Lavalta: Nummisuutarit (Kansallisteatteri)

 Kuva: Stefan Bremer

Kansallisteatterin Suuren näyttämön syksyn tulokas Nummisuutarit oli vähän sellainen tapaus, että ookasin ja hookasin että meniskö katsomaan vaiko eikö. Vihdoin kun olin tuttavapiirin kommenttien perusteella päättänyt että kyllä mennään, tuli Kansallisteatterista kutsu Bloggariklubin myötä tätä katsomaan. Iloitse sinä häähuone, totta kai tulemme!

Nummisuutarit on ilmeisesti jonkinlainen kesäteatteriklassikko, minulle tämä oli ensimmäinen kerta tätä katsomassa. Näin lyhyesti todettuna tässähän nummisuutari Esko lähtee kosiomatkalle Kreetan kättä pyytämään ja veli Iivari samaan aikaan viinaa hakemaan. Eipä siinä, ei mene ihan putkeen kummallakaan, Esko saapuu keskelle Kreetan hääjuhlaa, puusuutarin se otti häilyväinen nainen, ja Iivarikin pistää riksinsä viinaan. Ja siinä sitten juoksennellaan ja voivotellaan ja otetaan lisää viinaa.

Alkutekstiä en ole myöskään lukenut (jos ei tästä vielä käynyt ilmi) ja siitä sain heti pyyhkeitä äidiltä kun puhuimme esityksen jälkeen puhelimessa, näytelmä kun kuulemma on löytynyt meiltä kotoa hyllystä. Pitää korjata tilanne. Joka tapauksessa tämän vuoksi räpistelin läpi esityksen juonen helmoista kiinni pitäen, mutta koin pysyväni kuitenkin riittävästi mukana. Oikeastaan se juoni ei ollut minulle tässä se antoisin juttu, vaikka niin ei ehkä saisi sanoa. Muutama myös hieman ihmetteli tekstin loppujen lopuksi vähäistä määrää, replikointia ei nimittäin ollut oikeastaan hirveästi.

Ennen esitystä pääsimme Bloggariklubin myötä kuulemaan esityksen lavastaja Kati Lukkaa ja pukusuunnittelija Tarja Simosta. Tätä myöten esitystäkin tuli katsottua alustuksen perusteella. Lukka ja Simonen puhuivat muun muassa siitä, kuinka Eskon yllä näkyvillä Leijona-symboleilla ei oltu haettu yhteyttä perussuomalaisiin vaan pikemmin suomalaisuuden symboleihin. Esitystä katsoessa oli kyllä helposti ymmärrettävissä, mistä nämä yhteydet puolueeseen löytyvät, mutta päätin tietoisesti ohittaa ne ja katsoa esitystä erilaisten lasien läpi. Se oli oikeastaan aika antoisaa, koska silloin koin Eskon neutraalimpana, vähän törttönä mutta omassa jääräpäisyydessään taipumattomana, vähän surullisena mutta sympaattisena hahmona. Muutkin poliittiset viittaukset jätin nyt suosiolla pureskelematta, en jaksanut niitä ajatella.

Visuaalisesti pidin esityksestä huimasti. Jo alun prologikohtaus, jossa näyttelijät näkyen vain siluetteina tanssivat vasten keltaista valaistua taustaa, on kaunista katsottavaa. Sama tarkkaan harkittu ja jollain tavalla kuulas linja jatkuu läpi esityksen. Erityisesti pidin seurahuoneen lavastuksesta ja toisen puoliajan alkaessa lavalle nousseesta mäntymetsästä. Olinkin Kansallisteatterin ohi kulkiessani ihmetellyt mihin ihmeeseen niitä sisälle raahattuja rankoja tarvittiin. Toisen puoliajan aloittava Iivarin deliriumuni oli myös mehevää katsottavaa, viinanhuuruista ja demonista mutta samalla ihailin suomalaisiin klassikkomaalauksiin tehtyjä viittauksia.

Toisella puoliajalla melkein ärsytti, kun Eskon toikkaroidessa humalapäissään yleisö herkesi nauramaan. Itselleni kohtaus näyttäytyi enempi traagisena. Sen sijaan minua huvittivat ensimmäisen puoliajan häissä muutamat tunnelmakuvat, aikamoisia katseita, mutta melko yksin sai tyrskähdellä. Komediana tätä mainostetaan ja komediana teos on kirjoitettu. Kesäteattereissa esitys saanee enemmän kieli poskessa -tyyppistä vivahdetta, Reinikaisen ohjauksessa koin tämän enemmän tragikoomisena ellei jopa tosiaan traagisena.

Kuva: Stefan Bremer

Näyttelijät ovat esityksessä hyviä, mukana on paljon tuttuja ja ilahduttavan paljon myös näitä nuoria taitavia tekijöitä. Aku Hirviniemi ei ole lainkaan pöllömpi Esko, mäntyä päin vaan, mutta erityismaininnan saa tällä kertaa Inga Björn. Björn on vakuuttanut minut lavalla jo useampaan kertaan ja tämän naisen liikehdintä on tavattoman lumoaa katsottavaa, hänet tunnisti jo alun silueteista hiuspehkon perusteella.

Nummisuutarit myös näyttäytyi minulle jonkinlaisena sisarteoksena viime syksynä ensi-iltansa saaneelle Pohjalla-esitykselle, jossa oli paljolti sama työryhmä. Näyttämöllä kuullaan, kuten myös Pohjalla silloin, näyttelijöiden itsensä soittamia musiikkinumeroita ja muutenkin tunnelmassa on yhtäläisyyksiä. En valita, pidin kovasti silloin ja pidin nytkin.

Ristiriitaisista tunnelmista huolimatta totean, että pidin Nummisuutareista ihan hirvittävästi ja erityisen paljon ensimmäisestä puoliajasta. Etenkin tässä nyt parin yön nukkumisen jälkeen on oma visio jotenkin kirkastunut. Hienoja näyttämökuvia mielessä paljon ja jotenkin sellainen villi kokonaisuus rullailee päässä. Ryypit sille!

Muita bloggauksia halajavat voivat lukea vaikka seuraavaa eli Katri odottaa vielä toista katselukertaa ennen lopullisen mielipiteen muodostamista ja Talle oli oikeinkin vaikuttunut.