Lavalta: Oopperan kummitus (Kansallisooppera)

Ilkka Hämäläinen Phantomina. Kuva: Stefan Bremer / Kansallisooppera

Yksi syksyn kulttuuritapauksia on eittämättä ollut Kansallisoopperan Oopperan kummitus. Aivan uutena versiona esitettävä Andrew Lloyd Webberin musikaali on kerännyt kiitosta monelta taholta ja esityksiin on myyty eioota jo jonkin aikaa. Olikin siis huikeaa päästä itse katsomaan, mistä tässä kaikessa kuhinassa on kyse.

Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1861 Pariisin komeaan Opéra Populaireen, jonka pimeissä sopukoissa vaikuttaa Oopperan kummitus. Kummitus on ottanut tanssityttö Christine Daaén oppilaakseen ja toivoo tästä uutta tähteä. Oopperan uudet johtajat, monsieurit Firmin ja André, eivät kuitenkaan aio tehdä kompromisseja epämääräisen kummituksen käskyjen vuoksi ja asettuvat vastarintaan. Christinen lapsuudenystävä, varakreivi Raoul, ei myöskään suhtaudu myötämielisesti omistavasti käyttäytyvään naamion taakse kätkeytyvään mieheen. Kummitus ei tästä tietenkään ilahdu ja tapahtumat muuttuvat pian kuolemanvakaviksi.

Näkemässämme esityksessä, joka oli produktion yhdeksäs, nähtiin pääparina Sofie Asplund ja Ilkka Hämäläinen. Oiva pari olikin, Asplund oli oikein mainio Christine ja Hämäläinen toi kummitukseensa sopivasti ylimielisyyttä, herkkyyttä ja mahtipontisuutta, tykkäsin. Tero Harjunniemi lauloi komeasti Raoulina ja Sauli Tiilikainen ja Juha Riihimäki viihdyttivät uusina oopperanjohtajina. Hanna-Leena Haapamäki ja Mika Pohjonen vetivät ihastuttavan pompöösit roolit Carlottana ja Ubaldona, Elli Vallinoja puolestaan oli viehättävä Meg Giry. Myös muu roolitus oli oikein onnistunut, siitä pisteet Oopperalle. Oli myös ilahduttavaa nähdä, kuinka esityksessä käytettiin koko talon osaamista eli lavalla nähtiin myös esimerkiksi Kansallisbaletin tanssijoita.

Väliaikatviitissä seuralaisena ollut mies tiivisti ensimmäisen puoliajan juonen.

Oopperan kummitus on toteutettu Oopperan Suurelle näyttämölle komeasti. Lavasteet vaihtuvat tiuhaan ja mieli on nyrjähtää, kun yrittää miettiä miten kaikkea säilytetään oopperan kulisseissa. Teos olisi katsomisen arvoinen jo upean visuaalisuutensa ansiosta. Omia suosikkejani olivat ehdottomasti moninaiset oopperalavasteet ja laskeutuminen kummituksen luolastoon. Myös se kuuluisa kattokruunu oli toteutettu kauniisti ja sopivasti vaaran tuntua luoden.

Esityksen kielivalinta on Suomen oloissa kiinnostava eli esityshän on kokonaan englanniksi. Tällöin käännöstä ei toki tarvitse tehdä. Itse yllätyin positiivisesti, miten hyvänkuuloista englantia lavalla puhuttiin ja erityisesti laulettiin, ennakko-oletukset istuvat näemmä tiukassa. Vain muutamassa kohdassa dialogi hieman tökki muttei pahasti ja kärryiltä tippumisen vaaraa ei ole, jos katsahtaa tarvittaessa tekstityksiin.

Lähes parasta koko esityksessä on sen huumori. Läskiksi ei ole millään tavalla laitettu, mutta työryhmä on selvästi ottanut kaiken irti kuvitteellisen oopperan poikkeavasta menosta. Oopperatähdet Carlotta ja Ubaldo ovat ihastuttavan kliseisiä, lavasteet pompöösejä ja koko lavalle herätetty rakennus pelkkää goottiromantiikkaa. Hauskaa tämä on siksikin, että Oopperan kummitusta ei lähtökohtaisesti pidä mitenkään erityisen huvittavana, mutta huumori pukee esitystä erityisen hyvin.

Masquerade. Edessä Tero Harjunniemi ja Sofie Asplund. Kuva: Stefan Bremer / Kansallisooppera

Poistuimme Oopperan kummituksesta vaikuttunein mielin. Kehut olivat ansaittuja, sillä produktio on pieteetillä tehty mutta ei vakavoidu turhista vaan osaa myös nauraa itselleen. Tällaista on ilo nähdä, kiitos.

Erittäin lämpimät kiitokset Oopperalle kutsuvieraslipusta.

Vinkki: Jäikö lippu uupumaan ja nyt harmittaa? "Täynnä" tarkoittaa usein loppuunvarattua ja lippuja saattaa vapautua myyntiin jopa päivittäin. Itse muun muassa hankin tällä viikolla yhden lipun ystävälle vain soittamalla Lippupisteeseen sopivalla hetkellä. Kannattaa siis kokeilla, toisinaan onnistaa!