Laline Paull: The Bees

Laline Paullin The Bees -teos (2014) päätyi kirjastosta varaukseen varmaankin jonkun kirjablogin kautta. Mehiläispesän elämästä kertova kirja kuulosti sopivan erikoiselta ja kehuvat huhut toki kannustivat lukemiseen. Lisäksi en tällä hetkellä itse opeta biologiaa, joten nyt myös tuntuu siltä että aivot kykenevät vastaanottamaan enemmän siihen liittyvää materiaalia myös vapaa-ajalla.

Mehiläispesään syntyy uusi työläismehiläinen Flora 717. Suurikokoisessa mehiläisessä havaitaan heti jos jonkinlaisia tavalliselle työläiselle epätyypillisiä ominaisuuksia, joten Flora pääsee papitarmehiläisten myötäavustuksella kokeilemaan erilaisia töitä mehiläispesässä ja jopa tapaamaan palvotun kuningattaren. Floran kokemusten kautta esitellään laajasti mehiläispesän toimintaa ja rakennetta sekä päästään osalliseksi jos jonkinlaista valta-asemakeinottelua ja uskonnon hyväksikäyttöä. Pesän ulkopuolella kohdataan myös erilaisia uhkakuvia linnuista ampiaisiin.

Aluksi olin tavattoman innoissani. Mehiläispesän hierarkia ja toiminta jaksoivat kiinnostaa, mehiläiset tuntuivat vieraudessaan jännittäviltä ja tuskin maltoin odottaa, mihin toimeen Flora 717 seuraavaksi päätyisi. Puolivälin tienoilla homma alkoi kuitenkin vähän tökkiä. Mehiläisten inhimillistäminen oli mennyt mielestäni liian pitkälle, esimerkiksi kanttiinin vielä ymmärsin mutta ruoka valmistettiin "leipomossa" nimeltä Pollen & Patisserie. Nimen olisi voinut jättää pois, vaikka pitääkin paikkansa että mehiläiset valmistavat ravinnoksi eräänlaista leipää. Mehiläisten hierarkkinen kastijako oli myös paikoin hieman sekava ja Floran erityisasema siinä hieman kryptinen.

Pääpiirteissään Paull on kuitenkin tehnyt oivaa tutkimusta ja mehiläiskolonian toiminta tuntuu noudattelevan varsin tarkasti oikeiden mehiläisten elämää. Lukemista voi siis pitää myös jonkinlaisena oppimiskokemuksena. Täytyy myös myöntää, että vaikka tässä nyt jupisin niin The Bees oli kiinnostava teos jonka luki mielellään. Flora 717 oli myös kapinallisuudessaan niin symppis hahmo, siis mehiläinen, että hänen edesottamuksiaan seurasi mielellään ja kannusti eteenpäin.

En ehkä suosittele hyönteiskammoisille, mutta monimutkaisista yhteiskuntarakenteista viehättyvät saattaisivat pitää tästä kirjasta.

Omppu pohtii tekstissään teoksen eri tulkintatasoja, Liina puolestaan kiitteli esimerkiksi parviälyn kuvausta.

Laline Paull: The Bees
2014. (painos Fourth Estate, 2015) 352 s.
Kansi: ?

Lavalta: Transgeneration-torstai (Mad House)

Mad Housessa vietettiin marraskuun ensimmäisellä viikolla Transgeneration-viikkoa, jonka aikana ohjelman painopiste oli lapsissa ja senioreissa. Torstaina 5.11. oli mahdollista nähdä kolme ns. senioriosastoon kuuluvaa esitystä eli belgialaisen Geert Vaesin performanssi Come Watch Me Die - or how to take life less seriously ja kahden kotimaisen performanssitaiteen vanhemman polven taitajan eli Helinä Hukkataipaleen ja Inari Virmakosken performanssit Suloinen (suklaasydän) ja Sweet and sour milk.

Geert Vaesin performanssi esitettiin Tiivistämön takalavalla intiimissä tunnelmassa. Katsomo on melko pieni ja täynnä. Lavalle astelee 84-vuotias Walter Bourdin avustajansa, luurankoasuun pukeutuneen muusikon Pascalin avustuksella. Olen vähän hämmentynyt. Bourdin ei vain voi olla oikeasti vanha, huomaan ajattelevani, hänellä on pakko olla maski. Käytän paljon aikaa siihen, että mietin naamioita ja maskeja ja tuijotan käsiä. Lopulta annan periksi ja annan Vaesin hahmon, anteeksi siis Bourdinin, tarinan viedä mukanaan. Pahvilaatikosta poimitaan esineitä ja niiden tarinat kerrotaan, yleisö saa esineet itselleen. Esitys on hyvin elämänmakuinen, piristävä, nautin elämänfilosofiaa mieluusti tällä tavalla. Lopuksi pankki räjäytetään hulvattomalla loppunumerolla täynnä energiaa. Jäi hyvä mieli. Yhdessä laulettua Tumbalalaikaa olen hyräillyt aina välillä esityksen jälkeenkin.

”You want to know how to take your life less seriously? Imagine your parents having sex. Really, that’s how life starts. These two people had sex. How serious can that be?” - Walter Bourdin
Tauon jälkeen nähtiin vielä edellä mainitut kaksi performanssia. Helinä Hukkataival aloittaa omalla esityksellään, jonka kerrotaan saaneen alkunsa siitä ajatuksesta, että ollaakseen hyväksytty tai rakastettu pitäisi näyttää joltain muulta tai jollain tavalla paremmalta kuin itse on. Pienen pöydän ääressä Hukkataival valmistaa ihanan tuoksuisen suklaahauteen suklaasta ja kermasta ja valelee sen kasvoilleen. Tekoprosessiin kuuluu toki myös suklaan napostelu, se on hellyttävää. Esitys on meditatiivinen, minusta on mukavaa katsoa kun joku puuhastelee ruoka-asioiden äärellä. Hypnoottisuutta lisää samanaikaisesti kuvattu ja Hukkataipaleen päälle heijastettava video esityksestä. Tapahtuma loppuu hyväksyntään, yhteiseen läsnäoloon. Suklaa ja hymy yhdistävät.

Virmakosken performanssista, jonka aiheen luin myöhemmin olevan pakolaisuus, en sen sijaan päässyt aivan kärryille. Seisoimme avoimen tilan seinustalla ja lähinnä tilan keskellä tapahtuvassa performanssissa muun muassa kylvetettiin jalkoja maidossa, edettiin matolla kuin jääpiikkien avulla ja huudettiin. Toisaalta oli se hetki, kun Virmakoski kulki katsojan luota toiselle ja katsoi kaikkia silmiin. Se oli hyvä katse, hieno hetki, jotain kaunista siinä välittyi. Että ehkä se oli tässä se tämän esityksen tärkein minulle. Sen katseen muistan vieläkin.

Tällaiset seikkailut esitystaiteen maailmassa tällä kertaa. Saa nähdä mitä seuraavaksi.

Lavalta: Make My Day (Pilvi Porkola) ja Dark Energy Kitchen (Leena Kela & Kaisa Henttunen)

Syksyn Mad House -festivaali käy nyt viimeistä viikkoaan ja tänään ehdin itse viimeistä kertaa paikalle. Tällä kertaa kahden esityksen illassa oli vuorossa Pilvi Porkolan Make My Day ja Leena Kelan ja Kaisa Henttusen Dark Energy Kitchen. Pitkä päivä painoi vähän takaraivossa, mutta jotenkin siellä oli myös kutina että pitäisin näistä esityksistä. Onnekseni kutina oli oikeassa.

Kuva: Pilvi Porkola

Make My Dayssa Pilvi Porkola työskenteli yhdessä neljän koreografin kanssa lähtökohtanaan ajatus vaikutteille alttiina olemisesta. Porkola valloittaa näyttämön yhdessä vierailevan tähden eli poikansa Antonin kanssa. Tilaa mitataan (1080 cm x 1070 cm, muuten) ja otetaan haltuun kävelemällä erilaisin tyylein ja erilaisin varustein. Miten kävelyyn vaikuttavat lökärit ja tennarit tai valkoiset bootsit? Keneltä ihminen näyttää, näyttääkö esiintyjä kenties joltain julkkikselta ja miten se häneen vaikuttaa?

Porkolan esitys on lämminhenkinen ja intiimi. Yleisöön otetaan paljon kontaktia, mutta toisaalta näyttämöllä nähdään myös hyvin yksityisiä hetkiä äidin ja pojan välillä. Nojatuolissa luetaan sarjakuvia, kynsiä lakataan. Äidin toimintaa voi katsoa ja vähän nauraa ja palata taas omaan olemiseensa. Ja sitten taas mietitään, että onko se ookoo että esiintyjällä on käytössään iso tila ja katsojalla vain hyvin pieni, se yksi penkki vain. Lisäksi jos myös esiintyvä nuori mies haluaa oikeasti näyttää isona Ewan McGregorilta, yhdeltä lempinäyttelijältäni, on hänellä siihen hyvät mahdollisuudet. Kyllä. Ihan tosi lempeä esitys. Tykkäsin.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Lyhyen tauon jälkeen päästiin ruoanlaiton maailmaan, tavallaan, Leena Kelan ja Kaisa Henttusen Dark Energy Kitchenin myötä. Kela on performanssitaiteilija ja Henttunen fenomenologinen kosmologi ja yhdessä he kokkailevat koekeittiössään pimeän energian teorioita. Aivan loistava idea, sanon, ja se on oivasti toteutettu.

Jos lyhytmuistini ei pätki hirveästi testattiin keittiössä yhteensä viittä pimeän energian teoriaa ruokaa laittamalla ja lopuksi vielä tutkittiin pallomaista universumia ja sen laajentumista. Kaavat eivät ehkä jääneet mieleen saati sitten ne hienot nimet, mutta keittiössä syntyi niin boolia, smoothieta, salaattia, pääruokaa kuin jälkiruokakahviakin. Ruokalajeissa sekoiteltiin toisiinsa sopivissa suhteissa vakioita, säteilyä ja milloin mitäkin. Osa teorioista toimi kauniisti, osa ei niinkään, mutta kaikki oli äärimmäisen viihdyttävää. Voin kertoa, että näyttää huimalta kun porkkana pilkkoutuu masiinassa, kun smoothieta jäädytetään kuivajään avulla kiinni kankaaseen ja miten tällä jälkimmäisellä demonstroitiin muun muassa avaruuden kaareutumista ja aineen kiihtymistä. Ja että booli ei ollut kovin hyvää, mutta teoria toimi. Ja että pallomainen vauvauniversumi on todella söpö, etenkin kun sen pinnalla on strösseliä galaksiklustereita. Jos televisiosta tulisi tällaisia tieteellisiä kokkiohjelmia niin katsoisin saletisti.

Molemmat esitykset ehtii nähdä vielä huomenna perjantaina Mad Housessa klo 19.00 ja 20.00, kaiken lisäksi samalla lipulla pääsee molempiin esityksiin. Menkää ihmeessä.

J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit -trilogia

Mies hankki taannoin minulle lahjaksi e-kirjalukija Nookin ja olin siitä tavattoman innoissani. Olen kuitenkin hidas käyttöliittymään siirtyjä ja laite kirjasisältöineen viettää yleensä aikaa olohuonepöytämme hyllyllä. Vähänkin pitemmille reissuille otan masiinan kuitenkin mielelläni mukaan ja niin Nook sisällään J.S. Meresmaan Keskilinnan ritarit -trilogia (Osuuskumma, 2013-2015) pääsi koiranäyttelymatkalle Jyväskylään. Verevästi kirjoitetun pienoisromaanien sarjan ehti hyvin lukea viikonlopun aikana.

Sarjatulituksena luettuna teosten juonet menevät päässä iloisesti sekaisin. Homma menee kuitenkin niin, että Konno on aseenkantajien killassa harjoittelijana ja työskennellyt ritari Jehrem Kovdasin alaisuudessa. Tuntiessaan omasta mielestään ritarille sopimattomia tunteita Konnoa kohtaan Jehrem antaa tälle potkut Konnon joutuessa palaamaan kuin häntä koipien välissä kotikylään. Erinäisten juonittelujen seurauksena Jehremiltä kuitenkin riisutaan ritarin arvo. Kolmen kirjan aikana selvitellään, kuka juonitteli Jehremiä vastaan, millaisia valtakuvioita hovista löytyy ja ennen kaikkea sitä, miten Konnon ja Jehremin suhde kehittyy. Tarinaa seurataan vuorotellen kummankin näkökulmasta.

Pidän Meresmaan kirjoitustyylistä kovasti ja olen viihtynyt oivallisesti hänen kirjoittamansa Mifonki-sarjan parissa jo neljän osan verran. Massiivisesta maailmankuvauksesta on kuitenkin tässä Keskilinnan ritarit -sarjassa siirrytty henkilökohtaisempaan muotoon. Keskiössä ovat Konno, Jehrem ja heidän tunteensa, suhteen ulkopuolelle sijoittuvia tapahtumia kuvataan vain vähän ja esimerkiksi ympäröivästä maailmasta saadaan vain vähän tietoa. Tämä oli oikeastaan aika virkistävää, sillä yleensä fantasiakirjoissa saa käyttää aikaa sisäistääkseen karttoja, kaupunkien välimatkoja ja kulttuurisia tietoja. Nyt riittää, että keskittyy päähenkilöiden suhteeseen ja se onkin aikamoinen suhde valtapeleineen, kuumine ja kiellettyine tunteineen ja epävarmuuksineen. Meresmaa kuvaa miesten välistä suhdetta suorasukaisesti niin että korvat saattavat hetkittäin punottaa, joten avoimesta (mutta luontevasta) seksuaalisuudesta pöyristyvät eivät ehkä tästä teoksesta innostu.

Myöhäisherännäisyydessä on puolensa, sillä kaikkien osien ilmestyttyä kirjat pystyi tosiaan lukemaan samantien putkeen. Mittaa oli yhteensä suurinpiirtein saman verran kuin "tavallisella" kirjalla, mutta jotenkin homma tuntui etenevän sutjakammin kuin yhtä teosta lukiessa. Ensimmäisen osan aloitin lauantaina menomatkalla ja viimeiset kuusi sivua kolmannesta teoksesta luin kotona sunnuntai-iltana. Minulle tämä tykityslukutapa sopi, koska pitemmillä tauoilla olisin kuitenkin unohtanut edellisen osan tapahtumat ja ollut kirjojen alut aivan pihalla.

Lyhyesti todettakoon että oikein mainio hahmolähtöinen trilogia pienoisromaanien muodossa. Tykkäsin. Tällä hetkellä teokset ovat saatavina pilkkahintaisina e-kirjoina esimerkiksi Elisa Kirjasta (itse olen ostanut näistä kaksi ja yhden saanut arvostelukappaleena), mutta pakettimuotoa halajavat voivat myös odottaa keväällä ilmestyvää painettua yhteisnidettä.

HelMet-haasteesta kuittaan näillä teoksilla kohdan kirjatrilogia.

J.S. Meresmaa: Aseenkantajan kunnia (Keskilinnan ritarit #1)
Osuuskumma, 2013. 85 s.
Kansi: J.S. Meresmaa

J.S. Meresmaa: Ritarin ansio (Keskilinnan ritarit #2)
Osuuskumma, 2014. 93 s.
Kansi: J.S. Meresmaa

J.S. Meresmaa: Kuninkaan tahto (Keskilinnan ritarit #3)
Osuuskumma, 2015. 82 s.
Kansi: J.S. Meresmaa

Phryne Fisher vs. Corinna Chapman (Kerry Greenwood)

Kerry Greenwood tunnettaneen Suomessa paremmin Phryne Fisher -kirjoista tehdyn tv-sarjan kuin itse kirjojen perusteella. Sarjassa kunnioitettu neiti Fisher ratkoo rikoksia 1920-luvun Australiassa helmikoristeinen pistooli käsilaukussaan ja aiheuttaa ajoittain harmaita hiuksia paikallisille poliisivoimille. Sarjassa on ilmestynyt kirjoja jo huikeat 20 kappaletta ja niistä ensimmäinen on Cocaine Blues (1989).

Tuottelias kirjailija ei ole kuitenkaan tyytynyt laatimaan vain historiallisia rikosromaaneja, vaan nykyaikaisemmasta meiningistä vastaa Corinna Chapman. Corinna on ammatiltaan leipuri, mutta päätyy sarjansa ensimmäisessä teoksessa Earthly Delights (2004) keskelle heroiinimurhia ja talonsa asukkaita kohtaan kohdistettua iskujen sarjaa. Molemmissa sarjoissa Melbournessa residenssiään pitävä sankaritar siis päätyy rikosten ratkonnan tielle ikään kuin vahingossa, mutta tyyliltään Phryne ja Corinna ovat hyvin erilaisia.

Phryne Fisheriä kohtaan tuntemani viehätys perustuu paljon hahmon ihastuttavaan tapaan rikkoa aikansa käyttäytymisnormeja ja inhimillisyyteen. Phryne on miesten seurasta nauttiva ja itsepäinen ja älykäs nainen, joka onnistuu haalimaan ympärilleen joukon mainioita apukäsiä. Ympärillä pyörivät hahmot ovat suuri osa tarinoiden onnistumista ja heihin kiintyy kovasti, vaikka osan hahmon tarinat ja luonteenpiirteet ovatkin kirjassa hieman erilaisia kuin tv-sarjassa. Omaa suosikkiani Jack Robinsonia on myös näkynyt tähän mennessä lukemissani teoksissa (sarjan osat 1, 3 ja 4) harmillisen vähän.

Corinna puolestaan pyörittelee sormissaan lähinnä taikinaa, ei ihmisiä, vaikka ei hänenkään sosiaalisissa taidoissaan mitään vikaa ole. Earthly Delightsissa tapahtumien tarkan kuvauksen sijaan tunnuttiin viettävän paljon aikaa keittiössä leipää ja muffinsseja leipoen ja se kyllä sopi minulle oikein hyvin. Phryne-kirjoissa tämän leipomisen tilan saavat usein asukuvaukset ja, täytyy myöntää, minä luen mieluummin leivonnaisista kuin taidolla tehdyistä vaatteista, vaikkei niidenkään kuvauksessa vikaa ole. Corinan maailmaan oli myös ehkä hieman helpompi sujahtaa, sillä hahmo elää hyvin jalat maassa ja on olemisessaan melkoisen tavallinen. Sivuhahmoista ei tosin voi sanoa samaa, sillä teokseen on kasailtu melkoisen sekalainen seurakunta mitä erilaisempia (ja jossain määrin steoreotyyppisiä hahmoja, jotka varmaan toimisivat hyvin sitcom-tyyppisessä tv-sarjassa (hieman hupsu taikakauppaa pitävä wicca, "luolaansa" hautautuneet nörttipojat, vanha antiikin aikaa tunteva professori jne.).

Jos vertaa pelkästään näitä sarjojen aloitusosia olisin todennäköisesti jatkanut ennemmin Corinnan kuin Phrynen edesottamuksien seurausta. Cocaine Blues on jokseenkin laiska aloitus sarjalle ja jos en olisi lukenut jo myöhempiä osia ja nähnyt tv-sarjaa saattaisi homma jäädä sikseen, vaikka kirja viihdyttävä olikin. Earthly Delightsissa oli enemmän vauhtia ja huumoria (sekä niitä muffinsseja), joten sen lukeminen oli melkoisen hauskaa ja sujui sutjakasti myös kännykän ruudulta. Pidin paljon myös teoksessa olleista Buffy-viittauksista.

Kannen perusteella valitsisin kuitenkin ehdottomasti Phrynen. Näissä teosten vanhemmissa painoksissa on upeat Beth Norlingin tekemät kannet ja niitä katselee ilokseen. Earthly Delightsin kansi puolestaan näyttää enemmän huonolta chick lit -kirjalta, jossa on paljon s/m-meininkiä (vaikka oli tässäkin sitä vähän, mutta pääosassa olivat enemmän ne muffinsit). Onneksi sisältö oli parempi.

Tästä tekstistä piti tulla viiltävän analyyttinen vertailu kahden sankarittaren välillä, mutta eipä tullutkaan. Tykkään molemmista. Eivät nämä mitään maailmaa mullistavia ole, mutta oikein leppoisaa lukemista kuitenkin ja ennen kaikkea järkevän mittaisia. Arvostan. Sitten kun saataisiin vielä suomennoksia kehiin, mutta onneksi englanninkielisiä versioita löytyy kiitettävästi ainakin HelMetin valikoimista.

Kerry Greenwood: Cocaine Blues (Phryne Fisher #1)

Poisoned Pen Press, 2007. (alkup. 1989) 175 s.
Kansi: Beth Norling

Kerry Greenwood: Earthly Delights (Corinna Chapman #1)
Poisoned Pen Press, 2007. (alkup. 2004) 239 s.
Kansi: ?

Lavalta: Usko pois! (Tanja Roiha / Metropolia)

Kuva: Tanja Roiha

Lokakuussa tuli pitkästä aikaa käytyä Metropoliassa katsomassa esitystä. Hämeentien toimipisteen Tanssistudiossa esitettiin kuun loppupuolella Tanja Roihan esitystä Usko pois! Työryhmän kanssa yhdessä rakennettu esitys käsitteli uskoa ja uskomisen merkitystä ja tarvetta nykypäivän yhteiskunnassa.

Esityksen näkemisestä on aikaa jo monta viikkoa ja muistikuvat alkavat hälvetä. Herätetyt ajatukset ovat kuitenkin vielä tallella. Uskonnosta ja uskomisesta on puhuttu viime aikoina mediassa ja varmaan kahvipöydissäkin paljon. Aihe herättää paljon tunteita. Samalla sitä huomaa itse pohtivansa omia näkemyksiään. Tapoja uskoa tai olla henkinen on useita, eikä kukaan voine yksiselitteisesti sanoa mikä niistä on enemmän tai vähemmän oikein.

Roihan työryhmä (Ilona Karppanen, Jarkko Mikkola, Janne Mirala, Sonia Taiarol) käsittelee esitystä monelta eri kantilta lyhyiden kohtausten kautta. Lavalla vapautetaan sisäinen eläin, lauletaan virsiä, käydään hyvinvointimessuilla, syödään suklaata, joogataan. Ote on humoristinen, muttei pilkallinen. Asioista pitää voida puhua ja miksei sitten naurun kautta. Mikä on nykyään (kristityn) kirkon asema? Pelkistyykö uskon sanoma kiistelyyn siitä kuka tuo kahvipullaa vai olisiko jossain jotain tärkeämpää? Saako suklaameditaatiolle nauraa?

Käsiohjelmassa olevassa ohjaajan sanassa tiivistetään kuitenkin mielestäni hyvin: --- Että loppujen lopuksi olennaista on, toimimmeko parhaamme mukaan ja rakkaudellisesti. Seisommeko arvojemme takana, kannammeko yhteistä vastuuta, teemmekö jotain toisten hyväksi? Olemmeko iloisia elämästä, koemmeko myötätuntoa, osaammeko nauraa vakavillekin asioille? Niinpä niin. Että ehkä sillä ei ole väliä löytääkö itselleen sisäistä rauhaa kirkon penkistä, joogasalista vai suklaameditaatiosta kunhan osaisimme olla täällä yhdessä ja kuunnella toista.

Ennen esitystä syömäni pulla, liekö ollut työryhmän jonkun jäsenen leipoma, oli muuten ehdottomasti tämän syksyn esityspullista paras. Kiitos pullasta, kiitos ajatuksista.

Esitys oli ohjaaja Tanja Roihan teatteri-ilmaisun ohjaajan AMK-tutkintoon kuuluva työharjoittelu Metropolia Ammattikorkeakoulun esittävän taiteen tutkinto-ohjelmassa.

Suosittelen teatterinnälkäisten tutustuvan Metropolian tapahtumatarjontaan. Esityksiä pääsee katsomaan hyvin matalin lippuhinnoin ja laatu on oman kokemukseni mukaan ollut oikein hyvä.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

Tässä kuvassa teos on matkannut kanssani Liminkaan vaikka sitä ei tyynyistä ehkä arvaisikaan.

Joutunen viimein toteamaan, että en voi enää käyttää lausahdusta en niin välitä sotaa käsittelevistä teoksista. JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään (WSOY, 2015) on toki romaani muustakin kuin sodasta, mutta jälleen kerran huomasin olevani keskellä talvisotaa ja pitäväni lukemastani. Luin kirjan ensimmäisen kerran kesällä Norjan matkan aikana ja luin sen uudestaan nyt syksyllä, kun tajusin että en ole vielä blogannut siitä. Teos kesti kaksi melko peräkkäistä lukukertaa erittäin hyvin.

Juho aikoo estää Suomen sotaanjoutumisen vaikka yksin, vaikka Stalinin joukot kolkuttavat jo rintamalla. Isä, eversti Stendahl, on jäänyt tsaarin kukistumisen jälkeen Venäjän puolelle sotilaaksi ja Juho on kasvaessaan muistanut isänsä opetukset sotataidosta ja pyrkii nyt käyttämään niitä parhaansa mukaan käyttämään. Huolehdittavaa on kuitenkin paljon, sillä valtioiden asioihin on yhdellä miehellä vain pieni vaikutus ja kotona odottaa perhe, jonka elättämisessä Juholla on suuri vastuu. Sotatoimien rinnalla kulkee rakkaus Lauraan, entiseen lapsuudentoveriin, jonka odotukset Juho haluaisi täyttää. Tarinan imua lisäävät sen yhteys historian todellisiin tapahtumiin ja viittaukset sotakirjeenvaihtoon ja uutisiin.

Aloittaessani tätä romaania sodasta ja rakkaudesta en oikein tiennyt mitä ajatella, nopeasti teos kuitenkin vei muassaan. Aikatasojen välillä hyppely luonnistuu sujuvasti ja Juhon hahmosta kiinnostuu. Koko tarina avautuu pikkuhiljaa ja huipentuu lopulta komeasti. Henkilöistä välittää, etenkin juuri Juhosta mutta myös hänen läheisistään.

Parhaimmillaan teos on silloin, kun sitä ehtii lukea pitkinä pätkinä ja rauhassa. Silloin aikatasot asettuvat kauniisti linjaan ja syyt ja seuraukset omille paikoilleen. Lyhyempiä pätkiä lukiessa jouduin palaamaan takaisin: mitä on juuri tapahtunut, mihin tässä viitataan. Koskisen teksti on miellyttävää, jopa jollain tavalla lumoavaa. Otteessaanpitävää.

Kahden lukukerran jälkeen en osaa silti aivan tarkkaan sanoa miksi pidän teoksesta, kirjoittaminen takkuaa. Tavattoman hieno tämä joka tapauksessa on, suosittelen kahden lukukerran tuomalla varmuudella. Kesällä olen todennut tästä: Hieno tunnelma, pitkät kaiut.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

Kirsin kirjanurkassa vangitsevaksi kuvatun teoksen taustoja kuvataan tarkemmin, Omppu kuvaa lukukokemustaan äärimmäisen vahvaksi.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
WSOY, 2015.
Kansi: Martti Ruokonen

Marissa Meyer: Cinder (The Lunar Chronicles #1)

Etsiskelin itselleni lukemista HelMetin lukuhaasteen kohtaan, jossa tulisi lukea kirja joka on mukaelma jostakin sadusta tai sen sellaisesta. Lukeminen on pääasia -blogin Minna täsmäsuositti minulle Marissa Meyerin The Lunar Chronicles -sarjan aloittavaa Cinderiä (2012) ja minä tartuin syöttiin.

Maailma on jälleen kerran kokenut jos jonkinlaisia mullistuksia ja järjestynyt muutamaksi supervaltioksi. New Beijingin kuningaskunnassa prinssille etsitään morsianta ja poliittisesti varteenotettavin ehdokas olisi kuun, siis Lunan, kuningatar Levana. Prinssi ei kuitenkaan ole hommasta ihan kauhean innostunut, enemmän juttu tuntuisi luistavan mekaanikko Cinderin kanssa. Joka muuten on kyborgi, jolla on ilkeä äitipuoli ja kaksi sisarpuolta. Kuulostaako tutulta?

Eipä sillä, Meyer poimii Tuhkimosta itselleen sopivia rakennuspalikoita ja värittää loput itselleen sopivaksi. Cinder on oikein mainio ja pystyvä hahmo ja prinssikään ei ole mikään vässykkä, vaikka onkin välillä vähän pihalla. New Beijingin alue on kiinnostava paikka seikkailla kaikessa ankeudessaan ja tykkäilin kovasti Cinderin puuhasteluista mekaanisten vempeleiden parissa. Prinssin pariutumisen lisäksi päänvaivaa aiheuttavat teoksessa myös kaupunkia vaivaava vakava sairaus ja Lunan kuningattaren suunnitelmat maapallon asukkien pään menoksi.

Vähän vierastin ajatusta, että aloittaisin taas kerran uuden kirjasarjan lukemisen. Joutunen nyt kumoamaan tämän ja klikkailemaan itseni kiltisti kirjaston sivuille varaamaan loppujakin osia, sarjan neljäs ja viimeinen kirja ilmestyy nyt tänä syksynä. Oli tämä nimittäin sen verran viihdyttävää luettavaa ja tarjoaa ehkä jonkinlaista lohtua sille, että monta vuotta seuraamani Fables-sarjakuva loppui ja jätti jälkeensä satuhahmotyhjiön.

Lämpimästi siis suosittelen tätä Cinderiä. Leppoisaa luettavaa, menoa ja meininkiä, kiinnostava maailma ja ainakin näin ykkösosan perusteella pystyvä naispäähenkilö (ja kyborgi! Siistiä!). Että klikklik vaan ja Scarletia varaamaan.

Marissa Meyer: Cinder (The Lunar Chronicles #1)
Puffin, 2012. 387 s.
Kansi: ?

Lavalta: PLAY RAPE (Anna Paavilainen / Baltic Circle)

Anna Paavilainen. Kuva: Tani Simberg

Olin pari viikkoa sitten Espoossa katsomassa Breaking the Wavesia. Esityksessä oli paljon sellaista mistä pidin, mutta siinä olleet lukuisat raiskauskohtaukset tuntuivat pahalta sekä katsomossa olijana että näyttelijöiden puolesta. Mietin pitkään olivatko kohtaukset tarpeellisia ja toisaalta myös sitä miten niistä on työryhmässä keskusteltu ja niitä valmisteltu. Toivottavasti oli puhuttu edes jotenkin. Tähän omaan aivotyöhöni tuntui vastaavan kuin kaikuna Baltic Circlessä esitettävä Anna Paavilaisen sooloteos PLAY RAPE, "vihaisen nuoren naisen tilitys teatteriraiskauksien problematiikasta 2000-luvun Suomessa".

Monologissaan Paavilainen roolittaa itsensä vanhemman näyttelijättären nahkoihin ja alkaa hahmon kautta puida teatteriraiskauksia, niiden tekemistä ja seurauksia. Hahmon takaa paistaa kuitenkin kirkkaana omakohtaisuus ja se, että tämä Verna Piponiuksen puhe on Paavilaisen omaa prosessia. Tilanteet puskevat läpi, viimeistään siinä vaiheessa kun tajuaa että yhden puheen kohteena olevista esityksistä on nähnyt. Nuoren naisen näyttelijänuran alku on niin rankka, että lopulta burnoutien kierre johtaa taukoon koko näyttelemisestä. Paavilainen vetää koko esityksen tavattoman hienolla preesensillä lähtien kaikkien katsojien kättelystä heidän saapuessaan esitykseen ja olemalla lavalla tavattoman auki.

Esitys pui teatterimaailman lainalaisuuksia ja rakenteita. Kuka päättää mitä ja miten tehdään ja miten tietyt asiat esitetään ja sitä hankaluutta mikä on sanoa, että minä en halua, voi tai pysty esittämään tätä näin. Ja toki myös sitä, että tämä teatteriraiskauksien problematiikka on nimenomaan naisten ongelma. Miesnäyttelijä joutuu harvoin työssään raiskatuksi, naisnäyttelijä saattaa illasta toiseen maata lavalla selällään ja tuijottaa teatterin katon freskoa. Välillä on turvauduttava defenssinauruun ja komiikkaan, vaikka eihän tämä hauskaa ole.

Minulle tämä kysymys on tärkeä myös teatterikatsojan näkökulmasta. Onko tosiaan tarpeellista altistaa näyttelijä (kuvitteelliselle) väkivallalle illasta toiseen ja toisaalta näyttää tätä katsojille? Itse en katso raiskauskohtauksia ajatellen, että onpa tässä nyt väkevää näyttelemistä. Ne aiheuttavat fyysistä ahdistusta. Lavalta käsin voi vaikuttaa muutenkin, silmille hyökkäävää väkivaltaa konkreettisesti tai viitteellisesti en kaipaa. Siksikin tämä Paavilaisen puheenvuoro oli minulle tärkeä, se antoi ehkä jotain avaimia käsitellä esimerkiksi tuota Breaking the Wavesia. Toivottavasti tämä on myös alku sille, että voi ja pitää keskustella ja avata ja rikkoa rakenteita.

Hyvää keskustelua oli myös esityksen jälkeen Klockrikenin tiloissa järjestetyssä paneelissa, jossa keskustelijoina olivat Paavilaisen lisäksi Mika Myllyaho, Elina Knihtilä, Pyry Nikkilä ja Hanna Helavuori. Muutosta on ehkä tapahtumassa, hitaasti ja ainakin nuoremmassa polvessa, mutta avauksia tarvitaan. Paljon puhuttiin siitä, kuinka vaikeaa näyttelijän voi olla vetää rajoja siihen mitä voi tai kykenee tehdä ja että kenen on viime kädessä vastuu siitä että mitä näyttämöllä (tai tv-ruudulla tai elokuvissa) näytetään. Keskustelematta tosin jäi se, että miten asiaan puututaan tai miten sitä hoidetaan sen jälkeen kun ikävyyksiä on jo tapahtunut. Millainen on paranemisprosessi ja millaista tukea siihen saa, sekin olisi tärkeää.

Pohdituttava ja silmiäavaava ja jollain tavalla myös puhdistava ilta. Kiitos Anna Paavilainen. Kiitos keskustelunavauksesta ja, no, ajatuksista.

Lavalta: Jotakin kuin Grey Gardens (Jenni Kivelä / Kiltit ihmiset)

 Kuva: Aino Kannisto

Tuntuu hieman hassulta mennä esitykseen, jonka esityspaikasta tiedän ainoastaan sen että se tapahtuu asunnossa ja että katsojat tullaan hakemaan kruununhakalaisesta kadunkulmasta. Oikea kulma löytyy tosin helposti, siinä seisoskelee jo muitakin ja odotamme tihkusateessa josko joku meidät täältä hakisi. Näin käy ja pian kiipeämme vanhan talon rappukäytävässä kohti asuntoa ja Jenni Kivelän esitystä Jotakin kuin Grey Gardens.

Asunnon ovi avataan ja meidät kutsutaan sisään. Sisustus on sekoitus kaaosta ja charmia. Istumme paljaassa huoneessa oleville tuoleille ja esitys alkaa. Viisikymppinen nainen (tavattoman hurmaava Henna Hakkarainen) on jäänyt jumiin menneeseen. Hän haaveilee muutosta New Yorkiin, harjoittelee tanssimista tuntikausia ja kuuntelee äitiään. Asunto on jollain tavalla vinoutunut, makuuhuone on vaatekomerossa ja oleskelutilan seinät on päällystetty lehdistä leikatuilla ruusuilla ja positiivisilla lauseilla.

Jenni Kivelän teosta on inspiroinut Grey Gardens -dokumentti vuonna 1975. Siinä ulkomaailmasta eristyneet äiti ja tytär asuvat rapistuvassa kartanossa East Hamptonissa kertoo käsiohjelma. Tämän jälkeen dokumentti kiinnostaa, se on kuulemma hyvä. Joka tapauksessa Kivelä on dramaturgi Eira Virekosken kanssa koonnut esityksen, jossa nainen haaveilee ja haahuilee erikoisessa asunnossaan ja kaipaa jonnekin, muttei kuitenkaan lähde. Tunnelma on lämmin, hieman koominen, paikoin vähän surullinen. Hyvälle tuulelle tästä kuitenkin tulee, jotenkin sitä uskoo että ruusulajit löytävät nimensä ja ehkä sinne New Yorkiinkin voisi päästä. Ehkä.

Teoksen näyttämönä toimiva asunto on upea, tilasuunnittelusta on vastannut Anniina Veijalainen. Korkeat huoneet, joista pääasiassa kahta käytetään esityksessä, ovat komeat. Ensimmäisessä kalustusta on vähän, seinät ovat turkoosit ja makuuhuoneena toimivassa kaapissa on seinällä valokuvia. Toinen huone on intiimimpi ja pöyheämpi, osa pääsee istumaan sohvilla, seinät ovat punaiset ja nainen lukee meille horoskooppeja. Skorpioninaisten pitäisi kuulemma seurustella vaakamiesten kanssa, en tiennyt, oma siippani on vesimies.

Kuva: Johanna Storm

Henna Hakkarainen on mainio, asunto dekadentin rappeutunut ja silti tahdon vielä antaa erityiserityismaininnan äänisuunnittelulle. Johanna Stormin luoma äänimaisema tuntuu elävän kuin omaa elämäänsä ja äänet ilmestyvät milloin mistäkin ja aina täysin oikeisiin kohtiin. En tiedä millaisin systeemein kaikki on saatu toimimaan niin kuin ne toimivat, mutta ihailen joka tapauksessa. Bravo.

Esityksen jälkeen tuntuu kummalta kävellä takaisin sateiselle kadulle. Auton tuulilasissa ei ole ilokseni sakkolappua. Kaupunkikuvan sijaan mielessä pyörii hämmentävän valoisa asunto pehmeine väreineen ja ajatus hedelmätarhasta kerrostaloasunnossa. Mieli on hyvä. Onneksi vähän kiirehdin että ehdin tänne ja sitten hengähdin.

Jotakin kuin Grey Gardensista on näillä näkymin viimeinen (loppuunmyyty) esitys lauantaina, lisäesitysten toivossa suosittelen seuraamaan vaikka Kiltit ihmiset -ryhmän fb-sivuja.

Kiitokset työryhmälle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Varasto (Teatteri Kultsa)

Rousku ja Jylhäkorpi. Kuva: Jorma Hellström

Menoista pitäisi välillä leikata, siis omista teatterimenoista, mutta niinpä vaan suunnattiin kohti Kalliota ja Teatteri Kultsaa kun kutsu kävi. Viime viikolla siellä sai ensi-iltansa Arto Salmisen romaaniin perustuva Varasto ja vaikka vähän arvoinkin että mahtaako tämä olla meikäläisen näytelmä niin sinne paineltiin. Katri Valan puiston alla sijaitsevassa väestönsuojassa oleileva teatteri oli ilokseni oikein mukava uusi tuttavuus. Kolkosta sisäänkäynnistä huolimatta sisällä on kovin viihtyisää, paikalta sai kahvia ja pulla tuoksui.

Rakennustarvikeliikkeen varastossa painavat pitkää päivää Rousku (Juha Meriläinen) ja Raninen (Jari Mattila). Arki ei ole kaksista, työntekoa rytmittävät lähinnä tikanheitto alastoman naisen kuvaan ja tupakan poltto. Normaalirutiinit katkaisee poliittisesti valveutuneen Jylhäkorven (Nestori Välitalo) vierailut, joiden aikana tavara myös vaihtaa omistajaa ilman käyntiä kassan kautta. Selkäänsä valitteleva liikkeenhoitaja (Mikko Ravantti) puolestaan yrittää säilyttää työpaikkansa temperamenttisen omistajan (Vesa Salmi) valvovan silmän alla ja kassalla keikistelee Karita (Kaisla Flood), kouluja käymätön mutta naiiviudessaan viehättävä nainen. Matkan varrella tavataan myös lukuisia muita elämän enemmän tai vähemmän kolhimia hahmoja, heitä esittävät Kati Hynninen ja Mikko Rokka. Kummoisia ei joka tapauksessa ole kellään tästä elämästä odotettavissa tai siltä ainakin vaikuttaa, elämässä mennään päivä kerrallaan ja yritetään pärjätä parhaansa mukaan.

Varasto jättää jälkeensä vähän ristiriitaisen fiiliksen. Alkuteksti ei itsessään ole kovin tuttu, leffan olen kyllä nähnyt, ja tuntuu siltä että tähän kaipasi lukukokemusta alle. Hahmot ovat paikoin niin stereotyyppisiä, etenkin sivuhenkilöt, että ei tiedä pitäisikö paheksua vaiko eikö. Että tehdäänkö tässä vain huonoa huumoria, vai onko tämä just se juttu ja enkö minä nyt ymmärrä jos olen vähän varuillani. Toisaalta huomaan myös sen, että Salmisen teksti on minulle haastavaa sillä se ei ole sellaista mitä yleensä luen tai teatterin lavalla katson. Myönnetään silti, että säännöllisin väliajoin jokin repliikki vetää maton minunkin jalkojeni alta ja hörähdän nauramaan. Muu katsomo oli enemmän linjoilla ja nauroi useammin, hyvä niin.

Kylässä Karitan äidin luona. Kuva: Jorma Hellström

Näyttelijät ovat joka tapauksessa oikein hyviä. Etenkin meininki varaston takahuoneessa on mehevästi esitettyä, pääosin aika synkkää mutta välillä siellä pilkahtaa ystävyyttäkin vaikka sympatiat kohdistuvat aina omaan napaan. Tikkaa heitetään hyvin tuloksin siihen omaan kustomoituun tauluun. Lavastus ja tarpeisto on myös hienosti tehty, siinä on saatu raahata maalipurkkia ja pikabetonia toinenkin hetki. Rytmitys toimii myös, kaksi ja puoli tuntia kestävä näytelmä ei tunnu pitkältä.

Lopulta päädyn tekemään tästä kaikesta oman tulkintani. Luokkaerot ovat näytelmässä korostuneita ja pientä ihmistä ei siinä tunnu auttavan kukaan. Elämäntavat siirtyvät vanhemmilta lapsille eikä kierrettä saada katkeamaan. Kouluja ei käydä, pahimmassa tapauksessa päädytään pohjalle. Jollain tavalla kaikki tämä näyttäytyy omiin silmiini dystooppiselta, vaikka tilanne on monelle varmasti tosi. Esityksessä kuitenkin korostuu nimenomaan se lohduton kurjuus ja pärjäämisen pakko ja se saa ajattelemaan, että tämäkö täällä nyt yleistyy jos asioille ei mitään tehdä eikä ihmisiä auteta. Niin. Tärkeä asia.

Esityksiä on joulukuun puolivälin tienoille.

Lämmin kiitos Teatteri Kultsalle kutsusta esitykseen.

Helena Waris & Janne Nykänen: Entropia

Tämän kuvan otti Tuomas kesäisellä Norjan reissulla.

Myönnän suhtautuvani epäileväisesti kahden kirjailijan yhdessä kynäilemiin teoksiin. Jännitän että huomaakohan siitä että nyt tuo on kirjoittanut ja nyt tuo ja tuo toinen on paljon huonompi kuin toinen. Näin ei nyt onneksi käynyt Helena Wariksen ja Janne Nykäsen, jotka ovat kaiken lisäksi pariskunta, teoksen Entropia (Kustannus Aarni, 2015) kanssa.

Maailmanmeno on järkkynyt Mustan Tiistain jälkeen. Maaseutu on autioitunut saastumisen myötä ja mukavuuksia on lähinnä Pääkaupungissa. Erakoituneena omalla maatilallaan elävän Jonin rauha järkkyy, kun sateisena iltana pihalle ilmestyy kaupunkilainen ja seurapiiritoimittajana tunnettu Marina. Erilaisista lähtökohdista huolimatta parin on tehtävä yhteistyötä, sillä kummallakin on nyt salattavaa Alueidenhallintavirastolta. Mökin kyseenalaisessa rauhassa alkaa vähitellen kehittyä suunnitelma tilanteen korjaamiseksi, mutta ilman vaikeuksia se ei tule onnistumaan.

Kerronta on jaettu noin viikon ajalle päivien nimien toimiessa jonkinlaisina jaksottajina. Sekä Jon että Marina saavat oman äänensä kuuluviin ja täten lukija pysyy enemmän ja vähemmän kärryillä kokonaiskuvasta. Paljon jätetään kuitenkin rivien väliin ja menneistä tapahtumista saa vain väläyksiä.

Pidin kovasti siitä, että teoksen päähenkilöt Marina ja Jon ovat reilusti yli kolmikymppisiä eivätkä teini-ikäisiä tai parikymppisiä, kuten useimmissa dystopiakirjoissa joita luen. Omien lukutottumuksieni vuoksi jouduin kuitenkin välillä korjaamaan päässäni näkyviä mielikuvia, erityisesti Marina yritti jatkuvasti esiintyä nuorena naikkosena. Entropia on selvästi suunnattu "aikuisemmalle" lukijalle ja minusta onkin mukavaa, että nykypäivän dystopiakentälle mahtuu myös tämäntyyppistä kirjallisuutta. (Tällaisia kirjoja saa minulle vinkata enemmänkin, varmasti moni on mennyt minulta ohi!)

Tunnen Wariksen kirjoitustyyliä vain yhden kirjan, Vuoren, osalta ja Nykästä en ollenkaan. Tältä pohjalta on silti sanottava, että en erottanut teoksesta onko mikäkin osa kenen kirjoittama tai missä kirjailija vaihtuu. Joka tapauksessa teksti toimii. Itse olin vähän pähkinyt josko hahmojen kerronta olisi jaettu ja kertojan äänen vaihtuminen näkynyt radikaalimmin, Parempi varmaan näin, jolloin samassa rytmissä pysyy helpommin.

Pidin Wariksen ja Nykäsen luomasta synkeästä maailmasta, jotenkin teoksen lukeminen sopi tähän tällä hetkellä sateiseen ja harmaaseen marraskuuhun. Ainut mikä itselläni välillä tökki, olivat englanninkielestä väännetyt vitsit ja ääntämismuotoisesti kirjoittaminen, se näyttää tekstinä omaan silmääni hassulta. Muuten ei valittamista, jännitys pysyi hyvin yllä ja pidin hahmoista kovasti.

Takakannessa lupaillaan, että Entropian tarinalle on luvattu jatkoa. Se on mukava kuulla, sillä tarina jää melkoisen kesken ja hahmojen parissa jatkaisi mielellään. Toisaalta teos toimii mielestäni myös hyvin itsenäisenä. Langanpäitä jätetään toki rutkasti solmimatta ja tapahtumien taustat jäävät vielä pimentoon, mutta tavallaan tuntui että kyllähän tätä voisi täydentää itsekin päässään. Kerrankin ei jäänyt tavattomasti ahdistamaan että nyt ne ei kerro mulle mitään.

Julkaisemme bloggaukset tästä yhtä aikaa Nenä kirjassa -blogin Norkun kanssa, käyhän lukumatkalla myös siellä.

Helena Waris ja Janne Nykänen: Entropia
Kustannus Aarni, 2015. 228 s.
Kansi: Grafemi

Lavalta: Eduskunta III (Ryhmäteatteri)

Valtiovarainministeriön huppupäät. Kuva: Ilkka Saastamoinen

Edellisestä Eduskunta-esityksestä viisastuneena hankimme liput Susanna Kuparisen politiikkakollektiivin ja Ryhmäteatterin Eduskunta III -esitykseen perjantai-illalle. Varotoimet olivat paikallaan, sillä Sipilän hallitusta ja sen muodostusta tutkiva esitys kestää likimain kolme ja puoli tuntia ja on täyttä asiaa.

Liian lyhyillä yöunilla ja jokseenkin kiireisen päivän jälkeen odotukseni omasta jaksamisesta olivat matalalla. Kuitenkin nukahdan katsomoon enkä ymmärrä yhtään mistä ne puhuu. Toisin kuitenkin kävi. Käsiohjelman sanasto (kiitos!) auttoi alkuun ennen esitystä ja katsomossa olin loppupeleissä aika tikkana koko sen kolme ja puoli tuntia. Väliajalla nautituilla kahvilla ja pullalla saattoi toki olla myös osuutta asiaan, siellä me oltiin ekana tiskillä jonossa huolella valitun optimaalisen istumapaikan vuoksi.

Esitys koostuu väliselostuksista, otteista eduskunnan istunnoista ja haastetteluista, joita on esitystä varten tehty. Videon kautta ääneen pääsee myös muun muassa Kreikan entinen valtiovarainministeri Yanis Varoufakis. Näyttelijät (Noora Dadu, Jari Hanska, Mitro Härkönen, Santtu Karvonen, Martina Myllylä, Matti Onnismaa, Piia Peltola, Pihla Penttinen ja Robin Svartström) esittävät kaikki roolit satiirin verhon takaa karrikoiden, mutta asiansa selkeästi esiin tuoden. Vaalihässäköinnin ohella osansa ajasta saa muun muassa Lex Finland. Lisäksi ollaan Erkki Liikasen kanssa kalassa ja lätkitään kreikkakorttia pöytään.

Kiitän Jari Hanskaa selkeästä artikulaatiosta. Kertojanääntä on helppo kuunnella, se ei uneta ja siitä saa selvää. Toki kiitokset pitää antaa koko työryhmälle. Tekstiä on paljon ja se pitää osata tarkasti, ovathan repliikkeinä pääasiassa suorat lainaukset esitettäviltä henkilöiltä. Plarit ovat lavalla käsissä, mutta harvoin niistä kukaan tuntui katsovan. Rispekt.

Jostain olin vähän lueskellut sellaista, että esitys on edeltäjiinsä verrattuna liian moniaalle kurottava ja hahmoton. Tavallaan ymmärrän. Näkökulmia on monta ja erilaisia asioita nivotaan yhteen tavalla ja toisella. Materiaalia on paljon ja välillä itsekin hukkuu argumentaation suohon, saattoi sinne joku saapas meikäläiseltä kadotakin. Toisaalta sain, tai koin saavani, itselleni päähän luotua jonkinlaisen selkeän narratiivin tästä, liekö syynä ollut perjantai-illan zen-tila vai se pulla.

Esityksen jälkeen olo on hippasen ahdistunut. Hallitus ei ainakaan vielä kaatunut vaikka se perjantaisen esityksen aikana meinasi niin tehdäkin, mutta jotain mätää tässä hommassa nyt on. Toisaalta on mahtavaa, että tällaista teatteria voi tehdä ja tehdään, pysyy joku tällainen kuin minäkin edes osasta asioita vähän aikaa kärryillä. Kiitos työryhmä ja Ryhmis!

Lippuja esityksiin on vielä, etenkin joulukuulle, joten vielä ehtii tämän(kin) näkemään. Lopettakaamme tämä teksti Lasse Laatusen sähköpostiviestejä lainaten: Emoji. Huutomerkki. L.

J.S.Meresmaa: Mifongin kätkemä (Mifonki #4)

Luin kolmisen vuotta sitten ensimmäinen Mifonki-kirjani Mifongin perinnön. Tarina vei mennessään ja sen jälkeen jokaisen sarjan kirjan ilmestyminen on ollut odotettu juttu. Mifongin kätkemä (Myllylahti, 2015) on järjestyksessään neljäs ja siinä J.S.Meresmaa jatkaa tutuksi tulleella ja hyväksi todetulla tyylillä vauhdikkaan fantasian kirjoittamista.

Koska teos on tosiaan sarjan neljäs, on seuraavassa kappaleessa mahdollisesti juonipaljastuksia sarjan edellisistä osista. Lue siis varoen.

Merontes on pelastettu sitä riivanneelta kiroukselta, mutta asiat eivät suinkaan ole hyvin. Ciaran joutuu pakenemaan kuninkaanlinnasta vallananastajan saapuessa paikalle ja Ciaranin sisar Fewrynn joutuu painiskelemaan omatuntonsa kanssa. Tapahtumat eivät ole menneet lainkaan nuoren magiantaitajan aatosten mukaan ja Fewrynn yrittää korjata tilanteen, mutta se ei ole aivan yksinkertaista. Kaksosten äiti Ardis yrittää parhaansa auttaakseen maanpaossa olevaa poikaansa. Tarinassa seikkailee myös mainio Dante Rondestani, joka ymmärtää tarinan kuluessa uusia asioita itsestään ja rakkaudesta, joka ei ole vuosien aikana suinkaan sammunut.

Sarjojen keskimmäisistä osista on aina vähän hankala kirjoittaa, kun ei kuollakseenkaan haluaisi paljastaa mitään olennaista. Itse kirjoitustyyliä voi kuitenkin kommentoida ja sen teen ilolla. Meresmaa kirjoittaa verevää ja nopealiikkeistä fantasiaa, jossa asiat tapahtuvat rivakkaan tahtiin ja lyhyehköt lauseet seuraavat toisiaan. Rytmiin pääsy vie hetken, mutta sen jälkeen sivut kääntyvät kuin itsestään. Lukeminen on oikeastaan aika hengästyttävää ja rauhallisemman kerronnan ystävä saattaa väsyäkin, mutta minulle tämä tahti sopii hyvin. Luvut ovat myös sen verran lyhyitä, että vaihtuvien kertojien erilaisissa tarinoissa pysyy mukana kun yhtä hahmoa ei seurata liian pitkiä aikoja.

Jostain syystä luulin, että tämä on viimeinen Mifonki-kirja. Lopun perusteella näin ei taida kuitenkaan (toivottavasti) olla, joten odotan jo kieli pitkällä seuraavaa osaa. Meresmaa taitaa cliffhangerinsa, hyvässä ja pahassa. Suosittelen Mifonki-kirjoja toiminnantäyteisen fantasian ystäville.

J.S.Meresmaa: Mifongin kätkemä (Mifonki #4)
Myllylahti, 2015. 500 s.
Kansi: ?

Lavalta: Entertainment Island -trilogia (Oblivia / Mad House)

Kuva: Eija Mäkivouti

Olen haudutellut tätä tekstiä jo toista viikkoa. Perjantaina 23.10. kävimme katsomassa Oblivian kiitellyn Entertainment Island -trilogian, joka esitettiin Suomessa ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan. Esitys, siis kaikki kolme osaa putkeen esitettynä, kesti kaksi ja puoli tuntia ilman väliaikaa. Pää oli jokseenkin puuroinen sen jälkeen ja on edelleen. Mieskin tuli raahattua mukaan, kun ystävä sanoi että tämä on sellainen esitys joka on just sille sopivaa. Mutta hauskaa kuulkaas oli.

Entertainment Island on viihdeteollisuutta tutkiva esityssarja, jonka osat saivat ensi-iltansa vuosina 2008-2010. Ensimmäisessä osassa tutkittiin viihdeteollisuuden rakenteita ja toimintatapoja, toisessa elämäntyylejä, uutisia ja saippuaoopperaa ja kolmannessa viihdeteollisuuden pimeää puolta ja yksityisiä esityksiä. Nämä tulkinnat haravoin Oblivian nettisivuilta, enkä olisi varmaan osannut kuvata niitä itsekseni näin kompaktisti.

Lavalla ovat vain kolme esiintyjää (Timo Fredriksson, Anna Krzystek, Annika Tudeer) seuranaan valot (Meri Ekola) ja äänimaisema (Juuso Voltti). Lavastusta ei tarvita, lisukkeeksi riittää esiintyjien ammattitaito ja oma mielikuvitus. Esimerkiksi toisen osan paperimassamaassa lavalle tuotetaan muun muassa huikeat rantabileet ja jonkinlainen hippien sukupuutto täysin autenttisesti. Loistavaa, hauskaa, vähän kipeää.

Ensimmäisessä osassa olen vielä vähän pihalla. Olen kuitenkin saanut ohjeeksi, että nauraa saa, joten annan homman viedä ja nauran. Katsomossa on hauskaa, vaikkei ehkä ihan tajuaisikaan. I feel good! I look good! Selvä, toimii.

Toisen osion aikana meinasi iskeä väsymys, vaikka se oli loppupeleissä osiosta suosikkini. Takana oli pitkä työviikko ja normaalit pastillit olivat unohtuneet matkasta. Kyttäsimme miehen kanssa molemmat hetkiä, jolloin äänimaisema kohosi riittävän suurelle volyymille, jotta kehtaisimme repiä auki inkiväärikarkkien kääreet. Pahoittelemme kaikille kanssakatsojille ja esiintyjille mahdollisesti kuulunutta rapinaa. Mutta niin, toisessa osassa seikkaillaan paperimassaukkeleiden kanssa jos jonkinlaisissa paikoissa. Se oli loistavaa, vähän kauheaa, hienoa.

Kolmas osa on ehdottomasti synkin ja häiriintynein, mutta samalla se on tehty niin että katsomossa ei tunne ahdistusta. Lavalla roikutaan muun muassa katosta kuin kinkku, sulloudutaan kassiin ja potkitutetaan se alas rappusia ja "leikitään" hit the perv -leikkiä. Tässä vaiheessa myös katsomossa oli sen verran vapauduttu, että nauruntyrskähdyksiä kuului enemmän vaikka välillä olikin olo että tälle ei saisi nyt nauraa.

Aikamoinen pläjäys. Omituinen, hullun hauska, viihdyttävä, synkkä ja katsomisen arvoinen. Mies totesi nauraneensa niin paljon, että kurkku tuli kipeäksi. Kiitos Oblivia tästä iltamasta!

Keskinkertaisuuksia englanniksi - Setterfieldin Bellman & Black ja Palahniukin Beautiful You

Korvanlotkautus.

Joskus lyhyestä virsi kaunis, niin ehkä tälläkin kertaa. Näiden kahden englanninkielisen teoksen bloggaus on vanunut jo niin pitkään, että lätkäisin kaverit samaan postaukseen.

Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus oli joitakin vuosia sitten (eli vuonna 2006) jonkinasteisen kuhinan kohteena ja itsekin muistelen pitäneeni kirjasta varsin paljon. Ystävä sitten länttäsi käteen tuossa taannoin Setterfieldin toisen teoksen Bellman & Black (Orion, 2013) ja pisti lukemaan. Bellman & Black alkaa kun nuori William Bellman tappaa vahingossa korpin. Asia jää vaivaamaan poikaa ja syystäkin, sillä mustat linnut tulevat vainoamaan Williamia koko hänen elämänsä. Vaikka William alkaa vähitellen menestyä elämässään hyvin,

Idealtaan Bellman & Black oli kiinnostava ja kirjoitustyyliltään vetävä, mutta jotain jäi puuttumaan. Kirjaa mainostetaan kummitustarinana, mutta kummitukset tuntuivat loistavan poissaolollaan ja korppienkin osiota olisi voinut laajentaa. Asiat eivät myöskään tunnu saavan minkäänlaista selitystä ja kirjan loppuessa olo olikin vähän hämmentynyt kun juoni ei tuntunut pääsevän loppuunsa asti. Kaiken kaikkiaan tämä oli kuitenkin ihan mukiinmenevä kirja, joskaan ei sellainen goottityylinen kauhutarina kuin takakansi antoi ymmärtää.

***

Chuck Palahniukin uusin romaani Beautiful You (2014) päätyi kotikirjahyllyyn spontaanina ostoksena miehelle, joka pitää kovasti kirjailijasta. Teos jäi pyörimään olohuoneen pöydälle ja koska se oli mukavan pieni pokkari nappasin sen päivänä muuanna mukaani laukkuun. Beautiful Youssa Penny Harrigan on jokseenkin tavallinen avustaja lakifirmassa, kunnes eräänä päivänä monimiljönääri Linus C. Maxwell kutsuu tämän päivälliselle. Päivällinen johtaa mittaviin seksuaalisiin kokeiluihin pariisilaisessa hotellissa ja Penny nauttii sydämensä kyllyydestä, kunnes saa tietää olevansa lähinnä testikappale Maxwellin suunnittelemalle naisille suunnattujen seksilelujen sarjalle. Suhde päättyy ja Beautiful You -nimiset tuotteet päätyvät myyntiin mullistaen naisten elämän, mutta Maxwellin suunnitelmissa on muutakin kuin saavuttaa liuta tyydyttyneitä naisia. Hurjistunut Penny päättää estää Maxwellin suunnitelmat, mutta se ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.

Palahniukille ominaiseen tyyliin Beautiful You ei kaunistele tai sievistele, vaan esittelee eritteet sun muut hyvin kirkkaassa valossa. Tämä ei itsessään juuri hätkähdyttänyt, paikoin jopa pitkästytti, mutta eniten tässä pänni kuitenkin teoksen naiskuva. Seksileluista hullaantuneista naisista tulee melkoisen tahdottomia vajukkeja, ärsytti. Lisäksi loppuratkaisu oli niin absurdi, että purskahdin nauruun enkä ole ihan varma että kävikö näin hyvällä tavalla. Oli tässä silti hyvääkin, Maxwellin suunnitelmissa oli tiettyä nerokkuutta ja ei Palahniuk huono kirjailija ole. Ei vaan ollut nyt yhtään meikäläiselle suunnattu tämä.

Diane Setterfield: Bellman & Black 
Orion, 2013. 307 s.
Kannen kuvat: Getty

Chuck Palahniuk: Beautiful You
Anchor, 2015. (alkup. 2014) 240 s.
Kansi: Rodrigo Corral / Kevin Washburn

Amy Pascale: Joss Whedon: Geek King of the Universe

Myös kuvan stalkkerikoirat ovat katsoneet Joss Whedonin käsikirjoittamia asioita telkkarista.

Muutamia vuosia sitten Joss Whedonin nimi ei olisi, rehellisesti sanottuna, kertonut minulle juuri mitään. Sitten menin hankkimaan miehelle joululahjaksi Buffy, the Vampire Slayer -sarjan dvd-boksin. Itse en ollut sarjaa ikinä katsonut ja ruvettiinkin sitten katsomaan sitä siipan kanssa. Sarja vei mennessään ja sitä myötä avautuivat ovet Whedonverseen. Seuraava Whedonin valmistama rakkaudenkohde oli vuosikausia odotettu The Avengers -elokuva. Sen kävin katsomassa ilmestymisen jälkeen kaksi kertaa leffateatterissa. Tätä myötä Joss Whedonin elämäkerta meni heti kirjastosta varaukseen kun siitä kuulin.

Elämäkerta noudattelee aluksi perinteistä kaavaa. Pascale esittelee Whedonin sukujuuret ja perhettä. Aloitetaan syntymästä ja liikutaan vähitellen kohti opiskeluaikaa. Suurin osa kirjasta poikkeaa perinteisestä elämäkerrasta kuitenkin siinä, että teoksessa käsitellään pääasiallisesti Whedonin taiteellisia projekteja ja niihin liittyneitä ihmisiä, jotka enemmän tai vähemmän muodostivat Whedonille perheen. Omaa perhe-elämää käsitellään varsin vähän ja se on itse asiassa hyväkin. Minua ainakin kiinnosti enemmän kuulla juttuja kuvauksien kulisseista ja näyttelijöiden, joista monesta tuli Whedonin hyviä ystäviä, haastatteluja.

Spoilerikammoisille tosin tiedoksi, että etenkin Buffyn juonikuvioita ruoditaan kirjassa varsin estotta. Samaa tehdään myös muille sarjoille ja elokuville, mutta pienemmässä mittakaavassa. Itse päätin olla välittämättä, koska Angelista olin jo spoilaantunut aiemmin ja ajattelin, että olen niin hidas katsoja että ehdin kuitenkin unohtaa olennaisimmat kohdat.

Ongelmallisinta tässä lienee se, että nyt minulla on pakottava tarve katsoa kaikki kirjassa esitellyt Whedonin työt, joita en ole vielä nähnyt. Katsomislistalle menevät siis Angel, loput Fireflysta, Serenity-elokuva, Dollhouse ja Cabin in the Woods -elokuva (jos vain uskallan). Kaiken lisäksi Whedon suositteli kirjassa Veronica Mars -sarjaa niin painokkaasti, että sekin on katsottava. Pitää toivoa, että nyt ei julkaistaisi hetkeen mitään kiinnostavaa katsottavaa, muuten loppuu tunnit kesken.

Kiitokset Pasi Ilmari Jääskeläiselle oivasta, Twitteristä jaetusta lukuvinkistä. Osallistun kirjalla myös elämäkertahaasteeseen.

Amy Pascale: Joss Whedon: Geek King of the Universe
Aurum Press Ltd., 2014. 440 s.

Linda Liukas: Hello Ruby

Kun elää it-alalla työskentelevän henkilön kanssa voi olla vaikeaa välttyä koodaamiseen tai ohjelmointiin törmäämiseltä. Meillä aihetta sivutaan jossain määrin lähes joka päivä, mutta rehellisesti sanottuna en ymmärrä asiasta juuri mitään enkä aina viitsi pyytää miestä selittämään uudelleen (ja uudelleen). Linda Liukkaan Hello Ruby (Otava, 2015) on alunperin lapsille suunnattu koodisatukirja, mutta teoksesta luvataan myös että aikuinenkin saattaa oppia jotain uutta joten tuumasta toimeen.

Rubyn isä on piilottanut viisi aarretta, jotka Rubyn tulisi löytää. Vihjeet löytyvät onneksi paperikorista ja yhdessä ystäviensä pigviinien, lumileopardin, kettujen, robottien ja Djangon ja Pythonin avulla Ruby ryhtyy ratkomaan pulmaansa. Matkan varrella törmätään jos jonkinlaiseen ongelmaan, mutta onneksi pulmat voi pilkkoa pienemmiksi palasiksi ja ratkaista käyttämällä vähän mielikuvitusta ja ystävien apua.

Lyhyiden lukujen ja värikkäiden kuvitusten myötä kirjassa tutustutaan ohjelmoinnin lainalaisuuksiin ja harjoitellaan niitä. Mitään yksittäistä ohjelmointikieltä ei opeteta, mutta näin on varmasti jopa parempi. Ohjelmointikieliin lienee helpompi tutustua, jos päässä on jo jonkinlainen mielikuva siitä miten systeemi toimii ja kuinka sen kanssa jutellaan ilman suurempia väärinymmärryksiä.

Ohjelmoinnin alkeet tulevat tässä toisaalta myös vähän kuin sivutuotteena, sillä myös itse tarina on hauska ja mukava lukea. Ruby on kekseliäs tyttö ja hänen ystävänsä mainioita tyyppejä. Omia suosikkejani olivat omaa kieltään lörpöttävät pingviinit ja vähän sählät ketut.

Kirjan lopussa on erilaisia harjoituksia, joiden avulla tutustutaan lisää ohjelmoinnin periaatteisiin ja tärkeisiin termeihin. Termit selitetään myös lopussa olevassa sanastossa. Itse tykkäsin näistä harjoituksista, mukavan simppeleitä ja infobokseissa käytiin läpi sovellutuksia ja kytköksiä ns. oikeaan koodaukseen. Harjoitukset myös liittyvät aina tiettyyn kirjan lukuun, joten lukemista ja tekemistä voi yhdistellä eri tavoin.

En yhtään ihmettele, että tätä kirjaa on kehuttu ja että sitä käännetään ympäri maailman. Hello Ruby tutustuttaa ohjelmointiin kuin vaivihkaa eikä yksinkertaista liikaa, mutta tekee sitä tarpeeksi niin että homma on helposti lähestyttävä. Tällaista lisää! Ja sitten vaan seuraavia RailsGirls-koulutuksia kyttäämään tai itseopiskelemaan, tuosta linkistä pääsee myös vinkkien äärelle. (Saatoin äsken itse koodailla Ruby-tutoriaalia ihan vähän vaan.)

Linda Liukas: Hello Ruby (Hello Ruby: Adventures in Coding, 2015)
Otava, 2015. s.
Kansi: Linda Liukas
Suomentanut: Kirsikka Myllyrinne

Lavalta: Naisten juhla (Valtimonteatteri)

Kuva: Peter Salovaara

Joinakin päivinä sitä ei välttämättä jaksaisi tehdä yhtään mitään. Teatteriin menosta oli kuitenkin sovittu ja seuralainenkin oli, joten ei kun takkia niskaan ja kohti Aleksis Kiven katua. Valtimonteatterin 15-vuotista taivalta juhlistava Naisten juhla onnistui onneksi tarjoamaan erinomaista todellisuuspakoa ja vietinkin ilokseni viihdyttävän illan.

Nimensä mukaisesti Naisten juhlassa juhlitaan naisten kesken, tällä kertaa juhlan aiheena ovat Rebekan (Iida-Maria Heinonen) polttarit. Polttariseurueeseen kuuluvat morsiamen paras ystävä, elokuvaohjauksen opiskelija ja vanhoihin rooleihinsa jämähtänyt Alma (Iida-Maria Lindstedt), tanssikoreografi ja vapaata rakkautta ylistävä ex-käly Essi (Outi Ikonen) ja väärinkäsitysten seuraksena myös morsiamen äiti, täpäkkä ja jo useamman aviomiehen kuluttanut näyttelijätär Salome (Mona Kortelampi). Villinä korttina mökkisaaressa vietettävään iltaan pölähtää vielä Rebekan eksän Laurin nyksä Leyla (Aksa Korttila), ulospäinsuuntautunut realityjulkkis. Pimenevässä illassa leikitään leikkejä, juodaan kuplivaa, saunotaan morsiussaunassa ja kiristellään ihmissuhteiden lankoja turhankin kireälle kuten vain liian pieneen tilaan laitetussa naisporukassa voi käydä.

Käsikirjoittajaohjaajat Ulla Heikkilä ja Jenni Toivoniemi kertovat käsiohjelmassa valinneensa näytelmän kantaviksi teemoiksi naisten väliset suhteet ja ihmisten taipumuksen jämähtää tiettyihin rooleihin. Teemat ovat helposti samaistuttavia ainakin näin naiskatsojana ja varmasti välittyvät myös sukupuolirajojen yli. Ilahduttavasti näytelmässä noustaan nainen on naiselle susi -tyyppisen ajattelun yläpuolelle ja näytetään myös sitä solidaarisuutta ja todellista ystävyyttä suorine sanoineen. Näkemys tuntuu tarkalta ja totuudenmukaiselta, mutta samalla aihetta on käsitelty lempeästi ja ymmärtäen.

Lavalla nähtävät naiset ovat taitavia rooleissaan. Esimerkiksi Mona Kortelampi avaa esityksen viiltävällä tulkinnallaan Salomesta, tyttärestään eristyneestä ja voimakastahtoisesta äidistä, huh mikä lavakarisma. Eipä sillä, mainioita ovat muutkin. Heinosen ja Lindstedtin hahmojen vuosikausia kestänyt jossain määrin vääristynyt ystävyyssuhde tuntuu aidolta ja Ikonen on oiva taiteilijuudessaan itsevarmana ja siinä samalla hieman huvittavana Essinä. Aksa Korttila on ihanan ärsyttävä Leylana ja onnistuu lopulta kuitenkin olemaan ehkä yksi aidoimmista hahmoista lavalla. Tarvittaessa lavalla esitetään myös tarinan kannalta olennaisia miehiä eli Petrus-veljeä, Lauri-eksää ja Mikael-sulhasta.

Valtimonteatterin näyttämö on lavastettu vähäeleisesti, mutta mökkisaaren maisema ja tunnelma ulkohuusseineen on tuotu esiin hienosti. Tässä oli muuten myös sellainen esitys, jossa pitkästä aikaa ilahduin kovasti livevideon käyttämisestä, ihmeiden aika ei ole ohi. Videoiden ja näyttelijöiden muuntautumisen avulla päästiin muun muassa vierailemaan Corona-baariin. Oli muuten myös todella hieno joutsen siellä, ymmärrätte kyllä kun käytte katsomassa.

Ja kyllä muuten nauroin esityksessä. Itselleni, myötähäpeälle, naisille, solidaarisuudelle, lempeästi kuitenkin. Esityksen päättyessä olin myös tavattoman onnellinen, että omat polttarini ja hääni on jo (onnistuneesti) vietetty enkä ole tällä hetkellä myöskään sellaisia kellekään järjestämässä. Kyllä se on joskus kuulkaa vaikeaa, ihmissuhteet ja etenkin ne naissuhteet. Vaikka toki myös antoisia, tiedättehän.

Naisten juhlasta on luvassa vielä melkoisen monta esitystä marras- ja joulukuussa, joten tsekatkaapa esityspäivät ja menkää viihtymään.

Lämmin kiitos Valtimonteatterille kutsusta esitykseen ja Pilkkuun asti -blogin Isalle mukavasta teatteriseurasta!