Lavalta: Onnellisuuden tasavalta (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen

Harvemmin sitä lähtee Kansallisteatterista näin ihmeissään pois kuin Onnellisuuden tasavallan ensi-illasta. Mielessä pyörivät lähinnä kanaleipä, terapialaulu, tyhjyys, lamput, vapaus vaikka mihin, kissat ja äidin siskot. On myös aika innostunut olo, koska esityksen edetessä ei osannut sanoa mitä tuleman pitää.

Martin Crimpin näytelmä Onnellisuuden tasavalta alkaa perheen joulupäivällisellä, jossa tunnelma on enemmän kuin vähemmän jännittynyt. Kaiken lisäksi paikalle tupsahtaa Bob-eno, joka tuo viestiä suorapuheiselta vaimoltaan. Helvetti pääsee vähitellen irti, siis ihan kirjaimellisesti, sillä tämä kohtaus vastaa Danten Jumalaisen näytelmän Helvettiä. Väliajan jälkeen matkustetaan esikuvan mukaisesti kiirastulen kautta paratiisiin, mutta tyylilaji vaihtuu alun puhenäytelmätyylistä joksikin aivan muuksi ja yllättäväksi. Toisella puoliajalla jatketaan nykyihmisen sielunmaisemassa vellomista, puhutaan vapaudesta ja terapiasta ja päädytään lopulta ehkä sinne paratiisiinkin.

Hämmennysaivoissa takoo ajatuksina lähinnä se, että esityksen näyttelijäporukka on mielettömän kova, huikea yhteispeli lavalla siis, ja että tämä on virkistävä veto Kansallisteatterilta ja että mies oli sitä mieltä että tällaista voisi olla jos Tarkovski ohjaisi Haarmsia mutta niin ei voi sanoa koska se kuulostaa hirveän teeskennellyltä.

Nukutun yön jälkeen tunnelma on edelleen vähän hämmentynyt, mutta vaikuttunut. Kokonaisuus on jäsentynyt ehjemmäksi, päässä on jonkinlainen mielikuva siitä mitä tapahtuu, mitä on haettu. Visio varmaan vielä täydentyy ja virallinen tulkinta ehkä on, mutta en tiedä onko sillä väliä. Danten Jumalaista näytelmää paremmin tuntevat varmasti löysivät enemmän yhtymäkohtia. Tärkeintä ehkä kuitenkin oli se, että esitys oli kuivakkaan ja terävän hauska, se oli visuaalisesti kiinnostava ja herätti ajatuksia.

Koko näyttelijäkaartille on annettava kehuja. Kristo Salminen ja Milka Ahlroth ovat sympaattinen aviopari, jopa aika tavallinen sellainen, vastapainona erikoiset tyttärensä joita esittivät Alina Tomnikov ja Marja Salo. Erityisesti Salon apaattinen ja jäyhä hahmo jäi hyvin mieleen. Markku Maalismaa ja Terhi Panula ovat kiinnostavia isovanhempina, vanhuudessaan ja etuoikeuksissaan vahvoja. Hannu-Pekka Björkman tekee todella hienoa työtä Bob-enoa halliten pitkätkin monologit nikotuksitta, Cécile Orblin jää Madeleinena ehkä hieman varjoon mutta tarjoaa vahvaa lavaläsnäoloa. Parhaimmillaan porukka on kuitenkin toisessa näytöksessä, kun tuntuu että käsikirjoitus on viitteellinen tai sitä ei ehkä niin olekaan ja elämän hankaluudet ruoditaan, avataan ja niitä vähätellään tai maksimoidaan.

Ja sitten päästää loppuun, onnen laulu soi, on jotenkin rauhallista ja levollista kovuuden ja kaaoksen jälkeen. Aplodit ovat yleisössä ehkä vähän hämmentyneet, mutta silti innostuneet, poistumishälinässä kuulee positiivista mutinaa. Villi kokemus, vaikeasti sanoitettava mutta kiinnostava. Tykkäsin.

Lämmin kiitos Kansallisteatterille Bloggariklubin jatkamisesta ja siten myös esitykseen kutsumista! Väliajalla oli myös kutkuttavaa kuulla esitysdramaturgi Jukka-Pekka Pajusen ajatuksia esityksen valmistumisprosessista ja esitysdramaturgin työstä.

Onnellisuuden tasavalta on näillä näkymin ohjelmistossa joulukuun puoliväliin saakka.

Kurkkaa myös Pilkkuun asti -blogin Isan mietteitä ensi-illasta.