Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Kirjabloggaajien keskuudessa virisi haaste lukea sellainen klassikko, johon ei häpeäkseen ole vielä tarttunut. Itse päätin vihdoin lukea Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian, Tuntematon kun oli jo setvitty. 1046 sivun jälkeen jykevän pokkaripainoksen kannet ovat kiinni ja pää on tyhjä.

Pohjantähden alla luotaa Koskeloiden elämää Pentinkulmassa. Alussa on tosiaan se suo, kuokka ja Jussi ja vähitellen suon keskelle nousee torppa peltoineen. Perheeseen syntyy lapsia, suku jatkuu ja toiveissa on saada lopulta maat itselle viljeltäviksi. Samaan aikaan historia kulkee tuttua tietään kohti Suomen itsenäisyyttä, sotia, politiikan kuohuntaa ja yhteiskunnan muutosta moottoriajoneuvoineen ja eduskuntineen. Koskelan väki on tapahtumissa mukana, mutta keskiössä on kuitenkin koko ajan hieman syrjässä oleva tila peltoineen.

Jos tämän tekstin kirjoittamiseen olisi ollut enemmän aikaa, olisin saattanut saada sanottua jotain järkevääkin. Heti lukemisen jälkeen mitään ei kuitenkaan tunnu syntyvän, lukukokemus on sen verran massiivinen. Vietin Koskeloiden parissa useamman kuukauden ja viimeiset kaksi viikkoa hyvinkin intensiivisesti perheen kanssa myötäeläen. Henkilökaarti on laaja, mutta keskeisiin hahmoihin kiintyy ja saattaapa muutamaa tulla vähän ikäväkin.

Hieno trilogiahan tämä on, ei sitä voi kieltää millään. Vireänä tätä toki luki helpommin, väsyneenä pieni teksti vilisi silmissä ja pitkien puheiden aikana keskittyminen herpaantui, mutta kesken ei tehnyt mieli jättää kertaakaan. Jotain komeaa ja samalla vaatimatonta tässä on. Kannatti lukea, en minä muuta osaa nyt sanoa.

Klassikkohaasteen koonti löytyy Reader, why did I marry him? -blogista.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kirjan, jota ystäväsi on suositellut sinulle sillä tämän lukemiseen on kehottanut sekä useampi ystävä että kirjabloggajakollega.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
WSOY. Osat julkaistu 1959, 1960 ja 1962. Luettu yhteispainos vuodelta 1997. 1046 s.
Kansi: Petri Holm ja Heikki Kalliomaa

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Osa Sanna Koiviston Huomaa minut -teoksesta Iin ympäristötaidepuistossa.

Elina Hirvosen Kun aika loppuu (WSOY, 2015) on varmaan yksi kevään kehutuimpia kirjoja. Olen jo kahteen kertaan kuullut Hirvosen puhuvan romaanistaan ja moneen kertaan ajatellut lukemista, tarttuminen tuntuu vaikealta kun odotukset ovat korkealla. Odotukset palkittiin, monin kerroin, ja kirja onnistui vielä yllättämäänkin vaikka luulin tietäväni mistä se kertoo.

"Moni on jo päättänyt, että toivoa ei enää ole", sanon.
"Mutta toivon ylläpitäminen silloin, kun ongelmat näyttävät mahdottomilta, on tärkeintä mitä meillä on."

Noin kaksikymmentä vuotta tulevaisuudessa nuori mies seisoo Lasipalatsin katolla ja alkaa ampua ihmisiä. Tästä lähtökohdasta aloitetaan pureutuminen Anttilan perheen elämään ja ihmiskunnan yhteen mahdolliseen tulevaisuuteen. Laura, perheen äiti, luennoi yliopistolla ilmastonmuutoksesta ja kannustaa opiskelijoita tekemään parempaa tulevaisuutta. Aava, tytär, on lääkärinä Somaliassa ja yrittää auttaa, vaikka voimattomuuden tunne iskee usein työntekijöille tarkoitetun aidatun alueen suojissa. Ja sitten on Aslak, nuori mies joka varastaa aseen ja kaipaa jotain enemmän.

Raflaavasta alusta huolimatta Hirvonen osaa yllättää. Odotin jonkinlaista sisäisen tutkiskelun ahdistusta ja jotain samanlaista sisältä jäytävää tunnetta, kuin Lionel Shriverin Poikani Kevinin kanssa. Sen sijaan sain moneen suuntaan kurkottavan, mutta moniäänisyydestään huolimatta yhtenäisen tarinan huolesta maapallon tilaa kohtaan ja siitä, miten eri tavoin ihmiset reagoivat toivottomuuteen ja ehkä jopa yksinäisyyteen.

Pitkästä aikaa huomaan kirjan lopussa silmien kostuvan. Ei varsinaisesti ehkä surusta, mutta liikutuksesta. Siitä, että joku on näin tarkkanäköisesti osannut kuvata maailmaa ja sitä mitä siitä voisi tulla, tulevaisuutta jossa Pohjoisnavalle voidaan purjehtia ja mitä se tarkoittaa. Tai oikeastaan se maailmankuva on vähän surullinen, se missä on paljon yksinäisiä ihmisiä ylikansoitetulla pallolla, joka kaiken lisäksi voi huonosti.

Minä toivon, että kenenkään ei tarvitsisi kiivetä Lasipalatsin katolle. Ja että Pohjoisnavalle ei voida purjehtia 20 vuoden päästä.

HelMet-haasteesta ruksaan kohdan tulevaisuuteen sijoittuva kirja.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY, 2015. 215 s.
kansi: Ville Tietäväinen

Lavalta: Aarresaari (Turun kesäteatteri)

Pitkä-John Silver ja Jim Hawkins. Kuva: Mikko Vihervaara

Sosiaalinen media rummutti Turun kesäteatterin Aarresaaren puolesta niin vakuuttavasti, että ostimme miehen kanssa liput sen kummempia miettimättä ja lähdimme päiväretkelle aurinkoiseen Turkuun. Epävakaa sää muuttui päivän edetessä lempeäksi auringonpaisteeksi ja sehän sopi, sillä vaikka Vartiovuoren katsomo on katettu, ovat näyttelijät lavalla enemmän tai vähemmän sään armoilla.

Juha-Pekka Mikkola on dramatisoinut Robert Louis Stevensonin teoksesta lavalle koko perheelle sopivan musiikillisen seikkailunäytelmän. Äitinsä kanssa majataloa pyörittävä nuori Jim Hawkins (Hannes Mikkelson) saa käsiinsä merirosvo Billy Bonesin matka-arkusta vanhan kartan, joka johdattaa kuulun kapteeni Flintin satumaisen aarteen luokse. Matka tulee olemaan täynnä vaaroja, mutta yhdessä luotettavan tohtori Liveseyn (Thomas Dellinger) ja pompöösin patruuna Trelawneyn (Samu Loijas) kanssa kootaan kokoon kapteeni Smolletin (Sami Saikkonen) johtama miehistö ja lähdetään kohti seikkailua. Laivakokki Pitkä-John Silverillä (Jukka Leisti) ei vain taida olla aivan kunniallisia ajatuksia ja koko miehistö vaikuttaa inasen epäilyttävältä, joten pitkä merimatka ei taida olla ainoa haaste aarteen yhyttämisessä.

Ensimmäisen puoliajan alussa olen vielä vähän epävarma. Osa vitseistä tuntuu alleviivatuilta ja turhan kesäteatterimaisilta. Kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun lavalle saavutaan montypython-vaikutteisella hevosella, annan periksi ja heittäydyn mukaan aarteenetsintään. Hauskaa on katsomossa muillakin. Pääosin huumorin slap stick -henkinen osuus tuntuu iskevän alakouluikäiseen kansaan ja erinäiset viittaukset elokuviin ja musiikkiin naurattavat aikuiskatsojia. Huumoria ei myöskään tehdä juonenkuljetuksen kustannuksella, vaan vitsit murjaistaan kaiken muun ohella.

Kohti Aarresaarta! Kuva: Mikko Vihervaara

Toisen puoliajan aikana seikkailullisuus korostuu, kun Hispaniola-laiva on saavuttanut Aarresaaren. Jännitys tiivistyy, tussarit paukkuvat ja lavalla nähdään taitavaa akrobatiaa erityisesti Hannes Mikkelsonin ja Iiro Heikkilän, joka on suunnitellut taistelukoreografiat, toimesta. Taitava akrobatia saa aina minut puolelleen, joten mastoissa vilistäminen ja vetreä kalpojen kalistelu oli erityisesti mieleeni.

Näytelmän onnistumiseksi tarvitaan tietysti myös hyvät näyttelijät ja tässä Turun kesäteatteri on mielestäni erityisen onnistunut. Mikkelson on kirkkaiden silmiensä ja valloittavan karismansa vuoksi loistava Hawkins ja omaksi ilokseni Sami Saikkonen vakuutti vakavailmeisenä kapteeni Smolletina. Samu Loijas on kerrassaan hurmaava patruuna ja on tietysti mainittava myös Jukka Leistin oivallinen Pitkä-John Silver, joka punoo juoniaan ranskaksi ja valmistaa mainioita munkkeja. Silverin merirosvokööri on myös hauska ja osaava, tästä kiitos Veera Degerholm, Jarkko Kallionpää, Antton Kainulainen, Viljami Hotanen ja jo aiemmin mainittu Heikkilä. Musiikki oli puolestaan tuotu lavalle osittain livemuusikoiden avulla, viulua soittava Petra Wahlsten on taitava ja näyttävä merirosvoprinsessa ja Valtteri Lipasti hurmaa haitarinsa kanssa.

Merirosvot ja viulisti Petra Wahlsten. Kuva: Mikko Vihervaara

Turun kesäteatteri vakuutti vauhdikkaalla meiningillään ja iloisella otteellaan ja on hyvinkin todennäköistä, että suuntaamme katsomoon myös ensi kesänä. Esitys pyörii Vartiovuorella vielä muutaman viikon, joten laittakaahan merirosvohuivit otsalle ja painelkaa Turkuun!

Esityksen laadusta kertoo myös se, että katsomossa oli sattumalta samaan aikaan sekä Pilkkuun asti -blogin Isa ja Ja kaikkea muuta -blogin Minna. Lukuisat kiitokset myös Some Superfluous Opinions -blogin Siirille ja One Night in Theatre -blogin Lauralle, joiden ansiosta esitykseen lähdimme. Käykäähän kurkkaamassa myös näiden bloggaajien tunnelmat esityksestä!

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Kesällä ehtii ja uskaltaa hamstrata hyllystä bestseller-lainoja. Tällä kertaa kynsiin joutui Jari Järvelän Tyttö ja rotta (Tammi, 2015), jossa seurataan jälleen Metron edesottamuksia graffititaiteilijoiden maailmassa.

Metro on vaihtanut maisemaa Kotkasta Berliiniin. Joukko graffititaiteilijoita, Jäärotat, punkkaa purku-uhan alla olevan kerrostalon vintillä ja iskee aika ajoin Kielletyn johdolla erilaisiin kohteisiin kaupungissa. Vintin seinää koristaa upea Banksyn maalaama muraali, jonka arvo on huikean suuri. Tapahtumat lähtevät rytinällä käyntiin, kun yksi Jäärottien iskuista päättyy täpärästi ja Metro loukkaantuu. Palatessaan takaisin majapaikkaan huomaa Metro kaiken muuttuneen pahempaan suuntaan. Lopulta joudutaan palaamaan takaisin Kotkaan välienselvittelyä varten. Romaanin synkkä tunnelma asetetaan jo sen ensimmäisessä kappaleessa:

S-Bahnin kolisevassa vaunussa matkasi kanssani neljä parasta ystävääni. Ainoaa ystävääni. Kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä meistä olisi kaksi kuollut ja kolmas makaisi asfaltilla jalka paskana. Se kolmas olisin minä.

Jos on edes mahdollista oli Tyttö ja rotta jopa vastenmielisempi kuin edeltäjänsä. Kehoja murjotaan tarinan edetessä kuin nyrkkeilysäkkejä, välillä jopa hampain ja teräasein. Väkivalta puskee läpi jatkuvasti ja lukemista ei voi kokea miellyttäväksi. Silti Metron tarina on luettava loppuun. Edellisen teoksen koston kierre on myös tuntunut vaihtuvan johonkin synkempään ja raskaampaan, paikoin mielettömään väkivaltaan ja ahneuteen.

Jotain kiehtovaa tässä kuitenkin on. Aina välillä teoksen suvantokohdissa paistaa läpi käsittämätöntä hyvyyttä ja se on se, mikä saa jatkamaan. Että jossain vaiheessa sitä olisi enemmän. Järvelä vakuuttaa minua kirjailijana edelleen, seuraavaksi aion tutustua miehen vanhempaan tuotantoon.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta
Tammi, 2015. 249 s.
Kansi: Jussi Kaakinen

Lavalta: Valheet ja viettelijät (Ryhmäteatteri)

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Kesäperinteen mukaisesti suuntasimme heinäkuun puolivälissä Suomenlinnaan katsastamaan Ryhmäteatterin uusinta tuotantoa. Tänä kesänä lavalla nähdään edellisvuosista poiketen aikuisille suunnattu klassikko, Pierre Cloderlos de Loclos's kirjeromaanista dramatisoitu Valheet ja viettelijät - Erään rakkauden muotokuva. Ennakkopöhinä näytelmästä oli omassa kuplassani jokseenkin vaisua, joten painelimme Suomenlinnaan kevein odotuksin. Ja ehkä hyvä niin, sillä näytelmä pääsi yllättämään erittäin positiivisesti.

1700-luvun Ranskassa aatelisto elää rappiollista elämää romahtamaisillaan olevan valta-asetelman huipulla. Huvituksenaan aateliset juonittelevat ja viettelevät toisiaan käyttäen mitä monimutkaisimpia kuvioita. Kaiken keskiössä ovat markiisitar de Merteuil ja kreivi de Valmont. He käyvät omaa valtataisteluaan lyöden vetoa ja kilpaillen toisiaan vastaan, kun eivät oikein muuten tunnu osaavan olla toistensa seurassa.

Minna Suuronen on upea tuimasilmäisenä markiisittarena eikä vastaparina näyttelevä Antti Virmavirta kreivin roolissa jää paljoa jälkeen. Parivaljakko punoo sellaista juonittelujen ja petosten verkkoa, että heikompaa hirvittää ja vaarana on jatkuvasti kompastua myös omiin lankoihinsa. Itselleni alkuperäisteksti ei ollut tuttu minkäänlaisena versiona, nimeltä vain, joten katsomossa sai myös jännittää suunnitelmien kudelman pyörteissä.

Merteuilin ja Valmontin juonittelujen välikappaleksi joutuvat hyveellinen madame de Tourvel (Saija Lentonen), aristokratiassaan raskas madame Rosamonde (Eeva-Maija Haukinen), käärmeenkielinen madame de Volange (Tarja Heinula) ja hänen kömpelö mutta suloinen tyttärensä Cécile (Sonja Salminen) sekä kirkasotsainen ritari Danceny (Paavo Kinnunen). Juonittelussa auttavat ansiokkaasti välillä sen jalkoihin jääden palvelijat Sofie (Laura Sorvari) ja Azolan (Juha Pulli). Lavalla nähdään myös neljä tanssijaa, taitavat Karoliina Kauhanen, Laura Sorvari, Johannes Hiltunen ja Justus Pienmunne, jotka tuovat apokalyptista otetta näytelmän teemoihin puuteriperuukeissaan ja korseteissaan.

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Vajaa kolmituntinen pukudraama ei tylsistytä ja kelikin helli sen verran että kiviseinäisessä Hyvän Omantunnon linnakkeessa ei tarvinnut palella. Näytelmän ote pitää tiukasti otteessaan ja hyvä niin, sillä ranskankieliset nimet vilisevät puheessa paikoin sellaista vauhtia että heikompaa hirvittää.

Valheet ja viettelijät onnistui mielestäni parhaiten oivallisessa roolituksessa ja komeassa puvustuksen visuaalisuudessa. Etenkin naisten puvut ovat hengästyttävän upeita, samoin hiuslaitteet. Suurosen komean kampauksen kannattelu on taitolaji jo itsessään ja on huikeaa katsoa, miten kuninkaallisesti siitä selvitään. Ainoan miinuksen annan kreivi de Valmontin housuista, sillä vaikka jotenkin renttumainen olemus hahmolle sopiikin olivat valkoiset lököfarkut mielestäni pienoinen rimanalitus. Housujen sijaan oli kuitenkin mahdollista katsella villejä silkkipaitoja ja mielikuvituksellisia takkeja.

Lopullisuudessaan Valheet ja viettelijät ei ole mikään hyvän tuulen kesäteatterinäytelmä, mutta tyylipuhdasta puheteatteria se sen sijaan on. Lavalle tuodut raikkaat tanssilliset elementit ja Apocalyptican musiikki nostavat toteutuksen pompöösistä pönötyksestä toiselle tasolle. Kolea tunnelma, intensiiviset katseet ja rappiota enteilevän loistokkaat puvut jäävät vahvasti mieleen tästä esityksestä.

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.

Olipa nimittäin jälleen kerran sellainen tempausaihe, että pakkohan se oli lähteä mukaan. Kirjastopalveluja tulee käytettyä viikottain, joskus jopa päivittäin, ja niiden olemassaolo on ollut vankan lukuharrastuksen ylläpitäjä ja innostaja. Kuvassa leijun innoissani lähikirjastoni, viehättävän Tapanilan kirjaston, edustalla.

Tapanilan kirjasto on ollut minulle kotikirjastona teini-ikäisenä asuessani samassa talossa kuin nyt. Pienellä kaupunginosakirjastollamme on lämmin sydän ja vilkas toiminta. Kirjaston tiloissa on erilaisia tilaisuuksia viikottain peli-illoista kirjailijahaastatteluihin ja lainattavat artikkelit ulottuvat kirjoista, musiikista ja elokuvista myös esimerkiksi roskapihteihin. Henkilökunta kirjastossamme on ystävällistä ja mukavaa ja näin koiranomistajana arvostan myös sitä, että myös nelijalkaiset saavat tulla kirjastoon piipahtamaan jos vain osaavat käyttäytyä. Kuvassa istuskeleva Pöly on ollut kirjaston vakiasiakas pennusta asti ja tulee kirjastoon mielellään mukaan.

Vireää kirjastoamme on myös taannoin yritetty lakkauttaa, mutta silloin asiakkaiden toiminnan ansiosta laitos sai pysyä paikallaan. Lakkautusuhat ovat kuitenkin valitettavasti myös nykypäivää, sillä hallitus suunnittelee kuntien kirjastopalvelun järjestämisen lakisääteisen velvollisuuden kumoamista. Helsingissä tilanne ei välttämättä olisi täysin katastrofaalinen, jos osa kirjastoista lakkautettaisiin (mitä en sentään toivo), mutta pienemmissä kunnissa kirjastopalvelujen saatavuus saattaisi hyvinkin vaikuttaa niin lukemiseen kuin tiedon saatavuuteenkin. Pidän siis ehdottomasti peukkua kirjastopalvelujen säilyttämisen puolesta.

Minulla oli ajatuksena käydä fiilistelykäynnillä myös muutamassa muussa rakkaassa kirjastossa, mutta se jäi tällä kertaa aikataulusäätöjen jalkoihin. Tässä kuitenkin sanalliset kiitokset näillä muille:

Tikkurilan kirjasto
Kiitos vireästä lasten- ja nuortenosastosta, jossa oli aina tavattoman ystävällistä henkilökuntaa ja viihtyisä tunnelma, koin että lukuharrastustani todella tuettiin myös kirjaston puolelta. Hevos-, mysteeri- ja fantasiakirjahyllyt tuli aikanaan koluttua läpikotaisin ja täältä olen myös saanut kirjastokorttini. Myöhemmin kirjastossa on tehty esitelmiä ja olipa yksi polttaripäiväni pisteistäkin täällä. Kiitos Tiksi!

Töölön kirjasto
Tällä hetkellä remontissa oleva Töölön kirjasto oli lähikirjastoni asuessani Töölössä. Töölöä haluaisin erityisesti kiittää mukavista lukutiloista ja siitä, että kirjasto suosittelee -hyllyn avulla löysin uudelleen ja rakastuin entistä palavammin kirjailija Jonathan Carrolliin. Kiitos Töölö!

Ison Omenan kirjasto
Lyhyen Espoo-kauteni aikana Iso Omena oli lähikirjastoni. Tässä avarassa kirjastossa tutustuin ensi kertaa varausten itsepalveluhyllyn ihmeellisyyteen, seikkailin hyllyväleissä ja kirjoitin osittain sekä kandidaatin että pro gradu -työni. Kiitos Omppu!

Näiden kirjastojen lisäksi on toki tullut vietettyä aikaa myös monissa muissa kirjastoissa, joista voisi vielä mainita esimerkiksi Rikhardinkadun (upea tunnelma), Malmin (hyvä sarjakuvahylly) ja Kirjaston Kympin (mainiot kirjoitustilat ja musiikki kaupan päälle). Eipä olisi täällä blogissakaan näin laajaa lukemistoa ilman kirjastojen toimintaa.

Siis kiitos kirjastot!

ps. Tähän postaukseen piti tulla joku järkevä kuva, mutta koska poseeraaminen ei ole vahva lajini ja koska oli maanantai-ilta päädyin noin 30 epäonnistuneen kuvan jälkeen toteamaan että "no pitäiskö vaan hypätä". Mies sanoi että hyppää vaan ja tämä oli tulos. Joskus hyppykuvakin onnistuu ekalla!

Peter Høeg: Susanin vaikutus

Helsinki Litin jälkeen päätin, että luen vihdoin ja viimein Peter Høegilta jotain. Bestseller-hylly ajoi jälleen kerran oman kirjahyllyn ohitse ja nappasin sieltä mukaan uusimman käännetyn teoksen Susanin vaikutus (Tammi, 2015).

Siten myös Svendsenin perheen hyvät vuodet ovat nyt osoittautuneet pelkäksi väliaikaiseksi sopusoinnuksi paljon laajemman kaaoksen keskellä.
Mutta me yritimme. Ja yksi ratkaisemistamme arvoituksista oli kysymys siitä miten samassa talossa voi asia neljä erakkomaista individualistia.

Huippufyysikko Susan ja hänen perheensä eivät ole aivan tavallisia ihmisiä. Susanilla on oma vaikutuksensa, jolla hän saa ihmiset avautumaan ja luottamaan itseensä, eivätkä perheenjäsenetkään ole täysin vailla samankaltaisia kykyjä. Kun koko perhe joutuu Intiassa ongelmiin, lupaa erikoinen Thorkild Hegn lakaista asiat maton alle jos Susan auttaa häntä selvittämään tietoja vuosikausia aiemmin lakkautetusta tulevaisuuskomissiosta. Vaihtoehtojen puutteessa Susan ryhtyy setvimään asiaa, mutta homma osoittautuu vaarallisemmaksi kuin alunperin oli ajateltu. Salaisuuksien paljastuessa koetukselle joutuu myös Svendsenien perheen koko dynamiikka.

Susanin vaikutus on samanaikaisesti jotenkin epämiellyttävä ja tavattoman kiehtova. Väkivalta, paikoin vaikea (fysiikan) termistö ja ahdistavuus eivät ole omiaan houkuttelemaan kirjan pariin, mutta jotain niin vetävää kerronnassa oli että kirja oli luettava päivässä. Uskottavuudeltaan teos lähestyy paikoin danbrownmaisia ulottuvuuksia niin että vähän hymisytti, taustalla oli kuitenkin tärkeitä teemoja maailmanpolitiikasta ja kulutusyhteiskunnasta. Tekisi mieli kuvailla tätä poliittiseksi jännityskirjaksi, mutta se tuntuu jotenkin väärältä.

Mielenkiintoinen ensikosketus siis tähän kuuluun tanskalaiskirjailijaan. Mistä teoksesta kannattaisi jatkaa tutustumista?

Lumiomenan Katja pohtii romaania laajemmalla Høeg-tuntemuksella, Oksan hyllyltä -blogissa teos vertautui väistämättä Lumen tajun kanssa jälkimmäisen voitoksi.

HelMet-haasteesta raksin kohdan kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

Peter Høeg: Susanin vaikutus (Effekten av Susan, 2014)
Gummerus, 2015.
Suomentanut: Katriina Huttunen
Kansi: Jussi Karjalainen

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona

Tietokirjoja lukiessani tartun mieluiten joko sellaisiin joiden aihe kiinnostaa tai sitten niihin, joita on minulle painokkaasti suositeltu. Mirkka Lappalaisen Tieto-Finlandiallakin palkittu Pohjolan Leijona: Kustaa II Adolf ja Suomi 1611-1632 (Siltala, 2014) on kerännyt palkintonsa lisäksi paljon kiitosta kirjabloggareilta, joten sota-aihetta vierastavanakin tartuin rohkeasti teokseen.

Pohjolan Leijona kertoo yhtäläisesti sekä Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin elämästä, Ruotsin valtiokoneiston kehittymisestä että Suomen roolista siinä kaikessa. Kustaa II Aadolf määritellään teoksessa sotaisaksi kuninkaaksi, joka nousi valtaan teini-ikäisenä ja oli kansansa kovasti arvossa pitämä. Kuningas kuitenkin piti tärkeänä Itämeren herruuden saavuttamista ja valta-asemansa vahvistamista, joten sotatoimissa viihtyvän kuninkaan tueksi piti samalla kehittää valtionhallinto myös ilman kuninkaan jatkuvaa läsnäoloa toimivaksi systeemiksi. Kustaa II Aadolfin lisäksi suureen osaan nousevatkin muun muassa hänen kanslerinsa Axel Oxenstierna sukulaisineen ja suojatteineen sekä lukuisa aatelin jäsen. Kyseessä ei siis ole niinkään itse Kustaa II Aadolfin elämäkerta, vaikka sitäkin käsitellään, vaan enemmänkin historiikki yhden aikakauden tapahtumista ja kuningasmyytin inspiroimista tapahtumista.

Lappalainen kirjoittaa selkeästi läpi koko teoksen. Termit selitetään samoin tein ilman alaviitteitä ja kerronta rullaa jouhevasti. Helppolukuisuus onkin varmasti ollut yksi niistä tärkeimmistä seikoista, jotka ovat antaneet tälle teokselle kiitosta ja kunniaa. Lappalainen kykenee myös kertomaan aiheestaan kiinnostavasti, jopa sen verran että loppupuolen teoksesta luin suht kevyesti puolessa päivässä eräpäivän hönkiessä niskaan.

Itselleni suurin haastavuus kirjaa lukiessa olivat sen teemoihin jaetut luvut. Toki tällainen teemoittelu esimerkiksi tiettyihin sodan vaiheisiin ja valtakunnassa aloitettuihin uudistuksiin on selkeyttävää, mutta itse huomasin välillä hukkuvani vuosilukujen viidakkoon. Kronologia kun, luonnollisesti, alkaa jossain määrin alusta jokaisen aiheen kohdalla ja välillä tipuin kärryiltä että missä se Kustaa nyt mahtoi ollakaan vai oliko vielä edes kuninkaan hommissa.

Sota-aihetta vierastavallekin Pohjolan Leijona tarjosi kiinnostavan lukuelämyksen. En lupaa muistaa teoksesta detaljeja ja briljeerata tiedoillani, mutta nyt ainakin tiedän pääpiirteissään mitä Ruotsin valtakunnan alueella Kustaa II Adolfin valtakautena tapahtui ja kuka Axel Oxenstierna oikein on.

Tarukirjan Margitin teksti rohkaisi minua tarttumaan tähän teokseen, Suketus puolestaan kirjoittaa teoksesta ammattimaisin ja kiinnostavin ottein.

Kuitataanpa tällä vielä lisäksi HelMet-haasteen kohta muistelmateos tai elämäkerta.

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632
Siltala, 2014. 321 s.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda

Aina joskus on vähän ikävä Töölön asuntoa ja ikkunasta avautunutta näkymää.

Blogistanian valitsemien parhaiden kirjojen kaiut ulottuvat vielä kesällekin, sillä luvussa oli nyt viimeinen kisan jälkimainingeissa kirjastosta varaamani teos. Eeva-Kaarina Arosen nimi oli minulle entuudestaan tuttu, mutta yhtään hänen kirjoistaa en ollut lukenut. Edda (Teos, 2014) ei varmastikaan ollut yhtään huono valinta aloittajaksi.

Kaikki oli etsittävä uudelleen, rakennettava, uudelleen rakennettava. Muuten hän ei löytäisi kartallaan perille. Muuten asioiden paino murskaisi hänet.

50-luvun lopulla Töölön kerrostalojen kivipihoilla leikkii Eetu-tyttö, joka saa voimaa saduista ja ystävyydestään mykän Aatu-tytön kanssa. Kotipihan lasten leikit saavat kuitenkin lopulta liian vakavan lopetuksen, kun kellarikäytävässä vastaan ei tulekaan pelkkää pimeyttä. Aatu muuttaa pois ja Eetu jää yksin kysymyksineen. Aikuisena Eddaksi muuntunut Eetu työskentelee kuolinkorinoissaan olevassa koulumuseossa, viettelee miehiä tanssilattialla ja on vakuuttunut siitä, että hänen täytyy selvittää mitä kotitalossa aikanaan tapahtui. Menneisyys ei kuitenkaan luovu salaisuuksistaan helpolla.

Aronen kuljettaa Eddan tarinaa samanaikaisesti lapsuudessa ja nykyisyydessä. Tapahtumat Töölössä sijoittuvat omissa mielikuvissani väärille kaduille oman asumishistoriani mukaisesti, mutta väliäkö tuolla. Aronen kuvaa Eddan kotitalon asukkaita ja etenkin niin lasten kuin aikuisten pukuja värikkäästi ja ilmeikkäästi ja tuo menneen eläväksi. Tarina on samanaikaisesti tavattoman kiehtova ja jollain tavalla luotaantyöntävä. Sekä menneessä että nykyisyydessä hyviäkin hetkiä tuntuu reunustavan jokin synkkä ja tumma pilvi. Tämän vuoksi tuntui myös vaikealta suoranaisesti pitää teoksesta, joka eittämättä on kuitenkin hieno romaani.

Kokonaisuutena Edda on vahva ja anteeksipyytelemätön teos, joka ei turhia selittele omia ratkaisujaan. Täten lukijakin saa tehdä paljon omia päätelmiään siitä, mitä todella tapahtui ja mitä Edda yrittää itselleen selvittää.

Lumiomenan Katjalle Edda oli liki täydellinen teos ja tekstin lopussa on linkkejä myös lukuisiin muihin bloggauksiin.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda
Teos, 2014. 371 s.