Minna Lindgren: Leif Segerstam Nyt!

Teos pääsi poseeraamaan meidän rakkaan harmonimme päälle.

Elämäkertahaasteen kesäiseen minihaasteeseen piti keksiä jostain elämäkerta, joka kertoisi suomalaisesta elossa olevasta miestaiteilijasta. Pallottelin siinä eri vaihtoehtoja ja jostain muistin syövereistä nousi jonkinlainen havainto Minna Lindgrenin Leif Segerstam Nyt! -teoksesta (Teos, 2005). Segerstam ja vapaapulsatiivisuus olivat tuttuja lähinnä ohimenevin maininnoin, mutta ennakkoluulottomasti tartuin kohtuulliseen massiiviseen kirjajärkäleeseen.

Vuodesta 1944, siis Segerstamin syntymävuodesta, ponnistava teos luotaa runsaasti ja suurella sydämellä musikaalisen pojan kasvua suureksi Maestroksi, ihailluksi kapellimestariksi, vapaapulsatiivisuuden kehittäjäksi ja elämän iloista nauttivaksi mieheksi. Konsertit, ulkomaan pestit, sävellykset ja elämäntapahtumat seuraavat toisiaan hengästyttävällä nopeudella, mutta kirja ei sorru turhaan luettelointiin vaan elää ja hengittää ja on tavattoman kiinnostava. Lindgren antaa Segerstamista kuvan kiinnostavana taiteilijana ja antaa kohteelleen kunniaa siellä minne se eittämättä tuntuu kuuluvan, muttei sorru turhaan idolisointiin. Perhe-elämä ja naiset saavat kirjassa myös omat lukunsa ja niistä jää sellainen kuva, että vilpittömyyteen on pyritty mutta kaikkea ei tarvitse kertoa tai sillä retostella. Aina ei ole ollut niin idyllistä, mutta harvoinpa se onkaan niin.

Segerstamin oma ääni kuuluu läpi kirjan erilaisina kommentteina, jotka toisinaan liittyvät asiaan tai lähtevät iloisesti tangentille jonnekin aivan muuhun suuntaan. Mielenkiinto pysyy yllä, kun ei koskaan tiedä minne tarina kuljettaa ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Välillä lennetään pienkoneella, toisaalla ajetaan taksilla lempiravintoloihin ja sitten taas saunotaan ja syödään hyvin. Kerrontaa piristävät ja värittävät myös lukuisten työtovereiden ja orkesterisoittajien kommentit ja tarinat. Melkoinen mies tuo Leif.

Segerstamilaisen numerologian mukaisesti tämä päivä, 31.8., ei tosin taida olla kovin hyvä. 3+1 kun on 4 ja 4+4 on 8 eli ikäviä nelosia on joukoittain, mutta päätän muuttaa sen nyt muotoon 22222222 joten onnea tuovia kakkosia on nelosia enemmän ja kaikki hyvin.

Huh. Äitini varmaan sanoisi että mieletön kirja ja mieletön on myös Segerstamin elämä (nykyään vielä varmaan entistä mielettömämpi), kannatti lukea ja seilailla segerstamilaisessa mielenmaisemassa. Suosittelen, vaikkei kapellimestaruus tai vapaapulsatiivisuus tai tonaalisuus lähtökohtaisesti soittelisikaan sielun säveliä.

Niin ja minihaaste suoritettu, huh, vähän vaan meni tiukille.

Minna Lindgren: Leif Segerstam Nyt!
Teos, 2005. 476 s.
Kannen kuva: Maarit Kytöharju (suunnittelijan nimi kirjastotarran alla)

Jung Chang: Kiinan viimeinen keisarinna

Jung Changin Kiinan viimeinen keisarinna (Otava, 2013) kiinnitti alunperin huomioni pokkarikaupan elämäkertahyllyllä ja päädyin sitämyöten hankkimaan kirjan kirjastosta. Aikamoinen järkäle sieltä sitten tulikin, pokkarina sutjakka kirja osoittautui suomenkielisenä käännöksenä melkoiseksi tiiliskiveksi, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Keisarinna Cixi, joka hallitsi Kiinaa vuosina 1835-1908, ei ollut minulle ennestään tuttu historian henkilö. Kuudentoista ikäisenä Cixi päätyi keisarin jalkavaimoksi ja sattui synnyttämään pojan valtakunnan perijäksi. Keisarin kuollessa poika nousi valtaan, mutta taitavilla poliittisilla manöövereillä Cixi teki käytännössä itsestään Kiinan hallitsijan ja tasapainotteli tässä asemassa neljä vuosikymmentä. Valtakauden aikana Kiinaa koettelivat muun muassa boksarikapina ja useat sodat, joiden lisäksi suureen valtioon kohdistui valtavia muutospaineita kohti modernisoitumista. Historiassa Cixistä on ilmeisesti luotu kuva julmana hallitsijana ja tällä teoksellaan Jung Chang pyrkii osittain oikaisemaan tätä näkemystä.

Eittämättä Cixin tarina on kertomisen arvoinen. Arvonnousu jalkavaimosta hallitsijaksi on melkoinen ja sellaisena vaatinut sekä oveluutta että rankkoja ratkaisuja. Suuret päätökset eivät hallintokaudella olleet myöskään aina aivan onnistuneita ja harvassa taitavatkin olla ne hallitsijat, joilla ei näin olisi. Aivan putipuhtoista kuvaa Chang ei kuitenkaan saa Cixistä luotua, sillä hallitsijan roolissa hän antoi useita kuolemantuomioita ja syyllistyi salamurhiin, tosin kuulemma vähäisempiin määriin kuin väitetään. 1800-luvun Kiina on toisaalta jo itsessään hyvin kiinnostava, sillä valtakunta eli murroksen aikaa tapakulttuurin muuttuessa ja länsimaiden vaikutuksen lisääntyessä. Tapoja ja yhteiskuntaa Chang kuvaakin paikoin hyvin kiinnostavasti ja elävästi ja tällöin teksti rullaa eteenpäin miellyttävästi.

Lukumukavuudesta ehkä tinkien olisin silti kaivannut teokseen selkeämpää viittausjärjestelmää. Useassa otteessa lainataan milloin kenenkin sanomisia tai kirjoittamia, mutta lähteet ovat kirjan lopussa könttänä luvuittain ja lukemisen aikana ei tullut mieleen selata kirjaa jatkuvasti. Jäi siis välillä vähän hämäräksi, mistä esimerkiksi juuri ihmisten suuhun laitetut lainaukset olivat peräisin (ts. olivatko ne esimerkiksi [jonkun toisen kirjoittamia] päiväkirjamerkintöjä). Toki lukuisat viittaukset olisivat saattaneet tehdä tekstistä raskaamman lukea, mutta lainauksiin olisi ollut mukava saada edes sellainen "yläindeksinumerointi" sillä nyt täytyy oikeasti nähdä vaivaa tekstikatkelmien alkuperien selvittämiseksi.

Kaiken kaikkiaan Kiinan viimeinen keisarinna jätti jälkeensä hieman ristiriitaisen tunnelman. Kirjan kronologia ei aina toimi saumattomasti, kun peräkkäisissä luvuissa käsitellyt asiat limittyvät ja itselläni ainakin henkilöt ja tapahtumien järjestys tuppasivat tässä viidakossa menemään sekaisin. Myös Changin selkeän puolusteleva suhtautuminen kohteeseensa oli paikoin hieman häiritsevää ja sai epäilemään teosta, vaikka minulla ei mitään ennakko-odotuksia ollutkaan. Tästä huolimatta Kiinan historiaa käsittelevät osuudet olivat kiinnostavia, samoin palatsin elämän kuvaus, joten täysin hukkareissu ei tämäkään teos ollut.

Norkku nautti kirjan historiallisesta kuvauksesta, Kirjavinkkien Maarit puolestaan tiivistää tekstissään oivasti Cixin elämänvaiheet.

Elämäkertahaasteen toiseen minihaasteeseen tämä on kirjoista ensimmäinen täyttäen kriteerit kuollut ulkomaalainen poliitikkonainen. Saa nähdä ehdinkö lukea vielä tätä haastetta varten hankkimani toisen kirjan, toki olisi voinut aloittaa aiemminkin mutta cést la vie!

Jung Chang: Kiinan viimeinen keisarinna (Empress Dowager Cixi: The Concubine Who Launched Modern China, 2013)
Otava, 2013. 528 s.
Suomentanut: Jaana Iso-Markku

Kulttuurin syystärpit - kauheesti kaikkea ihanaa!

Tiukka syyni kulttuurisyksyyn.

Kulttuurin syyskausi on alkamassa täyttä häkää ja ohjelmistossa on paljon sellaista, jota haluaisin mennä katsomaan. Tässä alla omat tärppini syyskaudelle 2015, toivottavasti ehtisin katsoa edes osan.

Alastomat Kundit Lavalla / Bromance Productions Oy + Musiikkiteatteriensemble
Syksyn musta hevonen, tällä esityksellä voi mennä joko kovaa ja korkealta tai sitten lässähtää. Liputan ensimmäisen puolesta. Lavalla seitsemän alastonta kundia, ohjaajana Jermo Grundström ja koreografina Jyri Numminen (joiden töistä olen tykännyt). Gloriassa lokakuussa, kyllä menen.

Breaking the Waves / Turun Kaupunginteatteri & Espoon Kaupunginteatteri
Minulla on viha-rakkaus-suhde Lars von Trieriin, mutta luotan Turun ja Espoon teattereiden yhteisvoimaan. Ja pitäähän sitä nyt jotain kunnon draamaakin käydä katsomassa.

Cthulhun kutsu / Tikkurilan teatteri
Lovecraft-tuntemukseni on edelleen mitätön, mutta edellinen Tikkurilan teatterin adaptaatio Charles Dexter Wardin tapaus oli huikean kiinnostava. Intiimi tila, kosmista kauhua. Hui. Niin ja tekijänä asialleen omistautuneita ihmisiä.

Desirée / Tampereen Työväen Teatteri
Syksyn musikaalit tuntuvat päällisin puolin lähes kaikki kiinnostavilta, samalla huikeaa ja vähän ärsyttävää kun kaikkialle pitäisi ehtiä. No, joka tapauksessa TTT:n Desirée vaikuttaa raikkaalta ja kiinnostusta olisi tutustua tämän teatteritalon toimintaan enemmänkin.

Eduskunta III / Ryhmäteatteri
Eduskunta II oli sen verran päräyttävä kokemus, että eihän tätä kolmososaakaan voi jättää väliin. Taktikoimme myös niin, että liput on hankittu perjantaille joten viikonlopun yli voi sitten sulatella infoähkyä omassa rauhassaan. Odotan hyviä karikatyyrejä, isoa määrä informaatiota ja ehkä vähän ahdistavaakin valaistumista nyky-Suomesta.

Jekyll & Hyde / Jyväskylän kaupunginteatteri
Turussa koettu Jekyll ja Hyde oli tavattoman oivallinen, nyt kiinnostaa nähdä miten Jyväskylä vastaa haasteeseen. Ainakin steampunk-henkinen puvustus viehättää silmää. Samalla tulee korkattua Jyväskylän teatteriympäristö.

Jälkeenjäävät / Q-teatteri
Esitys elämän ja kuoleman hankaluudesta. Jos tämä on yhtään niin sekopäinen ja mainio kuin Häiriötekijä pari vuotta takaperin tulee siippa olemaan tästä intopiukeana ja minä ainakin lähes yhtä fiiliksissä katsomossa. Voiko tällä tekijätiimillä edes mennä pieleen? Toivon, että ei.

Kolme muskettisoturia / Lahden kaupunginteatteri
Sydämessäni on aina paikka muskettisotureille. Olen valmis tekemään siihen tilaa Lahden miekkamiehille. Ei mulla muuta tähän.

Kummitusjuna / HKT
Lokakuussa ensi-iltansa saava Kummitusjuna kiinnostaa ihan hurjasti. Lavalla nähdään HKT:n lauluryhmä Ochtetti ja ohjauksesta vastaa Lauri Maijala, joka osaa loihtia lavalle melkoisen kreisejä juttuja. Ja sitten tämä on tosiaan musikaali. HKT, yllätä minut.

Lokki / RedNoseClub
RedNoseClubin vierailu Espoon kaupunginteatterissa olisi ihana nähdä. Lokki oli yksi viime kevään huikemmista kokemuksista Teater Ozonissa, klovneriaversio voisi olla hyvä jatkumo ruotsinkieliselle esitykselle.

Mad House Helsinki - 2. kausi
Ihana ja erikoinen Mad House palaa tänä syksynä Suvilahteen kolmen kuukauden mittaisena. Aion jälleen kerran hankkia kausilipun, haastaa itseäni esitystaiteen parissa ja ihmettyä. Katsomis/kokemislistalla ovat ainakin The Game: Could you pass me the screwdriver, please! (jonne vapaa pääsy!), Chekhov Machine and Three Sisters ja Espanjalaisessa suihkussa. Siis ainakin.

Onnellisuuden tasavalta / Kansallisteatteri
Kuulin keväällä katkelman näytelmästä Hannu-Pekka Björkmanin lukemana ja kiinnostuin kovasti. Luvassa tuntuisi olevan mustaa huumoria, pistävää ironiaa ja liuta suosikkinäyttelijöitäni Kansallisteatterin riveistä. Kansallisessa toivoisin ehtiväni käydä katsomassa myös esitykset Olipa kerran minä ja SLAVA! Kunnia.

Sugar - Piukat paikat / Tampereen teatteri
Musikaalikomediassa on riskinsä, ainakin jos kyseessä on tällainen nirso katsoja, mutta Tampereen Sugarissa on jotain joka viehättää. Olen myös keväästä asti seurannut Helena Rängmanin ylläpitämää @sugar_of_tampere -instagram-tiliä ja jotenkin tuntuu että tämä pitäisi nähdä. Ehkä pitäisi suosiolla tehdä viikonloppumatka Tampereelle.

Mitä sinä haluaisit mennä katsomaan tänä syksynä?

Lavalta: Fields of Glory - Kunnian kentät (Zodiak)

Kuva: Katri Naukkarinen / Zodiak

Ehtiäkseen urheiluteemaiseen esitykseen sopii hyvin pinkoa 400 metrin pikamatkan bussipysäkiltä. Kellotaulua uhmaten ehdimme paikalle ajoissa ja Eläintarhan kentän puurakenteisessa katsomossa ehti tasata hengitystä, ennen kuin Jarkko Partasen Fields of Glory - Kunnian kentät sai ensiesityksensä.

Hämärtyvässä illassa kentälle juoksee yksi mies ja alkaa kiertää rataa. Juoksua on hypnoottista ja itse asiassa meditatiivista katsella. Vähitellen paikalle saapuu lisää miehiä urheilemaan, toisiaan kannustamaan. Kuula lentää, samoin kiekko ja useampi seiväs. Yleisö taputtaa ja heiluttaa viirejä. Lajien esittelyssä nähdään myös pikajuoksu, korkeus-, pituus- ja seiväshyppy. Oma suosikkini on ehdottomasti lumoava kolmiloikka. Kannustusjoukotkin saapuvat nurmelle. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua, vaikka suoritukset ovakin sellaisia että niillä ei taidettaisi virallisissa kisoissa pärjätä. Se ei kuitenkaan haittaa, yleisö kannustaa ja seuralaiseni Heidin sanoja lainaten harvoin sitä on näin paljon esityksessä esiintyjän puolella.

Lopussa on tanssillisempaa tai ainakin enemmän koreografioitua ilmaisua. Viitisenkymmentä miestä liikkuu kentällä komeasti pastellisävyisissä urheiluvaatteissaan. Jostain syystä se ei tunnu erityisen huvittavalta, vaan tuntuu kuuluvan asiaan. Nurmikentällä nähdyt ryhmäkohtaukset paljaine miessäärineen ovat yllättävän hypnoottisia ja paikoin jopa hauskoja, viilenevässä illassa tosin ehkä hitusen pitkiä. Vapaassa tanssikohtauksessa minua ilahduttivat erityisesti nurmikentän oikean alakulman turkoosipaitaiset miehet, pitäkää tämä ilo ja fiilis, kiitos.

Kuva: Katri Naukkarinen / Zodiak

Fields of Gloryn vahvuus on ehdottomasti sen esiintyjissä. Miehiä on haettu teokseen keväällä järjestetyllä Liikkuva mies -aiheisella kurssilla sekä erillisellä avoimella haulla. Tämä on tuottanut esitykseen erinäköisiä, siluetiltaan varioivia (tosin hämmentävän samanpituisia), iältään monenlaisia ja sukupuoltaan monin tavoin kantavia miehiä. Yhteispeli toimii, tunnelma on tavattoman inhimillinen ja samalla hyvin miehinen. Loistavaa heittäytymistä, kiitos te miehet.

Esitys menee ehdottomasti siihen kategoriaan kulttuuria, jonka näkemisestä olen iloinen, tästä jäi hyvä mieli. Iso kiitos Heidille, joka kutsui minut esitykseen mukaan (ja pahoittelut hyperaktiivisen 5-vuotiaan simuloinnista ennen esitystä). Tällä avajaisseremonialla kelpasi ehdottomasti aloittaa kulttuurin syyskausi.

Esityksen ehtii nähdä osana Juhlaviikkojen ohjelmaa vielä tänään torstaina ja huomenna perjantaina klo 21.00.

Esa Mäkinen: Totuuskuutio

Pöly ei taitaisi olla kovin hyvä täsmäyttäjä kun tällä tavalla nukahtelee koneen ääreen.

Vaihteeksi oli sattunut sillä tavalla, että lukulistalla on ollut todella vähän scifiä tai dystooppista kirjallisuutta. Tähän saumaan Esa Mäkisen Totuuskuutio (Otava, 2015) nasahti siis oikein kivasti ja toi vähän irtiottoa reaali- tai nykymaailmaan sijoittuvien kirjojen seassa.

Tero Lilja työskentelee suuren viestintäyritys Celsiuksen riveissä täsmäyttäjän hommissa. Normaalin toimintansa ohella Celsius myy riittävästi maksaville asiakkaille mahdollisuuksia muunnella ja poistaa internetissä liikkuvaa tietoa asianosaisen hyväksi, mutta tämä piirre ei tietenkään ole tavallisten pulliaisten tiedossa. Normaali kaduntallaaja on tiukasti Celsiuksen verkossa, sillä mainostaulut näyttävät käyttäjälle räätälöityjä mainoksia, ostokset kartuttavat Celsius-pisteitä ja valvoopa yritys ihmisten toimintaa muutenkin. Kirjan koko yhteiskunta on teknologian kyllästämä ja vähäiset luonnonalueet on aidattu kalliiksi lomakohteiksi, kallisarvoisia hiilipisteitä käyttävät ulkomaanmatkoihin vain rikkaat.

Kun Teron perhe-elämässä tapahtuu traagisia, joutuu hän miettimäämn uudelleen omaa vastuutaan ja yrityksensä toimintaa. Mitä kaikkea on oikeutettua unohtaa ja kuka päättää mitä netissä saa julkaista? Turvallinen elämä keskituloisena toimistotyöläisenä muuttuu pian joksikin aivan muuksi. Samalla Terolle valkenee uusia totuuksia yhteiskunnasta ja sen toiminnasta.

Monessa kohtaa Totuuskuutio tuo mieleen Orwellin Vuonna 1984 -teoksen Totuusministeriöineen ja tiedonhallintatapoineen ja tämä selvästi tiedostetaan, sillä Mäkinen lainaa teosta kirjan ensimmäisellä sivulla. Lukiessa tunnelma oli myös paikoin sama, kun tunsin epätoivoa henkilöhahmojen edesottamuksia seuratessani. Valtakoneiston langat ulottuvat yllättävän laajalle ja luotettavat suhteet ovat harvassa.

Totuuskuution jälkeen olo on vähän ahdistunut ja hämmentynyt. Sen kuvaama yhteiskunta ei ole mitenkään erityisen apokalyptinen, mutta ajatus näin tarkasta valvonnasta ja manipuloinnista ei ole innostava. Toki valvontaa tapahtuu nytkin ja varmasti laajemmin kuin itse sitä edes tietää, mutta silti Totuuskuution esittelemä saa palan kurkkuun.

Tarinallisesti teos ei ole yhtään hassumpi ja yhteiskunnan kuvaus on kiinnostavaa. Kerrontaa kuljetetaan lähinnä Teron näkökulman kautta, mutta lisämausteena sivuille on lisätty katkelmia uutisista ja sähköpostiviesteistä. Kirjan loppu veti tosin vähän mattoa jalkain alta ja nyt en oikein tiedä mitä siitä sitten pitäisi ajatella. Tuntuu, että en ole aivan varma mitä hommalla haettiin tai sitten tiedän ja en ole varma mitä mieltä olisin. Kiinnostava kotimainen scifi-teos joka tapauksessa.

Suketus pohtii omassa tekstissään osuvasti nykyistä verkkoyhteiskuntaa, Arja kuvailee tätä muun muassa hätkähdyttäväksi, mutta rauhalliseksi dystopiaksi.

Esa Mäkinen: Totuuskuutio
Otava, 2015. 239 s.
Kansi: Maria Arnell / Päivi Puustinen

Anna Hallava: Sammakkoprinsessa

Flunssaisena sitä kaipaa itselleen kaikenlaista piristävää ja niinpä kirjastosta tarttui silloin mukaan tämä Anna Hallavan Sammakkoprinsessa (WSOY, 2014) ihan vain siksi että se oli pinkki ja vaikutti tavattoman hattaraiselta. Ja sitä se kuulkaas olikin.

Ofelian neljätoistavuotispäivä ei mene aivan suunnitelmien mukaan, sillä toivotun uuden kännykän lisäksi hän saa tietää olevansa keiju. Toki keijut osaavat taikoa ja Ofelia on kaiken lisäksi todennäköinen kruununperijä, mutta miinuspuolina tulevat suuriksi kasvaneet keijukorvat, kaikki uudet opeteltavat keijuvaltiolliset asiat ja tietysti se pahin eli Ofelian keijulahja. Ofelia ei nimittäin voi suudella ketään muuta kuin sitä oikeaa, kaikki muut muuttuvat auttamatta sammakoiksi. Ja tämähän on tietysti suurensuuri katastrofi, sillä ensisuudelma on vielä vaihtamatta ja ihanan Jetron huulet aivan selvästi kutsuvat Ofeliaa luokseen.

Lukiessani huomasin, että kirja olisi todennäköisesti avautunut meikäläiselle paljon iskevämpänä, jos olisin lukenut tätä samoihin aikoihin kuin taannoin Louise Rennisonin höpöisiä Georgian Nicolsonin salaiset elämät -kirjoja. Nyt huomasin olevani vähän huolissani siitä että Ofelia valitti jatkuvasti jenkkakahvoistaan ja että hän oli jatkuvasti vähän välinpitämätön ystäväänsä Esteriä kohtaan ja... Mutta toisaalta jos olisin edelleen noin yhdentoista ikäinen eli kirjan ajateltua kohderyhmää olisin varmaan ollut tästä fiiliksissä ja hihitellyt ja voivotellut Ofelian mukana.

Loppupeleissä joka tapauksessa söpöisen höttöinen ja leppoisa luettava. Kovasti tässä kyllä pohjustettiin sitä kakkososaa ja nyt mietityttää että pitääkös sekin sitten lukea että arvasinko oikein, mutta sitähän tässä ehtii miettiä kun ilmestymisvuosi on 2016. Ehkä luen jos vaikka sattuisi se flunssa sopivasti hupsuttelua varten!

Katja jätti kirjan hyllyyn tyttärensä löydettäväksi, Krista puolestaan ihastui kirjaan kovasti.

Olkoon tämä HelMet-haasteessa kirja, jossa on taikuutta.

Anna Hallava: Sammakkoprinsessa
WSOY, 2015. 270 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Emily St. John Mandel: Station Eleven

Olin viime viikolla Rautatieaseman Pocketshopissa ostamassa kirjoja aivan muuhun tarkoitukseen kuin itselleni. Kirjahimo kuitenkin voitti, ja pyysin henkilökuntaa suosittelemaan minulle jotakin englanninkielistä teosta. Vastaukseksi annettiin Emily St. John Mandelin teos Station Eleven (2014). Enpä arvannut, että suositus voisi mennä niin nappiin.

Maailma on romahtanut parikymmentä vuotta sitten katastrofaalisesti levinneen viruksen myötä. Yhteiskunnan toiminnot ovat keskeytyneet aikoja sitten, öljyä ei ole eikä sähköverkko toimi. Pohjois-Amerikan alueella ihmiset vaeltavat paikasta toiseen, kuten Kirsten ja kiertävä näyttelijäseurue Travelling Symphony, tai asettuvat aloilleen kaupunkien raunioihin yrittäen pärjätä parhaansa mukaan. Kaikki kuitenkin alkaa ennen viruksen saapumista Torontossa, jossa kuuluisa näyttelijä Arthur Leander kuolee traagisesti lavalle esittäessään Shakespearen Kuningas Learia.

Dystooppisesta luonteestaan huolimatta Station Eleven on tavattoman kaunis kirja. St. John Mandelin kirjoitustyylissä on jotain, joka muistuttaa minua suosikistani Jonathan Carrollista. Siinä on jotain hyvin ihon alle menevää, koskettavaa, mutta toisaalta myös yksinkertaisuutta joka pitää teoksen läsnäolevana ja jalat maassa. Rakastin teoksen maailmaa, pienistä palasista vähitellen rakentuvaa kokonaisjuonta, Dr. Eleven -sarjakuvaa (jonka haluaisin lukea, jos se vain olisi mahdollista), Shakespearea, hiekkapölyä, paparazzeja, tyhjyyttä ja ihmisten välistä ystävyyttä.

Jos ei muuta, niin tämä teos muuttaa samantien siihen rakkaiden kirjojen hyllyyn. Pokkari on jo nyt reunoiltaan rispaantunut, kun sitä piti kuljettaa milloin missäkin kassissa, mutta se on sitä myötä sitäkin rakkaampi.

Emily St. John Mandel: Station Eleven
Picador, 2014. 339 s.
Kansi: Nathan Burton

Lavalta: Risto Räppääjä ja pakastaja-Elvi (Tikkurilan teatteri)

Risto ja Elvi. Kuva: Leena Tiuri

Kesäteatterin aika ei ole vielä ohi, vaikka elokuu koitti jo. Siksipä suuntasimme yllättävän nättinä valjenneena sunnuntaina kohti kotiseututalo Påkaksen pihaa ja siellä esitettävää Tikkurilan teatterin esitystä Risto Räppääjä ja pakastaja-Elvi. Viime vuosina Risto Räppääjä kavereineen on tullut tutuksi lähinnä kälyn lasten kanssa katsotuista elokuvista, kirjat ovat tuttuja puolestaan sarjan alkuajoilta. Jo varsin kunnioitettavasta iästään huolimatta Risto Räppääjän suosio tuntuu vain kasvavan ja sen näki myös Påkaksessa, katsomo kun oli ääriään myöten täynnä lapsiperheitä.

Pakastaja-Elvissä Riston tädin Rauhan nilkka nyrjähtää ja apuun soitetaan ruoanlaittotaitoinen Elvi-serkku. Elvi laittaakin heti järjestyksenkaipuussaan tuulemaan: kyytiä saavat niin täit kuin Riston rummutkin. Jotain outoa Elvissä myös on, sillä hän soittelee epäilyttäviä puheluita ja kaiken lisäksi hän vielä iskee silmänsä Rauhan ihastukseen, naapurissa asustavaan herra Lindbergiin. Tätä eivät Risto ja Nelli aio sietää, joten he ryhtyvät Alpo-kissan kanssa selvittämään mikä Elvi oikein on naisiaan.

Tikkurilan teatteri on luonut Påkaksen ulkolavalle vauhdikkaan ja värikkään musiikillisen esityksen. Hengähdystaukoja ei juuri ole, mutta homma ei mene kuitenkaan koheltamiseksi sillä näyttelijät ovat hyvin tilanteen tasalla. Esityksessä on luonnollisesti paljon huumoria ja etenkin lapsiyleisö oli katsomossa innoissaan Räppääjien huushollin tapahtumista. Meitä nauratti miehen kanssa myös kovasti muutama Monty Python -viittaus.

Risto, Alpo ja Nelli. Kuva: Leena Tiuri

Valo Sauri ja Anna Norros ovat tavattoman mainioita rooleissaan Ristona ja Nellinä, kolmantena pyöränä eli Alpo-kissana heiluu oivallisesti Sonja Kettunen. Tämän trion selkeä esiintyminen ja rooliin heittäytyminen ilahdutti esityksessä ehkä eniten. Hilkka Karvinen on puolestaan täpäkkä Elvi ja Susanna Schroderus ja Mikko Rokka ovat sympaattisia Rauhana ja herra Lindberginä. Miika Elmgren ja Iida Peltola hoitavat ansiokkaasti kaikki sivuroolit silakoista täikaartilaisiin.

Parituntinen esitys kantaa itsensä mainiosti ja katsomossa viihtyy hyvin. Ainoa miinus oli oikeastaan se, että tuulen puuskien sattuessa yleisöstä pois päin puhutut repliikit hieman katosivat, mutta tämäkin ongelma oli vain hetkittäinen eikä oiekastaan häirinnyt. Esitys on hauska, tarina toimii ja tuntuu siltä, että Risto Räppääjä -teosten mainio tunnelma on saatu tuotua lavalle onnistuneesti. Laadukasta lastenteatteria, joka oli selvästi myös kohderyhmän mieleen.

Suosittelemme muuten lämpimästi myös lippujen hankkimista etukäteen. Silloin varmistaa paikkansa esityksessä ja välttää jonotuksen, jo hankitut liput kun voi käydä kuittaamassa buffetin jonossa.