Hitaammanpuoleiset varaajat saavat odottaa syksyn hittikirjoja pitkälle seuraavaan vuoteen. Onneksi hyvä kirja ei vanhene, ei siis myöskään Pajtim Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia (Otava, 2014).
Kun minun isäni tuli tähän maahan, hänellä ei ollut yhtään mitään. Hänellä oli vaimo ja viisi lasta, maallista omaisuutta lompakollisen verran ja vihaa ja pelkoa tulvillaan oleva pää täynnä suunnitelmia, joita orjallisesti noudattamalla hänestä tulisi vielä se sama mies, joka Kosovosta lähti.
Jugoslaviassa nuori nainen kohtaa kivellä istuessaan nuoren miehen ja menee naimisiin. Valoisa tulevaisuus muuttuu pian synkäksi, kun rakkaus rikkinäiseen kotimaahan tuntuu olevan suurempi kuin vaimoon. Nuori mies, muiden mielestä aina ulkomaalainen, puolestaan elää suomalaisessa kaupungissa, etsii rakkautta, hankkii itselleen käärmeen ja kohtaa kauniin kissan. Rakkauden kaipuu ja oman itsen löytäminen, perinteiden ja maailman mallien sumassa tasapainoilu, tuntuivat minulle kantavilta teemoilta läpi teoksen.
Aluksi tosin tahmasin tämän kirjan kanssa tavattomasti. Se tuntui jonkinlaiselta sekoitukselta Holman Järjestäjää ja vastaluettua Saxellin Unenpäästäjä Floriania. Pian kummallinen tarina vei kuitenkin mukanaan ja kuljetti pölyiseen 1980-luvun Jugoslaviaan ja samalla kylmään Suomeen, jossa maahanmuuttajaa pidetään aina erilaisena. Statovcin teksti löi silmille väkivaltaa, rakkautta, surua ja iloa, ravisteli muistamaan taas yhden tärkeän asian, sai tuskastumaan ja ilahtumaan.
Ihan kaikkea en varmasti ymmärtänyt, luulen että tarinan alla oli vielä symboliikkaa joka ei minulle auennut. Ei se mitään, paljon sai irti näikin. Eniten jäi mietityttämään identiteetti, juurettomuus joka voi vallata mielen kun kaikki tuttu jää taakse ja uusi paikka ei vastaa odotuksia tai sinne on vaikea sopeutua. Ja se, miten omaa identiteettiään voi halutessaan ehkä muokata vain tiettyyn pisteeseen saakka.
Kissani Jugoslavia vei mukanaan karvoineen kaikkineen. Se sähisee, sihisee, kehrää ja huutaa, käpertyy syliin ja sylkee. Komea esikoinen, vahva ja vaikuttava. Nyt tässä tätä kirjoittaessani tuntuu, että kirjan voisi lukea uudelleenkin, mutta tällä kertaa ehkä siten että kirjaston laina-aika ei puskisi päälle.
Kannesta kanteen -blogissa kirja nostetaan viime vuoden parhaimmistoon, Kirsin kirjanurkassa lukukokemusta puolestaan kuvataan ristiriitaiseksi mutta positiiviseen sävyyn.
Otava, 2014. 286 s.
Kansi: Jaakko Ollikainen
Luin myös tämän vasta, harvinaista sinällään, että kotimaisesta kiinnostuin, valitettavasti minulle kirja oli pettymys ja jotenkin raakile. Hauskaa, että sinulla toimi! =D
VastaaPoistaEri tavalla nämä tuppaavat kolahtelemaan, Irene. Kiva kuitenkin että tartuit kotimaiseen, ehkä joskus jatkossakin? :)
PoistaMinullekaan ei Kissani Jugoslavia auennut. Näin, että pinnan alla on symboliikkaa enemmänkin, mutta en vain osannut tulkita sitä. Tästäkös minä pahastuin, ja se jäi sitten päällimmäiseksi muistoksi koko lukukokemuksesta. :D Pidin kirjasta kuitenkin kovin, se mainittakoon nyt vielä!
VastaaPoistaSe on kyllä häiritsevää kun sitä sitten itse takertuu johonkin "pikkuseikkaan", Tiina! Hyvä kirja kyllä oli, vähän kutkuttaisi lukea vaikka uudelleen kun ärsyttää. :D
PoistaVaikuttaa kiinnostavalta ja silmiä avaavalta kirjalta. Maahamuuttajuus ja sen aiheuttama ulkopuolisuus on kiinnostava, mutta kipeä ja koskettava teema. Minua nyt uteloittaa kovasti, että millaista on tuo kirjan symboliikka josta niin sinä kuin Tiina puhutte. Yleensä rakastan sellaisia kirjoja, joissa on paljon tulkittavaa ja pohdittavaa, mutta tietysti liian vaikea on liian vaikea.
VastaaPoistaSuosittelen, Anna! Kirjassa kissat ja käärmeet ovat enemmän kuin päältäpäin voisi luulla, etenkin ne kissat jotka eivät tunnu "oikeita" kissoja olevankaan. Kokeile!
Poista