Osa Sanna Koiviston Huomaa minut -teoksesta Iin ympäristötaidepuistossa.
Elina Hirvosen Kun aika loppuu (WSOY, 2015) on varmaan yksi kevään kehutuimpia kirjoja. Olen jo kahteen kertaan kuullut Hirvosen puhuvan romaanistaan ja moneen kertaan ajatellut lukemista, tarttuminen tuntuu vaikealta kun odotukset ovat korkealla. Odotukset palkittiin, monin kerroin, ja kirja onnistui vielä yllättämäänkin vaikka luulin tietäväni mistä se kertoo.
"Moni on jo päättänyt, että toivoa ei enää ole", sanon.
"Mutta toivon ylläpitäminen silloin, kun ongelmat näyttävät mahdottomilta, on tärkeintä mitä meillä on."
Noin kaksikymmentä vuotta tulevaisuudessa nuori mies seisoo Lasipalatsin katolla ja alkaa ampua ihmisiä. Tästä lähtökohdasta aloitetaan pureutuminen Anttilan perheen elämään ja ihmiskunnan yhteen mahdolliseen tulevaisuuteen. Laura, perheen äiti, luennoi yliopistolla ilmastonmuutoksesta ja kannustaa opiskelijoita tekemään parempaa tulevaisuutta. Aava, tytär, on lääkärinä Somaliassa ja yrittää auttaa, vaikka voimattomuuden tunne iskee usein työntekijöille tarkoitetun aidatun alueen suojissa. Ja sitten on Aslak, nuori mies joka varastaa aseen ja kaipaa jotain enemmän.
Raflaavasta alusta huolimatta Hirvonen osaa yllättää. Odotin jonkinlaista sisäisen tutkiskelun ahdistusta ja jotain samanlaista sisältä jäytävää tunnetta, kuin Lionel Shriverin Poikani Kevinin kanssa. Sen sijaan sain moneen suuntaan kurkottavan, mutta moniäänisyydestään huolimatta yhtenäisen tarinan huolesta maapallon tilaa kohtaan ja siitä, miten eri tavoin ihmiset reagoivat toivottomuuteen ja ehkä jopa yksinäisyyteen.
Pitkästä aikaa huomaan kirjan lopussa silmien kostuvan. Ei varsinaisesti ehkä surusta, mutta liikutuksesta. Siitä, että joku on näin tarkkanäköisesti osannut kuvata maailmaa ja sitä mitä siitä voisi tulla, tulevaisuutta jossa Pohjoisnavalle voidaan purjehtia ja mitä se tarkoittaa. Tai oikeastaan se maailmankuva on vähän surullinen, se missä on paljon yksinäisiä ihmisiä ylikansoitetulla pallolla, joka kaiken lisäksi voi huonosti.
Minä toivon, että kenenkään ei tarvitsisi kiivetä Lasipalatsin katolle. Ja että Pohjoisnavalle ei voida purjehtia 20 vuoden päästä.
HelMet-haasteesta ruksaan kohdan tulevaisuuteen sijoittuva kirja.
WSOY, 2015. 215 s.
kansi: Ville Tietäväinen
Tämä on kyllä hyvä, todella hyvä itseasiassa.
VastaaPoistaSamaa mieltä, Katri.
PoistaJustiinsa kommentoin Leena Lumille, että minulle Pärttyli Rinteen Viimeinen sana oli paljon kovempi juttu kuin tämä. Itse asiassa hieman petyin Hirvosen teokseen, koska hänen edellinen romaaninsa puhutteli minua kovasti paljon.
VastaaPoistaHienoa joka tapauksessa kuulla, että sinua tämä pureskeli.
Viimeinen sana on minulla edelleen lukematta Omppu, pitäisipä kokeilla. Samoin aion lukea vihdoin sen Hirvosen aiemman.
PoistaTämä oli kyllä todella vaikuttava, osuva ja ajankohtainen. Minusta loppu oli juuri sopivalla tavalla sekä murheellinen että oudon lohdullinen.
VastaaPoistaMurheellisuus ja lohdullisuus on hyvä kombinaatio, jos se on tehty oikein. Kiitos kommentista Zephyr!
PoistaKyllä, tämä oli hyvä. Ja pidin siitä, ettei tämä tosiaan ollut ahdistava, vaikka vakavaa asiaa käsittelikin. Osoittaa sen, ettei tarvitse aina shokeeraata tai järkyttää koskettaakseen tai herättääkseen ajatuksia.
VastaaPoistaJuuri näin Amma! Shokeeraaminen shokeeraamisen vuoksi alkaa turruttaa.
PoistaOli pakko tulla hihkaisemaan, että olipa hauska törmätä tuttuun paikallistaiteeseen postauksessasi :)
VastaaPoistaHirvosen kirja kuulostaa kovin vaikuttavalta. En ole vielä tehnyt lopullista lukupäätöstä, mutta tämä saattaa hyvinkin päätyä luettavakseni jossain vaiheessa.
Kiitos hihkaisusta Villis! Oli kyllä komia taidepuisto, harmi ettei ollut aikaa olla siellä pidempään.
PoistaHirvosen kirja on komea, suosittelen kokeilemaan.