Lavalta: Billy Elliot (HKT)

Kuva: Mirka Kleemola

Helsingin kaupunginteatterin syyskauden musikaaliproduktio Billy Elliot on ehtinyt ihastuttaa yleisöä Peacockin lavalla nyt noin kuukauden päivät. Samannimisestä elokuvasta, joka on yksi omia suosikkejani, tehty musikaali on ollut Lontoossa jo jos jonkinmoinen hitti ja kiinnostuksella odotimme, mitä koti-Suomessa on saatu esityksen tiimoilta aikaan.

Margaret Thatcherin valtakauden Englannissa työväestö lakkoilee ja näin tehdään myös pienessä kaivoskylässä. 12-vuotias Billy Elliot asuu yhdessä kaivoksessa työskentelevien isänsä ja isoveljensä sekä Alzheimeria sairastavan isoäitinsä kanssa ja yrittää äidittömänä selvitä uhmaa huokuvassa yhteisössä. Eräänä iltana Billy päätyy vahingossa balettitunnille ja vaihtaa lopulta nyrkkeilyn tanssiin. Tyttömäisenä pidettyä harrastusta ei katsota kaivoskylässä hyvällä, etenkin kun raha on tiukalla ja tunnelma muutenkin kireä, mutta opettajansa avulla Billy alkaa tavoitella unelmaansa.

Billyn ja myös muiden nuorten näyttelijöiden roolit ovat haastavia ja fyysisiä, joten ymmärrettävistä syistä näissä rooleissa on käytössä kolmoismiehitys. Meidän esitysiltanamme Billyn roolin veti Amos Brotherus ja hänen sähäkkää ystäväänsä Michaelia esitti Luca Elshout. Balettitunneilla kättä väännettiin Debbien eli Nicole Karlssonin kanssa. Myös osassa ns. aikuisrooleja oli tuplamiehitys. Jonna Järnefelt oli vakuuttava Billyn tiukkailmeisenä balettiopettajana, Petrus Kähkösellä ja Risto Kaskilahdella oli oiva dynamiikka isänä ja poikana. Erityismaininnan kauniista laulusta saa Billyn äitiä esittänyt Emilia Nyman. Enkä voi unohtaa upeaa Antti Keinästä, aikuista Billyä, ja taianomaista balettikohtausta. Se oli ehkä kauneimpia kohtauksia koko esityksessä.

Peacockin vanhahtavaan ympäristöön on luotu komea, helposti muuntuva ja hyvin esitykseen sopiva lavastus tiilimuureineen ja kuviotapeteilla koristettuine seinäelementteineen. Liikkuvat elementit, etenkin balettitangot, on myös otettu mukavasti mukaan esitykseen. Esimerkiksi Solidaarisuus-kappaleessa, joka soi edelleen päässä, oli tavattoman hieno koreografia. Kiitosta annan myös puvustukselle, ihanan kasaria mutta ei liian humoristisella otteella.

Suosikkikohtauksiani esityksessä olivat balettitunnit upeine balettityttöineen, jo mainitut Keinäsen tanssi ja Solidaarisuus ja mainittava on myös Michaelin Itseilmaisua-kappale. Luca Elshout otti lavan komeasti haltuunsa ja tässä kappaleessa päästiin myös hienosti esittelemään nuorten tanssitaitoja. Tykkäsin! Mies halusi kiitellä myös kappaleita, joissa lakkolaiset esiintyivät, niissä oli kunnon työläismeininkiä. Täytyy myös todeta, että tarinassa tuotiin hyvin esille myös kaivosmiesten tarina, turhautuminen ja masennus.

Antti Keinänen. Kuva: Mirka Kleemola

Miinuspisteitä annan produktiolle muutamasta mielestäni turhasta ja jopa mauttomasta alatyylivitsistä ja ajoittaisesta epätasaisuudesta etenkin ensimmäisellä puoliajalla. Muutama juonikuvio myös tuntui jäävän kesken, mutta tämä saattaa olla vikana jo käsikirjoituksessa, en osaa sanoa kun en ole alkuperäistä musikaalia nähnyt. Kokonaisuutta ajatellen nämä ovat kuitenkin lähinnä kosmeettisia haittoja, sillä lavalla nähdään kuitenkin paljon hyvää. Lehdistöä ensi-illan aikaan puhuttaneesta kiroilusta en meinannut sanoa mitään, mutta sanonpa silti että eipä se häirinnyt. Kuunnelkaapa vaikka Lontoon produktion soundtrackia Spotifysta niin huomaatte, että tässä on vain oltu uskollisia alkutekstille.

HKT:n Billy Elliot yllätti lopulta iloisesti ja tarjosi mainion musikaalielämyksen. Täytyy myös myöntää, että kyllä mua vaan itkettää, positiivisessa mielessä, kun lava on täynnänsä tavattoman taitavia nuoria.