Lavalta: Billy Elliot (HKT)

Kuva: Mirka Kleemola

Helsingin kaupunginteatterin syyskauden musikaaliproduktio Billy Elliot on ehtinyt ihastuttaa yleisöä Peacockin lavalla nyt noin kuukauden päivät. Samannimisestä elokuvasta, joka on yksi omia suosikkejani, tehty musikaali on ollut Lontoossa jo jos jonkinmoinen hitti ja kiinnostuksella odotimme, mitä koti-Suomessa on saatu esityksen tiimoilta aikaan.

Margaret Thatcherin valtakauden Englannissa työväestö lakkoilee ja näin tehdään myös pienessä kaivoskylässä. 12-vuotias Billy Elliot asuu yhdessä kaivoksessa työskentelevien isänsä ja isoveljensä sekä Alzheimeria sairastavan isoäitinsä kanssa ja yrittää äidittömänä selvitä uhmaa huokuvassa yhteisössä. Eräänä iltana Billy päätyy vahingossa balettitunnille ja vaihtaa lopulta nyrkkeilyn tanssiin. Tyttömäisenä pidettyä harrastusta ei katsota kaivoskylässä hyvällä, etenkin kun raha on tiukalla ja tunnelma muutenkin kireä, mutta opettajansa avulla Billy alkaa tavoitella unelmaansa.

Billyn ja myös muiden nuorten näyttelijöiden roolit ovat haastavia ja fyysisiä, joten ymmärrettävistä syistä näissä rooleissa on käytössä kolmoismiehitys. Meidän esitysiltanamme Billyn roolin veti Amos Brotherus ja hänen sähäkkää ystäväänsä Michaelia esitti Luca Elshout. Balettitunneilla kättä väännettiin Debbien eli Nicole Karlssonin kanssa. Myös osassa ns. aikuisrooleja oli tuplamiehitys. Jonna Järnefelt oli vakuuttava Billyn tiukkailmeisenä balettiopettajana, Petrus Kähkösellä ja Risto Kaskilahdella oli oiva dynamiikka isänä ja poikana. Erityismaininnan kauniista laulusta saa Billyn äitiä esittänyt Emilia Nyman. Enkä voi unohtaa upeaa Antti Keinästä, aikuista Billyä, ja taianomaista balettikohtausta. Se oli ehkä kauneimpia kohtauksia koko esityksessä.

Peacockin vanhahtavaan ympäristöön on luotu komea, helposti muuntuva ja hyvin esitykseen sopiva lavastus tiilimuureineen ja kuviotapeteilla koristettuine seinäelementteineen. Liikkuvat elementit, etenkin balettitangot, on myös otettu mukavasti mukaan esitykseen. Esimerkiksi Solidaarisuus-kappaleessa, joka soi edelleen päässä, oli tavattoman hieno koreografia. Kiitosta annan myös puvustukselle, ihanan kasaria mutta ei liian humoristisella otteella.

Suosikkikohtauksiani esityksessä olivat balettitunnit upeine balettityttöineen, jo mainitut Keinäsen tanssi ja Solidaarisuus ja mainittava on myös Michaelin Itseilmaisua-kappale. Luca Elshout otti lavan komeasti haltuunsa ja tässä kappaleessa päästiin myös hienosti esittelemään nuorten tanssitaitoja. Tykkäsin! Mies halusi kiitellä myös kappaleita, joissa lakkolaiset esiintyivät, niissä oli kunnon työläismeininkiä. Täytyy myös todeta, että tarinassa tuotiin hyvin esille myös kaivosmiesten tarina, turhautuminen ja masennus.

Antti Keinänen. Kuva: Mirka Kleemola

Miinuspisteitä annan produktiolle muutamasta mielestäni turhasta ja jopa mauttomasta alatyylivitsistä ja ajoittaisesta epätasaisuudesta etenkin ensimmäisellä puoliajalla. Muutama juonikuvio myös tuntui jäävän kesken, mutta tämä saattaa olla vikana jo käsikirjoituksessa, en osaa sanoa kun en ole alkuperäistä musikaalia nähnyt. Kokonaisuutta ajatellen nämä ovat kuitenkin lähinnä kosmeettisia haittoja, sillä lavalla nähdään kuitenkin paljon hyvää. Lehdistöä ensi-illan aikaan puhuttaneesta kiroilusta en meinannut sanoa mitään, mutta sanonpa silti että eipä se häirinnyt. Kuunnelkaapa vaikka Lontoon produktion soundtrackia Spotifysta niin huomaatte, että tässä on vain oltu uskollisia alkutekstille.

HKT:n Billy Elliot yllätti lopulta iloisesti ja tarjosi mainion musikaalielämyksen. Täytyy myös myöntää, että kyllä mua vaan itkettää, positiivisessa mielessä, kun lava on täynnänsä tavattoman taitavia nuoria.

Patti Smith: Just Kids

Mielestäni vaikeinta on kirjoittaa tekstiä kirjasta, joka ei ole juuri tehnyt mitään vaikutusta tai sellaisesta, joka iski suoraan sydämeen. Patti Smithin teos Just Kids (2010), jonka luin valmistautuakseni Robert Mapplethorpen näyttelyyn Kiasmassa, oli jälkimmäistä laatua. Kirjasta on vaikea sanoa mitään ja lukukokemuksen jonkinlainen henkilökohtaisuus tuo tunteen, että paljastaa itsestään liikaa jos kirjoittaa mitään.

Teoksessaan Patti Smith kertoo elämästään ja vaiheistaan Robert Mapplethorpen rinnalla. Tapaaminen New Yorkissa 1960-luvun loppupuolella, taiteellistien urien eteneminen, vähittäinen teiden erkaneminen muttei yhteyden katkeaminen ja lopulta Mapplethorpen kuolema, siinä teoksen sisältö raadeltuna. Tämän rungon ympärille kääriytyy Smithin kuvaus elämästä New Yorkin hotelleissa ja pienissä huoneissa, viimeiset kolikot joilla ostetaan vähän ruokaa ja käydään museoissa, taidetarvikeliikkeestä pihistetyt siveltimet.

Smithin tekstiä oli ilo lukea. Jonkinlainen rauha siinä laskeutui, teksti soljui, kaikki tuntui kiinnostavalta vaikka sekä Smith että Mapplethorpe olivat ennestään tuttuja vain niminä. Muitakin tuttuja nimiä tipahtelee kotikärrykaupalla, mutta flowtilassa ei onneksi tarvitse tarkistella tai ahdistua tietämättömyydestä, lukee vaan. Kerronta on intiimiä, rakkaudella kyllästettyä. Samanlainen fiilis tuli aikoinaan lukiessani Bob Dylanin Chronicles I -teosta ja sehän sopii, Dylanhan oli yksi Smithin tärkeimpiä esikuvia.

Kirjan lukemisen lomassa ehdin myös käydä Kiasmassa katsomassa Mapplethorpen valokuvanäyttelyn. Oli mielenkiintoista nähdä reaalimaailmassa kuvat, joista kirjassa puhuttiin tai esimerkiksi katsoa kokeellinen lyhytelokuva Still Moving. Näyttely oli ehdottomasti kokemisen arvoinen. Erityisesti pidin muotokuvista ja ihmiskehon veistoksellisuutta tutkineista töistä, näyttelyn Eros-huoneessa pääsi puolestaan näkemään Mapplethorpen eroottista kuvastoa ja aikalaisia (ja nykykatsojia) shokeeranneita töitä.

Että niin, tykkäsin ihan hirveästi. Jotenkin iski tähän hetkeen ja tunnetilaan.

Kiitos E:lle vielä kirjan lainasta, kun e-kirja piti palauttaa ja muut kappaleet olivat liesussa.

Lisäksi tällä kirjalla raksi elämäkertahaasteeseen ja HelMet-haasteeseen täppä kohtaan kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä.

Patti Smith: Just Kids
Ecco, 2010. 320 s.

Lavalta: Oopperan kummitus (Kansallisooppera)

Ilkka Hämäläinen Phantomina. Kuva: Stefan Bremer / Kansallisooppera

Yksi syksyn kulttuuritapauksia on eittämättä ollut Kansallisoopperan Oopperan kummitus. Aivan uutena versiona esitettävä Andrew Lloyd Webberin musikaali on kerännyt kiitosta monelta taholta ja esityksiin on myyty eioota jo jonkin aikaa. Olikin siis huikeaa päästä itse katsomaan, mistä tässä kaikessa kuhinassa on kyse.

Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1861 Pariisin komeaan Opéra Populaireen, jonka pimeissä sopukoissa vaikuttaa Oopperan kummitus. Kummitus on ottanut tanssityttö Christine Daaén oppilaakseen ja toivoo tästä uutta tähteä. Oopperan uudet johtajat, monsieurit Firmin ja André, eivät kuitenkaan aio tehdä kompromisseja epämääräisen kummituksen käskyjen vuoksi ja asettuvat vastarintaan. Christinen lapsuudenystävä, varakreivi Raoul, ei myöskään suhtaudu myötämielisesti omistavasti käyttäytyvään naamion taakse kätkeytyvään mieheen. Kummitus ei tästä tietenkään ilahdu ja tapahtumat muuttuvat pian kuolemanvakaviksi.

Näkemässämme esityksessä, joka oli produktion yhdeksäs, nähtiin pääparina Sofie Asplund ja Ilkka Hämäläinen. Oiva pari olikin, Asplund oli oikein mainio Christine ja Hämäläinen toi kummitukseensa sopivasti ylimielisyyttä, herkkyyttä ja mahtipontisuutta, tykkäsin. Tero Harjunniemi lauloi komeasti Raoulina ja Sauli Tiilikainen ja Juha Riihimäki viihdyttivät uusina oopperanjohtajina. Hanna-Leena Haapamäki ja Mika Pohjonen vetivät ihastuttavan pompöösit roolit Carlottana ja Ubaldona, Elli Vallinoja puolestaan oli viehättävä Meg Giry. Myös muu roolitus oli oikein onnistunut, siitä pisteet Oopperalle. Oli myös ilahduttavaa nähdä, kuinka esityksessä käytettiin koko talon osaamista eli lavalla nähtiin myös esimerkiksi Kansallisbaletin tanssijoita.

Väliaikatviitissä seuralaisena ollut mies tiivisti ensimmäisen puoliajan juonen.

Oopperan kummitus on toteutettu Oopperan Suurelle näyttämölle komeasti. Lavasteet vaihtuvat tiuhaan ja mieli on nyrjähtää, kun yrittää miettiä miten kaikkea säilytetään oopperan kulisseissa. Teos olisi katsomisen arvoinen jo upean visuaalisuutensa ansiosta. Omia suosikkejani olivat ehdottomasti moninaiset oopperalavasteet ja laskeutuminen kummituksen luolastoon. Myös se kuuluisa kattokruunu oli toteutettu kauniisti ja sopivasti vaaran tuntua luoden.

Esityksen kielivalinta on Suomen oloissa kiinnostava eli esityshän on kokonaan englanniksi. Tällöin käännöstä ei toki tarvitse tehdä. Itse yllätyin positiivisesti, miten hyvänkuuloista englantia lavalla puhuttiin ja erityisesti laulettiin, ennakko-oletukset istuvat näemmä tiukassa. Vain muutamassa kohdassa dialogi hieman tökki muttei pahasti ja kärryiltä tippumisen vaaraa ei ole, jos katsahtaa tarvittaessa tekstityksiin.

Lähes parasta koko esityksessä on sen huumori. Läskiksi ei ole millään tavalla laitettu, mutta työryhmä on selvästi ottanut kaiken irti kuvitteellisen oopperan poikkeavasta menosta. Oopperatähdet Carlotta ja Ubaldo ovat ihastuttavan kliseisiä, lavasteet pompöösejä ja koko lavalle herätetty rakennus pelkkää goottiromantiikkaa. Hauskaa tämä on siksikin, että Oopperan kummitusta ei lähtökohtaisesti pidä mitenkään erityisen huvittavana, mutta huumori pukee esitystä erityisen hyvin.

Masquerade. Edessä Tero Harjunniemi ja Sofie Asplund. Kuva: Stefan Bremer / Kansallisooppera

Poistuimme Oopperan kummituksesta vaikuttunein mielin. Kehut olivat ansaittuja, sillä produktio on pieteetillä tehty mutta ei vakavoidu turhista vaan osaa myös nauraa itselleen. Tällaista on ilo nähdä, kiitos.

Erittäin lämpimät kiitokset Oopperalle kutsuvieraslipusta.

Vinkki: Jäikö lippu uupumaan ja nyt harmittaa? "Täynnä" tarkoittaa usein loppuunvarattua ja lippuja saattaa vapautua myyntiin jopa päivittäin. Itse muun muassa hankin tällä viikolla yhden lipun ystävälle vain soittamalla Lippupisteeseen sopivalla hetkellä. Kannattaa siis kokeilla, toisinaan onnistaa!

Lavalta: Feminist Comedy Night! with Jamie MacDonald (Mad House)

Mad House -syksy jatkui viikonloppuna loppuunmyydyn Feminist Comedy Nightin parissa. Jamie MacDonaldin isännöimässä illassa käsiteltiin feminismiä ja vähän muutakin kaksikielisen koomikkojoukon toimesta. Lavalla nähtiin MacDonaldin lisäksi Henri Hakkarainen, Joel Herman, Henry Lehto, Kaisa Pylkkänen, Aatu Raitala, Lina Schiffer ja Ulla Virtanen ja ainakin vielä joku muu jonka nimeä en nyt saanut ongittua selville. Joka tapauksessa käsillä oli oikein mainio lineup, hyviä juttuja joka koomikolla ja yleisö viihtyi. 

En ole aikaisemmin kirjoittanut juttua stand up -keikoista, joten olen nyt vähän sormi suussa että mitä sitä sanoisi. Vitsejä en enää muista kunnolla (eivätkä ne olisi varmastikaan yhtään niin hyviä tässä tekstinä, konteksti ja näin) saati sitten ihan satavarmasti sitä että kuka nyt minkäkin jutun kertoi. Hyviä oivalluksia oli joka tapauksessa muun muassa mystisesti sukupuolimarkkinoiduista partatuotteista (kyllä, niitäkin voi ylimiehistää), seurustelun erikoissäännöistä, päivän politiikasta, paheksunnasta kaupan kassajonoista ja mitä näitä oli.

Se täytyy myös sanoa, että Ihana Baarissa oli huippukiva tunnelma koko keikan ajan. Yleisö oli hyvin mukana, väliajalla sai jonottaa virvokkeita ilman kantapäitä potkivia kanssajonottajia ja wasabisoijapähkinät oli ihan tosi hyviä. Ja jotenkin tunnelma oli niin lämmin, ettei haitannut vaikka oli saapunut paikalle yksin, yhdessä siinä kuunneltiin ja naurettiin ja taputettiin.

Kotimatkalla myös huomasin, että koomikoiden jutut eivät ole minun kertominani yhtään niin hauskoja. Komedia on vaikea laji ja varmaan se tilannekin vaikuttaa, koska jutut olivat oikeasti hurjan hyviä. Ehkä en ryhdy koomikoksi. Stand up -keikalle voisin sen sijaan uskaltautua uudemmankin kerran.

Lavalta: ensin tuntui tyhjyys kun sydän otettiin pois mutta nyt on kaikki hyvin (KokoTeatteri)

Kuva: Anna Aalto / Heasta

Kaivatessaan eurooppalaista nykydraamaa sietää suunnata katseensa KokoTeatteriin. Tänä syksynä suomenkielisen kantaesityksensä sai Lucy Kirkwoodin näytelmä ensin tuntui tyhjyys kun sydän otettiin pois mutta nyt on kaikki hyvin, jossa aiheina ovat muun muassa ihmiskauppa ja prostituutio. Luvassa ei siis ollut mitään kevyttä perjantai-illan viihdettä.

Parikymppinen Dijana on ajautunut prostituution ammattiin, vankilaan jossa on silkkilakanat ja jonka roskiksessa olevien kondomien laskemiseen eivät kahden käden sormet riitä. Rahaa on tienattava vielä vähän, jotta velka parittajaksi muuttuneelle poikaystävälle on maksettu ja saisi passin takaisin. Sitten Dijana voi lähteä Brightoniin etsimään sitä jota kaivataan, syödä sipsejä autossa ja mennä mereen uimaan. Satumaista pelastusta ei kuitenkaan ole luvassa, sen arvaa jo pian, vaikka Dijana pitääkin ulkokuorensa vahvana ja asenteensa toiveikkaana.

Kesällä Pietarin valtiollisesta teatteritaiteen akatemiasta valmistunut Anna Andersson tekee vahvan roolityön Dijanana. Kirkassilmäisenä ja reippaalla asenteella Dijana johdattaa katsojan elämänsä vankiloiden läpi esitellen, kertoen, vakuuttaen että hän tietää mitä tekee ja mitä tuleman pitää. Hänellä on mahdollisuus valita. Andersson ottaa rohkeasti kontaktia katsojiin, muttei tyrkytä, esiintyminen on luontevaa. Toivomme, että tästä nuoresta näyttelijästä kuullaan vielä paljon. Näytelmän toisessa roolissa nähdään näyttämödebyyttinsä tekevä Blessing Osemwegie. Kohtaus kahden naisen välillä on vahva ja esityskauden edetessä tunnelma varmasti vielä syvenee.

Näytelmän aikana liikutaan kolmessa Dijanan elämän huoneessa ja ne on toteutettu KokoTeatterin tiloissa kaikki komeasti. Ensimmäiset kaksi nähdään ensimmäisellä puoliajalla ja kolmanteen johdatetaan väliajan jälkeen pitkin villiä ruudullista käytävää. Dijana itse siirtyy tilasta toiseen visuaalisesti näyttävin ratkaisuin, mutta ne saatte itse käydä havaitsemassa. Esitys kannatti melkein käydä katsomassa pelkän tilankäytön vuoksi. Suosittelen myös esityksestä poistuessa suuntaamaan katseen vielä kohti huonetta yksi, ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan kun teette sen.

Kuva: Anna Aalto / Heasta

Kirkwood haastatteli näytelmää tehdessään seksityön ammattilaisia ja näin teki myös KokoTeatteri valmistaessaan esitystä yhdessä Pro-tukipisteen kanssa. Uskottavuus lisääntyy huimasti ja esitystä katsoessa tulee olo, että tässä on oikeasti haluttu ymmärtää ja kuvata sitä maailmaa, josta päähenkilö itsestään löytää. Esitys on koskettava ehkä juuri senkin takia, että Dijana ei uhriudu ja sääli itseään, vaan tapahtumien ja asioiden nurja puoli tulee kuin kylkiäisenä katsojan itsensä havaittavaksi.

Julkisen liikenteen puuttumisen vuoksi meitä oli perjantain esityksessä todella vähän. Tuntuu vähän syylliseltä sanoa tämä, mutta tavallaan se oli hyvä, sillä näin esityksestä tuli todella intiimi ja kontakti Dijanan ja yleisön välillä oli intensiivinen. Toivon kuitenkin, että syksyn lopuissa esityksissä on täysiä katsomoja, sillä aihe on tärkeä ja esitys komea. Suosittelen lämpimästi.

Kiitokset KokoTeatterille kutsusta esitykseen.

Lavalta: Rocky Horror Show Live (Playhouse Theatre/Finnkino)

Harvemmin sitä tulee kirjoitettua samasta esityksestä kolmesti tänne blogiin, mutta tässä sitä taas höpöttelen Rocky Horror Show'sta. Kerran tuli mentyä Turkuun, kerran Orioniin ja nyt saatiin nauttia Lontoon meiningistä livelähetyksen kautta. Show porhaltaa nyt 42. vuottaan ja livelähetys oli siitä erikoinen, että se oli julkimoilla kuorrutettu gaalailta yhteistyössä Amnestyn kanssa. Show'n oman näyttelijäkaartin lisäksi lavalla nähtiin kertojan roolissa muun muassa Stephen Fry, Anthonyt Head, Emma Bunton ja itseoikeutetusti myös käsikirjoittaja Richard O'Brien.

Rocky Horror on vähän sellainen musikaali, että sen kanssa on helppo sössiä ja pahasti. Onneksi Playhouse Theatressa ei näin ole käynyt, vaan käsissä oli melkoisen timanttinen produktio jonka tunnelma välittyi myös kameroiden kautta. Ensimmäiset kehut täytyy antaa Frank-N-Furteria esittäneelle David Bedellalle, aivan mieletön lavakarisma ja läsnäolo, HUHHUH sanon (tsekatkaa vaikka tämä Sweet Transvestite-veto vuoden 2006/2007-show'sta [linkki vie Youtubeen, video produktion virallisen kanavan]). Myös muu roolitus oli tavattoman onnistunut. Suurisilmäinen Haley Flaherty oli tavattoman hyvä Janet eikä Bradina nähty Ben Forster ollut lainkaan hullumpi. Kristian Lavercombe ja Jayne Westaby vakuuttivat sekopäisinä Riff Raffina ja Magentana, Sophie Linder-Lee oli häikäisevä Columbia. Ja Dominic Andersen Rockyna, huhhuh mitkä muskelit ja hyppypunnerrukset ja silti herkkä roolisuoritus. Voisin vain hehkuttaa näyttelijöitä loputtomiin, joten totean vain että tervejamoi miten hyvä roolitus ja voitte kuvitella loput.

Ei tätä voi oikeastaan edes kuvailla. Elokuva on asia erikseen, mutta tämä liveversio oli jotenkin aivan huippu ja ihana. Fanien riemu katsomossa kuului (ja näkyi), vaikka osa lavalle huudelluista kommenteista jäikin kuulumatta. Fiilis oli yhtä kaikki katossa ja koko produktio oli niin hyvin tehty, että olen edelleen onnessani. En tiedä kuinka paljon vapauksia Rocky Horrorin käsikirjoitus antaa, mutta joka tapauksessa oli sellainen olo että tässä on nyt otettu ilo irti ja tehty hieno ja näyttävä produktio sympaattisen pienelle lavalle.

Ainut harmistus tässä oli se, että tuli hinku päästä Lontooseen katsomaan tätä. Permannolle. Nyt iski nimittäin Maximin parvella sellainen suomalaisen teatterikatsojan tauti, että ei vaan kehdannut pompata ylös timewarppaamaan kun kukaan ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen. Vedettiin sitten istumatyylillä a lá Dr Scott. Permannolla oli kyllä ilmeisesti aika hyvät tanssibileet, olisi pitänyt mennä sinne. No, tällä kertaa näin, ens kerralla pomppaan.

Lavalta: Onnellisuuden tasavalta (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen

Harvemmin sitä lähtee Kansallisteatterista näin ihmeissään pois kuin Onnellisuuden tasavallan ensi-illasta. Mielessä pyörivät lähinnä kanaleipä, terapialaulu, tyhjyys, lamput, vapaus vaikka mihin, kissat ja äidin siskot. On myös aika innostunut olo, koska esityksen edetessä ei osannut sanoa mitä tuleman pitää.

Martin Crimpin näytelmä Onnellisuuden tasavalta alkaa perheen joulupäivällisellä, jossa tunnelma on enemmän kuin vähemmän jännittynyt. Kaiken lisäksi paikalle tupsahtaa Bob-eno, joka tuo viestiä suorapuheiselta vaimoltaan. Helvetti pääsee vähitellen irti, siis ihan kirjaimellisesti, sillä tämä kohtaus vastaa Danten Jumalaisen näytelmän Helvettiä. Väliajan jälkeen matkustetaan esikuvan mukaisesti kiirastulen kautta paratiisiin, mutta tyylilaji vaihtuu alun puhenäytelmätyylistä joksikin aivan muuksi ja yllättäväksi. Toisella puoliajalla jatketaan nykyihmisen sielunmaisemassa vellomista, puhutaan vapaudesta ja terapiasta ja päädytään lopulta ehkä sinne paratiisiinkin.

Hämmennysaivoissa takoo ajatuksina lähinnä se, että esityksen näyttelijäporukka on mielettömän kova, huikea yhteispeli lavalla siis, ja että tämä on virkistävä veto Kansallisteatterilta ja että mies oli sitä mieltä että tällaista voisi olla jos Tarkovski ohjaisi Haarmsia mutta niin ei voi sanoa koska se kuulostaa hirveän teeskennellyltä.

Nukutun yön jälkeen tunnelma on edelleen vähän hämmentynyt, mutta vaikuttunut. Kokonaisuus on jäsentynyt ehjemmäksi, päässä on jonkinlainen mielikuva siitä mitä tapahtuu, mitä on haettu. Visio varmaan vielä täydentyy ja virallinen tulkinta ehkä on, mutta en tiedä onko sillä väliä. Danten Jumalaista näytelmää paremmin tuntevat varmasti löysivät enemmän yhtymäkohtia. Tärkeintä ehkä kuitenkin oli se, että esitys oli kuivakkaan ja terävän hauska, se oli visuaalisesti kiinnostava ja herätti ajatuksia.

Koko näyttelijäkaartille on annettava kehuja. Kristo Salminen ja Milka Ahlroth ovat sympaattinen aviopari, jopa aika tavallinen sellainen, vastapainona erikoiset tyttärensä joita esittivät Alina Tomnikov ja Marja Salo. Erityisesti Salon apaattinen ja jäyhä hahmo jäi hyvin mieleen. Markku Maalismaa ja Terhi Panula ovat kiinnostavia isovanhempina, vanhuudessaan ja etuoikeuksissaan vahvoja. Hannu-Pekka Björkman tekee todella hienoa työtä Bob-enoa halliten pitkätkin monologit nikotuksitta, Cécile Orblin jää Madeleinena ehkä hieman varjoon mutta tarjoaa vahvaa lavaläsnäoloa. Parhaimmillaan porukka on kuitenkin toisessa näytöksessä, kun tuntuu että käsikirjoitus on viitteellinen tai sitä ei ehkä niin olekaan ja elämän hankaluudet ruoditaan, avataan ja niitä vähätellään tai maksimoidaan.

Ja sitten päästää loppuun, onnen laulu soi, on jotenkin rauhallista ja levollista kovuuden ja kaaoksen jälkeen. Aplodit ovat yleisössä ehkä vähän hämmentyneet, mutta silti innostuneet, poistumishälinässä kuulee positiivista mutinaa. Villi kokemus, vaikeasti sanoitettava mutta kiinnostava. Tykkäsin.

Lämmin kiitos Kansallisteatterille Bloggariklubin jatkamisesta ja siten myös esitykseen kutsumista! Väliajalla oli myös kutkuttavaa kuulla esitysdramaturgi Jukka-Pekka Pajusen ajatuksia esityksen valmistumisprosessista ja esitysdramaturgin työstä.

Onnellisuuden tasavalta on näillä näkymin ohjelmistossa joulukuun puoliväliin saakka.

Kurkkaa myös Pilkkuun asti -blogin Isan mietteitä ensi-illasta.

Liikkuvaa kuvaa: Grease sing-along (Orion)

Tällä kertaa esitys ei ollut virallisesti dress-along, mutta kuinka usein sitä pääsee käyttämään punaista nahkatakkia?

Grease on yksi niistä musikaaleista, joihin rakastuin palavasti ollessani yläasteella ja eläessäni ensimmäistä musikaalihuumaani. Tarttuvat biisit ja elokuvan estetiikka miellyttivät ja musikaali onkin tullut vuosien saatossa katsottua useamman kerran. Mahdollisuutta nähdä elokuva valkokankaalla ja kaiken lisäksi sing-along versiona ei siis voinut sivuuttaa.

1950-luvun amerikkalaiseen lukioon sijoittuvan musikaalin juoni lienee monelle tuttu. Danny (John Travolta) ja Sandy (Olivia Newton-John) viettävät romanttisen kesän yhdessä, mutta tiet eroavat syksyn koittaessa. Sattumoisin Sandy kuitenkin muuttaa samaan kaupunkiin ja yllätys on suuri kun nuoret törmäävät koulussa. Danny ei kuitenkaan voi tipauttaa kovan jätkän rooliaan kavereiden edessä ja rakkauteen tulee ryppyjä. Kaikenmoista sutinaa ja säätöä on myös kaveripiirin parissa.

Huomasinpa taas, että musikaalien juonien kirjoittaminen on joskus ihan hirveän vaikeaa koska kaikki kuulostaa kököltä! Esimerkiksi Wikipedian juonikatsaus on aika hulvaton. Pointtina kuitenkin on, että musikaalin myötä käydään läpi teinien ylä- ja alamäkiä ja lopulta kaikki on tietysti hyvin.

Orionissa näyttettiin Greasesta erityistä sing-along-versiota, jossa tekstitykset olivat ainoastaan lauluissa. Yleisön innostamiseksi paikalla oli pestettu laulunjohtajiksi Sampo Marjomaa ja Molly Moonstone, mutta hirveästi ylimääräistä innostusta ei oikeastaan edes tarvittu. Laulu nimittäin raikasi kovaa ja innostunut yleisö antoi itselleen aplodit jokaisen biisin jälkeen. Täytyy sanoa, että se oli aika mahtavaa.

Rasvismies mukana.

Kokonaisuutena sing-along-reissu oli ilahduttava. Porukka oli innolla mukana laulamassa, moni oli pukeutunut elokuvan tyyliin sopivasti ja tunnelma oli hyvä. Ainoan miinuksen antaisin itse elokuvakopion valmistajille, sillä laulujen tekstittäjät olivat selvästi innostuneet hieman liikaa käytetyn ohjelman erikoisominaisuuksista ja valkokankaalla nähtiin biisien aikana mystisiä sydämiä, puhekuplia ja vaikka mitä. Ihan tavallinen teksti ja pomppiva pallo olisivat riittäneet meikäläiselle, mutta saatiinpahan siitä ylimääräistä huumoria.

Kiitos siis Orion taas mahtavan tapahtuman järjestämisestä! Innolla odotamme marraskuuta ja Pienen merenneidon sing-along-esitystä.

Vuoden kolmas Grease sing-along on Orionissa la 28.11.

Marraskuun sing-along-esitys on jo loppuunmyyty, mutta lippuja halajavien kannattaa kärkkyä facebookin tapahtumasivulla. Yleensä hajalippuja vapautuu myyntiin esityspäivänä tai sen lähettyvillä. Orion myös selvittää lisänäytöksen mahdollisuutta, joten kannattaa olla kuulolla muutenkin!

Lauren Graham: Someday, someday, maybe

Tykkään ihan hirveästi Lauren Grahamista. Suurin osasyyllinen tähän lienee Gilmoren tytöt, jossa Graham ihastutti nopeapuheisena ja kofeiiniaddiktoituneena Lorelaina. Vuonna 2013 mainio näyttelijä meni sitten julkaisemaan kirjan Someday, someday, maybe (Random House Audio, 2013) ja minulla kesti näinkin kauan tajuta, että silloin Suomesta hankalasti löydettävän teoksen sai kauhean kätevästi itselleen Audiblesta äänikirjana ja kaiken lisäksi Grahamin itsensä lukemana.

Franny Banks on puolen vuoden päässä asettamastaan kolmen vuoden deadlinesta. New Yorkiin muuttanut nuori nainen on päättänyt, että jos menestystä näyttelijän ammatissa ei tässä ajassa tapahdu saa koko haave jäädä ikiajoiksi. Tähän mennessä saavutuksina on kuitenkin vain kimppakämppä Brooklynissa, tarjoilijan työ ja muutama satunnainen ostoskanavan mainos. Onneksi sentään ne kämppikset, Jane ja Dan, ovat huippuja kavereita ja näyttelijäkurssilla tavattu miekkonen tuntuu osoittavan kiinnostusta. Nähtäväksi siis jää saako Franny tehtyä läpimurron Broadwayllä ja löytyykö rakkaus sittenkään sieltä mistä luulee.

Vuoden 1995 tienoille sijoittuva tarina on tavattoman symppis ja toteuttaa ehdottomasti lupauksen siitä että se on hurmaava. Elämässään kipuilevan näyttelijän kokemukset ovat oletettavasti saaneet kimmoketta Grahamin omasta elämästä ja tyylillisesti humoristinen hupsuttelu jaksaa viihdyttää. Päähenkilö Franny on huonoine hiuspäivineen ja epävarmuuksineen hellyttävä muttei kuitenkaan täysi lapanen ja sivuhahmot, etenkin scifi-kirjoja kirjoittava Dan ja lähinnä vastaajaviestien muodossa kuultava isä, ovat hauskoja.

Todennäköisesti tämä teos toimii kuitenkin paremmin äänikirjana kuin luettuna, sillä paperilla käsissä lienee melkoisen tavallinen ja ennustettava chick lit. Grahamin omalla äänellä luettuna tarina kuitenkin jaksaa kantaa ja kiinnostaa, sillä esitys on vakuuttava ja Franny on juuri niin hurmaava kuin voisi olettaa. Lisäksi jään kaipamaan Grahamin versiota puhelinvastaajan beeeep-äänestä.

Itse hankin tämän kirjan Audiblesta, mutta näemmä teos on lisätty myös HelMet Overdriven kokoelmiin joten siitä vaan lainaamaan!

Lauren Graham: Someday, someday, maybe
Random House Audio, 2013. 8 h 27 min.
Lukija: Lauren Graham

Kerry Greenwood: Phryne Fisher Mystery #4 ja #5

En varmasti ole ainut, joka tämän vuoden aikana on ihastunut Yleltäkin näkyneeseen Miss Fisher's Murder Mysteries -sarjaan. Sen innoittamana oli toki kokeiltava, onko ihastuttava naisetsivä yhtä viehkeä paperilla kuin tv-ruudulla. Varausjonojen vuoksi sain ensimmäiseksi luettavakseni sarjan osat neljä ja viisi ja numerojärjestysobsessioni ohittaen tartuin tuumasta toimeen. Lukiessa tuli ymmärrettävästi myös vertailtua teoksia tv-sarjan vastaaviin jaksoihin.

Death at Victoria Dock alkaa vauhdikkaasti särkyvään auton etulasiin. Phryne sattuu joutumaan keskelle murhapaikkaa satama-alueella eikä voi tietenkään jättää nuoren komean miehen kuolemaa tutkimatta. Samanaikaisesti naisetsivämme selvittää myös kotoansa kadonneen neiti Waddington-Forsythen tapausta. The Green Mill Murderissa puolestaan seikkaillaan savuisissa jazz-paikoissa, selvitetään tanssilavalla tapahtunutta murhaa ja jäljitetään sodan jälkeen hiljaisuutta kaipaavan miehen olinpaikkaa perintökiistan vuoksi.

Molemmat teokset olivat juonen osalta pääpiirteissään tuttuja tv-sarjan myötä, mutta ilokseni käsikirjoituksessa oli otettu jonkinmoisia vapauksia ja siten kirjoja sai lukea myös paikoin yllättyen. Hahmokavalkadi on myös alkuperäisesti hieman tv-sarjaa laajempi (itse hämmennyin muun muassa rouva Butlerin olemassaolosta kovasti!), mutta tutuksi tulleet perusluonteet olivat onnekseni kohdillaan. Tunnelma on joka tapauksessa ehdottomasti kohdallaan: 1920-luvun Australia on tavattoman viehättävä miljöö, Hispano-Suizan moottori ärjyy ja Phryne on käytöksellään juuri niin virkistävä ja omapäinen kuin toivoikin. Kirjaa kiitellessä ei voi välttyä myöskään kiittelemästä tv-version oivallisia roolittajia, sillä Essie Davis on esikuvansa ruumiillistuma.

Järkälemäisten kirjojen viidakossa on myös kiiteltävä teosten pituutta. Molemmat osat ovat sivumitaltaan alle kahtasataa ja siitäkin huolimatta asiat käsitellään perinpohjin. Tyhjäkäyntiä ei ole ja silti aikaa on esimerkiksi kuvailla Phrynen asuvalinnat, herra Butlerin cocktailit ja käytetyt kylpytuoksut. Ei ihme, että Greenwoodille on myönnetty Australian rikoskirjailijoiden Lifetime Achievement Award vuonna 2003. Ainut valituksen aiheeni tällä hetkellä on se, että suosikkiani Jack Robinsonia ei juuri kuultu Death at Victoria Dockissa, mutta onneksi asia korjattiin Green Millin puitteissa.

Parasta tässä hommassa on toki se, että Phryne Fisher -teoksia on julkaistu huikeat 20 kappaletta eli tästä herkusta pääsee vielä nauttimaan lisää. Suosittelen näitä lämpimästi kaikille historiallisten rikoskirjojen ystäville, jotka eivät kaipaa graafista gorea vaan viihtyvät kauniisti sisustetuissa salongeissa ja arvostavat vikkeläkielistä naisetsivää.

Kiitokset myös mainiolle Espoon kirjastojen aineistohankintaporukalle, jotka vastasivat tavattoman nopeasti epätoivoiseen Twitter-huutoon ja hankkivat näitä teoksia HelMet-alueelle!

HelMet-haasteesta ruksaan kohdan kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta.

Kerry Greenwood: Death at Victoria Dock (Phryne Fisher #4)
Poisoned Pen Press, 2007. Alunperin julkaistu 1992. 164 s.
Kansi: ?

Kerry Greenwood: The Green Mill Murder (Phryne Fisher #5)
Poisoned Pen Press, 2007. Alunperin julkaistu 1993. 192 s.
Kansi: ?

Lavalta: Rakkauspuhebrunssi (PuheNyt / Mad House)

Rakkauspuheen kylkeen sopii vohveli.

Jos nukkuu yöllä vähän, kannattaa seuraavan päivän menot valita tarkkaan. Onneksi PuheNytin Rakkauspuhebrunssilla sai vain istua ja syödä ja kuunnella lempeää rakkauspuhetta. Ihan vaaleanpunaiseksi pumpuliksi ei kuitenkaan mennyt, vaan rakkaudessa oli myös sisältöä.

PuheNytin Rakkauspuhetta-tapahtuman tavoitteena oli toimia vastapainona vihapuheelle. Saunavuorojen, rakkauspuhebrunssin, myytinmurto-työpajan ja puhekaraoken kautta haluttiin puhua rakkaudesta ja rakastumisesta, lisätä suvaitsevuutta ja ymmärrystä, keskustella. Brunssilla puhujina kuultiin kirjailija Elina Hirvosta, kansalaisaktivisti Maryan Abdulkarimia, Ujuni Ahmedia, äänitaiteilija Juha Valkeapäätä, Puistofilosofia-tapahtuman Antti Sorria, toimittaja-muusikko Mari Vesalaa sekä neljää mainiota nuorta Kallion ilmaisutaidon lukiosta.

Puhujien moninaisuudesta voi päätellä, että myös näkökulmat vaihtelivat vaikka taustalla vilkkuikin ajatus rakkaudesta. Lavalla puhuttiin muun muassa rakkaudesta ruokaan, oman itsensä rakastamisen tärkeydestä, kohtaamisista, joissa on saanut yllättyä, kaipuusta, uskalluksesta kokeilla ja tehdä asioita joita rakastaa, toisten ihmisten hädän ymmärtämisestä, rakkaudesta maaseutuun ja paljosta muusta. Brunssin ääressä oli hyvä jäädä pohtimaan ja omaksumaan kuulemaansa ja likimain viisi tuntia kului yllättävän nopeasti.

Koska keskityin kuuntelemisen lisäksi lähinnä syömiseen ja neljään kupilliseen kahvia, en tehnyt lainkaan muistiinpanoja. Mieleen jäivät kuitenkin esimerkiksi mainio kalliolainen nuori mies (olit mainio, vaikket päässytkään vetämään leukoja ennen esitystä!), Mari Vesalan kuvaus vangoghinkeltaisesta maisemasta maaseudulla, osittainen paluu Juha Valkeapää 50 yrs -esityksen tunnelmiin, ajatus siitä että sunnuntaikin on päivä, toive siitä että ihmiset uskaltaisivat enemmän ja että muistaisi olla avoin yllättäville kohtaamisille.

Kiitos PuheNyt, Mad House ja ravintola Lämpö. Jatkakaamme tästä.

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet...

Joskus on ihan hyvä kuulla näin aikuisikäisenäkin positiivisia asioita itsestään. Jenni Pääskysaaren Tyttö sinä olet... (Otava, 2015) haluaa kertoa kaikenikäisille tytöille mitä kaikkea olet ja voit olla, jos vain haluat ja uskallat. Esipuheessa nämä kohteena olevat tytöt voivat olla vaikka 10- tai 17-vuotiaita, mutta kyllä tällanen kohta 27-vuotias tyttökin tuli tästä kirjasta hyvälle tuulelle.

Kirja on jaoteltu lyhyisiin osioihin, jossa kerrotaan miten jo on tai voisi olla vaikkapa rakastettava, älykäs, vahva, luotettava tai supersankari. Lukijaa puhutellen Pääskysaari kannustaa uskomaan itseensä ja omiin kykyihinsä, etsimään lähelleen sellaisia ihmisiä jotka tuovat hyvää mieltä ja käyttäytymään niin, että muillakin olisi hyvä olla. Teos ei välttämättä tarjoa mitään uutta tai ihmeellistä, mutta se sanallistaa kuitenkin paljon hyviä asioita ja ajatuksia. Vaikkapa omana itsenä kelpaaminen ja oman itsemääräämisoikeuden tajuaminen ovat sellaisia asioita, joita ei voine toistaa liian montaa kertaa.

Pääskysaaren ajatusten lisäksi kirjassa esitellään lukuisia maailman menoon vaikuttaneita tyttöjä (tai naisia) ja haastatellaan useita suomalaisia naisia näyttelijöistä urheilijoihin. Pidin myös näistä pätkistä, sillä erityisesti haastattelupätkät tauottivat hyvin muita kirjan kappaleita ja toivat niiden ideoita ns. reaalimaailmaan.

Tyttö sinä olet... on lempeä, suorasanainen, ystävällinen ja kannustava pieni suuri kirja. Parhaimmillaan se voinee luoda itseluottamusta ja varmuutta, uskoa siihen että kyllä minä pärjään juuri sellaisena kuin olen ja voin saavuttaa niitä asioita joista unelmoin, jos vain teen niiden eteen töitä. Minulle tämä teos saattaisi toimia parhaiten sieltä täältä silloin tällöin luettuna, mutta myös putkeen luettuna tästä tuli kovasti hyvä mieli.

(On tosin paha sanoa, että mitä mieltä tästä olisi silloin teini-ikäisenä ollut, mutta eiköhän tästä olisi jotain tarttunut. Toivottavasti.)

Kristan(kin) mielestä tämä sopii kaikenikäisille, Kia puolestaan luki kirjan pienistä ennakkoluuloista huolimatta.

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet...
Otava, 2015. 140 s.
Kuvitus: Nana Sjöblom