Lavalta: Breaking the Waves (Turun kaupunginteatteri / Espoon kaupunginteatteri)

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Perjantai-iltaa ajattelee usein kevyemmän viihteen iltana, mutta välillä voi tehdä toisinkin. Turun ja Espoon kaupunginteattereiden yhteisproduktio, Lars von Trierin elokuvaan perustuva Breaking the Waves on mainostekstien mukaan julma draama ja lupaus pitää. Itse en ole tosin elokuvaa nähnyt, mutta von Trierin muita töitä tuntevana osasin odottaa ahdistavaakin esitystä.

Tarina sijoittuu pieneen, tiukasti uskonnolliseen kylään 1970-luvun Skotlannissa. Bess (Helmi-Leena Nummela), tunteellinen, naiivi ja Jumalan kanssa yksityisiä keskusteluja käyvä nuori tyttö rakastuu öljynporauslautalla työskentelevään Janiin (Taneli Mäkelä) ja saa poikkeuksellisen luvan kirkon miehiltä mennä naimisiin. Pariskunnan rakkaus on intohimoista, mutta myös haastavaa kun Jan joutuu työskentelemään pitkiä aikoja poissa Bessin luota. Tilanne muuttuu, kun Jan loukkaantuu lautalla vakavasti ja Bess tekee kaikkensa, jotta hänen rakastamansa mies pysyisi hengissä ja onnellisena.

Tiedätkö sen Lars von Trierin elokuvan, jossa nuori nainen joutuu yhteisönsä hyljeksimäksi ja jolle käy paljon kaikkea kamalaa? Näin muun muassa keskustelimme miehen kanssa väliajalla ja siinä vaiheessa tilanne oli toiseen puoliaikaan nähden vielä melko seesteinen. Toisaalta tämä oli odotettavissakin. Näytelmä on rankka, teemoiltaan raastava ja näyttelijät tekevät vakuuttavaa työtä lavalla. Esityksen loppuessa olo on ravisteltu.

Nummela ja Mäkelä tekevät hienoa työtä esityksen pääparina. Dynamiikkaa on ja kumpikin tekee tavattoman raskaan roolin, Nummela tunteiden vietävänä olevana Bessinä ja Mäkelä vakavasti sairastuneena Janina. Länsiväylän haastattelussa Mäkelä kertoi tämän olevan yksi uransa raskaimmista rooleista enkä ihmettele yhtään. Myös muu roolitus, joka koostuu Turun kaupunginteatterin näyttelijöistä, on onnistunut. Erityisesti Dorothyn roolissa nähtävä Minna Hämäläinen on ehdottoman vakuuttava ja jämpti.

Esityksen lavastus on varmaa Markus Tsokkisen käsialaa. Kuulas kalliomaisema muuntuu tarvittaessa kirkoksi, sairaalaksi ja ruokailutilaksi. Tuulen ja viileän sään voi kuvitella, etenkin kun salissa oli esitysiltana hieman tavallista viileämpää rikkoutuneen lämpöputken vuoksi. Taustalla nähtävät Salla Malkavaaran projisoinnit tuovat öljynporauslautan ja myrskyävän meren tilaan. Visuaalisesti esitys on tavattoman hieno, myös niinä rumina hetkinään.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Kotimatkalla käymme pitkän keskustelun lavaraiskauksista ja muidenkin graafisten asioiden näyttämisestä lavalla. Mietimme muun muassa olivatko kaikki pitkään ja hartaasti näytetyt kauheudet täysin välttämättömiä esityksen vaikuttavuudeksi. Paha sanoa, mutta itse olisin selvinnyt myös viitteellisemmällä käsittelyllä, vaikka ymmärrän että alkuperäisessä elokuvassa käsittely on varmaankin ollut samankaltaista ellei jopa graafisempaa.

Yön nukuttua esityksestä voi jo vähän etääntyä. Olen vaikuttunut, surullinen ja vähän jopa väsynyt. Toisaalta tarinassa on jotain tavattoman lohdullista ja kaunista. Rakkaus on joskus rumaa, mutta se on voimakas tunne. Lopusta olin jopa iloinen, se toi minulle tarpeellisen valon tähän tarinaan, muuten olisin varmaan edelleen tavattoman ahdistunut. Kiitos.

Breaking the Wavesin ehtii nähdä Espoon Revontulihallissa vielä marraskuussa ja Turun Logomossa on muutama esitys sekä marras- että joulukuussa.

Lavalta: Hamlet (NT Live / Barbican Theatre)

Kuva: Barbican

Harvoin tulee pakattua eväitä mukaan kun teatteriin lähtee, mutta maanantaina tuli tehtyä tällainen temppu. NT Live -esitykset tuovat taas Lontoon meininkiä kotomaahan ja tällä kertaa vuorossa oli Shakespearen Hamlet. Kestoa tällä esityksellä lupailtiin olevan noin kolme ja puoli tuntia, joten eväsleivät tulivat ihan tarpeeseen.

Tarina oli tuttu ennestään ja se ei sinänsä tarjonnut mitään suurta ja yllätyksellistä. Hommahan menee niin, että Tanskan prinssi Hamletilla menee vähän kurjasti. Isän haamu kertoo, että kuningattaren kanssa naimisiin mennyt Claudius-setä oli vääryydellä ja viekkaudella kruunun itselleen anastanut ja tällainen peli ei tietenkään käy. Hamlet ryhtyykin punomaan juonia Claudiuksen pään menoksi, mutta samalla muut luulevat tämän menneen täysin päästään sekaisin ja onpa siinä sivussa kaikenlaisia väärinkäsityksiä ja sotkuja myös Ofelia-neidon kanssa. Kaiken lisäksi Tanskan valtion tilanne on hieman epävakaa, kun sotavarusteluja tehdään naapurimaissa.

Twitterissä monet näytelmää katsomassa olleet vaikuttivat hieman pettyneiltä. Esitystä kuvattiin muun muassa yllätyksettömäksi ja tavanomaiseksi. Toisaalta monet heistä elleivät jopa kaikki olivat nähneet Hamletin aikaisemmin muodossa tai toisessa. Minulle ja siipalle tämä puolestaan oli ensimmäinen kerta, jos Leijonakuningasta ei siis lasketa. Tällöin tuli varmasti katsottua esitystä hieman eri silmin.

Itse pidin näytelmän visuaalisuudesta ja mukaansatempaavuudesta, massiivisesta pituudesta huolimatta katsomossa ei nimittäin ollut tylsää vaikka nukahtamista vähän etukäteen pelkäsin. Benedict Cumberbatch veti nimiroolin varmoin ottein ja herran kiitokseksi voinee myös sanoa sen, että näytelmää tulivat katsomaan varmasti monet joita Shakespeare ei muuten välttämättä kiinnostaisi. En kuitenkaan nosta Cumberbatchia sen kummemmalle jalustalle tässä, sillä myös muu roolitus oli oiva ja toimiva, omat tontit hoidettiin ammattitaidolla. Mies tosin pyysi mainitsemaan, että Cumberbatchin artikulaatio ja painotukset shakesperiaanisen englannin lausunnassa olivat herkullisia. Itse pidin erityisesti Ofelian (Sian Brooke) romahtamisesta ja Claudiuksen (Ciarán Hinds) osoittamasta heikkoudesta, miten surullinen mies joka ei täytä itselleen asettamiaan vaatimuksia ja jää niiden alle.

Kokonaisvaltainen elämys siis tämä Hamlet, kiinnostava näytelmä josta selvästi löytyy pontta vielä nykypäivänäkin ja taipuisuutta erilaisiin tulkintoihin. Tämä Lyndsey Turnerin ohjaus tuntui olevan nykyisyyttä lähentelevästä ajankuvastaan huolimatta melko perinteinen ja olisi hauska nähdä tästä erilaisia tulkintoja. Kiitokset vaan taas Finnkinolle NT Live -näytösten järjestämisistä!

Hamlet on vielä mahdollista nähdä kahdessa marraskuisessa encore-esityksessä, kurkkaa lisätietoja täältä.

Lavalta: Nummisuutarit (Kansallisteatteri)

 Kuva: Stefan Bremer

Kansallisteatterin Suuren näyttämön syksyn tulokas Nummisuutarit oli vähän sellainen tapaus, että ookasin ja hookasin että meniskö katsomaan vaiko eikö. Vihdoin kun olin tuttavapiirin kommenttien perusteella päättänyt että kyllä mennään, tuli Kansallisteatterista kutsu Bloggariklubin myötä tätä katsomaan. Iloitse sinä häähuone, totta kai tulemme!

Nummisuutarit on ilmeisesti jonkinlainen kesäteatteriklassikko, minulle tämä oli ensimmäinen kerta tätä katsomassa. Näin lyhyesti todettuna tässähän nummisuutari Esko lähtee kosiomatkalle Kreetan kättä pyytämään ja veli Iivari samaan aikaan viinaa hakemaan. Eipä siinä, ei mene ihan putkeen kummallakaan, Esko saapuu keskelle Kreetan hääjuhlaa, puusuutarin se otti häilyväinen nainen, ja Iivarikin pistää riksinsä viinaan. Ja siinä sitten juoksennellaan ja voivotellaan ja otetaan lisää viinaa.

Alkutekstiä en ole myöskään lukenut (jos ei tästä vielä käynyt ilmi) ja siitä sain heti pyyhkeitä äidiltä kun puhuimme esityksen jälkeen puhelimessa, näytelmä kun kuulemma on löytynyt meiltä kotoa hyllystä. Pitää korjata tilanne. Joka tapauksessa tämän vuoksi räpistelin läpi esityksen juonen helmoista kiinni pitäen, mutta koin pysyväni kuitenkin riittävästi mukana. Oikeastaan se juoni ei ollut minulle tässä se antoisin juttu, vaikka niin ei ehkä saisi sanoa. Muutama myös hieman ihmetteli tekstin loppujen lopuksi vähäistä määrää, replikointia ei nimittäin ollut oikeastaan hirveästi.

Ennen esitystä pääsimme Bloggariklubin myötä kuulemaan esityksen lavastaja Kati Lukkaa ja pukusuunnittelija Tarja Simosta. Tätä myöten esitystäkin tuli katsottua alustuksen perusteella. Lukka ja Simonen puhuivat muun muassa siitä, kuinka Eskon yllä näkyvillä Leijona-symboleilla ei oltu haettu yhteyttä perussuomalaisiin vaan pikemmin suomalaisuuden symboleihin. Esitystä katsoessa oli kyllä helposti ymmärrettävissä, mistä nämä yhteydet puolueeseen löytyvät, mutta päätin tietoisesti ohittaa ne ja katsoa esitystä erilaisten lasien läpi. Se oli oikeastaan aika antoisaa, koska silloin koin Eskon neutraalimpana, vähän törttönä mutta omassa jääräpäisyydessään taipumattomana, vähän surullisena mutta sympaattisena hahmona. Muutkin poliittiset viittaukset jätin nyt suosiolla pureskelematta, en jaksanut niitä ajatella.

Visuaalisesti pidin esityksestä huimasti. Jo alun prologikohtaus, jossa näyttelijät näkyen vain siluetteina tanssivat vasten keltaista valaistua taustaa, on kaunista katsottavaa. Sama tarkkaan harkittu ja jollain tavalla kuulas linja jatkuu läpi esityksen. Erityisesti pidin seurahuoneen lavastuksesta ja toisen puoliajan alkaessa lavalle nousseesta mäntymetsästä. Olinkin Kansallisteatterin ohi kulkiessani ihmetellyt mihin ihmeeseen niitä sisälle raahattuja rankoja tarvittiin. Toisen puoliajan aloittava Iivarin deliriumuni oli myös mehevää katsottavaa, viinanhuuruista ja demonista mutta samalla ihailin suomalaisiin klassikkomaalauksiin tehtyjä viittauksia.

Toisella puoliajalla melkein ärsytti, kun Eskon toikkaroidessa humalapäissään yleisö herkesi nauramaan. Itselleni kohtaus näyttäytyi enempi traagisena. Sen sijaan minua huvittivat ensimmäisen puoliajan häissä muutamat tunnelmakuvat, aikamoisia katseita, mutta melko yksin sai tyrskähdellä. Komediana tätä mainostetaan ja komediana teos on kirjoitettu. Kesäteattereissa esitys saanee enemmän kieli poskessa -tyyppistä vivahdetta, Reinikaisen ohjauksessa koin tämän enemmän tragikoomisena ellei jopa tosiaan traagisena.

Kuva: Stefan Bremer

Näyttelijät ovat esityksessä hyviä, mukana on paljon tuttuja ja ilahduttavan paljon myös näitä nuoria taitavia tekijöitä. Aku Hirviniemi ei ole lainkaan pöllömpi Esko, mäntyä päin vaan, mutta erityismaininnan saa tällä kertaa Inga Björn. Björn on vakuuttanut minut lavalla jo useampaan kertaan ja tämän naisen liikehdintä on tavattoman lumoaa katsottavaa, hänet tunnisti jo alun silueteista hiuspehkon perusteella.

Nummisuutarit myös näyttäytyi minulle jonkinlaisena sisarteoksena viime syksynä ensi-iltansa saaneelle Pohjalla-esitykselle, jossa oli paljolti sama työryhmä. Näyttämöllä kuullaan, kuten myös Pohjalla silloin, näyttelijöiden itsensä soittamia musiikkinumeroita ja muutenkin tunnelmassa on yhtäläisyyksiä. En valita, pidin kovasti silloin ja pidin nytkin.

Ristiriitaisista tunnelmista huolimatta totean, että pidin Nummisuutareista ihan hirvittävästi ja erityisen paljon ensimmäisestä puoliajasta. Etenkin tässä nyt parin yön nukkumisen jälkeen on oma visio jotenkin kirkastunut. Hienoja näyttämökuvia mielessä paljon ja jotenkin sellainen villi kokonaisuus rullailee päässä. Ryypit sille!

Muita bloggauksia halajavat voivat lukea vaikka seuraavaa eli Katri odottaa vielä toista katselukertaa ennen lopullisen mielipiteen muodostamista ja Talle oli oikeinkin vaikuttunut.

Lavalta: Lokki (Red Nose Company / Espoon kaupunginteatteri)

Nina (Niina Sillanpää) ja lokki. Kuva: Tero Ahonen

Espoon kaupunginteatterin ohjelmiston vahvuuksia omat omien tuotantojen lisäksi ehdottomasti myös lukuisat vierailut. Oma ennakkosuosikkini syksyn esityksistä oli Red Nose Companyn Lokki, joka tuo lavalle Tšehovin klassikkonäytelmän Suomessa ennennäkemättömänä, pidennettynä versiona. Päivitetyn tekstin lisäksi näytelmä on viety klovnerian maailmaan ohjaaja Philip Boulayn havainnon kautta, jossa hahmot ovat kuin klovneja vaikkei punaisia neniä ja maskeja kasvoilla olekaan.

Yhdentoista näyttelijän voimin lavalle nousee maaseutukartano saleineen ja pihalle kyhättyine teattereineen. Konstantin (Jari Virman) tahtoisi olla vakavasti otettava kirjailija ja kirjoittaa rakastamalleen Ninalle (Niina Sillanpää), rikkaan tilanomistajan tyttärelle. Poikaansa pompottaa hänen äitinsä, näyttelijätär Arkadina (Minna Puolanto), joka tuo mukanaan kuuluisan kirjailijan Trigorinin (Eero Järvinen). Maaseudun rauhasta ei puolestaan nauti Arkadinan veli Pjotr (Jouko Puolanto) ja omat ongelmansa on tilanhoitajapariskunnallakin (Riku Korhonen ja Nora Raikamo). Heidän tyttärensä Maša (Amira Khalifa) haikailee Konstantinin perään ja Mašaa haikailee syliinsä puolestaan opettaja Semjon Semjonovitš (Oskari Perkki). Pakkaa sekoittaa vielä lääkäri Dorn (Tatu Siivonen) ja koko ajan taustalla tuntuu hiippailevan työmies Jakov (Teemu Aromaa), ainut joka kaartista on saanut kasvoilleen perinteisen klovnin maskin ja nenän.

Reilu kolmituntinen esitys ei ole lähtökohtaisesti helpointa katsottavaa, etenkään Louhisalin penkeillä jotka pitävät puolensa lyhyemmissä esityksissä mutta alkavat parin tunnin jälkeen puuduttaa. Onneksi lavalla nähtävä näyttelijöiden (vai klovnien) joukko on niin taitava, että työtä katsoo mielellään. Tunnelma vaihtuu vakavasta herkkään ja ennen kaikkea traagisesta koomiseen. Rakkaudesta puhutaan paljon, mutta monella kohde ei vastaa tunteisiin ja on usein myös rakastunut toiseen. Myös teatteri, kirjoittaminen ja kuuluisuus saavat paljon tilaa. Millaista on olla kuuluisa kirjailija, mitä menestys maksaa.

Roolitus on onnistunut ja näyttelijät tavattoman taitavia. Veikkaan, että jos erilaisten klovnityyppien tuntemus ja niiden välinen hierarkia olisi ollut tutumpaa, olisi esityksestä saanut vielä enemmän irti. Hahmojen klovnimaisuuden kykeni joka tapauksessa havaitsemaan. En osaa tässä nostaa esille erityisesti ketään, sillä parasta oli mielestäni hahmojen yhteispeli lavalla. Hatunnosto toki myös laajan tekstimassan omaksumisesta.

Arkadina (Minna Puolanto), Dorn (Tatu Siivonen) ja Maša (Amira Khalifa). Kuva: Tero Ahonen

Tässä nyt huikeat kaksi kertaa Tšehovia nähneenä voinen todeta, että hänen näytelmänsä sekä pitkästyttävät kauheasti että ovat samalla tavattoman viihdyttäviä. Nytkin huomasin välillä olevani katsomossa lähes puoliunessa, mutta silti hereillä ja kiinnostuneena. Jotain viehättävää siinä pysähtyneessä pitkäveteisyydessä siis on. Mieskin totesi, että ensimmäisen puoliskon puolessavälissä näytelmä tuntui jaanaavalta, mutta näytelmän päättyessä totesi olevansa onnellinen sen nähtyään.

Kiitos Red Nose Company jälleen hienosta teatterielämyksestä, tammikuun ensi-iltaa Punaista viivaa odotamme jo kiinnostuksella.

Jäikö Lokki näkemättä Espoossa? Ei hätää, marras- ja joulukuussa järjestetään vielä useita esityksiä Blue Media -studiolla Viikissä, kurkkaa lisätietoa täältä.

Lavalta: Can you pass me the screwdriver, please? (Hanne Ivars / Mad House)

 Pelinappulat laudalla.

Meidän piti mennä pelaamaan vain hetkeksi, jotta ehtisimme käydä vielä ostamassa muistikortin. Onneksi Verkkokaupan kioski on auki vuorokauden ympäri, päädyimme nimittäin istumaan pelipöydän ääressä lähes kaksi ja puoli tuntia. Ei vain malttanut lähteä. Kyseessä oli siis Hanne Ivarsin sosiaalinen peli Can you pass me the screwdriver, please?, jota pelattiin Ihana Baarissa osana Mad House -festivaalin ohjelmaa.

Peliä pelatessa jokainen pelaaja saa oman pelinappulan, joka liikkuu jatkuvasti muokkautuvalla pelilaudalla muiden nappuloiden kanssa. Pelilaudalle ilmestyy asioita pelaajien piirrosten avulla ja piirrokset sekä niihin liittyvät tarinat kumpuavat pelikorteista. Kortteja nostetaan sen mukaan, minkä silmäluvun heittää nopalla. Ykkösellä sai esimerkiksi kortin, jossa oli kokonainen lause joka tuli jotenkin kuvittaa laudalle ja viitosella sai tehdä mitä tahansa. Piirtämisen lisäksi peliin kuuluu keskustelua ja esittämistä (mutta ei tarvitse pelätä, kaikki on hyvin ohjattua ja peliin voi osallistua haluamallaan tavalla).

Peli oli ehtinyt pyöriä jo puolisen tuntia saapuessamme paikalle, mutta onneksi sen rakenne on sellainen että tulla ja mennä voi kuten haluaa. En tosin tiedä, olisiko minulle selvinnyt sen mystisen ruuvimeisselin tarkoitus silloin, nyt se vain kulki yhden pelinappulan mukana. No jaa, ehkä se ei ollut tärkeää. Me joka tapauksessa hyppäsimme suoraan keskelle kolmen hengen peliporukkaa, myöhemmin peliin liittyi vielä yksi pelaaja lisää. Pelilaudalle ilmestyi muun muassa Helsinki ja Lappeenranta, Tallinna, äärettömien dimensioiden universumi, kauppa josta sai ostaa pipareita ja raparperia ja surullinen avaruuschili ja kaikki tämä oli hyvin loogista ja pelattavaa, uskokaa pois.

Edellisen kerran peliporukalla oli kuulemma ollut varsin erilainen tyyli. Peliä oli pelattu seisten ja vauhdikkaammin. Meillä oli siis ehkä perinteisempi lähestymistapa kaikkien istuessa omilla paikoillaan pöydän ympärillä, mutta miellyttävää tämä oli näinkin ja sopi Ihana Baarin rauhalliseen tunnelmaan.

Pelipöydän tila lähtiessämme.

Pelissä voi muuten myös "voittaa", jos onnistuu keräämään itselleen kolme tähteä. Kilpailuhenkisenä lähdin tietysti tavoittelemaan tätä maalia. Kanssapelaajina minulla oli tavattoman mainioita ihmisiä, jotka lahjoittivat minulle tarvitsemistani tähdistä kaksi (ajatelkaa mitä uhrautumista!) ja sain sitten hienon palkinnon. Peli ei onneksi lopu voittamiseen ja vaikka kaikki pelaajat voivat voittaa jos niikseen, pidän ideasta.

Tämä kuvaus ei ehkä kerro pelistä hirveästi, mutta voin kertoa seuraavaa: oli kivaa, vieraassakin peliseurassa homma pyöri todella kivasti, Hanne Ivars vetää peliä miellyttävästi ja oli kuulkaas hauskaa, emme meinanneet lähteä ollenkaan!

Peliä pääsee vielä pelaamaan 28.10., kannattaa mennä! Peliin on vapaa pääsy ja sitä pelataan Ihana Baarissa Tiivistämössä.

Lavalta: Jekyll & Hyde (Jyväskylän kaupunginteatteri)

Ensemble. Kuva: Jiri Halttunen

Viikonloppuna tuli ruksattua taas uusi kaupunki omalta teatterikartaltani, kun suuntasimme nelihenkisellä ystäväporukalla katsastamaan Jyväskylän kaupunginteatterin musikaalia Jekyll & Hyde. Odotukset olivat musikaalin suhteen kohtuullisen korkealla, sillä toissavuonna Turussa nähty produktio teki vaikutuksen. Onneksi Jyväskylän versio on sen verran erilainen että pian onnistui jättämään vertailun taakseen ja nauttimaan esityksestä omana itsenään.

Jekyll & Hyde ponnistaa R.L.Stevensonin klassikkoromaanista ja tuo tiedemies Henry Jekyllin (Joni Leponiemi/Henri Halkola) tarinan lavalle. Tohtori Jekyll on kehittämässä kemikaalia, jolla ihmisen hyvän ja pahan puolen voisi erottaa toisistaan. Asialleen omistautuneena tiedemiehenä Jekyll tekee itsestään oman testihenkilönsä ja tulee samalla vapauttaneeksi oman pimeän puolensa, sadistisen ja julman Edward Hyden. Lontoon kaduilla on taas hieman vähemmän turvallista liikkua. Jekyllin tarinaa kertoo hänen uskollinen lakiemiesystävänsä John Utterson (sympaattinen Hannu Lintukoski) ja vahvoina naisina hänen elämässään nähdään säpäkkä kihlattu Emma Carew (Saara Jokiaho) ja sielukas prostituoitu Lucy Harris (Maria Lund).

Pääosassa vuorottelevat Joni Leponiemi ja Henri Halkola, meidän esityksessämme armoitettuna tohtorina nähtiin Leponiemi. Hieman ehdin alussa pohdiskella, josko lähtökohtaisesti enemmän iskelmätähteä muistuttavasta herrasta saataisiin massiivista sisäistä kamppailua käyvä hahmo, mutta epäluulot haipuivat pian. Leponiemi veti hyvän roolisuorituksen ja olisin katsellut mielelläni enemmänkin fysiikkaa vaativia loikkia ja uhkaavaa kyykistelyä Hydena. Naispäärooleissa loistavat Jokiaho ja Lund toimivat hyvinä vastapareina toisilleen. Jokiaho on ponteva eikä yhtään vässykkä nuori nainen ja Lundin Lucyssa on sähäkkyyttä ja herkkyyttä etenkin laulukohtauksissa. Esityksen roolitus on muutenkin hyvä ja loppujen lopuksi meidän ystäväporukassamme eniten kehuja taisi saada oivallinen ensemble. Muun muassa kaupunkilaisia, porttoja ja heidän asiakkaitaan esittäneet näyttelijät tekivät hyvää työtä sekä laulullisesti että koreografioiden osalta, bravo.

Joni Leponiemi. Kuva: Jiri Halttunen

Musikaalin visuaalisuus ammentaa ymmärrettävästi goottilaisesta romantiikasta, mutta mukaan on viskattu piristykseksi myös hieman steam punkia. Erityisesti Merja Levon suunnittelema puvustus viehätti omaa silmääni ja omaan makuuni höyryä olisi voinut lisätä esitykseen enemmänkin. Lavastus pyörii muutaman suuremman elementin ympärillä, mutta erilaiset tilat on saatu luotua lavalle hienosti. Orkesteri ei ole suuren suuri, mutta tuuttaa Lasse Hirven johtamana montustaan silti kuuluvasti. Itse huomasin kiinnittäväni erityisesti huomiota puhallinosuuksiin, kiitos siis niistä.

Esityksessä on toisaalta myös epätasaisuutta. Paikoin replikoinnissa tuntuu olevan erikoisia tauotuksia ja muutamassa kohtaa oltiin mielestäni jopa hieman liian humoristisia, vaikkei huumorin häivä raskastunnelmaisessa musikaalissa pahitteeksi olekaan. Kappaleita on musikaalissa myös paljon ja osa niistä saa staattisuudellaan juonen hieman junnaamaan, etenkin kun suurin osa niistä on vähäisillä koreografioilla kuvitettuja sooloja tai duettoja. Samat teemat toistuvat useasti, joten vaihteluakaan ei juuri saada. Onneksi laulusuoritusten laatu auttaa asiaa, sillä pääosin lavalla kuultiin oikein hyvää laulamista. Omia suosikkejani olivat toisen puoliajan avaava, ensemblen esittämä Murha, murha ja Leponiemen oivallisesti tulkitsema Kaksintaistelu.

Lucy (Maria Lund) ja Punarotan väki. Kuva: Jiri Halttunen

Toinen puoliaika nostatti katsomiskokemusta paljon. Ei ensimmäinen puoliaikakaan toki huono ollut, mutta toisella puoliskolla Leponiemen hahmon kasvu ja muutos pääsi paremmin oikeuksiinsa ja muutenkin tapahtumat tuntuivat etenevän rivakammin. Kokonaisuutena Jekyll & Hyde oli tavattoman positiivinen ja viihdyttävä. Esiintyjäjoukossa on paljon osaamista ja yhteispeli tuntui toimivan, mikä teki katsomisesta mukavaa. Kannatti lähteä katsomaan.

Kannattaa käydä lukemassa myös Some Superfluos Opinions -blogin Siirin (englanniksi) ja One Night in Theatre -blogin Lauran asiantuntevat jutut musikaalista.

Helsingin Kirjamessut 2015: haahuilua, hankintoja ja lukupiiri

Torstaina alkaneet Helsingin Kirjamessut ovat edelleen vahvasti käynnissä, mutta meikäläisen messurupeama oli tällä kertaa hieman lyhyempi. Olin onnistunut aikatauluttamaan tälle samalle viikonlopulle Jyväskylään suuntautuvan teatterireissun, joten oma messuohjelma piti aikatauluttaa uudestaan. Paljon sitä ehti kuitenkin perjantaipäivän ja lauantaiaamun aikana kokea, tässä ajatuksia ja koettuja.

Perjantaina käytin noin kolmeen tuntiin rajoittuneen messuiluaikani tehokkaaseen haahuiluun ja kirjaostosten tekemiseen. Hankinnat pysyivät maltillisina, sillä ostoslistalla oli ainoastaan Emmi Itärannan uusi teos Kudottujen kujien kaupunki. Samaiselta Teoston pisteeltä tarttui mukaan Arséne Lupin Mestarivarkaan kootut kertomukset. Perjantain aikana ehdin myös hengähtää hetken kirjabloggaajien vinkkauspisteellä Boknäsin osastolla (6r121), saada omistuskirjoituksen Itärannalta ja törmätä useampaankin tuttuun. Lisäksi hankin heti ensimmäisenä ison vanhan opetustaulun, jonka kanssa luovin ympäri messuhallia. Voin kertoa, että valtavan pahvilevyn kanssa oli loppupeleissä yllättävän helppoa sukkuloida väkijoukossa, mutta lauantain ruuhkassa tilanne olisi voinut olla toinen.

Esikoiskirjalijat messubrunssilla. Haastattelijana Ella Kanninen.

Lauantai alkoi WSOY:n ja Tammen järjestämällä kirjabloggaajien messubrunssilla. Itse olin paikalla vain tilaisuuden toisen puoliskon, mutta ilokseni ehdin kuulla lyhyesti kahdeksaa hienoa esikoiskirjailijaa. Paikalla olleet Simo Hiltunen, Vuokko Sajaniemi, Saara Turunen, Erkka Mykkänen, Roope Sarvilinna, Inga Röning ja Jussi Seppänen kertoivat lyhyesti muun muassa kirjojensa syntyprosesseista ja teemoista. Mieleen jäi muun muassa Seppäsen letkautus siitä, kuinka hän oli kirjoittanut teostaan Kymmenottelu viitisentoista vuotta päästen täten keskiarvona kunnioitettavaan sivu per päivä tahtiin. Esikoiskirjailijoista Sajaniemi, Turunen, Mykkänen ja Seppänen ovat muuten myös ehdokkaina Helsingin Sanomien Kirjallisuuspalkinnon saajiksi.

Brunssilta jatkoin pikavauhtia Messukeskuksen auditorioon, jossa oli alkamassa professori Ilkka Niiniluodon teosta Hyvän elämän filosofiaa (SKS, 2015) koskeva lukupiiri. Itse olin tilaisuudessa paikalla bloggaajaedustajana ja olin ehtinyt lukea kirjan loppuun matkalla messuille. Paikalla olivat myös Niiniluodon kustannustoimittaja Aino Rajala johtamassa keskustelua sekä Espoonlahden kirjaston lukupiiri sekä toki lukuisat lukupiiriin ilmoittautuneet kuulijat. Tiedottaja Teija Armannon mukaan Niiniluodon lukupiiri oli messujen suosituin.

Rajala kuvaili ensimmäisessä puheenvuorossaan Niiniluodon teosta "filosofiseksi vastaiskuksi elämäntaito-oppaille" ja tätä käsitystä Niiniluoto vaikutti myötäilevän. Niiniluoto itse totesi, että "ajan henki on etsiä elämäntaitoa, joka on rauhallista paikallaanoloa" ja pyrkimyksenä on stressittömyys, mutta toivoi oman kirjansa tarjoavan "virikkeitä tässä maailmassa toimimiseen ja toisten auttamiseen" ja "ärsykkeitä ja impulsseja ajattelulle". Hyvän elämän filosofiaa ei siis anna valmiita vastauksia hyvän elämän saavuttamiseen, vaan kannustaa aktiivisuuteen, omien kykyjen kehittämiseen ja tiedon hankintaan.

Ilkka Niiniluoto ja Aino Rajala.

Teos on koottu Niiniluodon filosofisista esseistä, joissa käsitellään kysymyksiä muun muassa erilaisista ihmiskäsityksistä, etiikasta, oppimisesta ja elämän eri vaiheista. Ote aiheisiin on mielestäni ihailtavan kiihkoton ja loppujen lopuksi yllättävän yleistajuinen. Tätä luettavuutta kehuivat myös lukupiiriläiset. Toki teksti vilisee erilaisia hienoja termejä, mutta Niiniluoto onnistuu selittämään ne varsin hyvin ja teemojen ja käsitysten toistuessa huomaa olevansa koko ajan paremmin kartalla. En silti osaa suositella kirjan lukemista iltayhdeksän jälkeen, parhaat hetket teoksen kanssa taisin itse asiassa kokea lukiessani tätä junassa matkalla töihin. Teksti myös tuntui terminologian puolesta helpottuvan loppua kohden. Ensimmäisessä ihmiskäsityksiä käsittelevässä osassa erilaiset teoriat, filosofit ja heidän näkemyksensä valtaavat sivut tuntuvat välillä haastavilta ja tuntui, että olisi pitänyt kirjoittaa muistiinpanoja. Loppupuolen tekstikokoelmat esimerkiksi toimivasta ihmisestä ovat puolestaan vähemmän termeillä kyllästettyjä ja enemmän pohdiskeluun pohjautuvia, jolloin niiden lukeminen oli kevyempää. En olisi kuitenkaan jättänyt alkua lukematta, toivon että sieltä jäi jotain takaraivoon tykyttämään ilman niitä muistiinpanojakin.

Lauantain lukupiirissä keskustelua herättivät erityisesti uskonnon ja tieteen suhde. Niiniluoto kuvaa itse teostaan uskonnottomaksi, mutta ei uskontoa vastaan olevaksi. Teoksessa käsitellään esimerkiksi sitä, voiko etiikkaa olla ilman uskontoa ja miksi. Kysymyksiä herättivät myös se, voidaanko ihminen rajoittaa vain biologiseksi kokonaisuudeksi aivotutkimuksen kautta, kuinka tärkeitä kirjat ovat ja miten nykyinen teknologian kehityksen aihettama tiedon runsaus voi aiheuttaa informaatioon hukkumista. Kirjamessujen yleisömäärä vaikuttaa kyllä edelleen puoltavan painetun teoksen suosiota, mutta toisaalta uudet välineet ja tavat tekevät informaatio helpommin tallennettavaksi ja välitettäväksi.

Lukupiirin loppupuolella keskusteltiin vilkkaasti nykyisestä sosiaalisen median keskustelukulttuurista, ihmisten erimielisyyksistä, kommunikaation helppoudesta ja omien mielipiteiden kärkkäästä ilmaisutavasta. Niiniluoto kommentoi, että filosofiassa on normaalia olla eri mieltä asioista ja siinä opetetaan sietämään erimielisyyksiä. Toisaalta on tärkeää, että omalle näkemykselle osaa esittää kunnon perusteet ja se onkin ajatus, jonka toivoisin tämän päivän keskusteluympäristöön leviävän. Keskustelijat myös totesivat, että on hyvä että edelleen on tilaisuuksia joissa päästään keskustelemaan kasvokkain ja henkilöinä, eikä vain bittiavaruudessa vaikuttavien kuvakkeiden ja nappien kautta.

Siinä olivat Kirjamessut minun osaltani. Kiitokset Kirjamessuille bloggaripassista, Niiniluodolle ja muille keskustelijoille lukupiiristä ja kaikille teille mukaville ihmisille, joita pääsin messuilla tapaamaan! Nauttikaa messuista, nähdään ensi vuonna! Ensi vuodelle olen laittanut itselleni jo muistiin, että menen kuuntelemaan KirjaKallion haastatteluja, sillä siellä olevista keskusteluista olen kuullut nyt puskaradion kautta kaikista eniten hyvää.

ps. Kiitos myös ihanalle Järjellä ja tunteella -blogin Susalle, joka toimitti minulle pitkän matkan takaa erikoistilauksena Edmund de Waalin teoksen Jänis jolla on meripihkanväriset silmät.

Lavalta: Romeo & Julia (Aura of Puppets / TEHDAS teatteri)

Kuva: Jussi Virkkumaa / Aura of Puppets

Turku on minulle hyvä teatterikaupunki. Sinne tulee lähdettyä suhteellisen harvoin, mutta silloin kun tulee ovat odotukset esitysten suhteen yleensä korkealla ja niin tälläkin kertaa. Pettyä ei ole silti tarvinnut kertaakaan. Tällä kertaa lavalla lumosi TEHDAS teatterin ja Aura of Puppetsin yhteisproduktio Romeo & Julia, jossa Shakesprearen klassikkonäytelmä on tuotu lavalle nukketeatterin keinoin.

Tarina on tuttu. Veronan kaupungissa kaksi sukua, Montaguet ja Capuletit, ylläpitävät pitkää vihaa. Rakkaus ei kuitenkaan katso nimeä ja niinpä sukujen vesat, Romeo ja Julia, rakastuvat toisiinsa ja yrittävät kaikin keinoin päästä naimisiin. Ongelmana on vain se, että Julia on luvattu kreivi Parisille ja liittoa vastaan tuntuvat muutenkin olevan suurin piirtein kaikki paitsi Julian imettäjä ja pappi Lorenzo. Nukketeatteritulkinnassa ei kuitenkaan tyydytä tähän perinteiseen versioon, vaan tarina on siirretty kaoottisella kaatopaikalle, jossa huumejengit riehuvat, kaikilla on jokin riippuvuus ja toiveet paremmasta tulevaisuudesta riippuvat henkäyksen kaltaisten lankojen varassa. Julian perheessä on väkivaltaa ja huumeriippuvuutta, Romeo haistelee kavereidensa kanssa liimaa ja saa käsiinsä aseen. Repliikit ovat kuitenkin pääosin niitä vanhakantaisia ja tuovat oman kontrastinsa lavan synkälle miljöölle.

Nukettajat ovat esityksessä tavattoman taitavia. Paikoin jopa groteskin näköiset alastomat, hieman perunasäkkimäiset nuket saadaan vaikuttamaan inhimillisiltä ja samaistuttavilta. Nukettajia ei ole myöskään yritetty piilottaa, vaikka asusteet ovatkin kaikilla mustat ja naamatkin on monella mustattu, välillä he tanssivat ja riehuvat lavalla kuin nukkensa. Sirpä Järvenpää ja Toni Kandelin tekevät vahvaa työtä pääparina. Muissa ihmisrooleissa nähdään ja kuullaan Lee Lahikaista, Jaakko Liljaa, Niina Lindroosia, Anna Nekrassovaa, Alma Rajalaa, Outi Sippolaa, Maiju Tainiota ja Lotta Virtasta. Suurin osa esittää useampaa roolia ja hyvin se sujuu kyllä kaikilta, osaamista on vaikka muille jakaa.

Balthazar, Romeo ja Julia. Kuva: Jussi Virkkumaa / Aura of Puppets

Omia suosikkejani nukettamisen kannalta olivat kuitenkin, ihmishahmojen inhimillisyydestä huolimatta, Balthazar-koira (Nanna Mäkinen) ja Capuletien Omega-kana (Maria-Elina Koivula). Liikehdintä ja äänet olivat aidon oloisia ja nuket kekseliäästi valmistettuja, esimerkiksi kana oli valmistettu valkoisesta naistenkengästä. Esityksen jälkeen kävin myös keskustelemassa ystäväni kanssa, joka oli myös nähnyt esityksen ja kehuimme kilpaa myös itse lavasteiden ja maiseman liikettä. Esimerkiksi loppukohtauksessa nähty meri oli kaunis ja liikkeissään ilmava.

Lavalle on onnistuttu luomaan oikeasti koskettava versio näytelmästä. Toki tarina on edelleen paikoin melodramaattinen, mutta jotenkin se ei tässä turhauta. Rumassa ja ankeassa ympäristössä tarina pääsee oikeuksiinsa ja onnistuu rakkaustarinan lisäksi kommentoimaan myös tätä aikaa ja sellaisia oloja ja tilanteita, jossa liian moni tällä hetkellä elää ilman mahdollisuutta paremmasta tulevaisuudesta. Komeaa työtä, kiitos.

Romeo & Julian ehtii nähdä TEHDAS teatterissa vielä marraskuussa, liput Tiketistä. Lisäksi esitys on myös osa marraskuista TIP-festiä.

Kiitokset Aura of Puppetsille kutsuvieraslipusta.

Siri Pettersen: Odininlapsi (Korpinkehät #1)

Syksyllä meikäläiselle maistuu fantasia, liekö joku jäänne kouluajoilta. Joka tapauksessa käpäliin päätyi tällä kertaa Norjan tuontitavaraa eli Siri Pettersenin kehuttu Odininlapsi (Jalava, 2015). Teoksella on kokoa ja näköä, onneksi sisältäkin.

Viidentoista ikäisenä Hirka, punatukkainen ja parantamisen taidossa kätevä tyttö, saa tietää olevansa jotain muuta kuin on koko ikänsä luullut. Tytön hännättömyys ei johdukaan susien hyökkäyksestä, vaan Hirka onkin Yminmaahan syystä tai toisesta joutunut ihmislapsi, pelätty ja halveksittu. Kaikkien nuorien läpikäymässä Riitissä totuus tulisi paljastumaan, joten jotain on keksittävä ja äkkiä. Vanhan elämän hylkääminen ei kuitenkaan suju aivan helposti ja Hirka joutuu keskelle poliittista peliä ja seikkailua.

Punatukkaiset sankarittaret tuppaavat olemaan fantasiakirjallisuudessa melko yleisiä, mutta Hirka onnistuu silti erottumaan joukosta omana itsenään. Yltiöpäisestä ja temperamenttisesta persoonasta löytyy muitakin sävyjä. Muutenkin Odininlapsen hahmokavalkadi on kiinnostava, joukosta löytyy täysin korruptoituneita ilkiöitä, jalomielisiä kapinallisia, juonittelun alle jääneitä. Hirkan parina kerronnassa on Rime, valtasuvun suurilla odotuksilla lastattu vesa, joka valitsee oman tiensä.

Fantasiaa lukiessa huomaan automaattisesti etsiväni tuttuja elementtejä, toisinaan se on kivaa ja joskus vähän ärsyttävää kun ei osaa lukea teosta omana itsenään. Tässäkin oli paljon tutunoloista poliittista peliä, mystisiä neuvonantajia ja jos jonkinlaista korruptiota, toisaalta tuttuutta tuli myös skandinaavisen mytologian piiristä vaikka se (ainakin vielä tässä osassa) olikin lähinnä vain taustalla vaikuttavaa. Mitä tässä nyt joka tapauksessa yritän sanoa että ei ollut yhtään tunkkainen tämä Odininlapsi.

Massiivisesta koostaan huolimatta Odininlapsi oli nimittäin nopeaa luettavaa. Tämä johtui varmaan ainakin osittain nasakasta tyylistä eli ilmaisu koostui lyhyistä lauseista ja toimintaa oli jatkuvasti. Teksti ei kuitenkaan ollut töksähtelevää joskin rytmiin pääsemisessä kesti aina hetkisen. Pidin kovasti korpeista, kasviparantamisesta, salaisuuksista ja ovelista suunnitelmista.

Kokonaisuutena kiinnostava ja hyvin kasassa pysyvä, äärimmäisen viihdyttävä. Kyllä tulee seuraavatkin osat luettua, mutta en selvästikään ole yhtä hätäinen kuin esimerkiksi Tiina, joka harkitsee jo norjan harjoittelua.

HelMet-haasteesta kuittaan kirjan, jossa on yli 500 sivua.

Siri Pettersen: Odininlapsi (Odinsbarn, 2013)
Jalava, 2015. 614 s.
Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist
Kansi: Siri Pettersen

Lavalta: Lucky (Teatteri Viirus)

Anna (Maria Ahlroth) ja Jere (Pelle Heikkilä). Kuva: Cata Portin / Viirus

Ei ole helppoa olla nykyajan ihminen. Tavoitteet ovat kovat ja pitäisi kyetä itse valitsemaan ja päättämään mitä elämällään haluaa tehdä. Ottaako vielä yksi olut, hankkiako lapsia, vaihtaa työt, muuttaisiko ulkomaille? Muun muassa näitä ja monia muita kysymyksiä pohtii Teatteri Viiruksen Lucky.

Lucky kertoo tarinaa viidestä noin kolmekymppisestä helsinkiläisestä. Anna (Maria Ahlroth) tapaa juhlissa Jeren (Pelle Heikkilä), karismaattisen tyypin, ja pian Anna on jo raskaana. Tuoreen pariskunnan suhde ei kuitenkaan ole pelkkää uutta onnea, vaan tilannetta varjostaa Jeren alkoholiongelma. Annan veljen Alexin (Viktor Idman) avioliitto Nadjan (Jessica Raita) kanssa rykii sekin. Kahden pienen lapsen taloudessa arjen pyöritys vaatii veronsa ja kaiken lisäksi Alexin yrityksellä ei mene lainkaan hyvin. Kelan työntekijä Kasper (Oskar Pöysti) puolestaan etsii rakkautta Tinderistä ja yrittää löytää merkitystä elämälleen.

Aiheiltaan Lucky on melkoisen synkkä. Vähäiset ilon hetket tuppaavat painumaan ongelmien alle ja katsomossa ei voi olla aivan varma käykö tässä nyt hyvin. Onneksi näytelmä ei kuitenkaan sorru melankoliaan, vaan pysyy kaikesta huolimatta jotenkin kevyenä ja katsominen ei tunnu raskaalta tai ahdista suunnattomasti vaikka koskettaakin. Parisuhdekriisien lomaan on saatu myös ujutettua hienosti kohtauksia, joissa näyttelijät pääsevät esittelemään muitakin taitojaan kuten tanssia ja laulua. Kohtaukset muuttuvat osaksi esitystä ilman päälleliimaamisen tuntua, se on ilahduttavaa.

Katsomo on rakennettu ovelasti korkealle, kuin parvekkeelle ympäri esityssalia. Meillä sattui hyvä tuuri, sillä paikaltamme näki koko tilan todella hyvin. Vaikutti tosin siltä, että näkyvyys oli hyvä kaikkialta sillä epämääräisiä kurkotteluja ei juuri näkynyt. Ja kerrankin on sellainen tilanne, että eteen ei voi istua jotakuta todella pitkää! Itse lavakin toimii hienosti kahdessa eri tasossa ja lavastus on kaikessa pelkistyneisyydessään erittäin toimiva, se on Kaba Assefan käsialaa.

Esitys on ruotsin- ja suomenkielinen. Pääosa dialogista on ruotsiksi ja teatteri tarjoaakin tarvittaessa tekstityslaitteen. Me päätimme kuitenkin mennä ilman ja varmaan hyvä niin, sai keskittyä esitykseen eikä tullut vilkuiltua laitetta. Alussa piti keskittyä toki enemmän, kun päänsisäinen suomentaminen sujui hitaasti mutta pian sai huomata jo ymmärtävänsä esitystä hyvin. Ja vaikka jokin repliikki olisi jäänyt välistä pysyi kokonaisjuonessa joka tapauksessa hyvin kärryillä.

Lucky oli erittäin laadukasta teatteria. Episodeista muodostuva näytelmä tuo kolmikymppisten kipuilun esiin aidosti ja kiinnostavasti, pienillä hetkillä saatiin näytettyä isoja tunteita. Joskus tekisi itsekin mieli huutaa parvekkeelta kovaa kuten Anna ja Nadja.

Ainoa miinus tuntui sekä minun että miehen mielestä olevan se, että esitys olisi voinut olla jopa hieman pidempi. Toisella puoliajalla tapahtumien tahti kiihtyy ja pohjustus olisi saattanut olla paikallaan, nyt muutamat asiat vain tiputetaan syliin. Toisaalta se toimii juuri niin, eipähän tullut puhkiselitetty olo.

Aplodien aikana pala nousee kurkkuun. Ehkä esityksessä olleet ongelmat, rakkauden kaipuu, yritysmaailmassa selviäminen, parisuhteet, aineiden väärinkäyttö, voidaan luokitella ensimmäisen maailman ongelmiksi, mutta niitä läpikäyville ihmisille juuri ne ovat niitä asioita joiden kanssa sillä hetkellä painitaan. Vasta sitten voi lähteä ratkaisemaan muun maailman suruja.

Kiitokset blogikollega Tallelle painokkaista suosituksista (ja reittiohjeista teatterille), muuten olisi jäänyt tämä hieno esitys näkemättä.

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

Olin nähnyt Laura Lehtolan Pelkääjän paikalla -teoksen (Otava, 2015) kirjaston bestseller-hyllyssä jo useampaan kertaan, mutta täytyy myöntää että ensivilkaisu kanteen ei herättänyt mielenkiintoa. Vähitellen rupesin kuitenkin kuulemaan erinäisiä huhuja kirjasta, kaikki positiviisia, joten selasin kirjaston luettelosta että mistä tämän saisi luettavaksi heti ja kävin hakemassa.

Aapon vaimo Anna sairastuu äkisti syöpään ja elämä heittää kuperkeikkaa. Hoitomuotoja kokeillaan jos jonkinlaisia, mutta mikään ei tunnu auttavan ja eräänä päivänä Aapo joutuu kuskaamaan pienen Elsa-tyttären sairaalaan sanomaan äidille hyvästit. Uudessa arjessa on omat haasteensa, kun insinöörimies yrittää saada perheen pyörimään, työt hoidettua ja oman jaksamisensa riittämään samalla kun järki ei voi ymmärtää sitä, miten rakas vaimo voi vain kuolla.

Etenkin kirjan alkupuolisko aiheuttaa päähän kovaa itkupainetta ja lukeminen julkisessa liikenteessä oli huono valinta. Lehtola kirjoittaa sillä tavalla, että tilanne tuntuu aidolta, kipeältä ja aivan hirveältä. Viime aikoina minua on vähän ärsyttänyt, jos minua yritetään saada itkemään mutta tämän kirjan kohdalla sitä tunnetta ei tullut. Ihailin vain hienoa tarinankerrontaa ja menin mukaan, suruun, iloon, toivoon ja toivottomuuteen.

Onneksi koko teos ei kuitenkaan ole sitä itkemistä. Vähitellen valoa elämään tuo työkoulutuksessa tavattu Veera, mutta tarina ei silti muutu ärsyttävän siirappiseksi. Nuora on kapea, mutta tässä tasapainotellaan niin hyvin että tuntuu kuin tämä voisi oikeasti tapahtua, tähän voin uskoa, näiden henkilöhahmojen kanssa minä haluan viettää aikaa. Kokonaisuus toimii.

Voisin tässä kertoa vielä kirjan rakenteesta, mutta se tuntuu vähän turhalta. Välillä katsotaan takaumia, suurimmaksi osaksi mennään nykyhetkessä. Eniten äänessä on Aapo, vähän Elsa, vähän Veera. Toimii, kaikki toimii. En minä muuta nyt osaa sanoa.

Kirjan tehosta kertoo myös se, että itkupaine palasi silmiin kun kirjoitin tätä tekstiä. Erinomainen esikoisteos. Kiitos.

Siina oli yksi niistä joka tuuppasi tämän kirjan ääreen, Susa kehui tätä muun muassa pakottomaksi ja se kuvaa tätä mielestäni hyvin.

HelMet-haasteesta kuittaan kotipaikkakunnalle sijoittuvan kirjan.

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Otava, 2015. 300 s.
Kansi: Päivi Puustinen

Lavalta: Dada 99 (Todellisuuden tutkimuskeskus / Riihimäen teatteri)

Dadaismi on minulle jokseenkin vieras laji. Tiedostamattani olen siihen varmasti törmännyt useasti ja jatkuvalla syötöllä, mutta käsitteenä se on minua pakoillut. Tulta päin siis, ajattelin, kun kruisailin kohti Riihimäen teatteria ja siellä esitettävää Todellisuuden tutkimuskeskuksen valmistamaa Dada 99 -esitystä.

Aiheena esityksessä oli tällä kymmenennellä ja samalla viimeisellä kerralla kauneus taiteessa, asiantuntijaksi paikalle oli saapunut filosofian tohtori ja esteetikko Max Ryynänen. Ennen tilaan pääsyä saamme kuitenkin päähineet ja essut, kohta tehdään pullataikinaa. Puemme ja astelemme savuista rappukäytävää teatterin lavalle, jonne on pystytetty dadaistinen kahvila.

Alamme leipoa kolmea eriväristä taikinaa, samalla keskustelemme ryhmiemme kanssa. Keitä olemme, mitä taide meille merkitsee, mikä on suhteemme pullaan. Moni on liikkeellä ystävän kanssa, mutta on meitä sooloilijoitakin monta. Keskustelu rullaa joka tapauksessa ja pian on valmiina kolme taikinaa väreinään punainen, sininen ja keltainen.

Taikina kohoaa, siirrymme pöytiin. Näemme dadaistisia esityksiä, rekonstruktiota kuuluisista dadateoksista. Max Ryynänen pitää alustuksensa: mitä on kauneus, millaista se on, miten siitä puhutaan. Sitten saimme väittämiä, joita tuli pohtia ja siirtyä sen jälkeen paikalle, jonka edessä olisi mielipidettämme vastaava ilmaus eli kyllä, ei tai en tiedä. Keskustelimme pöytäryhmissä ja pareittain, vilkkaasti, aikaa oli vain kolme minuuttia per väittämä.

Väittämät olivat filosofisuudessaan itse asiassa aika vaikeita ja huomaan pohtivani niitä näin seuraavana päivänäkin. Onko kauneus tosiaan katsojan silmässä? Onko kauneudentajusta haittaa ja jos niin, miten? Ja onko kauneus epäeettistä? Laajat kysymykset, voitte kuvitella että myös vastaukset ja tulkinnat olivat laajoja. Mutta hyviä pohdintoja tuli, kuitenkin.

Aikataulujen kanssa sai tosin välillä hikoilla, tunsi juuri päässeensä vauhtiin kun mentiin jo seuraavaan asiaan. Toisaalta ymmärrän kyllä, esitys oli jo tällaisenaan hieman yli kaksi tuntia ja lyhyt aika rajoittaa ilmaisua niin, että ei lähdetä jaarittelemaan. Se on hyvä. Itse olisin tainnut tarvita jonkinlaista argumentaatiolämmittelyä, etenkin väittämät ja niitä seurannut mielipiteen muodostus ja keskustelu siitä saivat aivot lyömään jarrut päälle. Onneksi näin ei käynyt kaikille keskustelukumppaneille, kuulin paljon hyviä oivalluksia ja pääsin kohtaamaan erilaisia näkemyksiä.

Pullat ovat kohonneet, pääsemme muovaamaan omat dadaistiset pullamme veistoksemme. Samalla keskustelemme lisää. Oma veistokseni on pikemminkin prosessikuvaus kuin veistos, mutta ei se mitään. Kun veistokset ovat valmiita kehumme niitä ja otamme kehuja vastaan. Se on vaikeaa ja samalla vapauttavaa.

Aivan lopuksi, ennen pullien syömistä ja kahvittelua, pohdimme mitä taide on Max Ryynäsen alustuksen pohjalta. Tämä oli ehkä lopulta minulle se kaikista antoisin keskustelu (ehkä olin saanut lämmitellä tarpeeksi). Tärkeimpänä oivalluksena tai oikeastaan pohdintakulmana oli itselleni se, että voiko taidetta tehdä vahingossa. Ja ei, minulla ei ole tähän vastausta mutta kuitenkin.

Dadakahvilassa keskustelimme vielä vapaamuotoisesti pöytäkumppanini kanssa pullien rakenteesta, sinisen ruoan epäilyttävyydestä ja molekyyligastronomiasta. Oma punainen pullani muistutti väriltään pinkkiä purkkaa ja suutuntuma oli paikoin vähän sen mukainen, se oli hämmentäää.

Ilta oli kokonaisuutena lempeä, oivaltava, hauska, dadaistinen, yllättävä, miellyttävä. Siis hyvä ilta, kiitos. Nyt tosin olen syönyt kahden viikon sisään niin paljon pullaa, että hetkeen ei tee mieli ja se on paljon minulta sanottu se.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Todellisuuden tutkimuskeskukselle ja Riihimäen teatterille.

Lavalta: Algernon (Kuriton Company)

Kuva: Timo Wright

Kuriton Companyn Algernon on hiljentävä kokemus. Daniel Keyesin Kukkia Algernonille -romaaniin perustuva näytelmä vie katsojan matkalle mieleen ja ihmisyyteen.

Algernon-hiiren osoittama, geeniterapeuttisen aivoleikkauksen tuoma, älykkyyden lisääntyminen rohkaisee tutkijat kokeilemaan hoitoa myös oppimishäiriöiselle Charlielle. Leikkaus onnistuu ja Charlien älykkyys kasvaa kohisten muuttaen hänet tavattoman osaavaksi, mutta lisääntyvä äly ei tuo muassaan vain onnea. Charlie joutuu kohtaamaan ajatukset ihmisen rajallisesta ymmärryskyvystä ja rajoitteisuudesta niin itsessään kuin muissakin.

Terhi Suorlahti esittää kaikki esityksen roolit ja tekee sen sanalla sanoen erinomaisesti. Pienillä muutoksilla liikkumisessa, asennossa ja äänenpainoissa saadaan lavalle tuotua niin Charlie, Alice kuin tohtori Strausskin. Hahmot eivät ole olemisessaan karikatyyrimäisiä, vaan hyvin inhimillisiä ja samaistuttavia. Esitys kannattaisi nähdä jo miltei näyttelijäntyöllisistä syistä.

Algernonin tarina oli minulle ennestään tuttu vain osittain, kirja on minulla parhaillaan kesken. Toisaalta olen iloinen, että en ehtinyt lukea teosta loppuun, sillä näin esityksessä säilyi tietty yllätyksellisyys vaikka tapahtumien ketju onkin vääjäämättömyydessään looginen. Ei tarinan tunteminen selvästi katsomiskokemusta kuitenkaan haitannut, sillä yleensä esitysten jälkeen hyvinkin puhelias mies hiljeni pohtimaan omia tuntemuksiaan vaikka tarina oli tuttu.

Esityksen aikana kuullaan myös Tuomas Norvion ja Tapani Rinteen musiikkia Suorlahden laulun kanssa ja ilman. Timo Wrightin videoprojisoinnit toimivat komeana ja jopa pysäyttävänä taustana lavan tapahtumille kuvittaen niitä abstraktilla tavallaan. Kokonaisuutena Algernon on hiottu ja sielukas. Valaistus, lavastus, puvut, ääni, kaikki toimii ja tukee lopputulosta. Ei voi kuin sanoa että kaunista katsoa.

Kuriton Company juhlistaa Algernonilla 10. toimintavuottaan. Tällaisella osaamisella kelpaakin juhlistaa, aion tulevaisuudessa pitää silmät auki ensemblen töiden varalta.

Kiitos Heidi, että suosittelit tätä esitystä. Kannatti.

Lavalta: Jälkeenjäävät (Q-teatteri)

Kuva: Pate Pesonius / Q-teatteri

Q-teatterin Jälkeenjäävät on näytelmä, jota olemme siipan kanssa odottaneet viime keväästä asti. Jani Volasen ohjaama ja koko työryhmän käsikirjoittama esitys lupaa tarjota episodeja elämän ja kuoleman hankaluudesta ja sen se myös tekee. Reilut kaksi tuntia väliaikoineen kestävä esitys vie välittömästi mukanaan ja päästää otteestaan vasta katsomon valojen syttyessä, tyhjäkäyntiä ei ole.

Oivallisen työryhmän muodostavat tällä kertaa Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala sekä Ola Blick. Tältä kaartilta osasi jo odottaa mainiota lavatyöskentelyä, mutta jaksaa se silti ilahduttaa kun odotukset täytetään korkojen kanssa. On hämmentävää, kuinka päällisin puolin kammottavat tilanteet saadaan näyteltyä niin, että katsomo mylvii naurusta vaikkei ehkä pitäisi ja toisaalta se keskittyminen, jolla absurdin tyhjänpäiväisistä huolista saadaan tehtyä pysäyttävän kaameita ja vakavia sekä hauskoja. Matkustaisin koska tahansa Kaihuan roolihahmon kanssa lähijunalla tai menisin Nikkilän hahmon kera Alepaan (jossa muuten käytiin esityksen jälkeen ja nauratti). On myös mahtava tunne, kun Korpelan hahmo soittaa viisikymppisillään puhelua ja tajuan purskahtavani nauruun vieressä istuvan siipan kanssa siksi että lavalla on tahaton impersonaatio tuntemastamme ihmisestä.

Q-teatterin katsomo on kuin jokin toinen ulottuvuus. Siellä istuessa on ihan ok, että lavalla tapahtuu jos jonkinlaisia absurdeja ja kamaliakin asioita ja yhteisestä sopimuksesta niille saa nauraa. Toki osa kohtauksista on niin hiljentäviä, että niille ei tee edes mieli hymyillä. Sekunnin päästä hypätään taas kuitenkin sellaiseen kyytiin, että katsomo raikuu ja hauskimmissa kohtauksissa monelta oli tuolilta tippuminen lähellä ja vettä piti pyyhkiä pois silmistä.

Väistämättä esitystä tuli verrattua kahden vuoden takaiseen Häiriötekijään, jossa lähes samaisella näyttelijäkaartilla esitettiin myös välähdyksinä erilaisia synkkiä, humoristisia ja häiritseviä kohtauksia. Häiriötekijästä pidimme tavattomasti, mutta Jälkeenjäävät onnistuu silti parantamaan. Kerronta on jollain tavalla koherentimpaa ja järjestäytyneempää, vaikka kohtauksesta toiseen hypitään hurjaa vauhtia ja näyteltyjen hetkien lisäksi taustalla pyörivissä screeneissä nähdään milloin mitäkin.

Ylistämiseksihän tämä nyt meni, mutta annettakoon kunniaa sinne minne se kuuluu. Q-teatterin Jälkeenjäävät on tavattoman hyvä ja anteeksipyytelemätön esitys ja olen iloinen, että tällaista teatteria tehdään.

Jäitkö ilman lippuja? Q-teatteri on onnistunut järjestämään kaksi lisäesitystä Jälkeenjäävistä joulukuulle ja niiden lipunmyynti alkaa ensi tiistaina 20.10. Käykää kiinni!

Elina Rouhiainen: Uhanalainen ja Jäljitetty (Susiraja #2 ja #3)

Nuortenkirjat sopivat minulle erinomaisesti niin sanotuksi pääntyhjennyslukemiseksi. Se ei tarkoita sitä, että ne olisivat jotenkin heppoisempia, vaan sitä, että ne tarjoavat helpompaa eskapismia. Tällaiseen tarkoitukseen lainasin kirjastosta Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan keskimmäiset osat Uhanalainen (Tammi, 2013) ja Jäljitetty (Tammi, 2014).

Tässä vaiheessa myös varoitan, että koska postaus koskee kahta sarjan osaa, saattaa pienenpieniä spoilereita esiintyä. Yritän kuitenkin pitää ne minimissä.

Uhanalaisessa Raisa on muuttanut Nikon kanssa takaisin Kallioon ja elämä alkaa palata normaaleihin uomiinsa. Rauhaa ei kuitenkaan kestä kauan, sillä eräänä kesäisenä iltana Mikael ilmestyy Helsinkiin ja laittaa pakan jälleen sekaisin. Hukkavaaran susilaumassa on tapahtunut vallanvaihdos, sillä Mikaelin isä Daniel, entinen laumanjohtaja, on kadonnut ja tilanne ei näytä hyvältä. Raisa ja Niko joutuvat aikaisemmista päätöksistään huolimatta palaamaan Kainuuseen ja selvittämään, mitä Hukkavaarassa oikein on tekeillä eikä se suinkaan ole täysin turvallista.

Sarjan ykkösosan lukemisesta on minulla jo jonkin aikaa, joten teoksen alku meni vähän töksytellen muistin yrittäessä päästä taas tilanteen tasalle. Vähitellen tarina vei kuitenkin muassaan ja juonikin pääsi paremmin käyntiin, joten loppuosa kirjasta tuli luettua varsin sutjakasti. Kolmososa tuli varattua ja noudettua kirjastosta lähes heti Uhanalaisen lukemisen jälkeen. Olikin mukava uppoutua taas tarinaan, kun homma oli tuoreessa muistissa. Toisaalta tässä kolmannessa osassa myös kiitettävästi muistuteltiin edeltävistä tapahtumista, joten paussi ei sinänsä olisi tällä kertaa niin haitannutkaan.

Jäljitetyn aikana Raisa saa puolestaan paljon uutta selville sekä omasta alkuperästään että perheestään. Jäljet johtavat Kreikkaan, jossa Raisa vastalöydetyn kaksoisveljensä kanssa oppii lisää voimistaan. Kauan ei Välimeren lämmössä kuitenkaan ehditä paistatella, vaan erinäisten tapahtumien vuoksi kaksoset suuntaavat Suomeen pohtimaan seuraavaa siirtoaan. Vihamielisiä olentoja on kuitenkin monenlaisia ja aina ei voi tietää, kehen voi luottaa.

Meinasin kirjan alussa tosissani hätääntyä, koska ulkomaille lähtö jätti Hukkavaaran tapahtumat oman onnensa nojaan. Onneksi Suomeen kuitenkin palattiin, vaikka sudet eivät tässä kirjassa olekaan päätekijöitä (ja siksi Nikoa ja Jenniä ja vähän Mikaeliakin meinasi tulla ikävä). Yliluonnollisten hahmokavalkadi laajenee tässä osassa melko mukavasti ja uudet tyypit tuovat väriä sarjaan, neljänneltä osalta odotan millaista sutinaa monipuolistuminen teettää.

Molemmat teokset olivat pääpiirteissään nopeita ja miellyttäviä lukea, vaikka välillä huomasin kaipaavani pientä tiivistystä. Tiivistyskaipuuseen saattaa tosin vaikuttaa myös se, että kovakantisina kirjat ovat melkoisen muhkeita ja siten aikamoisia kanniskeltavia. Joka tapauksessa on myönnettävä, että kyllä minä tykkään tästä Susiraja-sarjasta. Kotimaiset ihmissudet ovat samaistuttavia ja vaikka romanssit ovat kirjoissa keskiössä, tapahtuu tarinassa paljon muutakin eikä eipäsjuupastelu jää pääasiaksi. Mainiota relauslukemista ja ilmeisesti myös sellaista, joka on tavoittanut kohdeyleisönsä.

Elina Rouhiainen: Uhanalainen (Susiraja #2)
Tammi, 2013. 446 s.
Kansi: Saara Niinikoski

Elina Rouhiainen: Jäjitetty (Susiraja #3)
Tammi, 2014. 483 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Lavalta: Discorituaali (Esitystaiteen seura / Mad House)

Sunnuntaipäivänä löydän itseni taas Suvilahden Tiivistämöstä. Esitystaiteen seuran tämän vuoden pääteos Discorituaali on saapunut vierailulle Mad Houseen ja on siellä vain tänä päivänä. Esityksen kuvaus on ollut vähintäänkin hämmentävä, mutta olen jo alkanut oppia että esitystaiteen pariin kannattaa vain heittäytyä. Niinpä otan ohjeiden mukaan kengät ja päällysvaatteet pois, tungen sukat laukkuun, laukun numeroituun pahvilaatikkoon ja siirryn itse esitystilaan.

Discorituaalissa työryhmä ja yleisö luovat yhdessä kokemuksellisen teoksen. Rituaalissa on vain kolme sääntöä:

Pidä huolta itsestäsi
Pidä huolta toisesta
Pidä huolta rituaalista

Alun Eteis-osan aikana ja sen loppuessa tunnelma on ainakin omalta kohdaltani vielä hämmentynyt. Valo alkaa himmetä ja ihmiset istuvat ja seisovat kahdessa kehässä. Nimet on sanottu, mutta muuten ei ole mitään hajua mitä tulee tapahtumaan. On ainoastaan tieto siitä, että kohta valot sammuvat ja sitten ääni tai musiikki alkaa ja sitä tulee kestämään 90 minuuttia ellei joku keskeytä rituaalia. On kerrottu että tanssia saa tai mitä vain, kunhan sääntöjä noudatetaan.

Tilan valtaa pimeys ja on aluksi kammottavaa ettei näe mitään. Ääni on kovalla ja korvatulpat tulevat ihan tarpeeseen. Seison paikallani ja ajattelen, että en varmasti tanssi tai liiku, olen tässä vaan, täällähän voi vaikka eksyä. Hetken päästä tulee kuitenkin lähes paniikki: tuntuu että olen tilassa aivan yksin, kuin jossain tyhjiössä, ja kaikki muut ovat kadonneet jonnekin.

Lähistöltä ilmestyy yhtäkkiä käsi. En tiedä kenen, mutta kosketus on ystävällinen. Tulee hyvä mieli ja uskallan lähteä eteenpäin. Ihmisten löytäminen pimeydestä luo turvallisuuden tunnetta ja kohtaamiset ovat hyviä. Kädenpuristukset ovat tavallisia, välillä tanssimme (vaikka olin varma etten tanssi), joidenkin kanssa löytyy yhteinen rytmi ja jatkamme hetken ennen kuin tiet taas eroavat. Välillä tilassa voi vaeltaa pitkänkin aikaa kohtaamatta ketään ja silloin taas vähän ahdistaa: missä kaikki muut ovat? Rituaalin edetessä myös hajumaailma alkaa muistuttaa oikeaa discoa: haistan hikeä, tupakkaa, muutamaan kertaan myös raikkaan pesuaineen. Kerran saan kyynärpään otsaani, mutta välittömästi pimeydestä tulee myös käsi joka varmistaa olenko kunnossa. Olen, kaikki hyvin, jatketaan.

90 minuuttia pimeässä äänimaisemassa on samaan aikaan pitkä ja lyhyt. Kun ajankulua ei voi tarkistaa mistään kuluu se yllättävän nopeasti. Toisaalta etenkin musiikin kulkiessa bassopainotteisia ratoja tunnen oloni vähän tukalaksi. Discossa hytkyminen ei ole ollut minulle oikein luontevaa ja tuntuu vähän hupsulta yrittää pysyä rytmissä mukana. Välillä vain seison paikallani ja odotan, josko joku törmäisi minuun ja saisin taas rytmistä kiinni.

Viimein ääniraita vaihtuu nousevaan ääneen, joka kertoo Pimeyden olevan lopussa. Valot välkkyvät, hetkeksi rituaali muuttuu kuin oikeaksi discoksi jossa välähdysten aikana ihmiset kuin jähmettyvät liikkeeseen. Lopulta valot syttyvät ja yleisö taputtaa ja hurraa. Tämä oli oikeasti aika hauskaa.

Päätösosassa saamme tilaan viileää vettä, lepäämme, päätämme rituaalin käymässä nimikierroksen läpi. Tavarat saa taas hakea numeroiduista laatikoista aulan puolelta. Päätösosan aikana olo on vähän hämmentynyt. Pimeyden aikana tilassa oleva ihmisjoukko, josta en tuntenut ketään, oli yhteisö ja siellä oli luontevia kohtaamisia. Valojen sytyttyä olen taas yksin, juon vettä ja salakuuntelen muiden keskusteluja. Melkein tulee ikävä sitä pimeää.

Kiitos Esitystaiteen seura, Discorituaali oli hieno kokemus. Kiitos työryhmä (Eric Barco, Veli-Pekka Majava, Tatu Nenonen, Joel Neves, Ilmari Paananen, Justus Pienmunne, Sofia Simola, Lotta Suomi, Sanna Uuttu, Tuomas Vaahtoluoto), kiitos muu yleisö, kiitos Mad House.

Lavalta: Tyttö joka söi kuolleita lintuja (WHS Teatteri Union)

Kuva: Nina Haukkovaara

Olen iloinen, että olin katsomassa Milla Järvisen esitystä Tyttö joka söi kuolleita lintuja yksin. Myönnettäköön, että olin suurimman osan esityksestä hieman hämmennyksissäni mutta silti kiinnostunut. En ajatellut asiaa sen kummemmin. Poistuessani salista huomasin kuitenkin kurkkua alkavan kuristaa ja silmissä tuntui painetta, ei tehnyt mieli puhua kenenkään kanssa.

Tyttö joka söi kuolleita lintuja on Milla Järvisen "ruumiillinen rengasmonologi", joka on valmistettu yhdessä teatteriohjaaja Anni Mikkelssonin ja skenografi Henri Tuulasjärven kanssa. Teatteri Unionin lavalle on tuotu intiimi hetki pienin mutta puhuvin lavastuksellisin elementein. On kaksi rengastrapetsia ja muutama tarkoin valittu esine ja Järvisen asut.

Alussa Järvinen saapuu tilaan kuin varkain oven kolahtaessa. Esitys alkaa hitaasti ja omat aivoni alkavat jo raksuttaa, minun on vaikea saada tunnelmasta kiinni. Järvisen Ghibli-animaatiolta kuulostava höpöttely kuulostaa oudolta ja tuntuu kuin mitään ei oikein tapahtuisi. Jälkikäteen ajateltuna tapahtuu paljonkin. Esityksen ensimmäinen puolisko on yksinkertaisuudessaan kiehtova, satuttava, ruma ja herkkä. Tuntuu että on katsomassa jotain hyvin yksityistä ja intiimiä, ei aivan tirkistellen mutta melkein.

Äänitetty monologinauha tauottaa esityksen Järvisen vaihtaessa asua. Toisella puoliskolla ymmärrän, miksi käsiohjelmassa kiitetään niin montaa tahoa sulista. Asu on näyttävä ja vähän pelottavakin. Kohtaus aloitetaan laululla ja vähitellen asun osien pudotessa Järvinen siirtyy renkaalle. Alkaa hengästyttää, jaksaisin katsoa rengastrapetsilla temppuilua pitempäänkin. Tuntuu, että muutkin yleisössä pidättävät hengitystään. Lopulta saavutaan pysäyttävään finaaliin, kun kaikki on tehty ja sanottu ja jäljelle jää vain ääni. Ja se ääni puskee läpi kaikista suojauksista.

Tyttö joka söi kuolleita lintuja on kaunis, ruma, hullu, rohkea, yksityinen ja vavahduttava. Se ravistelee muttei tee itsestään suurta numeroa. Se on yksi vaikuttavimmista esityksistä, jotka olen hetkeen nähnyt.

Kiitos Milla Järvinen ja työryhmä.

Kiitokset WHS Teatteri Unionillekutsusta esitykseen.

Esityksen ehtii nähdä Teatteri Unionin tiloissa vielä 11.10. Sen jälkeen mahdollisuus tähän on vielä Lahdessa 15.10. ja 17.10. Koulutuskeskus Salpaus/Sirkuskeskuksen tiloissa.

Lavalta: Murhaava illallinen (Gurmee Teatteri)

Ensi-illan tunnelmaa 8.10.2015. Kuva: Johannes Wilenius

Rautatientorille on noussut taas hetkeksi melkoisen mittavan kokoinen teltta. Mustan kankaan alla näytellään lokakuussa Gurmee Teatterin Murhaava illallinen fiinin ruokailun ohessa. Kolmen ruokalajin illallinen väliaikaisessa teltassa kuulostaa lähtökohtaisesti hieman hasardilta idealta, mutta epäilykset sai heittää heti romukoppaan. Jo eteistila on sisustettu komeasti punaisen ja mustan sävyillä ja musiikki soi. Itse ruokasali puolestaan huokuu klassista eleganssia modernein koristein. Itseäni viehättivät erityisesti jokaisen pöytäryhmän yllä olleet uniikit lamput, jotka on suunnitellut Latvian kansallisteatterin lavastaja Aigars Ozolinš.

Murhaavan illallisen idea on yksinkertaisen herkullinen. Illan aikana nautitaan kolmen ruokalajin illallinen, keittiömestarina Matti Jämsen, ja samalla päästään näkemään kolmen näytöksen verran teatteria. Mistään perinteisestä lavashow'sta ei kuitenkaan ole kyse, vaan Murhaava illallinen tapahtuu samaisessa ravintolasalissa vieraiden keskellä eivätkä kaikki pöydissä istuvatkaan taida olla aivan viattomia.

Juonellisesti illallisella päästään hyppäämään kyytiin suljetun huoneen mysteeriin. Tilaisuudessa ollaan paljastamassa salaperäisen taiteilijan Hermes Mansun uusinta veistosta. Silmäätekeviä on saapunut paikalle ja tunnelma on juhlava. Äkkiä valot kuitenkin sammuvat ja niiden taas syttyessä joudutaan huomaamaan murhan tapahtuneen. Tapaus on selvitettävä viipymättä ja syyllinen löydettävä. Juonta en tohdi avata sen kummemmin, mutta ainakin meidän pöytäseurueessamme veikkailtiin innokkaasti syyllistä ja motiiveja. Kokonaisuutena tarina ei ole päätähuimaavan originelli, mutta ruokailun kumppaniksi se sopi erittäin mainiosti ja oli taiten tehty.

Diana Leesalun käsikirjoittama esitys oli Seppo Honkosen ohjaama ja Gurmee Teatterin sivuilla Honkonen kertoo päässeensä valitsemaan itse rooleihin sopivat näyttelijät. Itse ainakin kehun valintoja kovasti, sillä pääsin itse asiassa näkemään montakin kovasti arvostamaani näyttelijää illallisella esiintymässä. Toki näyttelijöiden tunnistaminen yleisön joukosta antoi itselleni hieman osviittaa illan kulusta, mutta ei se haitannut kyllä laisinkaan. Koska esityksen sivustolla ei roolitusta mainita pysyn itsekin siitä nyt hiljaa, mutta sanottava on että oiva roolitus, kiitos.

Koko konseptin kattaakseni lienee paikallaan myös sanoa ruoasta sananen. Alkupalaksi tarjoiltiin kylmäsavustettua lohta osteri- ja pähkinävoimoussen kanssa ja pääruoaksi ylikypsää possunkylkeä, haudutettua selleriä ja persiljaselleripyreetä. Jälkiruoaksi oli uuniomenamoussea puolukkavaahdolla ja vaniljajäätelöllä ja se oli ehdottomasti suosikkini, jälkkäri-ihmisiä kun olen. Ei sillä, myös alkuruoka ja pääruoka olivat oikein maukkaita, ihan oikeaa laadukasta ravintolaruokaa vaikka "kenttäolosuhteissa" oltiinkin. Ainoan miinuksen annan alkupalan syvästä lautasesta, sillä onnistuin hutiloimaan osan moussesta lautasen reunoille ja sieltä sitä oli tavattoman vaikea pyydystää takaisin haarukkaan.

Matti Jämsenin herkuista pääsee nauttimaan Rautatientorin tiloissa enää lauantaina 10.10. kahden näytöksen verran. Koko tapahtuma ei kuitenkaan ole ohi, sillä Gurmee Teatteri siirtyy marraskuussa Suvilahteen ja silloin keittiömestarina toimii Jouni Toivanen. Liput Gurmee Teatteriin maksavat 69 euroa sisältäen sekä ruoan että kulttuurielämyksen.

Lämmin kiitos Gurmee Teatterille bloggarikutsusta tilaisuuteen!

Olin tilaisuudessa Ja kaikkea muuta -blogin Minnan kanssa, käyhän kurkkaamassa Minnan bloggausta täältä.

Saara Turunen: Broken Heart Story

Olen anteeksipyynnön velkaa Saara Turuselle ja Q-teatterille. Kävin syksyllä 2011 katsomassa Q:ssa Turusen näytelmän Broken Heart Story ja lähdin sieltä hämmentyneenä. Esityksestä kirjoittamani juttu on laimea. Jälkeenpäin olen ajatellut, että BHS on ollut sellainen Q-teatterin esitys, josta en ole pitänyt. Jotain on jäänyt kuitenkin päähän kytemään, koska näytelmän tullessa vastaan Kallion kirjaston hyllyssä poimin sen mukaani.

Kirjailija, viiksekäs nainen, istuu romahtamispisteessä olevassa talossa ja kertoo, kuinka kadotti Sielunsa. Kirjailija haluaisi kirjoittaa vakavista aiheista, kun taas Sielu kaipaa puhetta tunteista. Tiet eroavat, kumpikin yrittää olla onnellinen tahoillaan, löytää oman tiensä. Kaiken lisäksi kaapista kuuluu omituista ääntä.

Broken Heart Story (kirja kerrallaan, 2011) ei toki ole aivan helppo näytelmä. Juonitiivistelmää en osaa tehdä, kohtaukset vilisevät silmissä ja päässä. Keskiössä kuitenkin Kirjailija Sieluineen ja hahmot jotka he kohtaavat ja taustalla kuoro, aina äänessä. Kuitenkin luin näytelmän lähes kokonaan yhden junamatkan aikana ja olin aivan koukussa. Miksi ihmeessä en ollut aikaisemmin tajunnut miten hieno teksti tämä on?

Lukiessa mieleen nousi kohtauksia Q-teatterin versiosta. Laura Birn Sieluna automainoksessa, Ylermi Rajamaa ja Lotta Kaihua jäykkinä vanhempina imureineen, Emmi Parviainen kissana. Elina Knihtilä viiksineen romahtamispisteessä olevassa talossa. Selvästi näytelmä on siis tehnyt vaikutuksen. Samalla muistan kuitenkin myös ketsupin. Kirvesmurhaajan ketsupin, ketsupin joka paikassa ja monessa kohtauksessa. Ja joudun myöntämään, että minä en yksinkertaisesti siedä ketsuppia lavalla. Siitä tulee ikävä olo, se työntää heti luotaan. Ja väitän, että sen takia jäi myös Broken Heart Story sinä eräänä marraskuun iltana etäiseksi. Kirottua,

Siis: kiitos Saara Turunen hienosta näytelmätekstistä ja Q-teatteri mieleenpainuneesta teatterielämyksestä. Joskus ketsuppi voi vain tuntua ylitsepääsemättömältä esteeltä.

Saara Turunen: Broken Heart Story
Kirja kerrallaan, 2011. 70 s.
Kansi: Ville Seppänen

Lavalta: Alastomat Kundit Lavalla (Bromance Productions / Musiikkiteatteriensemble)

Kuva: Sami Lamberg

En nyt ihan äkkiseltään muista milloin olisin kävellyt ylös esityksestä näin hyvällä tuulella. Bromance Productions Oy starttaa toimintansa yhteistyössä Suomen Musiikkiteatteriensemblen kanssa off-Broadwaylla hurmanneella musikaalirevyyllä Alastomat Kundit Lavalla (alkup. Naked Boys Singing) ja ei tarvinnut kauaa miettiä että mennäänkö katsomaan.

Lavalla nähdään kuusi lahjakasta kundia laulamassa ja tanssimassa ilkosen alasti. Alastomuutta käsitellään kuitenkin niin hyvin ja luonnollisuudella, että kertaakaan ei tule mieleen että tässä ollaan nyt tarkoituksellisen huomiohakuisia tai yritetään olla röhöhöö-hauskoja. Lavallaa ollaan omia itsejä ilman turhia naamioita ja paljastetaan myös oma haavoittuvuus: tällainen minä olen, tällaisena minä kelpaan. Kaiken lisäksi kundeilla tuntuu olevan oikeasti hauskaa lavalla ja ilo ulottuu myös katsomoon.

Samuli Kakko, Ville Mustonen, Ilmari Myllynen, Niilo Savolainen, Anssi Vallikainen ja Juho Vornanen ovat kaikki tavattoman mainioita. Lauluääntä löytyy, samoin lavapreesensin ja koreografian tajua. Kaikilta löytyy takataskusta esiintymiskokemusta, mutta itse olin nähnyt aikaisemmin lavalla vain Vallikaisen. Suosikkia ei pysty tästä porukasta kuitenkaan valitsemaan, sillä kaikki vetivät niin soolo- kuin yhteisetkin numerot niin hyvin. Erityisesti mieltälämmittäviksi voinee kuitenkin mainita koko porukan voimin esitetyt Alaston totuus- ja Veljeskunta-kappaleet ja upean koreografian Adonis-biisissä. Säestyksen hoitaa muuten kaikkiin kappaleisiin pianolla taitava Asko Turkia, bravo myös sinne lavan vasempaan laitaan!

Jos ensimmäinen puoliaika viihdytti mainiosti sai toinen puolisko nauramaan vedet silmissä. Etenkin ensimmäinen kappale, jossa luetellaan komeasti kuorossa nimityksiä penikselle sai katsomon hirnumaan ja hekottamaan. Tässä vaiheessa voinee kehua myös Jermo Grundströmin ohjausta ja Jyri Nummisen koreografioita sekä tavattoman hyvin toimivaa suomennosta. Koko tiimi on selvästi ottanut musikaalirevyyn sydämen asiaksi ja mies kehuikin väliajalla, kuinka tämä taitaa olla revyytä puhtaimmillaan. Hauskaa, oivaltavaa, mutta ei halpahintaista.

Seuralaisena olleelle miehelle päätin antaa tällä kertaa ihan oman osuuden kertoa mieskatsojan näkökulma esitykseen:

Suomalainen mies tunnistaa kaverinsa useimmiten siten, että kaveri on nähty munasiltaan. Jotenkin siis miesten kesken alastomuuteen liittyy jotenkin sellainen keskinäinen tuttuuden ja toveruuden tunne. Tai sitten jos satutaankin olemaan uimahallin saunassa, niin vieraiden miesten munia ei katsota. 

Siksi oli ehkä vähän outoa, kuinka homma paljastettiin heti kättelyssä. Että heipä hei ja terve terve, me olemme tässä ja alasti. Väistämättä ensimmäisen biisin kohdalla vielä totutteli, mutta sitten kun kappaleet jatkuivat ja käsittelivät yleisestikin miehen ja alastomuuden problematiikkaa ja erilaisia puolia, alkoi väkisinkin hymy levitä huulille. 

Esityksen jälkeen käytiinkin lyhyt keskustelu siitä, miltä homma miehen näkökulmasta tuntui. No tutultahan se tuntui. Ajatukset ja epävarmuus alastomana olemisesta, mutta toisaalta myös se jostain kumpuava itsevarmuus, silloin kun tietää että kelpaa sellaisena kuin on. En ehkä osaa tanssia tai laulaa samalla tavalla, mutta toimikoon tämä kuusikko avatareina puolestani. Meno oli mahtava koko ajan. 

Kun koko homma oli säestetty pelkällä pianolla (livesäestys, mahtavaa!) koko homma tuntui…sanoisinko nyt sopivasti riisutulta, mutta silti täysipainoiselta. Mielenkiintoisin ilmiö tapahtui kuitenkin toisella puoliskolla. Kun saavuimme takaisin väliajalta ja kaverit saapuivat taas alasti lavalle, ei alun jäykkyydestä (oikeasti nyt) ollut enää tällä katsojalla tietoakaan. Jotenkin tätä kaikkea purkaessa aivot olivat loksahtaneet kohdalleen ja meidän kesken oli syntynyt keskinäinen tuttuuden ja toveruuden tunne. Vaikkemme olleet sanoneet toisillemme sanaakaan. 

Mutta niinhän se yleensä miehillä meneekin.

Siis menkää kaikki, sankoin joukoin. Esityksiä on vain lokakuussa, joten kalenterit käteen ja lippuja hankkimaan! Ja kiitos Kundit, olitte ihania ja lahjakkaita (ja se Instagramissa mainostettu hinge sujui hienosti)!

Ai niin ja hei, loistava käsiohjelma! Se on nimittäin myös kalenteri ensi vuodelle. Tää menee seinälle meitsin työhuoneeseen.

Lavalta: Kimalluksen kaupunki (HKT)

 Katujen Kuningas argonautteineen. Kuva: Tapio Vanhatalo/HKT

Philip Ridley on minulle yksi lapsuuden tärkeitä kirjailijoita. Teoksen Dakota olen lukenut varmasti ainakin kymmenesti ja nähnyt sen myös lavalla vuonna 2005. Siksi olikin kiinnostavaa, että Helsingin kaupunginteatterin syksyn ohjelmistossa oli versio toisesta, minulle tuntemattomasta, Ridleyn teoksesta Kimalluksen kaupunki.

Kasper (sympaattinen Hannes Suominen) asuu äitinsä Pumpun (Aino Seppo) kanssa kaupungin laidalla. Yksinäinen poika leipoo taivaallisia banoffi-piiraita ja haaveilee ystävästä, mutta äiti ei suostu päästämään poikaa vaarallisena pitämäänsä kaupunkiin. Eräänä iltana Kasper kohtaa puutarhassaan Hurmurin (Iikka Forss), pojan jolla on upea otsakiehkura, ja päätyy erinäisten sattumusten myötä seuraamaan tätä Kadotuksen kaupunkiin. Kaupungissa Kasper tapaa Katujen Kuninkaan (Jari Pehkonen) argonautteineen ja lähtee heidän kanssaan etsimään kadonnutta kuningatarta, Tuutilullaa (Sanna-June Hyde). Kaikki ei ole kuitenkaan sitä miltä näyttää ja Kasper joutuu oppimaan, että ystäviä on monenlaisia.

Miljöö ja tunnelma Kimalluksen kaupungissa oli hieno, mutta mielestäni myös aika pelottava. Suositusikärajana esitykselle on kahdeksan vuotta ja se lienee paikallaan, ainakin meidän esityksessämme muutamaa nuorta neitiä hieman pelotti, mutta onneksi lähellä oli äidin kainalo. Argonautit ovat likaisia ja paikoin kovaäänisiä, Katujen Kuningas huokuu kiukkua ja jakelee auliisti mustia silmiä jos hänen käskyjään ei totella. Toisaalta monen aluksi hurjankin kuoren alta löytyi ystävällisiä ja lempeitä hahmoja, joten aina ei ole ensivaikutelmaan luottaminen. Kimalluksen alta voi paljastua synkkä sydän.

Kasper, Hurmuri ja Tuutilulla. Kuva: Tapio Vanhatalo/HKT

Esityksessä on arvostettavaa se, että se ei aliarvioi lapsikatsojaa. Hahmojen puhe ei ole kryptistä lässytystä vaan ihan kunnon replikointia. Joidenkin hahmojen maneerimaiset hokemat tosin tuntuivat paikoin hieman päälleliimatuilta, mutta toisaalta hahmojen iän huomioon ottaen ne käyvät myös järkeen Ja vaikka hahmot ovat käytökseltään karikatyyrimäisiä eivät ne ole pikaisesti kokoon kyhättyjä. Oma suosikkini oli ärhäkän kuoren alla lempeä Luupää (Sari Haapamäki) hienosti toteutettuine koirineen.

Mies kommentoi esityksen jälkeen, että tarina oli hieman kuin Roald Dahl meets steampunk eikä tämä määritelmä ole mielestäni yhtään huono. Lavalla käsitellään isoja teemoja tarinankerronnan kautta ja lavastuksella ja puvustuksella on saatu aikaan höyrypunkkimainen fiilis. Itse puolestani pidin kyllä esityksestä ja etenkin sen visuaalisuudesta, juoni jäi tällä kertaa hieman toissijaikseksi. Seikkailunäytelmänä kuitenkin oikein mainio ja soisin tälle hieman erilaiselle esitykselle katsojia.

Kiitokset HKT:lle #bongaahkt-instagramkisan järkkäilystä, sieltä siis pokkasimme liput tähän esitykseen.

Kurkkaa juttua myös Henkisesti rikas -blogista, siellä esitys sai 9-vuotiaalta viisi tähteä.