Lavalta: Naisten juhla (Valtimonteatteri)

Kuva: Peter Salovaara

Joinakin päivinä sitä ei välttämättä jaksaisi tehdä yhtään mitään. Teatteriin menosta oli kuitenkin sovittu ja seuralainenkin oli, joten ei kun takkia niskaan ja kohti Aleksis Kiven katua. Valtimonteatterin 15-vuotista taivalta juhlistava Naisten juhla onnistui onneksi tarjoamaan erinomaista todellisuuspakoa ja vietinkin ilokseni viihdyttävän illan.

Nimensä mukaisesti Naisten juhlassa juhlitaan naisten kesken, tällä kertaa juhlan aiheena ovat Rebekan (Iida-Maria Heinonen) polttarit. Polttariseurueeseen kuuluvat morsiamen paras ystävä, elokuvaohjauksen opiskelija ja vanhoihin rooleihinsa jämähtänyt Alma (Iida-Maria Lindstedt), tanssikoreografi ja vapaata rakkautta ylistävä ex-käly Essi (Outi Ikonen) ja väärinkäsitysten seuraksena myös morsiamen äiti, täpäkkä ja jo useamman aviomiehen kuluttanut näyttelijätär Salome (Mona Kortelampi). Villinä korttina mökkisaaressa vietettävään iltaan pölähtää vielä Rebekan eksän Laurin nyksä Leyla (Aksa Korttila), ulospäinsuuntautunut realityjulkkis. Pimenevässä illassa leikitään leikkejä, juodaan kuplivaa, saunotaan morsiussaunassa ja kiristellään ihmissuhteiden lankoja turhankin kireälle kuten vain liian pieneen tilaan laitetussa naisporukassa voi käydä.

Käsikirjoittajaohjaajat Ulla Heikkilä ja Jenni Toivoniemi kertovat käsiohjelmassa valinneensa näytelmän kantaviksi teemoiksi naisten väliset suhteet ja ihmisten taipumuksen jämähtää tiettyihin rooleihin. Teemat ovat helposti samaistuttavia ainakin näin naiskatsojana ja varmasti välittyvät myös sukupuolirajojen yli. Ilahduttavasti näytelmässä noustaan nainen on naiselle susi -tyyppisen ajattelun yläpuolelle ja näytetään myös sitä solidaarisuutta ja todellista ystävyyttä suorine sanoineen. Näkemys tuntuu tarkalta ja totuudenmukaiselta, mutta samalla aihetta on käsitelty lempeästi ja ymmärtäen.

Lavalla nähtävät naiset ovat taitavia rooleissaan. Esimerkiksi Mona Kortelampi avaa esityksen viiltävällä tulkinnallaan Salomesta, tyttärestään eristyneestä ja voimakastahtoisesta äidistä, huh mikä lavakarisma. Eipä sillä, mainioita ovat muutkin. Heinosen ja Lindstedtin hahmojen vuosikausia kestänyt jossain määrin vääristynyt ystävyyssuhde tuntuu aidolta ja Ikonen on oiva taiteilijuudessaan itsevarmana ja siinä samalla hieman huvittavana Essinä. Aksa Korttila on ihanan ärsyttävä Leylana ja onnistuu lopulta kuitenkin olemaan ehkä yksi aidoimmista hahmoista lavalla. Tarvittaessa lavalla esitetään myös tarinan kannalta olennaisia miehiä eli Petrus-veljeä, Lauri-eksää ja Mikael-sulhasta.

Valtimonteatterin näyttämö on lavastettu vähäeleisesti, mutta mökkisaaren maisema ja tunnelma ulkohuusseineen on tuotu esiin hienosti. Tässä oli muuten myös sellainen esitys, jossa pitkästä aikaa ilahduin kovasti livevideon käyttämisestä, ihmeiden aika ei ole ohi. Videoiden ja näyttelijöiden muuntautumisen avulla päästiin muun muassa vierailemaan Corona-baariin. Oli muuten myös todella hieno joutsen siellä, ymmärrätte kyllä kun käytte katsomassa.

Ja kyllä muuten nauroin esityksessä. Itselleni, myötähäpeälle, naisille, solidaarisuudelle, lempeästi kuitenkin. Esityksen päättyessä olin myös tavattoman onnellinen, että omat polttarini ja hääni on jo (onnistuneesti) vietetty enkä ole tällä hetkellä myöskään sellaisia kellekään järjestämässä. Kyllä se on joskus kuulkaa vaikeaa, ihmissuhteet ja etenkin ne naissuhteet. Vaikka toki myös antoisia, tiedättehän.

Naisten juhlasta on luvassa vielä melkoisen monta esitystä marras- ja joulukuussa, joten tsekatkaapa esityspäivät ja menkää viihtymään.

Lämmin kiitos Valtimonteatterille kutsusta esitykseen ja Pilkkuun asti -blogin Isalle mukavasta teatteriseurasta!