Leijonan ilme ei kuvaa lukukokemusta.
Oman suosikkikirjailijan uuden teoksen lukeminen on aina vähän riskialtista. On olemassa mahdollisuus, että kirja on aivan kammottava ja sitten tulee väistämättä itsetutkiskelun paikka. Lykkäsin siis Jonathan Carrollin uusimman romaanin Bathing the Lion (St. Martin's Press, 2014) lukemista reippaasti joulun yli, ennen kuin uskalsin lahjakirjaan tarttua.
Luin tuossa jokin aika sitten internetissä juttua 12 problems only Haruki Murakami fans will understand ja sen kohta 1 tuli heti mieleeni kun yritin sanailla jonkinlaista juonikuvausta tästä kirjasta. Juonen kuvaus lyhyesti tulee nimittäin olemaan varsin tyhjänpäiväinen eikä ehkä itsessään saa lähes ketään kiinnostumaan kirjasta. Siis: viisi samassa kaupungissa asuvaa ihmistä näkee yöllä tismalleen saman unen, mutta kaikki henkilöistä eivät edes tunne toisiaan. Tai eivät ainakaan tunteneet juuri tässä elämässä. Vähitellen alkaa sitten selvitä, että kaikki ovat osa harvinaisen paljon suurempaa, jopa koko universumiin vaikuttavaa systeemiä ja sitä sitten lähdetään setvimään.
Niin että en itsekään nyt ihan heti lähtisi tällä kuvauksella lukemaan tätä. Mutta koska minä luotan Carrolliin, niin luin kuitenkin ja muistin taas, miksi näistä kirjoista niin kovasti pidän. Reaalimaailman taipuminen jonkin suuremman käsissä, mielikuvitukselliset filosofiset pohdinnat, pitbullit ja tuttu kerronnan poljento nappasivat mukaansa ja saivat kevätmaniasta kärsivän lukijan keskittymään edes hetkeksi vain yhteen kirjaan. Kyllä teki hyvää.
Kiitos mies, joka hankki tämän minulle joululahjaksi. Kiitos kirjahylly, jossa on vielä lukemattomia Carrolleita jäljellä (kesällä tulee uusi pienoisromaani, jee!). Kiitos Carroll näistä kirjoista.
St. Martin's Press, 2014. 280 s.
Kansi: Ervin Serrano
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.