Mad Housessa vietettiin marraskuun ensimmäisellä viikolla Transgeneration-viikkoa, jonka aikana ohjelman painopiste oli lapsissa ja senioreissa. Torstaina 5.11. oli mahdollista nähdä kolme ns. senioriosastoon kuuluvaa esitystä eli belgialaisen Geert Vaesin performanssi Come Watch Me Die - or how to take life less seriously ja kahden kotimaisen performanssitaiteen vanhemman polven taitajan eli Helinä Hukkataipaleen ja Inari Virmakosken performanssit Suloinen (suklaasydän) ja Sweet and sour milk.
Geert Vaesin performanssi esitettiin Tiivistämön takalavalla intiimissä tunnelmassa. Katsomo on melko pieni ja täynnä. Lavalle astelee 84-vuotias Walter Bourdin avustajansa, luurankoasuun pukeutuneen muusikon Pascalin avustuksella. Olen vähän hämmentynyt. Bourdin ei vain voi olla oikeasti vanha, huomaan ajattelevani, hänellä on pakko olla maski. Käytän paljon aikaa siihen, että mietin naamioita ja maskeja ja tuijotan käsiä. Lopulta annan periksi ja annan Vaesin hahmon, anteeksi siis Bourdinin, tarinan viedä mukanaan. Pahvilaatikosta poimitaan esineitä ja niiden tarinat kerrotaan, yleisö saa esineet itselleen. Esitys on hyvin elämänmakuinen, piristävä, nautin elämänfilosofiaa mieluusti tällä tavalla. Lopuksi pankki räjäytetään hulvattomalla loppunumerolla täynnä energiaa. Jäi hyvä mieli. Yhdessä laulettua Tumbalalaikaa olen hyräillyt aina välillä esityksen jälkeenkin.
”You want to know how to take your life less seriously? Imagine your parents having sex. Really, that’s how life starts. These two people had sex. How serious can that be?” - Walter Bourdin
Tauon jälkeen nähtiin vielä edellä mainitut kaksi performanssia. Helinä Hukkataival aloittaa omalla esityksellään, jonka kerrotaan saaneen alkunsa siitä ajatuksesta, että ollaakseen hyväksytty tai rakastettu pitäisi näyttää joltain muulta tai jollain tavalla paremmalta kuin itse on. Pienen pöydän ääressä Hukkataival valmistaa ihanan tuoksuisen suklaahauteen suklaasta ja kermasta ja valelee sen kasvoilleen. Tekoprosessiin kuuluu toki myös suklaan napostelu, se on hellyttävää. Esitys on meditatiivinen, minusta on mukavaa katsoa kun joku puuhastelee ruoka-asioiden äärellä. Hypnoottisuutta lisää samanaikaisesti kuvattu ja Hukkataipaleen päälle heijastettava video esityksestä. Tapahtuma loppuu hyväksyntään, yhteiseen läsnäoloon. Suklaa ja hymy yhdistävät.
Virmakosken performanssista, jonka aiheen luin myöhemmin olevan pakolaisuus, en sen sijaan päässyt aivan kärryille. Seisoimme avoimen tilan seinustalla ja lähinnä tilan keskellä tapahtuvassa performanssissa muun muassa kylvetettiin jalkoja maidossa, edettiin matolla kuin jääpiikkien avulla ja huudettiin. Toisaalta oli se hetki, kun Virmakoski kulki katsojan luota toiselle ja katsoi kaikkia silmiin. Se oli hyvä katse, hieno hetki, jotain kaunista siinä välittyi. Että ehkä se oli tässä se tämän esityksen tärkein minulle. Sen katseen muistan vieläkin.
Tällaiset seikkailut esitystaiteen maailmassa tällä kertaa. Saa nähdä mitä seuraavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.