Lavalta: PLAY RAPE (Anna Paavilainen / Baltic Circle)

Anna Paavilainen. Kuva: Tani Simberg

Olin pari viikkoa sitten Espoossa katsomassa Breaking the Wavesia. Esityksessä oli paljon sellaista mistä pidin, mutta siinä olleet lukuisat raiskauskohtaukset tuntuivat pahalta sekä katsomossa olijana että näyttelijöiden puolesta. Mietin pitkään olivatko kohtaukset tarpeellisia ja toisaalta myös sitä miten niistä on työryhmässä keskusteltu ja niitä valmisteltu. Toivottavasti oli puhuttu edes jotenkin. Tähän omaan aivotyöhöni tuntui vastaavan kuin kaikuna Baltic Circlessä esitettävä Anna Paavilaisen sooloteos PLAY RAPE, "vihaisen nuoren naisen tilitys teatteriraiskauksien problematiikasta 2000-luvun Suomessa".

Monologissaan Paavilainen roolittaa itsensä vanhemman näyttelijättären nahkoihin ja alkaa hahmon kautta puida teatteriraiskauksia, niiden tekemistä ja seurauksia. Hahmon takaa paistaa kuitenkin kirkkaana omakohtaisuus ja se, että tämä Verna Piponiuksen puhe on Paavilaisen omaa prosessia. Tilanteet puskevat läpi, viimeistään siinä vaiheessa kun tajuaa että yhden puheen kohteena olevista esityksistä on nähnyt. Nuoren naisen näyttelijänuran alku on niin rankka, että lopulta burnoutien kierre johtaa taukoon koko näyttelemisestä. Paavilainen vetää koko esityksen tavattoman hienolla preesensillä lähtien kaikkien katsojien kättelystä heidän saapuessaan esitykseen ja olemalla lavalla tavattoman auki.

Esitys pui teatterimaailman lainalaisuuksia ja rakenteita. Kuka päättää mitä ja miten tehdään ja miten tietyt asiat esitetään ja sitä hankaluutta mikä on sanoa, että minä en halua, voi tai pysty esittämään tätä näin. Ja toki myös sitä, että tämä teatteriraiskauksien problematiikka on nimenomaan naisten ongelma. Miesnäyttelijä joutuu harvoin työssään raiskatuksi, naisnäyttelijä saattaa illasta toiseen maata lavalla selällään ja tuijottaa teatterin katon freskoa. Välillä on turvauduttava defenssinauruun ja komiikkaan, vaikka eihän tämä hauskaa ole.

Minulle tämä kysymys on tärkeä myös teatterikatsojan näkökulmasta. Onko tosiaan tarpeellista altistaa näyttelijä (kuvitteelliselle) väkivallalle illasta toiseen ja toisaalta näyttää tätä katsojille? Itse en katso raiskauskohtauksia ajatellen, että onpa tässä nyt väkevää näyttelemistä. Ne aiheuttavat fyysistä ahdistusta. Lavalta käsin voi vaikuttaa muutenkin, silmille hyökkäävää väkivaltaa konkreettisesti tai viitteellisesti en kaipaa. Siksikin tämä Paavilaisen puheenvuoro oli minulle tärkeä, se antoi ehkä jotain avaimia käsitellä esimerkiksi tuota Breaking the Wavesia. Toivottavasti tämä on myös alku sille, että voi ja pitää keskustella ja avata ja rikkoa rakenteita.

Hyvää keskustelua oli myös esityksen jälkeen Klockrikenin tiloissa järjestetyssä paneelissa, jossa keskustelijoina olivat Paavilaisen lisäksi Mika Myllyaho, Elina Knihtilä, Pyry Nikkilä ja Hanna Helavuori. Muutosta on ehkä tapahtumassa, hitaasti ja ainakin nuoremmassa polvessa, mutta avauksia tarvitaan. Paljon puhuttiin siitä, kuinka vaikeaa näyttelijän voi olla vetää rajoja siihen mitä voi tai kykenee tehdä ja että kenen on viime kädessä vastuu siitä että mitä näyttämöllä (tai tv-ruudulla tai elokuvissa) näytetään. Keskustelematta tosin jäi se, että miten asiaan puututaan tai miten sitä hoidetaan sen jälkeen kun ikävyyksiä on jo tapahtunut. Millainen on paranemisprosessi ja millaista tukea siihen saa, sekin olisi tärkeää.

Pohdituttava ja silmiäavaava ja jollain tavalla myös puhdistava ilta. Kiitos Anna Paavilainen. Kiitos keskustelunavauksesta ja, no, ajatuksista.