Lavalta: Varasto (Teatteri Kultsa)

Rousku ja Jylhäkorpi. Kuva: Jorma Hellström

Menoista pitäisi välillä leikata, siis omista teatterimenoista, mutta niinpä vaan suunnattiin kohti Kalliota ja Teatteri Kultsaa kun kutsu kävi. Viime viikolla siellä sai ensi-iltansa Arto Salmisen romaaniin perustuva Varasto ja vaikka vähän arvoinkin että mahtaako tämä olla meikäläisen näytelmä niin sinne paineltiin. Katri Valan puiston alla sijaitsevassa väestönsuojassa oleileva teatteri oli ilokseni oikein mukava uusi tuttavuus. Kolkosta sisäänkäynnistä huolimatta sisällä on kovin viihtyisää, paikalta sai kahvia ja pulla tuoksui.

Rakennustarvikeliikkeen varastossa painavat pitkää päivää Rousku (Juha Meriläinen) ja Raninen (Jari Mattila). Arki ei ole kaksista, työntekoa rytmittävät lähinnä tikanheitto alastoman naisen kuvaan ja tupakan poltto. Normaalirutiinit katkaisee poliittisesti valveutuneen Jylhäkorven (Nestori Välitalo) vierailut, joiden aikana tavara myös vaihtaa omistajaa ilman käyntiä kassan kautta. Selkäänsä valitteleva liikkeenhoitaja (Mikko Ravantti) puolestaan yrittää säilyttää työpaikkansa temperamenttisen omistajan (Vesa Salmi) valvovan silmän alla ja kassalla keikistelee Karita (Kaisla Flood), kouluja käymätön mutta naiiviudessaan viehättävä nainen. Matkan varrella tavataan myös lukuisia muita elämän enemmän tai vähemmän kolhimia hahmoja, heitä esittävät Kati Hynninen ja Mikko Rokka. Kummoisia ei joka tapauksessa ole kellään tästä elämästä odotettavissa tai siltä ainakin vaikuttaa, elämässä mennään päivä kerrallaan ja yritetään pärjätä parhaansa mukaan.

Varasto jättää jälkeensä vähän ristiriitaisen fiiliksen. Alkuteksti ei itsessään ole kovin tuttu, leffan olen kyllä nähnyt, ja tuntuu siltä että tähän kaipasi lukukokemusta alle. Hahmot ovat paikoin niin stereotyyppisiä, etenkin sivuhenkilöt, että ei tiedä pitäisikö paheksua vaiko eikö. Että tehdäänkö tässä vain huonoa huumoria, vai onko tämä just se juttu ja enkö minä nyt ymmärrä jos olen vähän varuillani. Toisaalta huomaan myös sen, että Salmisen teksti on minulle haastavaa sillä se ei ole sellaista mitä yleensä luen tai teatterin lavalla katson. Myönnetään silti, että säännöllisin väliajoin jokin repliikki vetää maton minunkin jalkojeni alta ja hörähdän nauramaan. Muu katsomo oli enemmän linjoilla ja nauroi useammin, hyvä niin.

Kylässä Karitan äidin luona. Kuva: Jorma Hellström

Näyttelijät ovat joka tapauksessa oikein hyviä. Etenkin meininki varaston takahuoneessa on mehevästi esitettyä, pääosin aika synkkää mutta välillä siellä pilkahtaa ystävyyttäkin vaikka sympatiat kohdistuvat aina omaan napaan. Tikkaa heitetään hyvin tuloksin siihen omaan kustomoituun tauluun. Lavastus ja tarpeisto on myös hienosti tehty, siinä on saatu raahata maalipurkkia ja pikabetonia toinenkin hetki. Rytmitys toimii myös, kaksi ja puoli tuntia kestävä näytelmä ei tunnu pitkältä.

Lopulta päädyn tekemään tästä kaikesta oman tulkintani. Luokkaerot ovat näytelmässä korostuneita ja pientä ihmistä ei siinä tunnu auttavan kukaan. Elämäntavat siirtyvät vanhemmilta lapsille eikä kierrettä saada katkeamaan. Kouluja ei käydä, pahimmassa tapauksessa päädytään pohjalle. Jollain tavalla kaikki tämä näyttäytyy omiin silmiini dystooppiselta, vaikka tilanne on monelle varmasti tosi. Esityksessä kuitenkin korostuu nimenomaan se lohduton kurjuus ja pärjäämisen pakko ja se saa ajattelemaan, että tämäkö täällä nyt yleistyy jos asioille ei mitään tehdä eikä ihmisiä auteta. Niin. Tärkeä asia.

Esityksiä on joulukuun puolivälin tienoille.

Lämmin kiitos Teatteri Kultsalle kutsusta esitykseen.