Lavalta: Discorituaali (Esitystaiteen seura / Mad House)

Sunnuntaipäivänä löydän itseni taas Suvilahden Tiivistämöstä. Esitystaiteen seuran tämän vuoden pääteos Discorituaali on saapunut vierailulle Mad Houseen ja on siellä vain tänä päivänä. Esityksen kuvaus on ollut vähintäänkin hämmentävä, mutta olen jo alkanut oppia että esitystaiteen pariin kannattaa vain heittäytyä. Niinpä otan ohjeiden mukaan kengät ja päällysvaatteet pois, tungen sukat laukkuun, laukun numeroituun pahvilaatikkoon ja siirryn itse esitystilaan.

Discorituaalissa työryhmä ja yleisö luovat yhdessä kokemuksellisen teoksen. Rituaalissa on vain kolme sääntöä:

Pidä huolta itsestäsi
Pidä huolta toisesta
Pidä huolta rituaalista

Alun Eteis-osan aikana ja sen loppuessa tunnelma on ainakin omalta kohdaltani vielä hämmentynyt. Valo alkaa himmetä ja ihmiset istuvat ja seisovat kahdessa kehässä. Nimet on sanottu, mutta muuten ei ole mitään hajua mitä tulee tapahtumaan. On ainoastaan tieto siitä, että kohta valot sammuvat ja sitten ääni tai musiikki alkaa ja sitä tulee kestämään 90 minuuttia ellei joku keskeytä rituaalia. On kerrottu että tanssia saa tai mitä vain, kunhan sääntöjä noudatetaan.

Tilan valtaa pimeys ja on aluksi kammottavaa ettei näe mitään. Ääni on kovalla ja korvatulpat tulevat ihan tarpeeseen. Seison paikallani ja ajattelen, että en varmasti tanssi tai liiku, olen tässä vaan, täällähän voi vaikka eksyä. Hetken päästä tulee kuitenkin lähes paniikki: tuntuu että olen tilassa aivan yksin, kuin jossain tyhjiössä, ja kaikki muut ovat kadonneet jonnekin.

Lähistöltä ilmestyy yhtäkkiä käsi. En tiedä kenen, mutta kosketus on ystävällinen. Tulee hyvä mieli ja uskallan lähteä eteenpäin. Ihmisten löytäminen pimeydestä luo turvallisuuden tunnetta ja kohtaamiset ovat hyviä. Kädenpuristukset ovat tavallisia, välillä tanssimme (vaikka olin varma etten tanssi), joidenkin kanssa löytyy yhteinen rytmi ja jatkamme hetken ennen kuin tiet taas eroavat. Välillä tilassa voi vaeltaa pitkänkin aikaa kohtaamatta ketään ja silloin taas vähän ahdistaa: missä kaikki muut ovat? Rituaalin edetessä myös hajumaailma alkaa muistuttaa oikeaa discoa: haistan hikeä, tupakkaa, muutamaan kertaan myös raikkaan pesuaineen. Kerran saan kyynärpään otsaani, mutta välittömästi pimeydestä tulee myös käsi joka varmistaa olenko kunnossa. Olen, kaikki hyvin, jatketaan.

90 minuuttia pimeässä äänimaisemassa on samaan aikaan pitkä ja lyhyt. Kun ajankulua ei voi tarkistaa mistään kuluu se yllättävän nopeasti. Toisaalta etenkin musiikin kulkiessa bassopainotteisia ratoja tunnen oloni vähän tukalaksi. Discossa hytkyminen ei ole ollut minulle oikein luontevaa ja tuntuu vähän hupsulta yrittää pysyä rytmissä mukana. Välillä vain seison paikallani ja odotan, josko joku törmäisi minuun ja saisin taas rytmistä kiinni.

Viimein ääniraita vaihtuu nousevaan ääneen, joka kertoo Pimeyden olevan lopussa. Valot välkkyvät, hetkeksi rituaali muuttuu kuin oikeaksi discoksi jossa välähdysten aikana ihmiset kuin jähmettyvät liikkeeseen. Lopulta valot syttyvät ja yleisö taputtaa ja hurraa. Tämä oli oikeasti aika hauskaa.

Päätösosassa saamme tilaan viileää vettä, lepäämme, päätämme rituaalin käymässä nimikierroksen läpi. Tavarat saa taas hakea numeroiduista laatikoista aulan puolelta. Päätösosan aikana olo on vähän hämmentynyt. Pimeyden aikana tilassa oleva ihmisjoukko, josta en tuntenut ketään, oli yhteisö ja siellä oli luontevia kohtaamisia. Valojen sytyttyä olen taas yksin, juon vettä ja salakuuntelen muiden keskusteluja. Melkein tulee ikävä sitä pimeää.

Kiitos Esitystaiteen seura, Discorituaali oli hieno kokemus. Kiitos työryhmä (Eric Barco, Veli-Pekka Majava, Tatu Nenonen, Joel Neves, Ilmari Paananen, Justus Pienmunne, Sofia Simola, Lotta Suomi, Sanna Uuttu, Tuomas Vaahtoluoto), kiitos muu yleisö, kiitos Mad House.