Lavalta: Dada 99 (Todellisuuden tutkimuskeskus / Riihimäen teatteri)

Dadaismi on minulle jokseenkin vieras laji. Tiedostamattani olen siihen varmasti törmännyt useasti ja jatkuvalla syötöllä, mutta käsitteenä se on minua pakoillut. Tulta päin siis, ajattelin, kun kruisailin kohti Riihimäen teatteria ja siellä esitettävää Todellisuuden tutkimuskeskuksen valmistamaa Dada 99 -esitystä.

Aiheena esityksessä oli tällä kymmenennellä ja samalla viimeisellä kerralla kauneus taiteessa, asiantuntijaksi paikalle oli saapunut filosofian tohtori ja esteetikko Max Ryynänen. Ennen tilaan pääsyä saamme kuitenkin päähineet ja essut, kohta tehdään pullataikinaa. Puemme ja astelemme savuista rappukäytävää teatterin lavalle, jonne on pystytetty dadaistinen kahvila.

Alamme leipoa kolmea eriväristä taikinaa, samalla keskustelemme ryhmiemme kanssa. Keitä olemme, mitä taide meille merkitsee, mikä on suhteemme pullaan. Moni on liikkeellä ystävän kanssa, mutta on meitä sooloilijoitakin monta. Keskustelu rullaa joka tapauksessa ja pian on valmiina kolme taikinaa väreinään punainen, sininen ja keltainen.

Taikina kohoaa, siirrymme pöytiin. Näemme dadaistisia esityksiä, rekonstruktiota kuuluisista dadateoksista. Max Ryynänen pitää alustuksensa: mitä on kauneus, millaista se on, miten siitä puhutaan. Sitten saimme väittämiä, joita tuli pohtia ja siirtyä sen jälkeen paikalle, jonka edessä olisi mielipidettämme vastaava ilmaus eli kyllä, ei tai en tiedä. Keskustelimme pöytäryhmissä ja pareittain, vilkkaasti, aikaa oli vain kolme minuuttia per väittämä.

Väittämät olivat filosofisuudessaan itse asiassa aika vaikeita ja huomaan pohtivani niitä näin seuraavana päivänäkin. Onko kauneus tosiaan katsojan silmässä? Onko kauneudentajusta haittaa ja jos niin, miten? Ja onko kauneus epäeettistä? Laajat kysymykset, voitte kuvitella että myös vastaukset ja tulkinnat olivat laajoja. Mutta hyviä pohdintoja tuli, kuitenkin.

Aikataulujen kanssa sai tosin välillä hikoilla, tunsi juuri päässeensä vauhtiin kun mentiin jo seuraavaan asiaan. Toisaalta ymmärrän kyllä, esitys oli jo tällaisenaan hieman yli kaksi tuntia ja lyhyt aika rajoittaa ilmaisua niin, että ei lähdetä jaarittelemaan. Se on hyvä. Itse olisin tainnut tarvita jonkinlaista argumentaatiolämmittelyä, etenkin väittämät ja niitä seurannut mielipiteen muodostus ja keskustelu siitä saivat aivot lyömään jarrut päälle. Onneksi näin ei käynyt kaikille keskustelukumppaneille, kuulin paljon hyviä oivalluksia ja pääsin kohtaamaan erilaisia näkemyksiä.

Pullat ovat kohonneet, pääsemme muovaamaan omat dadaistiset pullamme veistoksemme. Samalla keskustelemme lisää. Oma veistokseni on pikemminkin prosessikuvaus kuin veistos, mutta ei se mitään. Kun veistokset ovat valmiita kehumme niitä ja otamme kehuja vastaan. Se on vaikeaa ja samalla vapauttavaa.

Aivan lopuksi, ennen pullien syömistä ja kahvittelua, pohdimme mitä taide on Max Ryynäsen alustuksen pohjalta. Tämä oli ehkä lopulta minulle se kaikista antoisin keskustelu (ehkä olin saanut lämmitellä tarpeeksi). Tärkeimpänä oivalluksena tai oikeastaan pohdintakulmana oli itselleni se, että voiko taidetta tehdä vahingossa. Ja ei, minulla ei ole tähän vastausta mutta kuitenkin.

Dadakahvilassa keskustelimme vielä vapaamuotoisesti pöytäkumppanini kanssa pullien rakenteesta, sinisen ruoan epäilyttävyydestä ja molekyyligastronomiasta. Oma punainen pullani muistutti väriltään pinkkiä purkkaa ja suutuntuma oli paikoin vähän sen mukainen, se oli hämmentäää.

Ilta oli kokonaisuutena lempeä, oivaltava, hauska, dadaistinen, yllättävä, miellyttävä. Siis hyvä ilta, kiitos. Nyt tosin olen syönyt kahden viikon sisään niin paljon pullaa, että hetkeen ei tee mieli ja se on paljon minulta sanottu se.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Todellisuuden tutkimuskeskukselle ja Riihimäen teatterille.