätettiin laulurunokonserttiin, jossa Aulikki Oksasen runoja esitettiin kirjoittajan itsensä, Vuokko Hovatan ja Zarkus Poussan voimin. Oksasen runot eivät olleet minulle ennestään tuttuja, mutta ei se haitannut lainkaan. Poussan soittoa oli ilo kuunnella, Oksanen lausui tavattoman kauniisti ja Vuokko Hovattaa kuuntelee mielellään myös runolaulajana. Kaunis, herkkä lopetus mainiolle perjantaille.

Onneksi tapahtuma otti tulta alleen ja katsomo oli esimerkiksi perjantaina täynnä, sillä lupausten mukaan tästä ihanuudesta saadaan nauttia myös ensi vuonna. Sinne hankin aivan varmasti lipun ja molemmille päiville. Ja jos teiltä jäi tämä väliin, niin suunnatkaapa katse Areenaan.

Twitterissä sen jo sanoin eli oikeastaan koko tämän tekstin voisi tiivistää alla olevaan kuvakaappaukseen ja sanaan kiitos.

Voi @HelsinkiLit, täällä on IHANAA! Tällaista kirjallisuustapahtumaa kaipasin tietämättäni!

— Linnea / Kujerruksia (@kujerruksia) 22. toukokuuta 2015

(Tapahtumasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Lumiomenan Katja, Lukupinon Simo ja molemmista päivistä tarkemmin kerrotaan Kirsin Book Clubissa.)

Lavalta: Sattumia (KOM-teatteri)

Kuva: Noora Geagea

Kevätlukukauden viimeinen viikko ei ole näin jälkikäteen ajatellen välttämättä se hedelmällisin viikko käydä teatterissa. Tai ainakin itse näin opettajaihmisenä huomaan, että etenkin iltaisin minun on hankala todella innostua jostain. Mutta ei se mitään, menimme silti katsomaan KOM-teatteriin Daniil Harmsin teoksiin perustuvaa Sattumia.

Mies on kova Harms-fani, minä olen teksteistä kuullut tai lukenut vain muutaman. Odotukset olivat siis jotakuinkin kohdillaan, etenkin kun tiesi että ohjaajana on Lauri Maijala ja sisäistää sen, että KOMin näyttelijät taipuvat tarvittaessa vaikka mihin. Ja kyllähän he taipuvat elämäntarkoituksellisesti neljässäkymmenessäkahdessa kohtauksessa.

Yhtenäistä juonta ei siis ole, vaan lukuisia sattumia joissa sattuu ja tapahtuu milloin mitäkin eikä voi tietää mitä seuraavaksi on tapahtumassa. Ase voi laueta koska tahansa, mummot hyppivät ikkunoista, toivomuskeijun aikataulu on tiukka ja katsomossakaan ei ole välttämättä turvassa. Mies hohottaa vieressä kovaa, selvästi lavalla tapahtuu juuri sellaisia asioita kuin pitääkin vaikka verta ja visvaa oli vähemmän kuin odotin kuului palaute esityksen jälkeen.

Hengästyttää ja ilahduttaa, vaikka kuulostan vaisulta. Katsomossa sai nauraa ja ihailla, niin, taas hehkutan näyttelijöitä. Mieletöntä koreografiaa ja hyviä ajoituksia, nopeita vaihtoja, todella omituisia juttuja.

Ehkä tämä oli kuitenkin ihan hyvä tähän hetkeen, se ettei tarvinnut seurata mitään koherentisti etenevää ja sai vain heittäytyä. Ja onhan se sanottava, että Laura Malmivaaran daivaus esityksessä oli siisteintä hetkeen.

Lavalta: La Meute (Cirko / Kansallisteatteri)

Kuva: Ben Hopper

Panostukseni Cirko-festivaaliin tänä vuonna noudatti viime vuoden kaavaa: liput esitykseen, joka nähdään Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä. Ihan vahingossa kylläkin tällainen kaava, ensi vuonna voisi mennä myös muille lavoille, mutta ei tämä ranskalaisen nykysirkusryhmän La Meute ollut varmasti huono vaihtoehto.

La Meutessa eli suomalaisittain laumassa tavataan kuusi nuorta miestä, jotka astelevat lavalle reteästi pelkät pyyhkeet ympärillään. Kuvakieli heittää ajatukset heti miesten saunailtaan ja sellaista se meno sitten loppuajan onkin, tai siis sellaista että se vastaa ajatustani kliseisestä miesillasta. Siinä vähän kisaillaan, höynäytetään kaveria, keksitään hulluja temppuja ja urpoillaan. Tosin harvemmin kai perussaunaillassa ahdetaan kuutta miestä yhden pyörän päälle tai hypätään keinun vauhdista metrien korkeuteen ja heitetään siinä samalla pari volttia. Tai mistäs minä tiedän.

Jussi Tossavainen käytti Hesarin jutussaan termiä jätkäsirkus ja se tai jopa rouheampi äijäsirkus ei ole yhtään pöllömpi määritelmä tälle lajille. Nuoret miehet pelleilevät, tekevät toisilleen källejä ja huumorissa hyödynnetään miehistä meininkiä. Hauskaa on esimerkiksi käyttää kaveria (tai etenkin kaverin jalkoväliä) ponnistuslautana tai jäädä melkein raskaan metallikeinun alle. Ja täytyy myöntää että olihan se hauskaa, siis koko esitys. Sympaattisen äijämäistä meininkiä ja myös sopivan kompaktissa mitassa niin, että testosteronin ja adrenaalin liittoon ei ehtinyt tympiintyä.

Reippaan tunnin kestäneessä esityksessä ehdittiin nähdä siis sitä huumoria ja melekosen kovaa akrobatiaa. Kieli oli universaalin sanaton ja eipä tuossa meiningissä mitään reploja tarvittukaan. Hurjia kundeja ja hupaisa esitys!

Jonathan Carroll: Bathing the Lion

Leijonan ilme ei kuvaa lukukokemusta.

Oman suosikkikirjailijan uuden teoksen lukeminen on aina vähän riskialtista. On olemassa mahdollisuus, että kirja on aivan kammottava ja sitten tulee väistämättä itsetutkiskelun paikka. Lykkäsin siis Jonathan Carrollin uusimman romaanin Bathing the Lion (St. Martin's Press, 2014) lukemista reippaasti joulun yli, ennen kuin uskalsin lahjakirjaan tarttua.

Luin tuossa jokin aika sitten internetissä juttua 12 problems only Haruki Murakami fans will understand ja sen kohta 1 tuli heti mieleeni kun yritin sanailla jonkinlaista juonikuvausta tästä kirjasta. Juonen kuvaus lyhyesti tulee nimittäin olemaan varsin tyhjänpäiväinen eikä ehkä itsessään saa lähes ketään kiinnostumaan kirjasta. Siis: viisi samassa kaupungissa asuvaa ihmistä näkee yöllä tismalleen saman unen, mutta kaikki henkilöistä eivät edes tunne toisiaan. Tai eivät ainakaan tunteneet juuri tässä elämässä. Vähitellen alkaa sitten selvitä, että kaikki ovat osa harvinaisen paljon suurempaa, jopa koko universumiin vaikuttavaa systeemiä ja sitä sitten lähdetään setvimään.

Niin että en itsekään nyt ihan heti lähtisi tällä kuvauksella lukemaan tätä. Mutta koska minä luotan Carrolliin, niin luin kuitenkin ja muistin taas, miksi näistä kirjoista niin kovasti pidän. Reaalimaailman taipuminen jonkin suuremman käsissä, mielikuvitukselliset filosofiset pohdinnat, pitbullit ja tuttu kerronnan poljento nappasivat mukaansa ja saivat kevätmaniasta kärsivän lukijan keskittymään edes hetkeksi vain yhteen kirjaan. Kyllä teki hyvää.

Kiitos mies, joka hankki tämän minulle joululahjaksi. Kiitos kirjahylly, jossa on vielä lukemattomia Carrolleita jäljellä (kesällä tulee uusi pienoisromaani, jee!). Kiitos Carroll näistä kirjoista.

Jonathan Carroll: Bathing the Lion
St. Martin's Press, 2014. 280 s.
Kansi: Ervin Serrano

Lavalta: Jeffrey (HGT)

Kuva: Tiina Rantala

Helatorstain tuplasetissä toisena matkasimme Valtimonteatteriin katsastamaan Helsingin Gayteatterin syksyllä ja myös nyt keväällä täysille katsomoille esitettyä Jeffrey-näytelmää. Kuumaan tunnelmaan sai törmätä heti aulassa, sillä pienen Valtimon lämpiö on pieni, kotoisa ja aurinkoisena iltana myös melkoisen paahteinen. Ja sehän sopii, sillä katsomoon kömpiessä lava on täynnänsä puolialastomia miehiä.

Näytelmän nimihenkilö Jeffrey on New Yorkissa 90-luvun alussa näyttelijän urasta haaveileva mutta tarjoilijana työskentelevä nuori mies. Elämän rytmin määrittävät irtosuhteet ja seksi, mutta AIDS-epidemia ja seksistä neuvottelu alkavat tympiä ja niinpä Jeffrey päättää kieltäytyä seksistä täysin. Selibaatti ei kuitenkaan ole mikään helppo rasti, etenkään kun kuntosalilla vastaan kävelee lähes vastustamaton Steve joka kaiken lisäksi on HIV-positiivinen. Jeffrey joutuu pohtimaan, uskaltaako valita rakkauden ja sen myötä myös menetyksen vai jatkaako valitsemallaan tylsällä, mutta silti turvallisella tiellä.

Paul Rudnickin näytelmä ei päästä katsojaa varsinaisesti helpolla, sillä itse tarina on jokseenkin rikkonainen ja enemmän aikaa käytetään ekstravagantteihin tanssisunmuuesityksiin ja komeiden kostyymien esittelyyn jytäävän musiikin soidessa taustalla. Työryhmän 12 näyttelijää luovivat tiensä roolista ja asuvaihdosta toiseen ja lavalla käy lähes koko ajan aikamoinen vilinä. Hulvatonta katseltavaa silti!

Parasta näytelmässä olivat kuitenkin mielestäni ne hetkelliset rauhan paikat, joissa maltettiin makustella dialogia ja sallittiin tutustua päähenkilöihin rauhassa. Erityisesti Jeffreyn ja Steven (Petri Piatu Puhakka ja Jarno Pimperi) yhteiset hetket jäivät mieleen hienoina ja sympaattisen kaksikon muodostivat myös Sterling ja Darius (Raino Ranta ja Andreas Ikonen), mikä pari!

Lyhyesti Jeffrey ei ehkä siis ole harkitun ammattimaista saati ylenmäärin tyyliteltyä teatteria, mutta se on selvästi tehty sydämellä ja lämmöllä ja se on hyvä. Esiintymisen ilo ja hyvä fiilis näkyvät katsomoon ja mieli on esityksen jälkeen hilpeä. Kiitos HGT lämpimästä helatorstai-illasta!

Lavalta: Helene S. - rakkaudella (Kuopion kaupunginteatteri)

Kuva: Sami Tirkkonen

Kirjabloggaajakollega kyseli tuossa keväällä teatteriseuraa katsomaan Kuopion kaupunginteatterin Helene S. - rakkaudella -esityksen vierailua Espooseen. Kuopion teatteritarjonta on itselleni vierasta, joten tilaisuudesta piti toki ottaa vaari, etenkin kun Schjerfbeck on tuttu ja kiinnostava taiteilija.

Sirpa Kähkösen kirjoittama totta ja fiktiota sekoittava näytelmä sijoittuu Tammisaareen vuoteen 1929. Helene on väsynyt ja maalaaminen ei suju, vieraita ei jaksaisi ottaa vastaan lainkaan. Taloudenhoitaja Alma yrittää pitää emäntänsä hyvällä tuulella ja säilyttää samalla oman salaisuutensa. Eräänä iltana ovesta kuitenkin tupsahtaa näyttelijä Matti Kiianlinna ja tämä komea nuorukainen saa taiteilijan piristymään. Maalaaminen alkaa sujua ja vieraita, etenkin ystäviä Gösta Stenmania ja Helena Westermackia, jaksetaan kestittää iltamyöhälle asti. Näytelmä seuraa eloa Tammisaaressa noin vuoden verran ja se kertoo tarinaa lujaluonteisesta, vammansa heikentämästä mutta mieleltään eloisasta taitelijasta.

Visuaalisesti näytelmä on komea. Tummat lavasteet täyttävät Espoon Louhisalin hienosti ja Taina Natusen puvustus miellyttää silmää. Vaikka kaikki tapahtuukin Helenen talon sisäpuolella, ei tunnelma käy tunkkaaksi vaikka aihe paikoin raskas onkin. Näyttelijät ovat myös mainioita, Annukka Blomberg on vakuuttava Helenenä, Sari Harju on eloisa palvelija ja Karri Lämpsä charmantti Matti. Ilkka Pentti ja Katri-Maria Peltola esittävät puolestaan lämmöllä Helenen ystäviä.

Kuva: Sami Tirkkonen

Kokonaisuutena Helene S. on tyylikäs puhenäytelmä. Etenkin ensimmäinen puoliaika tuntuu hyvin perinteiseltä eikä se vaivaudu kikkailemaan turhia, toisella puoliajalla taivutaan ehkä hieman modernimpaan tulkintaan. Esitystyyli oli minusta hieman erikoinen, liioitellun huoliteltu ja rytmitetty, hiottu suorastaan. Rytmiikkaan pääsi kyllä hyvin mukaan ja tekstipuoli oli miellyttävää kuultavaa, mutta toisaalta koko ajan tiedosti katsovansa näytelmää jossa hahmoja esitetään.

Tyylillisesti ei siis aivan minun juttuni, mutta kuitenkin kiinnostava ja ammattitaidolla tehty näytelmä. Pidin eniten Blombergin vahvasta lavapersoonasta, Harjun eloisuudesta ja, kuten jo aiemmin mainitsin, tavattoman komeasta puvustuksesta. Mukavaa oli myös tutustua uuteen teatteriin, vaikka se ei kotikentällään ollutkaan!

Lavalta: Kymmenen naista (Teatteri Tuike)

Kuvat ja juliste: Reeta Kantanen

Helatorstaina kelpaa suunnata paikalliseen eli siis teatteri Tuikkeeseen tuohon naapuriin. Tällä hetkellä esitystilassa pyörii Tuikkeen ilmaisukoulun aikuisten Hehku-ryhmän kevätnäytös Kymmenen naista, joka pohjaa Agatha Christien romaaniin Eikä yksikään pelastunut. Luvassa siis aurinkoiseen kevätpäivään loistavasti sopivia murhia ja mysteereitä.

Kymmenessä naisessa vieraat, jotka eivät tunne toisiaan, on kutsuttu autiolle saarelle. Isäntäväkeä ei kuitenkaan näy eikä kuulu ja kukaan ei itse asiassa ole edes tavannut kutsujaa aiemmin. Ensimmäisenä iltana rahiseva gramofoniäänite paljastaa ikävyyksiä kaikista vieraista ja ei aikaakaan kun lavalle saadaan myös ensimmäinen ruumis. Kuolemat tuntuvat mukailevan oudosti kartanon seinällä olevaa runoa kymmenestä pienestä intiaanista ja samaan aikaan katoavat vähitellen myös salin pöydällä majailevat kymmenen patsasta. Mutta kuka oikein on murhaaja ja mikä on motiivi?

Itse olen lukenut Christien teoksen muistaakseni viidennellä luokalla, joten etenkin näytelmän alkupuolen sai itsekin vähän jännittää että mitäs kaikkea tässä sitten tapahtuikaan. Melko pian muisti kuitenkin vetreytyi ja sen jälkeen sai sitten fiilistellä Hehku-ryhmän toteutusta. Lavalla vain yhteen huoneeseen sijoittuva näytelmä on alusta loppuun asti hyvää puheteatteria. Esityskaudellisesti satuimme tosin haastavaan toiseen näytökseen, mutta työryhmä suoritui haasteesta kuitenkin mallikkaasti.

Näytelmä alkaa jokseenkin verkkaisesti, sillä aikaa käytetään huolella jokaisen hahmon esittelyyn. Niin sanotusti menetetty aika otetaan loppuvaiheessa sitten kiinni, kun porukkaa alkaa putoilla kuin kärpäsiä ja vauhti kiihtyy. Alun rauhallisuus ei siis ollut lainkaan pahitteeksi, sillä nyt oli helpompi seurata mitä ja kuka ja kuinka. Kiitettävä on myös lopun visuaalisesti hienoa ja alkuteoksen mukaista loppua, jota on esimerkiksi West Endin ja elokuvaversiossa kuulemma väistelty. Ei mitään hilpeää teatteria siis, mutta äärimmäisen viihdyttävää kuitenkin.

Kiitettävä on mainioiden näyttelijäsuoritusten lisäksi myös valosuunnittelua, sillä täysillä pimennyksillä ja asemointivaihdoksilla saatiin lavalle aikaan komeita leikkauksia. Mahtavaa! Kokonaisuutena Kymmenen naista oli oikein mainio, sopivan perinteinen muttei tunkkainen, kestoltaan juuri sopiva ja tunnelmaltaan erinomaisen jännittävä!

Tsemppiä Hehku-ryhmälle viimeisiin näytöksiin ja teille lukijoille suosittelen lämpimästi tutustumista tähän meidän mainioon paikallisteatteriimme!

Stanislaw Lem: Kyberias

Olipa kerran eräs geokätkö, jonka kautta törmäsin Stanislaw Lemin teokseen Kyberias (Kirjayhtymä, 1982). Lemin tuotanto oli muutenkin tutkimatta, joten tästähän sitä sitten sopi aloittaa.

Pääasiallisesti Kyberias kertoo kahden kosmisen neron, robottikeksijöiden Trurl ja Klapausius, seitsemästä matkasta ja niiden tapahtumista. Reissuilla tutustutaan muun muassa todennäköisyyslohikäärmeisiin ja esimerkiksi neljännellä matkalla Trurl rakensi vampitronin pelastaakseen prinssi Pöksyliinin lemmentuskistaan ja miten hän sen jälkeen joutui turvautumaan vauvakeskitykseen. Että ei aivan perinteistä laserase-avaruusalus-scifiä tämä. Matkojen lisäksi kuullaan myös esimerkiksi maailman pelastumisesta (tai oikeastaan sen lähes tuhoutumisesta), kuningas Neropatin tarinakokeesta ja eristeinen erakko Lullus selittää, mitä ongelmia yleisen onnen luomisessa voi olla. Mitenkään erityisen jatkuvajuoninen ei tämä teos siis ole, jos se ei vielä käynyt selväksi, vaan pikemminkin tarinakokoelma.

Parasta tässä teoksessa on ehdottomasti kieli. Alkuperäisteoksesta en toki osaa mitään sanoa, se on nimittäin puolaksi, ja tämäkin on käännetty englannista, mutta Matti Kannostolle voi joka tapauksessa nostaa hattua. Kerronta on täynnä mitä mielikuvituksellisempia ja omituisempia sanoja ja lausahduksia, olentojen nimet näyttävät pitkää nenää Harry Pottereiden vastaaville ja keksijöiden keksintöjen kuvailuissa homma lähtee usein lapasesta.

Teos on paikoin myös hyvin hauska. Esimerkiksi itsepäinen kahdeksankerroksinen ajattelukone on täysin varma omista kyvyistään laskea oikein. Toisaalta Trurl ja Klapausius ovat toisinaan myös aivan kamalia tyyppejä, itsekkäitä ja ahneita, eivätkä lainkaan sympaattisia. Ja silti keskinäisessä kilpailussaan jotenkin hellyttäviä ja sympaattisia eivätkä ehkä kuitenkaan osaa jättää toista pulaan.

Raikas tuttavuus siis, vaikka geokätkön lopullisen sijainnin selvittäminen on vielä vähän kesken. Saipa kuitenkin kuitattua taas yhden kirjan sekä 101 spefin helmeä- ja Osuuskummajaisten sata merkittävää spefiteosta -listoilta.

Stanislaw Lem: Kyberias (Cyberiada, 1965)
Kirjayhtymä (WSOY), 1982. 266 s.
Suomentanut: Matti Kannosto
Kansi: Piotr Tomaszewski

Lavalta: Dark Side Of The Mime (Teatteri Takomo/Circus Maximus)

Kuva: Andreas Janett

Viime vuonna otti päähän. Tuttava toisensa jälkeen hehkutti Akse Pettersonin ja Marc Gassot'n yhteisprojektia Dark Side Of The Mime ja itsepä en tietenkään ehtinyt tai saanut aikaiseksi mennä katsomaan sitä. Riemu oli siis suuri, kun huomasin esityksen saapuvan toukokuussa vierailulle Kansallisteatteriin. Luuri kouraan, liput varaukseen ja sitten vain odotettiin toukokuuta.

Kuten nimikin jo kertoo, on esitys miiminen muttei mitenkään perinteisesti. Maski, musta asu ja valkoiset hansikkaat kyllä löytyvät, mutta esityksen aiheet ovat groteskeja ja väkivaltaisia ja onpa esitystä kuvattu usein myös sanalla pornomiimi. Ymmärrettävistä syistä katsomoon kömpivä yleisö oli siis jonkinasteisen jännityksen vallassa ennen esityksen alkua. Päässä pyörii kysymys että mitä sieltä oikein tulee ja paniikki siitä, että ei kai minua vaan valita lavalle "vapaaehtoiseksi".

K18-leimaansa ylpeästi kantava esitys alkaa turvallisesti. Gassot liihottelee lavalle iloisesti musiikin säestyksellä, hymyilee leveästi ja sitten homma leviääkin käsiin. Lavalla runkataan, silvotaan, mäiskitään ja nuollaan, paitsi että ei sittenkään. Kaikki tapahtuu tietenkin suurimmaksi osaksi katsojan mielikuvituksessa, eihän lavalla ole kuin yksi mies äänitehosteineen. Tai olihan siellä siis myös muusikkona Karl Sinkkonen, hyvin osaava hänkin. Ihanan vaivaannuttavaa ja samalla hulvatonta. On myös ilmiselvää, että Gassot on lajissaan tavattoman taitava sillä rytmiikka on kohdallaan, silmäkulmassa on ilkikurinen pilke ja esiintyminen on itsevarmaa ja sopivan hävytöntä. Mieskin kiitteli sitä, että Gassot olisi varmasti voinut aikaansaada myös tavattoman hienon "normaalin" miimin eikä vain yrittänyt kiertää tekniikkaa tukeutumalla hävyttömyyksiin.

Yleisökin pääsee osallistumaan useampaan kohtaukseen. Gassot kömpii ympäri katsomoa ja kiskoo sieltä itselleen avustajia kohtauksiinsa. Kaikki valitut lähtivät lavalle varsin kiltisti joskin hieman hämmentyneinä, mutta saivat kaikki komeat aplodit jälkeenpäin. Erityisesti viimeiseen autoajeluun osallistumaan päässyt mieshenkilö osoitti mahtavaa heittäytymisen kykyä! Itse huomasin katsomossa istuessani olevani täysin kauhuissani siitä että valitaanko minut vai ei ja olevani sekä helpottunut että pettynyt kun en lavalle päätynyt. Ihan kyllä olin tyytyväinen tästä sivustakatsojan roolistani, sillä vierailevat tähdet tosiaan olivat lavalla mainioita.

Tunnin jälkeen on hengästynyt nauramisesta, kaikista pään sisällä tapahtuneista kauheuksista ja ihailusta hienoa esitystä kohtaan. Tavattoman siistiä, aivan kreisiä ja kunnianhimoista, superhieno esitys ja mitassaan juuri sopiva. Kiitos ja suosittelen!

John Williams: Stoner

John Williamsin Stoner (Bazar, 2015) lienee yksi tämän kirjakevään puhutuimmista teoksista. Alunperin vuonna 1965 julkaistu teos löysi uuden tulemisensa ranskalaiskirjailija Anna Gavaldan pyytäessä siihen käännösoikeudet ja siitä se sitten lähti. Sanottakoon muuten tähän alkuun, että jos et ole vielä lukenut kirjaa ja aiot sen lukea niin älä ihmeessä aloita kirjan lukemista johdannolla. Se nimittäin kertoo koko kirjan juonen ja siinähän se sitten on.

Nimen sattumalta kohdannut opiskelija saattaa aprikoida, mikä William Stoner oli miehiään, mutta tuskin tyydyttää uteliaisuuttaan muuten kuin ohimennen asiaa tiedustelemalla. Stonerin kollegat, jotka eivät mitenkään erityisesti arvostaneet häntä hänen eläessään, puhuvat hänestä enää harvoin; vanhimmille hänen nimensä muistuttaa siitä lopusta joka heitä kaikkia odottaa, ja nuorimmille se on pelkkä ääneen lausuttu sanapari. Se ei herätä menneisyyden vastakaikua eikä mielikuvaa henkilöstä, johon he kykenisivät itsensä tai uransa yhdistämään. 

Stonerin tarina on yhden ihmiselämän kokoinen. William Stoner lähtee perheensä maatilalta Missourista opiskelemaan agronomiksi Columbian yliopistoon, mutta valaisevan kirjallisuusluennon myötä päätyykin vaihtamaan pääainettaan englanninkieliseen kirjallisuuteen. Maatila ja sen tasainen elämä jää taakse, kun Stoner jää yliopistolle, lukee, rakastuu kirjoihin ja ylenee lopulta kirjallisuuden professoriksi. Työ ja kirjat tuntuvat olevan elämässä tärkeimpiä, vaikka vaimoksi löytyykin hentoinen ja liittoon syntyy tytär Grace.

Kokonaisuudessaan Stoner ei ole mitenkään erityisen iloinen kirja. Stoner myötäilee elämänsä vastatuulessa, joustaa ja muuttaa omaa käytöstään ja jatkaa valitsemallaan tiellä. Ulkopuolisen silmissä elämä ei tunnu onnelliselta, ainakaan ulospäin, mutta sisäisesti Stoner tuntuu olevan pääosin sinut itsensä kanssa. Tavallaan ymmärrän tätä hiljaista miestä, mutta lukiessa myös turhautui epäreiluuden edessä.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että en lumoutunut Stonerin tarinasta niin paljon kuin olisin voinut. Olisi kuitenkin epäreilua sanoa, että en olisi pitänyt kirjasta sillä tarina on miellyttävä lukea ja Rekiaron suomennos soljuu mukavassa rytmissä. Tarinaa ei ole myöskään venytetty ylenmäärin, se pysyy ehjänä ja toimii kokonaisuutena.

Hieno teos siis ja saamansa huomion ansainnut vielä näin vuosien jälkeenkin. Muun muassa Lumiomena-blogin Katja löysi tästä lähes täydellisen romaanin, Kaisa-Reetta suosittelee tätä jos haluaa kokea jotain merkityksellistä.

Jollain tavalla tuntuu sopivalta kuitata tällä HelMet-haasteen kohta kirja, joka kertoo eri sukupuolta olevasta henkilöstä kuin sinä.

John Williams: Stoner (Stoner, 1965)
Bazar, 2015. 306 s.
Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Lena Dunham: Not That Kind of Girl: A Young Woman Tells You What She's "Learned"

Lena Dunhamin kirjaa Not That Kind Of Girl: A Young Woman Tells You What She's Learned (Random House, 2014) kehuttiin paikassa jos toisessakin. Oma suhteeni Dunhamiin on se, että nimi on tuttu, mutta päätin uskoa ja varasin teoksen e-kirjana kirjastosta unohtaen koko asian. Jossain vaiheessa ilmoitus kirjasta sitten kolahti sähköpostiin ja se piti lukea kahdessa viikossa, joten pitkästä aikaa tuli luettua puhelimen näytöltä.

Teoksessa Dunham kertoo ja mahdollisesti myös "kertoo" elämästään, onnistumisista, vastoinkäymisistä, hapuilusta kasvamisessa. Osansa saavat työelämä, parisuhteet ja seksuaalisuus, kehollisuus, mielen syöverit ja vaikka mikä. Jollain tavalla kirjaa voisi ehkä kutsua elämäkerralliseksi, mutta eniten se tuonee mieleeni Caitlin Moranin kirjan Naisena olemisen taito.

Dunhamin kirjoitustyyli on ilmava, hieman sekava ja lukemisenaikaiseen mielentilaani juuri sopiva. Olin tekstin parissa huvittunut, tunsin paikoin myötähäpeää ja toisaalla taas sielunsisaruutta. Meillä on myös Dunhamin kanssa sen verran vähän ikäeroa, että moni asia kasvamisessa resonoi oman elämäni kanssa (toki huomioon ottaen sen, että en ole kasvanut New Yorkissa taiteilijavanhempien lapsena tai ollut mystisillä kesäleireillä, mutta kuitenkin). Jotenkin tuli sellainen fiilis, että kyllä tämä elämä tästä.

Pitäisikö nyt seuraavaksi ottaa se Girls katseluun?

Muun muassa Kirjainten virran Hannan, joka on perehtyneempi Dunham-fani, tekstistä bongasin tämän kirjan ja päätin sen sitten lukea.

Lena Dunham: Not That Kind Of Girl: A Young Woman Tells You What She's Learned
Random House, 2014. 256 s (Kindle edition).

Missäs tänään syötäisiin? - testissä Extemporen yllätysillallinen

Kaikkeen sitä tulee lähdettyä. Kuva: Eero Tiainen

Kulttuurin lisäksi asia jolle harvoin sanon ei on ruoka. Ei ollut siis vaikeaa vastata kyllä, kun Extemporelta tuli kyselyä että haluaisinko lähteä testaamaan alkuvuodesta lanseerattuja yllätysillallisia. Tapaamispäiväksi sovittiin maanantai-ilta ja tapasimmekin Hakaniemessä Extemporen toimitusjohtajan Eero Tiaisen ja muun muassa Henkisesti rikas -blogia kirjoittavan Leilan. Ravintolassa tapaisimme vielä seuraan liittyvän toimittajan.

Lähdimme sitten vaeltamaan kohti kohdetta, josta meillä ei ollut mitään tietoa. Yllätys oli iloinen, kun saavuimme Kolmannelle linjalle ja otimme tiukan käännöksen sisään ravintola Kolmos3n ovista. En ollut itse kyseisessä ravitsemusliikkessä aikaisemmin syönyt, mutta jotain hyviä huhuja olin kyllä kuullut.

Yllätysteemaa jatkoimme sitten, että valitsimme vain pääraaka-aineen (liha/kala/kasvis) ja odotimme mitä tuleman pitää. Jos yllätysillallista hankkii verkkosivuilta itselleen, kerrotaan ilmoituksessa valittavissa olevat pääraaka-ainevaihtoehdot ja jotain ravintolan tyylistä. Minä lähdin kalalinjalle ja pöytäseurueen muut jäsenet valikoivat itselleen lihaa ja kasvista. Annokset saapuivatkin pöytään piakkoin ja itse sain eteeni kuhaa tomaattikastikkeen, simpukoiden ja juurisellerin kera. Kuha on lempikalojani, mutta sellerin kanssa vähän epäröin enkä olisi annosta varmasti itse listalta tilannut. Yllätys oli kuitenkin iloinen, sillä annoksen makukokonaisuus toimi todella hyvin ja kaiken lisäksi ruoka oli aseteltu todella kauniisti.

Jälkiruokaa ei myöskään unohdettu ja seurueellemme kannettiin pöytään yhteisesti nautittavaksi neljää eri jälkiruokaa. Herkkusuuna voin todeta, että kaikki olivat erittäin hyviä! Kaksi Kolmos3n sekamelskaa sisälsivät muun muassa ihanaa suklaamoussea ja raparperisorbettia, suloisesta kiposta löytyi tavattoman hyvä tiramisu ja suolaisesta puolesta vastasi muutama huolella valittu lähialueen juusto. Kyllä oli hyvää!

Extemporen tarjolla olevia yllätysillallisia voi selata täältä ja valita avainsanojen ja hinnan perusteella itselleen sopivimman. Alennusta ravintolan normaalihinnoista on keskimäärin 30% ja hankkimalla samoin tein useamman paikan saa varauksen toki samaan pöytään. Yllätysillallisia voi myös hankkia lahjaksi.

Itse tässä jo pohdin, että missä välissä tätä ehtisi kokeilla itse. Usein sitä tuppaa suuntaamaan niihin samoihin ravintoloihin, joten tätä kautta pääsisi suhteellisen vaivattomasti uusien elämysten äärelle. Tai sitten voi löytää uusia kantiksia, sillä Kolmos3en aion kyllä palata uudelleen.

Kiitokset Extemporelle mahdollisuudesta päästä mukaan ruokailemaan! Kurkkaa myös Leilan bloggaus samaisesta ruokailusta.

Lavalta: Alli Jukolan tarina (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen

Kansallisteatteri järjesti maanantaina ensimmäisen bloggari-iltansa ja samaan syssyyn pääsi katsomaan Willensaunassa pyörivää monologia Alli Jukolan tarina. Mika Myllyahon ohjaama esitys ammensi inspiraationsa Riina Katajavuoren teoksesta Wenla Männistö, mutta nuoren seksipakkauksen sijaan oman estradin sai veljesten taivaasta puhuva äiti Alli.

Alli Jukola kertoo pilvenreunalta omaa elämäntarinaansa. Elämän miehet, ne joiden myötä pojat maailmaan tulivat ja ne jotka äidin rinnalla asuivat, saavat tarinasta luonnollisesti ison siivun. Helppo ei ole seitsemän pojan äidin elämä ollut, mutta Allin asenteena tuntuu olevan elämä kantaa. Huoli poikien pärjäämisestä on silti vielä suuri ja siksi Allikin vielä viettää aikaansa jonkinmoisessa välitilassa seitsikon elämää tarkkaillen. Seurana on toisinaan kolmen ensimmäisen isä Juha Jukola, jonka kanssa satunnaisesti musisoidaan.

Lavalla Alli Jukolaa tulkitsee mainio Paula Siimes, jonka olemus on konstailematon ja kerrontatapa sympaattinen. Traagistenkin elämäntapahtumien taustalta löytyy elämänilo, joka kuultaa myös Siimeksen kerronnassa. Alli Jukolan hahmoon lavalla uskoo ja samalla tuntee sympatiaa äidin huolesta holtittomia poikiaan kohtaan. Siimeksen lisäksi lavalla nähdään muusikko Samuli Laiho, joka säestää Allin kertomuksia ja äityy toisinaan myös laulamaan mukana.

Alli Jukolan tarina on tuotu lavalle yksinkertaisena ja selväpiirteisenä. Lavastuksen suurin elementti on Jukolan perheen jonkinmoinen sukupuu, siirreltäville palikoille puolestaan heijastetaan videota ja niiden sisältä saadaan tarvittaessa pientä rekvisiittaa. Visuaalisesti tämä pelkistetty näkymä viehätti kovasti.

Itse monologia ei puolestaan ole pituudella pilattu, kesto on vain noin tunnin verran. Itse olisin voinut ottaa esitykselle mittaa hieman enemmän, nyt loppupuolella tuntui siltä että kaasu painettiin holtittomasti pohjaan ja yhtäkkiä oltiin jo lopussa kertomassa veljesten vaiheita vaikka vasta pohdittiin että pärjäävätköhän ne nyt ollenkaan. Lopettava kappale oli kuitenkin hieno, sopivan koruton ja poikiaan rakastavalle äidille sopiva.

Katajavuoren teos on minulla vielä lukematta, mutta lukulistalle se menee viimeistään nyt. Allin tarina oli mielenkiintoinen ja veljesten päivitys nykypäivään herkullisen oloinen, joten täytyyhän sitä päästä kokemaan vielä loputkin tarinasta.

Lavalta: Kivaa ja korkealta (UIT)

Kuva: Mirkku Merimaa

Joskus tekee hyvää poistua omalta mukavuusalueeltaan ja sitä myötä löysimme itsemme vappuaattona Linnanmäeltä. UIT:n huvipuistoalueelle palannut perinteinen musiikki-ilottelu Kivaa ja korkealta oli saanut ensi-iltansa edellisenä päivänä ja odotimme kiinnostuneina mitä tuleman pitää.

Kivaa ja korkealta pitää sisällään noin puolitoistatuntisen verran sketsejä sekä laulu- ja tanssinumeroita. Väliaikaa ei ole lainkaan ja se sopiikin esitykseen hyvin, jatkuvajuonisuutta kun ei siis ole ja tällainen systeemi toimii nähdäkseni hyvin sellaisella nopean vaihtuvuuden periaatteella. Ohjelmistossa juhlittiin muun muassa show'n paluuta Peacock-teatteriin ja naureskeltiin erinäisille tutuille tv-sarjoille ja niiden formaateille.

Sekä minun että miehen suosikiksi sketsien joukosta nousi hulvattomaksi äitynyt Anoppilassa, jossa Niina Koponen ja Mikko Rantaniva saapuvat miehen vanhempien eli Jussi Lammen ja Sari Siikanderin luo kylään. Alkuun sketsi lupaa perinteistä perhepiirihuumoria, mutta homma lähtee nopeasti aivan lapasesta. Sketsin jälkeen kuultu a cappella-kappale, esittäjinä Puntti Valtonen, Lampi, Rantaniva ja Timo S oli sekin raikas numero. Nautin kovasti myös tanssijoiden työstä, erityisesti Minttu Sinkkosen ja Kalle Lähteen parinumeroita olisi katsonut mieluusti lisää ja Sonja Sorvola ja Hanna Rajantie tekivät lavalla hienoa työtä. Että käyttäkäähän niitä tanssijoita!

Kuva: Mirkku Merimaa

Osa numeroista meni sitten hieman ohi. Esimerkiksi Huutokauppakeisari-ohjelmaa emme ole kotona katsoneet, joten Huutokauppa-Einari-sketsin materiaali lensi hieman yli korvien. Vierustovereita tuntui kyllä naurattavan. Lisäksi muutama sketsi tuntui venyvän turhan pitkäksi tai toisteiseksi, esimerkiksi alun Luontoliitto hymyilytti kyllä mutta kun sketsin vitsiä ryhdyttiin toistamaan alkoi sitä toivoa jo siirtoa seuraavaan numeroon.

Kaikesta huolimatta ja kaiken vuoksi on joka tapauksessa todettava, että Kivaa ja korkealta on ammattitaidolla ja huolella toteutettu show. Esiintyjät olivat oikein hyviä, yleisössä oli mukavaa ja lavalla oli menoa ja meininkiä. Kaiken rehellisyyden nimissä on silti todettava, että ei tämä musiikki-ilottelu tämän esityksen jälkeenkään ole minulle se omin esitystaiteen laji. Lajissaan Kivaa ja korkealta taitaa joka tapauksessa olla oikein onnistunut.

Kiitokset UIT:lle kutsusta esitykseen, näimme esityksen kutsuvieraslipuilla.

Lavalta: Mayday Cabaret (Teatteri Toivo)

Kuva: Teatteri Toivo

Meidän taloudessamme vietettiin tänä vuonna vappuaatto kahden teatteriesityksen parissa. Niistä toinen, Teatteri Toivon Mayday Cabaret, sisällytettiin illan ohjelmaan viime tingassa, sillä tajusimme sen olevan näytöksistä ainoa jonka voisimme mennä katsomaan. Toivo on nimittäin ehtinyt yllättää meidät erittäin positiivisesti edellisillä kerroilla, joten eihän tätä yksinkertaisesti voinut jättää väliin.

Katsojat saapuvat esitystilaan kuin railakkaisiin, mutta jo päättyneisiin bileisiin. Lattialla makaa sammunut kitaristi ja vaatteita lojuu ympäriinsä. Vähitellen baari alkaa herätä kohti seuraavaa iltaa: valot sytytetään, esiintymisasut puetaan ja ensimmäiset asiakkaat saapuvat. Rauhallista meno ei kuitenkaan tule olemaan, vaikka lähtökohta on raukea. Esityksen edetessä ei todellakaan tiennyt mitä odottaa seuraavaksi ja useamman kerran katsomossa sai yllättyä iloisesti. Alussa luvattua toisen rivin naiskatsojan strippausta altaallisessa Nutellaa ei kuitenkaan nähty, mistä tämä kyseinen katsoja oli ehkä vähän helpottunut.

Mayday Cabaret yhdistelee perinteiseen teatterikerrontaan musiikkia ja akrobatiaa. Kabareen työntekijöistä ja asiakkaista on saatu koottua mainio kavalkadi hahmoja, joiden vuorovaikutus keskenään on hauskaa ja yllättävää. Lavalle on jälleen tuotu tavattoman hienoja elementtejä. Harvoin sitä saavutaan niin komealla pärinällä estradille niin hienolla moottoripyörällä ja nähdyn tappelun koreografia oli samalla sekä taidokas että tavattoman hauska.

Esityksen tekijälistaa en onnistunut nettisivuilta löytämään, mutta osoitettakoon tässä kiitokset ainakin ohjaaja Xavier "Bambu" Vandenberghelle. Kokonaisuus pysyy hienosti kasassa ja erityisesti koreografiat ovat hienosti suunniteltuja ja toteutettuja. Näyttelijäsuoritukset ovat mainioita ja jokainen esiintyjä pääsee esittelemään estradilla omia erityistaitojaan. Kiitokset täytyy antaa myös komealle puvustukselle. 

Mayday Cabaret oli harvinaisen riemastuttava kokemus tässä teatterikeväässä ja menee ehdottomasti tämän kauden top5-listalle. Esitys on aistillinen ja hyvin toteutettu, mutta se ei ota itseään liian vakavasti. Katsomossa sai sekä nauraa että antaa arvostavia väliaplodeja ja suosittelemme tätä lämpimästi kaikille ennakkoluulottomille ja virkistävää vaihtelua kaipaaville katsojille!

Esityksiä on jäljellä vielä kolme, joten menkää ripeästi jos suinkin voitte!

ps. Toivolla oli myös tarjolla aivan huikean hyvää juustokakkua!