Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja

En erityisemmin välitä kauhukirjallisuudesta tai oikeastaan en lähtökohtaisesti pidä siitä, sillä pelkään helposti. Lukuhaastetta varten piti kuitenkin valita pelottava kirja, joten päätin turvautua edes osittain tuttuihin kirjailijoihin ja lainasin Osuuskumman kauhunovellikokoelman Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja (2014). Valinta osui nappiin, sillä pelottavuusaste oli tällaiselle nyhverölle juuri sopiva. Neljäntoista novellin kokoelmassa seikkaillaan jos jonkinlaisissa maisemissa ja tunnelmissa, ilokseni pääsosin kuitenkin nykypäivässä tai tulevaisuudessa eikä pelkästään pölyisen viktoriaanisissa kartanoissa. Myös aaveet ovat jotain aivan muuta kuin kahleita kalistelevia lakanoita. Kirjoitin jokaisesta novellista muutaman sanan muistiin aina ne luettuani, tässä näitä mietteitä lyhyesti.

J.S. Meresmaan Kielolinna-novellissa oltiin kesäisen painostavassa tunnelmassa ja olisin viihtynyt novellin parissa pitempäänkin. Kuin tyhjästä ilmestyvä talo avaa salaisuutensa vähitellen ja jää kutkuttamaan mieleen.

Anni Nupposen Maitoa mandariinilasissa tuntuu hieman ahdistavalta edelleen, siinä oli säikyttelyä ja jännä tunnelma. Kammottavuutta lisäsi se, että kuvittelin novellin isovanhempieni entiseen asuntoon. Novelli tuntui mukavan pituiselta, se ei tuntunut jäävän kesken.

Kari Välimäen Uudet perunat jäi mieleen kytemään suureellisilla visioillaan, jotka olivat mielikuvituksellisuudesta huolimatta hämmentävän uskottavia. Tämän jälkeen hautausmaalla liikkumisessa on ihan uusi elementti.

Taru Luojolan Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa toi mieleen Buffy, vampyyrintappaja -sarjan ja oli melkoisen kylmäävää kamaa. Tässä oli myös jotain mukavan perinteistä ja lukeminen oli miellyttävää.

Maria Carolen Ruusunnuppuni, kaikkeni kallistui eroottisempaan suuntaan, olen muistiinpanoihini kirjoittanut huhhui komiikka erotiikka kauhu. Lähtökohta oli vinkeän erilainen ja mustasukkaisuustriangelina tämä toimi mahtavasti.

Samuli Antilan Synnytettyä luin samaan aikaan Mary Shelleyn Frankensteinin kanssa ja tiettyjä yhtäläisyyksiä näistä löytyykin. Tästä novellista jäi mieleen ihmisen uteliaisuus ja tietty vastuuttomuus.

Heikki Nevalan Syyllisyyden varjot jäi tästä kokoelmasta yhdeksi etäisimmistä. Suomalaiseen historiaan sijoittuva puukottelutarina ei aivan natsannut omaan kummitusmakuuni. Olisin ehkä kaivannut enemmän yliluonnollisia elementtejä. Yllättävän hyvin tarina muistuu kuitenkin mieleeni, jos tulee vaivaispoikia vastaan niin pitää tiputtaa kolikko.

Tarja Sipiläisen Henkien polku oli myös jollain tavalla haastava. Tyylillisesti se oli hyvin erilainen muista novelleista, jotenkin irtonainen, mutta Meksiko oli miljöönä viehättävä. Tämä pitäisi ehkä lukea uudelleen, tuntuu etten ehkä jaksanut aivan keskittyä ensimmäisellä lukukerralla ja siksi en päässyt tarinaan mukaan.

Anne Leinosen Tyttö niityllä sisälsi monta kivaa twistiä ja se nykii mielessä jotain muistolankoja toisesta novellista. Pidin novellin oveluudesta ja yllättävyydestä ja tämä taisi olla lopulta yksi suosikeitani tässä kokoelmassa.

Minna Roinisen Vielä yhdet jäähyväiset oli yksi kokoelman pisimmistä ja pidin sen lukemisesta kovin, tyylillisesti se oli hyvin samantapainen kuin Roinisen mainio romaani Unohdetut ovet. Pidin vaihtoehtoisista selitystavoista, tietystä realismista ja kerrontatyylistä.

Jussi Katajalan rikostarinaa mukaileva Odottaja oli kiinnostava Helsinkiin sijoittuva aavetarina. Tässä oli ehkä vähemmän sellaista pelottavuutta, mutta yllättävyyttä sitäkin enemmän. Mainio looginen palapeli.

Jani Kankaan Tyhjiö 29B sai iloiseksi siitä, etten enää työskentele toimistorakennuksen aulavartijana eikä minun siten tarvitse tehdä iltatarkistuskierroksia. Hyh. Hämmentävä ja kiinnostava novelli eräänlaisesta työpaikkahelvetistä.

Janos Honkosen Vespula oli jollain tavalla lohduton ja samalla melkoisen ovela. Melkoisen masentavan tulevaisuudenkuvan se kyllä maalaa, onhan näitä yksinäisiä ihmisiä nykyäänkin mutta Vespulan porukka on omaa luokkaansa.

Kokoelman päätti Shimo Suntilan Chudakovin aaveet, joka oli oikein kiinnostava kuuseikkailu. Tässä novellissa oli mielestäni miellyttävä sekoitus pelottavuutta, surua ja lohdullisuutta. Oikein hyvä ja jäänee myös suosikeiden joukkoon.

Kokonaisuutena Ruumiittomat oli oikein mainio ja sopivan jännä. Novellit olivat vaihtelevia ja niitä luki mielellään muiden lukemisten ohella yhden tai kaksi kerrallaan. Oli mukavaa lukea tuttujen tekijöiden tekstejä ja pelätä riittävästi. Suosittelen tällaisille vähän nössöille lukijoille.

HelMet-haastessa tämä on siis kirja, joka pelottaa sinua.

Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja
Osuuskumma, 2014. 285 s.
Kannen kuva: Sandra Cunningham

Karo Hämäläinen: Yksin

Oma suhteeni Paavo Nurmeen ei ole kummoinenkaan. Helsingin Stadionin edessä sijaitsevan patsaan ohi olen kulkenut toki lukuisia kertoja ja olen ollut katsomassa samaisella Stadionilla esitettyä oopperaa Paavo Suuri. Suuri juoksu. Suuri uni. vuonna 2000, mutta siitä en kyllä muista juuri mitään. Karo Hämäläisen romaani Yksin (WSOY, 2015) keräsi kuitenkin sen verran varteenotettavia kehuja, että nappasin sen marraskuussa mukaani kirjaston bestseller-hyllystä.

Heti lukiessa huomasin, että tietoisuuteni Nurmesta on tosiaan alkeellista. Hämmästyin todella tajutessani Nurmen syntyneen jo vuonna 1897, sijoitin hänet jonnekin paljon läheisempään historiaan. Sieti siis lukeakin tämä teos. Hämäläinen seuraa teoksessaan Nurmen juoksukenkien jäljissä ja valottaa Nurmen elämää tämän lapsuudesta läpi mitalinhohteisen juoksu-uran ja kohti yksinäistä vanhuutta. Pääosassa on juoksu, menestys ja juoksu. Ihmissuhteet ovat parhaimmillaankin minimaalisia vaikka hän menikin naimisiin ja sai pojan. Intohimoa osoitettiin juoksuradoilla ja Nurmi juoksikin käsittämättömän kovia aikoja. Ei tehnyt mieli muistella omia kesäisen juoksukoulun aikoja.

Vaikka Nurmi esiintyy teoksessa etäisenä ja surullisena hahmona, on hänessä myös jotain ihailtavaa. Myyttinen Lentävä suomalainen, josta kukaan ei tuntunut saavan otetta, eli omaa haavekuvaansa karvaaseen loppuun asti. Lukiessa tuli jotenkin haikea olo, mietti millainen hahmo siellä piikkareiden takana on oikeasti ollutkaan.

Itse luin teosta elämäkerrallisena romaanina ja välillä siinä sitten miettikin, että mikä on totta ja mikä tarua. Hämäläinen itse toteaa että on kohottanut, kärjistänyt ja tulkinnut todellisuutta niin kuin Aaltonen tehdessään Nurmesta antiikin esikuvan mukaisen jumalpatsaan ja näin sen lienee pakko ollakin. Lähdemateriaaleista olisin ollut kiinnostunut, siis siitä oliko Hämäläisellä käytössään esimerkiksi Nurmen harjoituspäiväkirjoja vai mitä, mutta taustatyötä on joka tapauksessa tehty selvästi paljon ja huolella. Yksin tuntuu elävältä ja kipeältä teokselta ja se on taiten kirjoitettu.

Isa ihasteli miten juoksusta oli saatu tässä teoksessa niin mielenkiintoista, Tuijata tunsi kaihertavaa myötätuntoa.

Vaikka Yksin ei olekaan varsinaisesti elämäkerta, kuittaan sillä kuitenkin viimeisen haastepisteeni Elämäkertahaasteesta ja saan siten myös vuoden viimeisen minihaasteen suoritettua. Kiitos Reeta loistavasta haasteesta!

Karo Hämäläinen: Yksin. Romaani Paavo Nurmesta.
WSOY, 2015. 238 s.
Graafinen suunnittelu: Martti Ruokonen

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi

Oman elämäni Vatanen ja jänis.

Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi (1975) on pyörinyt lukupinossa jo aikapäiviä ja olenpa näytelmänkin nähnyt, joten otin sen vielä loppuvuoden puhdetöiksi. Ihan positiivinen yllätys se olikin. Paasilinnalta olen aiemmin lukenut Hirtettyjen kettujen metsän ja se oli teini-ikäisenä luettuna vaikuttamaton, mutta tämä Jänis oli mukavan nopealukuinen ja omituisuudessaan paikoin viihdyttäväkin.

Tarina alkaa siitä, kun Vatanen kolhaisee kollegansa kanssa autolla nuorta jäniksenpoikasta. Vatanen ei halua jättää loukkaantunutta eläintä yksin, joten hän kaappaa jäniksen syliinsä ja painelee metsään. Jäniksen parannuttua Vatanen päättää olla palaamatta kaupunkiin ja lähtee uuden kaverinsa kanssa reissaamaan ympäri Suomea ja kokemaan jos jonkinlaisia seikkailuja. Reissujen aikana törmätään muun muassa erikoiseen kekkostutkijaan, sukelletaan jatkosodan tykkejä joesta ja ollaan karhumetsällä Lapissa.

Mies ihan oivasti totesi, että tämä teos on jonkinlainen aikaikkuna menneeseen maailmaan. Nykypäivän Suomessa Vatasen tekemä katoamistemppu mahtaisi olla vaikea toteuttaa eikä töitä, ainakaan näin useaa erilaista, saa noin vain ilmestymällä paikalle. Ihan vinkeitä nämä seikkailut olivatkin, erikoisia ainakin. Osassa tosin vähän ihmettelin että mitäköhän symboliikkaa tähän kätkeytyy. Esimerkiksi kohtaaminen korpin kanssa oli hämmentävän väkivaltainen ja tapahtuipa siellä Lapissa suurlähestystöihmisten kanssa jos jonkinlaista kummaa.

Nopsasti tämän tosiaan luki ja ihan iloisena, mutta mitään kummempaa sanottavaa en äkkiseltään keksi. Lopusta hämmennyin kyllä eniten, mies selitti että sillä siitä saatiin kivan transsendentaalinen. Mikäs siinä, nauratti vähän. Ja kivan korvamadon tästä teoksesta sai, kovasti tykkään Samuli Putron Jäniksen vuosi -biisistä.

Luettu HelMet-haasteessa kohtaan kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut. Minä tosin luin koulussa kiltisti ne kaikki kirjat, Häräntappoaseen ja Seitsemän veljestä ja mitä vielä, joten valitsin tämän teoksen sen perusteella että tiedän tätä luettavan joissain kouluissa tälläkin hetkellä.

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi
Ilmestynyt 1975. Luettu painos SSK, 2000. 190 s.
Kansi ja kuvitus: Seppo Polameri

Jules Verne: Twenty Thousand Leagues Under the Sea

Tässä kapteeni Nemo on sukeltamassa kohti hyvin paksua bedlingtoninterrieriturkin merta.

Olen eräänä teinikesänä innostuksissani lainannut kirjastosta Jules Vernen Kapteeni Nemon, lukenut siitä ensimmäisen sivun ja jättänyt sen sitten jämäkästi kesken. Tämä asia on vaivannut minua nyt jo aika monta vuotta, joten päätin vihdoin korjata tilanteen ja hankin Twenty Thousand Leagues Under the Sean (1870). Tämä oli siinä mielessä hyvä veto, että aiemmin lainaamani Nemo sattui olemaan vain osa tarinaa, joten ilmankos se ensimmäinen sivu ei tehnyt kummemmin järkeä kun kyseessä oli kuitenkin suomennosten kolmas osa.

Luonnontieteilijä professori Aronnax lähtee retkikunnan, johon kuuluvat muun muassa hänen uskollinen palvelijansa Conseil ja kanadalainen valaanpyytäjä Ned Land, mukana jahtaamaan suurella höyryaluksella merillä nähtyä kummallista hirviötä. Onnettomuuden seurauksena koko kolmikko joutuu veden varaan, mutta onni on myötä ja heidät pelastetaan ihmeelliseen sukellusveneeseen, jota kipparoi mystinen kapteeni Nemo. Omia salaisuuksiaan varjeleva kapteeni ottaa vieraansa mukaan mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin merten valtakuntiin ja matkan varrella nähdään yhtä ja toista. Sukellusveneen miehistön tavoitteet eivät kuitenkaan liity vain luonnontieteiden edistämiseen ja Aronnax kumppaneineen joutuu pohtimaan vakavasti haluavatko he todella jäädä Nautilukselle ja olla osa Nemon suurta suunnitelmaa.

Pääjuoneltaan Twenty Thousand Leagues on kiinnostava. Vernen luoma sukellusvene Nautilus miehistöineen ja erityisesti sen kapteeni kutkuttavat mielikuvitusta ja seikkailut meren pohjassa ovat jännittäviä ja maisemiltaan kiehtovia. Suurin ongelma teoksessa oli kuitenkin sen raskas kertojaratkaisu, joka teki lukemisesta itselleni jaanaavaa ja paikoin jopa tylsää. Kertojana Aronnax on toki tarkkanäköinen ja tekee hyviä havaintoja, mutta hän ei ilmeisesti voi mitään luonnontieteilijän taustalleen ja paikoin saadaan viettää sivukaupalla aikaa erilaisia kaloja ja mereneläviä tuijotellen ja taksonomisesti luokitellen. Suomeksi kohdat olisivat ehkä olleet miellyttävämmin luettavissa, en nimittäin jaksanut etsiä merkityksiä tai selvennyksiä jokaiselle lajille tai sen kuvailulle. Tarinakohdat imaisivat kuitenkin taas mukaansa ja teos tuli lopulta kahlattua loppuun.

Niin on siis tämäkin "ainut koskaan kesken jättämäni teos" (en laske yöpöydällä jo pitkäänkin paluuta odottaneita tähän) kahlattu loppuunsa saakka ja lopulta ihan hyvällä menestyksellä, sillä kirjan lopun luin jännityksellä. Verne osasi selvästi luoda kiehtovia seikkailuja ja hyviä henkilöhahmoja, mutta ehkä siihen on syynsä että tämä on käsittääkseni ainut teos jossa käytetään minäkertojaa.

Teos on luettu HelMetin haasteeseen kohtaan kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken.

Jules Verne: Twenty Thousand Leagues Under the Sea (Vingt mille lieues sous les mers: Tour du monde sous-marin, 1870)
Penguin, 1994. 382 s.
Kääntänyt englanniksi: Mendor T. Brunetti
Kansi: Edimedia

Mili Kaikkonen: Vaiheessa

Suhtaudun lähtökohtaisesti pienellä varauksella teoksiin, joissa puhutaan henkisyydestä ja henkisestä kasvusta. Mili Kaikkosen Vaiheessa-teokseen (Basam Books, 2015) sain kuitenkin niin luotettavat suositukset, että kävin hankkimassa sen keväällä itselleni vähintäänkin kryptiseltä näyttävien teosten seasta kirjakaupasta. Ilokseni teos pääsi näin joululomalla yllättämään, sillä heti alussa hommaan lähdetään sarkastisella otteella ja jonkinlainen sallivuus matkaa tekstissä koko ajan mukana.

Teoksessaan Kaikkonen käsittelee oman henkisen polkunsa kulkemisen kautta henkisyyden ympärille muodostuneita myyttejä ja ilmiöitä. Arvostin kovasti sitä, että Kaikkonen ei yleistä vaan kertoo asioista omista näkökohdistaan ja antaa tilaa olla hänen kanssaan myös eri mieltä. Henkisyyttä on monenlaista ja siitä voidaan myös puhua eri nimillä ihmisen omasta katsantokannasta riippuen. Teoksen alaotsikkona on Elämä henkisenä harjoituksena ja Kaikkonen kirjoittaakin paljon siitä, miten elämän voi itsessään ottaa harjoitteena sen sijaan että sen päälle liimaa kaikenlaista muuta ihan vain oman minäkuvan kiillottamiseksi. Harjoitus-sana otsikossa ei silti tarkoita sitä, että tässä teoksessa olisi varsinaisia harjoitteita ja se oli minusta mukavaa, nyt ei tullut suorituspaineita.

Tekstillisesti Vaiheessa on miellyttävän nopealukuinen ja selkeä. Paikoin esimerkkien kanssa lähdetään aika pitkille sivupoluille, mutta hyvin sieltä löydettiin joka kerralla takaisin. Arvostin myös tekstin omakohtaisuutta ja sitä, että näistä omista kokemuksista ei ainakaan omaan korvaani tullut glorifioituja selviytymistarinoita vaan ihan tavallisia juttuja, elämää.

Vaiheessa pääsi yllättämään positiivisesti ja samalla vähän näpäytti myös terveesti omia ajattelumalleja, itse kun vähän tuhisin että mitäköhän tuollainen intuitiiviseksi näkijäksi itseään tituleeraava ihminen puuhaa. Näköjään varsin järkeviä juttuja, ainakin tämän kirjan perusteella. Omia näkökohtiaan kannattaa laajentaa ja jäi tästä paljon hyvää ajattelun aihettakin, kiitos.

Luin teoksen HelMet-haasteen kohtaan elämäntaito- tai self-help-kirja.

Mili Kaikkonen: Vaiheessa - Elämä henkisenä harjoituksena
Basam Books, 2015. 136 s.
Kannen kuva: Mitro Härkönen

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla

Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla (Otava, 1994) on niitä teoksia, jotka on pitänyt lukea vaikka kuinka ja pitkään. Leffakantinen pokkari on matkustanut muuttokuormassakin, lukemattomana. Monien muiden hyvien asioiden lisäksi tätä HelMetin Kirjan vuoden -lukuhaastetta voi siis kiittää siitä, että usea pitkään lukematta ollut teos on vihdoin tullut selätettyä. Tämän valitsin kohtaan suositun kirjailijan ensimmäinen kirja, vaikka oikeastaan Ihanat naiset on Fagerholmin ensimmäinen romaani. Menkööt.

Thomas viettää 1960-luvun kesiä valkoisessa huvilassa meren rannassa. Kallioille paistaa aurinko, isä Kajus lukee rauhassa dekkareitaan ja äiti, vedenneito Isabella, viettää aikaa ateljeessaan. Iltaisin soi jazz. Tasapaino järkkyy, kun kukkulalle muuttaa Enkelien perhe, Gabriel ja Rosa Renée- ja Nina-tyttärineen. Isabellasta ja Rosasta tulee erottamattomia, muut ikään kuin kiertävät heidän ympärillään omissa touhuissaan. Pääosin tarinan alussa kahdeksanvuotiaan Thomaksen näkövinkkelistä kerrottu tarina avaa oven tupakansavuisiin huoneisiin, häilyviin ihmissuhteisiin ja salaisuuksiin.

Jokin erityisominaisuus näissä lukemissani suomenruotsalaisissa romaaneissa on, Bargumin, Westön ja nyt Fagerholmin teoksissa, että vaivun meditatiiviseen lumoutuneisuuden tilaan. Oli melkein pakko ihastua tähän teokseen, ei sillä että se haittaisi. Fagerholmin tarina on kiinnostavasti kerrottu, tärkeimmät saa päätellä itse ja muistot voivat olla vääriäkin. Tuomarin suomennos on miellyttävää luettavaa, olisin ehkä voinut lukea tämän ruotsiksikin mutta suomeksi on kyllä helpompi uppoutua tunnelmaan.

Paahteinen ja arvoituksellinen tunnelma tästä jäi mieleen, vaikka tarkemmin ajatellen kesäparatiisissa oli myös paljon huonompia kelejä. Viehätyin tarinan viittellisyydestä ja aukoista, jotka sai itse täydentää, arvoituksellisesta tunnelmasta ja synkistäkin aiheista jotka eivät kuitenkaan tuntuneet lukiessa ylettömän raskailta. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla (Underbara kvinnor vid vatten, 1994)
Otava, 1994. Luettu Seven-pokkari, 1998. 334 s.
Suomentanut: Arja Tuomari
Kansi: Kinoproductions Oy

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Vuoden viimeisiä kirjoja viedään ja samalla yritän viimeistellä Kirjan vuoden -lukuhaastetta. Yksi puuttuvista oli alkuperäiskansoihin liittyvä teos ja joku oli tätä Päivi Alasalmen Joenjoen laulua () suositellut, joten hankin sen käsiini. Oikein oiva kirja se olikin. Saamelaisuus on ollut tänä vuonna mediassa esillä jos jonkinlaisesta syystä, mutta oma tietämykseni siitä on hyvin rajoittunut. Olikin kiintoisaa saada tällainen pintakosketus kulttuuriin ja sen kipukohtiin.

Joenjoen laulu liikkuu kolmessa aikatasossa. Vuonna 1519 nuori saamelaistyttö Soruia löytää tuntureilta kuoleman portteja jo koputtelevan pirkkalaisen, jonka hän pelastaa itselleen mieheksi. Kaukomieli ei vain sopeudu saamelaisyhteisöön ja Soruia joutuu vakavan valinnan oman sukuperintönsä ja miehen välillä. 1852 seurataan puoliksi ruotsalaista ja puoliksi saamelaista saarnaajaa Lars Levi Laestadiusta, todellista henkilöä, joka kamppailee Lapin kansaa vaivaavan viinapirun kanssa ja yrittää löytää omaa tietään. Nykypäivässä puolestaan matkataan Uddasin Samin kanssa, joka muuttaa Tampereelta takaisin Inariin ja yrittää saada sivuraiteille ajautunutta aineiden kyllästämää elämäänsä takaisin raiteilleen. Tähän koitokseen löytyy avuksi kuin ihmeen kautta inarinsaamen kielen ja kulttuurin puolesta taisteleva Inga, mutta kamppailun voittamiseksi tarvitaan muutakin kuin lempeä.

Keskimmäisestä Laestadiuksen osasta en niin välittänyt. Saarnamiehen osion kerronta oli jollain tavalla raskasta eikä pitänyt otteessaan, lukemisesta tuli hajanaisesta ja alun viehätys alkoi haaleta. Onneksi Uddasin Samin osiossa päästiin taas asiaan, ainakin sen jälkeen kun olin päässyt yli alun ahdistavasta väkivallasta ja päihdehuuruisesta tunnelmasta. Nyky-Lapin tunturimaisemat ja hengissä sinnittelevät perinteet kiehtoivat ja nostettiinpa esiin tänäkin syksynä puhututtanut ILO 169 -sopimuskin.

Teksti rullaa keskiosaa lukuunottamatta mukavasti ja on miellyttävää lukea. Omaan makuuni iski parhaiten teoksen aloittava Soruian kertomus. Vanhoista, vielä 1500-luvulla suhteellisin elinvoimaisista perinteisistä olisi kuullut mielellään lisääkin. Kirjan edetessä oli myös surullista lukea kulttuurin rappeutumisesta ja jalkoihinjäämisestä. Alasalmi kirjoittaa taitavasti ja saa ajattelemaan.

Joenjoen laulu johdatteli tutustumaan saamelaisten perinteisiin ja tapoihin ja sai janoamaan lisää tietoa, kaunokirjallisessa tai faktapohjaisemmassa muodossa. Aloin myös haaveilla uudesta visiitistä saamelaismuseo Siidaan, jossa ehdimme piipahtaa kesällä, hieno paikka. Otan mielelläni vastaan lukuvinkkejä saamelaisuuteen liittyen.

Tällä teoksella kuittaan HelMetin haasteesta kirjan, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista ja korkkaan Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Kansojen juurilla -lukuhaasteen.

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu
Gummerus, 2013. 306 s.
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti

Älyttömät joululahjat -haaste

Tyypit innostuivat ihan hirveästi tästä mun joulukortti-ideasta. Etenkin kun sitä alettiin toteuttaa puolenyön aikoihin. Tämä kuva oli muuten se paras versio.

Ihanat Liisa, Ellen ja Amma ehtivät kaikki haastaa minut mukaan Älyttömät joululahjat -haasteeseen, joten onhan se vielä viime metreillä lähdettävä mukaan. Haasteen ideana on siis listata kolme älytöntä joululahjatoivettaan.

Tällaisissa haasteissa tulee aina mieleen, että pitäisi toivoa jotain isoa ja yleishyödyllistä. Valitsen nyt isoksi kohteekseni neljä vuodenaikaa eli ilmastonmuutoksen. Olisi mahtavaa, että a) kaikki maapallon ihmiset tajuaisivat että ilmastonmuutos on oikeasti tapahtumassa ja että b) sille voi vielä tehdä jotain ja c) sille tehtäisiin jotain. Ja sitten tämän tajuamisen seurauksena voisi myös olla laajemmin ymmärrys ja hyvä tahto kaikkein ihmisten välillä.

"Otit jo ainakin viisi kuvaa. Riittäiskö jo?" Pöly sentään malttoi katsoa hetken vinkulelua.

Toisena toiveena olisi saada vuosi kulttuuria. Siis sellainen vuosi, jonka aikana saisin opiskella vaikkapa tanssia, laulamista ja teatteria, voisin käydä katsomassa esityksiä Suomessa ja ulkomailla niin paljon kuin haluaisin ja voisi siinä samalla vähän harjoitella kirjoittamistakin. Tämä kaikki tapahtuisi niin, että ei tarvitsisi stressata rahasta tai sen sellaisista, vaan voisi vaan heittäytyä kulttuurivuon vietäväksi. (Tähän liittäisin vielä toiveen siitä rohkeudesta heittäytyä.) 

Tästä piti tulla se onnistunut kuva, mutta tarkensin näemmä sohvaan. C'est la vie.

Kolmas toive on nyt vähän inspiroitunut Ellenin listasta mutta menkööt. Olisipa siistiä olla opettajana Tylypahkassa, aineeksi voisin ottaa vaikkapa taikajuomat tai taikaolentojen hoidon. Ja lemmikkinä olisi oma hevoskotka. Ai että, toivottavasti näen tästä unta ensi yönä.

Toivotanpa tässä samalla hyvää joulua teille kaikille siellä ruutujen toisilla puolin! Täällä yritetään vähitellen selviytyä jäljessä olevien bloggausten kirjoittamisesta, mutta en ajatellut stressata siitä vaan röhnöttää sohvalla koirien kanssa ja lukea kirjoja. Niitä on varalla aika iso pino.

ps. En nyt haasta ketään kun tämä oma osallistumiseni jäi vähän viime tinkaan, mutta jos joku haluaa tähän vielä osallistua niin siitä vain!

Tuija Lehtinen: Mies vailla sydäntä

Järvelle tuijottelu auttaa joskus rakkausasioissakin.

HelMetin lukuhaastetta varten piti löytää kirja, joka on julkaistu omana syntymävuotena. Aatoksen tultua mieleen törmäsin kirjaston kierrätyshyllyllä Tuija Lehtisen kokoelmateokseen Rakasta minua ja kuin kohtalon oikusta sen keskimmäinen teos Mies vailla sydäntä on julkaistu vuonna 1988. Valinta oli tehty, Lehtiseen voi luottaa.

Jane Kettu muuttaa valmistumisensa jälkeen kurssikaverinsa Anun kotipaikkakunnalle ja naiset perustavat siellä yhdessä fysikaalisen hoitolan. Tokihan Jane törmää ja ihastuu pian myös mystiseen Kim Ruhtinaaseen, joka sattuu luonnollisesti olemaan Anun kihlattu. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa ongelma, sillä Ruhtinaan mahtisuvulla tuntuu olevan salaisuuksia vaikka muille jakaa. Ainoa normaali asia Janen elämässä on Pekka, joka sitkeästi yrittää saada Janea kainaloonsa. Lopputulemaan ei kuitenkaan päästä ilman lukuisia juonenkäänteitä, jotka saavat jopa yllättävän synkkiä sävyjä.

Luulin teosta aloittaessani saaneeni käsiini harmittoman kolmiodraaman, jossa lopulta kaikki päättyy parhain päin. Olin harvinaisen väärässä. Toki teoksessa on myös kevytmielisyyksiä ja vaaleanpunaisia unelmia, mutta pohjimmiltaan se on yllättävän jalat maassa ihmissuhteiden kuvausten suhteen. Perhekiemuroiden ja -salaisuuksien kuvailussa sukelletaan puolestaan harvinaisen synkkiin vesiin, mutta sielläkin Lehtinen onnistuu luovimaan aiheuttamatta suurempaa lukuangstia.

Vaikka teoksella on jo ikää, ei se juurikaan näkynyt. Toki älypuhelimet ja internet loistavat poissaolollaan, mutta toisaalta niiden paikalla ei ole esimerkiksi perinteikästä kirjeenvaihtoa eikä lankapuhelimiakaan taideta kummemmin mainita. En oikeastaan muista kiinnittäneeni huomiota olisiko kieli ollut vanhahtavaa, tuskinpa vain. Kirjoitustyyli on koukuttavaa, kuten Lehtiseltä odotinkin, ja kirjaa oli mukava lukea ennen nukkumaanmenoa. Lopussa homma meni ihan jännäksikin ja kutkutti miten juoni saadaan päätökseensä.

Mies vailla sydäntä oli siis oikein positiivinen lukukokemus, vaikka se odottamastani keveydestä huolimatta kallistui jopa traagisen puolelle. Hyvin kirjoitettu teos pitää puolensa ajan hampaita vastaan ja tästä rohkaistuneena lukenen muutkin tuon kokoelman kirjat jossain välissä.

Tuija Lehtinen: Mies vailla sydäntä
Otava, 1988. (Julkaistu myös kokoelmassa Rakasta minua, Otava, 2001. 333 s.)
Kansi: ?

Kirjallinen salonki Ekberg Extrassa

Joulu puskee päälle jo kovaa vauhtia ja kiireitä on jos jonkinlaisia niin töissä kuin kotonakin. Silti sitä jotenkin käytti aikansa mieluummin kirjallisuuskeskustekuun kuin joulusiivoukseen, joten suuntasin torstaisessa räntäsateessa Bulevardille. Vuorossaan jo kolmas Kirjallinen salonki järjestettiin Ekberg Extrassa Café Ekbergin yläpuolella yhteistyössä WSOY:n kanssa. Illan teemana olivat kirjamaailman murrokset ja joulupöydän suklaaherkut, kirjailijavieraina Erkka Mykkänen, Miina Supinen ja Hannu Mäkelä ja haastattelijana Anna-Riikka Carlson WSOY:ltä.

Ensimmäisenä lauteille pääsee syksyn esikoiskirjailija Erkka Mykkänen teoksensa Kolme maailmanloppua kanssa. Mykkänen käyttää lyhyistä teksteistään sanaa kuvitelma kuulemma siksi, että yksinkertaisesti halusi kutsua niitä jollain omalla sanalla kun niin monella muullakin kirjailijalla on omansa, lastut ja muut.  Teos on Carlsonin kuvauksen mukaan absurdi ja unenomainen ja käsittelee melkomoista kirjoa erilaisia teemoja. Yhdeksi kantavaksi teemaksi valikoituu kuitenkin hämmennys ja Mykkänen kertoo olleen tunteen kuvauksen olleen haasteellista jotteivät lukijat hämmentyisi liikaa. Palautteen perusteella tässä tunnutaan onnistuneen.

Mykkänen ja Carlson puhuivat paljon myös kirjoittamisesta ja tekstien synnystä. Kolmen maailmanlopun tarinat ovat syntyneet koneella kirjoittaen erinäisissä paikoissa, mutta tekeillä olevaa kirjaansa Mykkänen on kirjoittanut käsin. Mykkänen toteaa, että käsin kirjoitettua tekstiä ei voi ottaa yhtä vakavasti kuin koneella kirjoitettua, sillä se ei näytä heti painokelpoiselta. Tällöin tekstiä kirjoittaessa ei tule tunnetta, että sen on oltava heti valmista. Esikoisvuottaan kommentoidessaan Mykkänen puolestaan toteaa kokeneensa olonsa vastaanotetuksi kirjan saatua niin paljon hyvää palautetta. Palkintojen perään kirjailija ei kuitenkaan haikaile, vaan parasta olisi jos joku kirjoittaisi hänen teoksestaan gradun vaikkapa otsikolla Erkka Mykkäsen Kolme maailmanloppua totaalisena maailmanselityksenä. Kirjallisuudenopiskelijat käykööt tähän vapaasti kiinni.

Lopuksi Mykkänen lukee kokoelmastaan tekstin Hälytys, jota on vastikään myös pyydetty tekstiksi äidinkielen Särmä-oppikirjaan. Koulukiusaamista käsittelevä kuvitelma vetää hiljaiseksi, etenkin kun tätä aihetta on miettinyt nyt paljon töissäkin. Toivottavasti myös sitä aikanaan lukevat lukiolaiset ja toki muutkin saavat siitä hyvää pohdinnan aihetta. Minulla on tämä kokoelma vielä lukematta, mutta tuossa pinossa se jo majailee ja odotan sen lukemista kiiinnostuksella.

Ekbergin konditoriapäällikkö Susanna Suhonen oli loihtinut kirjan kaveriksi suklaakonvehdin, jossa nähdään kirjan värimaailmaa ja johon on valittu kolme omanlaistaan makua kirjassa tärkeänä esiintyvän luvun kolme pohjalta. Maitosuklaasta tehty passionia ja pistaasia sisältävä konvehti oli, lyhyesti sanottuna, huikean hyvä. Kirpeä passion keskusteli mukavasti makean suklaan kanssa ja pistaasi toi rapsakkuutta. Paljastan jo tässä vaiheessa, että tämä konvehti oli oma suosikkini.

Kirjat ja konvehdit rivissä.

Toisena kuultiin Miina Supista hänen romaaninsa Mantelimaa tiimoilta. Olin tutustunut teokseen vähän jo Kansallisteatterin joulukuisella bloggariklubilla, mutta sepä ei haitannut sillä kiinnostavaa kirjailijaa kuuntelee mielellään enemmänkin ja kirjakin on vielä lukematta. Tarinan Mantelimaa on jouluinen ympäri vuoden auki oleva puuhalandia, josta löytyy niin lapsiparkkia, ostoskeskusta kuin aikuisviihdettäkin ja jossa tapahtuu tarinan tiimoilta vaikka mitä. Teosta voidaan kuvailla perhetarinaksi, trilleriksi ja vaikka miksi muuksi, tyylillisesti siinä kohtaavat huumori ja vakavat aiheet.

Supinen on yllättynyt iloisesti teoksen saamasta innostuneesta vastaanotosta. Teosta kirjoittaessa sisällöstä tuntui olevan runsaudenpula, mutta Supisesta on mukavaa että homma pysyi kuitenkin kasassa ja sekamelska muodostaa lopulta tarinan. Kuulemieni lukunäytteiden perusteella teos vaikuttaa kiinnostavalta ja omaan lukumakuuni sujahtavalta, kuka tietää vaikka innostuisin avaamaan sen joulun kunniaksi. Supinen olisi kuulemma voinut kirjoittaa teoksensa myös ilman jouluista teemaa, mutta se tuntui sopivan sillä joulu on teatteri, jonka teemme joka vuosi. Ja niinhän se on, oli joulusta mitä mieltä tahansa.

Keskustelusta jäi erityisesti mieleen se, kun Carlson kysyi Supiselta miten teos kuvaa tätä aikaa jossa elämme. Supinen maalaa kuvan pääkaupunkiseudulta pois ajettaessa muodostuvasta pimeästä peltomaisemasta, jonka keskellä yhtäkkiä välkkyy ostari jossa ei välttämättä edes liiku ketään. Kenties ihmiskunnan tuhoutuessa jäljelle jäävät vain ne vilkkuvat ja välkkyvät ostoskeskukset. Kertakaikkisen kammottava ajatus. Onneksi teemoja on muitakin ja teoksessa on muun muassa poissaolevan isän sijaan lopulta palaava isä ja älykkäitä nakutonttuja. Kuulostaa lupaavalta. Vähän puhuttiin myös Shakespearesta, jonka näytelmien uusia suomennoksia Supinen nyt itse lukee. Vanhojen suosikkien Hamletin ja Macbethin rinnalle yllättäjäksi on noussut komedia Kuten haluatte, joka on Supisen mukaan viisas mutta kevyt. Vinkkinä Supiselle ja muillekin, että kyseisen näytelmän voi nähdä helmikuussa Finnkinon NT Live -näytöksessä.

Mantelimaan pariksi Suhonen oli loihtinut suloisen sekamelskaisen konvehdin, jossa ei yllätyksellisesti ollut lainkaan mantelia. Valkosuklaan päälle on kokoiltu kuivattua karpaloa, popcornia, lakritsivaahtoa ja karamellisoitu hasselpähkinä paahdetun sokeripiikin kera. Konvehti on herkullinen joskin haasteellisin syödä, sokeripiikki on turvallisinta katkoa ennen suun avaamista. Makukombo toimii hyvin, mutta kaunista ei ainakaan oma konvehtinsyömiseni ollut kun lopulta rohkaistuin ja tungin koko komeuden suuhuni.

Viimeisenä muttei vähäisempänä puhutettavaksi istahti Hannu Mäkelä ja pääasiallisena aiheena on hänen muistelmasarjansa neljäs osa Muistan - Otavan aika. Tästäkin teoksesta oli puhetta Kansallisteatterissa, mutta Mäkelä on niin hurmaava tarinankertoja että jälleen kuuntelen kiinnostuksella ja mielelläni, vaikka tuotannostaan ovat tuttuja vain Herra Huu -kirjat. Muistan käsittelee tosiaan Mäkelän aikaa Otavan kustantamossa 60- ja 80-lukujen välisenä aikana. Työuran alkaessa Otava kärsi melkoisista talousvaikeuksista ja työsarkaa riitti, että talo saatiin taas pystyyn. Suurimpana puuhamiehenä toimi uusi johtaja Paavo Haavikko, josta kuullaan monta kiinnostavaa anekdoottia.

Työ kustantamossa oli siihen aikaan melkoisen erilaista kuin nykypäivänä. Paljon työstä tehtiin kasvotusten kun sähköpostia ei vielä ollut, esimerkiksi Laila Hietaniemen esikoinen toimitettiin Mäkelän pöydälle henkilökohtaisesti ja kaiken lisäksi keltaisten paperien nippu oli sidottu kiinni silkkinauhalla. Tärkeintä työssä kuitenkin oli nopeus. Asiat oli opittava rivakkaan tahtiin ja käsikirjoituksia arvioitaessa ei pähkäilylle ollut sijaa. Tupakkaa kului, huoneet olivat täynnä savua ja Olympia-merkkinen kirjoituskone oli Mäkelän mukaan aina täynnä tuhkaa. Tämä muistelmasarjan osa, kuten aiemmatkin ja ensi vuonna ilmestyvä viimeinen, on kirjoitettu nimenomaan Mäkelän muistikuvien perusteella, sillä esimerkiksi päiväkirjaa hän ei ole pitänyt. Kirjailijoiden kanssa käytyä kirjeenvaihtoa löytyy kyllä kuulemma kolmekymmentä mapillista, mutta sieltä on tarkistettu vain jotain pientä. Mäkelä painottaakin, että teoksissa on tärkeää hänen kokemuksensa eikä ole niin olennaista, jos jokin yksittäinen vuosiluku on väärin.

Antoisinta oli kuitenkin kuunnella, kuinka Mäkelä puhuu lämpimästi kirjallisuudesta ja kirjoista. Hän kertoo olleensa Otavalla töissä kustantamon parhaina vuosina, kun he saivat tehdä mitä halusivat kunhan lopputulos oli plussan puolella. Vuoden paras ja kustantamolle tärkein kirja saattoi olla runokirja, joka ei saanut yhtään arvostelua. Mäkelä myös toteaa, että työ kirjailijoiden kanssa ei aina ollut helppoa sillä hyvät ihmiset eivät välttämättä ole hyviä kirjailijoita ja huonot ihmiset puolestaan voivat olla. Silloin oli kuitenkin muistettava, että kirja voi olla hieno vaikkei ihmisestä niin välittäisikään.

Mäkelän teoksen kylkeen Suhonen oli tuonut tummasta suklaasta valmistettuja tryffeleitä, jotka oli maustettu amaretolla. Konvehteja kuvailtiin voimakkaan makuisiksi ja klassisiksi ja että niissä ei menty ulkonäkö edellä. Tryffeli näyttää aina tosiaan, no, tryffeliltä, mutta maku oli mainio ja sopi loistavasti myös kahvin kanssa. Tryffelisormin tosin ei parane hipelöidä kirjoja, sillä kaakaojauhe tarttuu joka paikkaan.

Lopuksi kirjailijoita puhutettiin yhdessä kirjallisuusalan murroksista. Tästä osiosta en enää tehnyt sen kummempia muistiinpanoja, sillä keskityin itsekin nauttimaan yhteisestä keskustelusta. Esiin nousi muun muassa toiveita siitä, että laadukkaalle käännöskirjallisuudelle olisi edelleen sijaa suomalaisella kustannuskentällä ja samalla kehuttiin lahjakkaita ja usein aliarvostettuja suomentajia. Allekirjoitan väitteen, että toisinaan suomennos voi olla huikean paljon parempi kuin alkukielinen teos. Lisäksi haaveiltiin josko jo unohdettuja oman aikansa hittikirjoja tai klassikoita olisi mahdollisuus saada paremmin nykylukijoiden tietoisuuteen ja toisaalta myös saataville muualta kuin kirjavarastosta. Näistä ideoista kuullaan ehkä myöhemmin lisää, toivokaamme näin.

Lopuksi kirjailijat esittivät vielä omat suosituksensa jouluisiksi luettaviksi. Mykkänen suositteli Mäkelän muistelmia jota lukee parhaillaan, sillä se vie helposti muassaan. Supinen puolestaan kehui Mykkäsen teosta, jota on juuri itse lukemassa ja kuvaa kuinka se pimeän ja stressaavan ajan keskellä tuntuu avaavan sielun. Koko perheen joululukemiseksi hän suositteli Marjatta Kurenniemen teosta Onnelin ja Annelin talvi. Mäkelä kehotti lukemaan omaa klassikkosuosikkiaan Antonio Tabucchin Kertoi Pereira - ja Kerttu-Kaarina Suosalmen Hyvin toimeentulevat ihmiset -teoksia. Siitä taas lisää täytettä lukulistoillenne.

Mainittakoon vielä, että Ekberg Extran kaunis miljöö luo tilaisuudelle arvokkuutta, mutta tunnelma on silti leppoisa ja lämminhenkinen eikä lainkaan pölyinen. Omaa fiilistäni nostatti myös se, kun uskaltauduin istumaan kirjailijoiden pöytään. He olivat kaiken tämän edellä mainitun lisäksi myös oikein viehättävää pöytäseuraa, joten kiitos vielä kerran siitäkin!

Kokonaisuutena ilta oli onnistunut, sen ehkä voitte päätellä tästä tavattoman pitkästä bloggauksestakin. Kuulijoita olisi toki voinut olla hieman enemmän, mutta uuden kirjallisen tapahtuman vakiintuminen vie luonnollisesti oman aikansa. Eipä sillä, ainakin yksi rouvashenkilö oli paikalla jo kolmatta kertaa, joten ilmeisesti jokaisella kerralla salongissa on ollut mukavaa! Viidakkorumpu nyt vain pärisemään, jotta saadaan Extran salin pöydät kuhisemaan iloisesta kirjallisuuskeskustelusta. Itse innostuin illasta niin paljon, että päädyin lähijunassakin keskustelemaan vastapäätä istuneen eläkeläisrouvan kanssa kulttuurista.

Kiitokset WSOY:lle kutsusta Kirjalliseen salonkiin. Aion ehdottomasti tulla keväällä uudestaan!

Käsittääkseni Kirjallisista salongeista tiedotetaan ainakin Ekbergin facebook-sivuilla, joten pitäkäähän silmänne auki. Kirjallisen salongin lipun hinta on 22 euroa ja se sisältää pääsyn tilaisuuteen ja tarjolla olevat herkut, mitä ne ikinä ovatkaan eli tällä kertaa suklaat ja kahvin tai teen.

Mainittakoon vielä, että konvehdeista Mäkelän kirjalle paritettuja tryffelikonvehteja pitäisi saada Ekbergin tiskiltä normaalistikin, erkkamykkäsiä ja miinasupisia voi halutessaan tilata erikseen.

Lavalta: Rambo (Kansallisteatteri)

Liina (Annukka Lindqvist), Rambo (Eetu Sopanen) ja Erkki (Benjamin Pitkänen). Kuva: Neena Villberg

Soitin sitkeästi Kansallisteatterin lipunmyyntiin ainakin neljästi ja lopulta menin paikan päälle hattu kourassa. Sinnikkyys kannatti, sillä lopulta taskussa oli yksi lippu lauantai-iltaiseen esitykseen. Kansallisteatterin ja KirjaKallion näytelmä Rambo myi nimittäin kaikki näytöksensä loppuun ennen ensi-iltaa, eikä syyttä. Esitys pääsee nimittäin kirkkaasti omaan top kymppiini tältä vuodelta.

Rambo perustuu juuri Finlandia Junior -palkinnolla koristettuun Nadja Sumasen samannimiseen romaaniin, joka myös voitti keväällä Otavan nuortenromaanikilpailun. Se on tarina Rambo-nimisestä pojasta, joka adhd-leima otsassaan käy koulua ja yrittää luovia elämässä vakavasti masentuneen äitinsä Annan rinnalla. Kesälomalla kuitenkin päästään lähtemään äidin poikaystävän Rotan vanhempien kesäpaikkaan, jossa Rambo pääsee tutustumaan maalaiselämään ja ennen kaikkea tyttöön nimeltä Liina. Mikään söpöisä teiniromanssi tämä ei kuitenkaan ole, vaan esityksessä käsitellään isoja teemoja lokeroinnista, ennakkoluuloista, välittämisestä ja rakkaudestakin.

Rooleissa nähdään tavattoman taitavia nuoria. Eetu Sopanen on valloittava nimiroolissaan ja Annukka Lindqvist säpäkkä Liinana. Elli Melasniemi esittää koskettavasti Rambon äitiä Annaa ja Jimi Holmberg on ihastuttavan renttumainen poikaystävä. Veera Anttila, Vincent Kinnunen, Benjamin Pitkänen ja Rosanna Liuski loistavat useammissa rooleissa ja luovat hienoja hahmoja. Ei tunnu lainkaan siltä, että tässä katsoisi "vain" lukioikäisten nuorten esittämää teatteria. Roolit on huolella hiottu ja esitys taidolla valmistettu, suoritukseen keskitytään ja samalla lavalta välittyy innostus ja ilo. Mahtavaa katsottavaa.

Oiva bändi. Kuva: Neena Villberg

Oma porukkansa on myös lavalla majaileva bändi, jossa soittavat Jesper Autio, Matias Heinonen, Mirjami Kärkkäinen, Axel Liljeblad ja Valo Rinne. Musiikillista osaamista löytyy vaikka muille jakaa ja pääsevätpä muusikot näyttämään kyntensä myös näyttämön puolella. Vieläkin hymyilyttää, kun ajattelen vauhdikasta kahdeksasosatriathlonia!

Täytynee tässä vähän kehua aikuisiakin. Elina Kilkku on tehnyt hyvää työtä ohjauksen ja dramatisoinnin kanssa. Tarina on ehjä, vauhdikas ja ajottaisesta kaaoksen tunnusta huolimatta pysyy hienosti kasassa. Hilppa Lampi on puolestaan luonut esitykseen hienoja koreografioita ja hionut liikeilmaisua ja se näkyy. Hommaa on selvästi harjoiteltu kunnolla ja se tuo esitykseen ammattimaisuuden tuntua. Kokonaisuus toimii oivallisesti. Pienillä, ovelilla keksinnöillä niin hahmojen liikkeissä kuin rekvisiitan käytössäkin on tuotu lavalle hienoja juttuja, joita ei voi kuin ihastella.

Kuva: Neena Villberg

Hehkutukseksihan tämä nyt meni, mutta näiden sanojen takana seison ylpeänä. Rambosta tuli hirvittävän hyvä mieli. Esitys oli innostava, vetosi tunteisiin, ei pudonnut melodramaattisuuden kuoppaan ja oli jotenkin niin aito. Huh. Vähän saattoi myös olla jotain roskia silmissä siinä loppupuolella. Onneksi alkuteos on vielä lukematta, sen kautta pääsen vielä elämään tarinaa uudelleen.

Ja jos teilläkin meni tämä lipunmyynti ihan ohi, niin yrittänyttä ei laiteta. Puhelinta vaan korvalle ja tarkkailkaa nettikaupan lipputilannetta, saattaa niitä sieltä vielä vapautua! Viimeinen esitys Omapohjassa on keskiviikkona 16.12.

Ulf Tengbom: Roald Amundsen, jääkenttien lentävä kotka

Kuinka sitä voisikaan vastustaa teosta, joka on julkaistu sarjassa Miehiä ja miesten tekoja? No ei mitenkään, joten varasinpa kirjastosta Ulf Tengbomin teoksen Roald Amundsen, jääkenttien lentävä kotka. Onneksi on olemassa Pasilan kirjavarasto, joka säilyttää tätäkin mestariteosta.

Kansi ja nimi eivät pettäneet. Amundsenin kanssa seikkaillaan kirjassa niin Pohjois- kuin Etelänavalla käyttäen kulkuvälineinä suksia, rekiä, pienlentokoneita, veneitä ja jopa zeppeliiniä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää myrskyjen ja jääkarhujen yllättäessä, mutta onneksi tutkija Amundsen on rehti ja rohkea mies jonka johdolla kaikesta selvitään kutakuinkin ehjin nahoin. Teos muistuttaakin enemmän seikkailuromaania kuin elämäkertaa, sillä Tengbom kertoo tapahtumista värikkään vauhdikkaasti ja Amundsenia varauksetta ihannoiden. Kaiken totuudenperäisyydestä en ole aivan varma ja kovin tarkkaa elämäkerrallista informaatiota tästä teoksesta ei saa. Jännittävät tutkimusmatkat käydään joka tapauksessa läpi kaikkine sudenkuoppineen.

Oletettavasti jo Tengbomin alkuteksti on ollut pompöösiä, mutta täytyypä tässä kuitenkin kehua Elli Auhdon suomennosta. Tarina vie muassaan heti jännittävistä alkuhetkistä alkaen. Välillä kyllä vähän huvitti tämä Amundsenin lyömätön erinomaisuus, mutta kaiken kaikkiaan viihdyin tutkimusretkikuntien parissa erinomaisesti. Suosittelen lämpimästi ja aion tässä samalla selvitellä että mitäs muita loistoteoksia tässä Miehiä ja miesten tekoja -sarjassa on julkaistu.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella. Myönnetään, että olin jo päättänyt lukea kirjan Amundsenista, mutta tämä elämäkertaversio oli valittava ihan vain kannen (ja sarjan nimen perusteella) vaikka laadusta ei ollutkaan varmuutta. Lisäksi osallistun tällä elämäkertahaasteen viimeiseen minihaasteeseen, jossa piti lukea norjalainen ja kotimainen elämäkerta.

Ulf Tengbom: Roald Amundsen, jääkenttien lentävä kotka (Nordens flygande örn: en berättelse om Roald Amundsen, 1945)
Kustannus Oy Mantere, 1947. 173 s.
Suomentanut: Elli Auhto
Kansi:?

Daniel Keyes: Flowers for Algernon

Olin lokakuun alussa katsomassa Kuriton Companyn teosta Algernon, joka on tehty Daniel Keyesin Flowers for Algernon-romaanin (1966) pohjalta. Esitys jäi mieleen ja sen innoittamalla kiinnostuksella lähdin lukemaan myös itse teosta.

Charlie Gordonilla on matala älykkyysosamäärä, mutta silti hänellä on voimakas halu oppia. Charlie valitaan mukaan tieteelliseen kokeeseen, jossa hänen älykkyyttään nostetaan leikkauksen avulla samoin kuten on tehty Algernon-nimiselle valkoiselle hiirelle. Leikkaus onnistuu ja älykkyysosamäärä nousee kohisten, mutta kasvanut tietoisuus ei tuo mukanaan pelkkää onnea. Oppimisen ohella Charlie ymmärtää muista ihmisistä karujakin totuuksia ja hän joutuu painimaan aivan uudenlaisen tunneskaalan kanssa. Tarinaa seurataan Charlien kirjoittamien päiväkirjamaisten edistymisraporttien kautta.

Useampanakin päivänä sai junamatkalla räpsytellä roskia pois silmistä. Keyes kirjoittaa sydämeenkäyvästi. Charlien kirjoitustyylin muuntuminen, mielen avartuminen ja ympäristön reaktiot siihen pitävät otteessaan läpi teoksen. Jatkuvasti sitä huomasi toivovansa että kaikki päättyisi hyvin, mutta Keyes ei päästä lukijaa helpolla. Ei tämä kuitenkaan pelkkää surkeutta ole, sillä mukana on myös lempeää ja mustaakin mustempaa huumoria.

Lyhyesti Flowers for Algernon on yksi koskettavimmista teoksista, joita olen tänä vuonna tai oikeastaan aikoihin lukenut. Vaikuttavuudesta kertoo jälleen se, että teoksesta tuntuu olevan vähän vaikea kirjoittaa. Algernon saa ajattelemaan sitä, kuinka kohtelee toisia ihmisiä, millaisia oletuksia heistä tekee ja toisaalta sitä, miltä mahtaisi tuntua tietoisuuden tietoinen rappeutuminen. Muun muassa. Hieno, koskettava teos.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa. Flowers of Algernon on muun muassa aikanaan kielletty useissa yhdysvaltalaisissa kouluissa esimerkiksi sen sisältämän "ruokottomuuden" vuoksi.

Daniel Keyes: Flowers for Algernon
1966. Gollancz, 2011. 283 s.
Kansi: Bob Hollingsworth

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Myös oma kotitalouskirjani Kotitalouden perustaidot opastaa kastikkeen tekoon.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun olen etsinyt muistitikkuani jo monta päivää eikä sitä vieläkään löydy. Tämä mieltävaivaava muistitikunhukkaus ei kuitenkaan liity tippaakaan siihen, että lukaisin tänään Mielensäpahoittaja ja ruskeakastikkeen (WSOY, 2012).

Emäntä on vuodeosastolla ja kotipalvelun miellyttävä Raisa on vaihdettu ikävään neitiin, joten ruokaa ei tule pöytään mistään. Halonhakkuusta on pitkä matka, ainakin henkisesti, hellan ääreen mutta ruoanlaiton harjoittelu on aloitettava koska muuten ei elämästä tule mitään. Niinpä emännän reseptikansio laitetaan järjestykseen ja lähdetään kokeilemaan mitenkö se karjalanpaisti ja makkarakastike luonnistuvat. Yrityksen ja erehdyksen kautta kuljetaan kohti onnistumista ja samalla tullaan ruodittua montaa asiaa maailmanmenosta ja pahoitetaan mieltä vielä useammasta.

Ruskeakastike tarjosi minulle tähän hetkeen sellaista lukemista jota toivoinkin. Oli leppoisaa, lupsakkaa ja lempeää, hauskaakin muttei vyön alle mennen. Symppaan kyllä tätä mielensäpahoittajaa, ihan hyvä tyyppi, vaikkei sitä sille ehkä kannata kertoa. En nyt siitä ensimmäisestä kirjasta muista oliko se kuinka jatkuvajuoninen, tässä välillä tuntui että unohtuu se kertominen ja junnataan mielensäpahoittamisissa, mutta löytyi se punainen lanka sieltä lopulta kuitenkin.

Kyrö kirjoittaa helposti luettavaa tekstiä ja tällaisena välipalana Ruskeakastike oli oikein mainio lukukokemus. Kiva oli myös kuvaliite, siinä esiteltyjä reseptikortteja meilläkin jossain pyörii muistaakseni. Pitänee ostaa perunoita kaupasta, vaikka oli se tänään tehty tulinen kurpitsakeittokin hyvää.

HelMet-haasteessa tämä olkoon hauska kirja.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
WSOY, 2012. 130 s.
Päällyksen kuva: Laura Arvela

Philip Ridley: Dakota

Kilpikonnan ilme kuvastaa hyvin tätä lukukokemusta.

Kirjahyllyssä on pyörinyt vuosikausia mukana Philip Ridleyn Dakota (WSOY, 1991). Muistaakseni se on ollut kirja, jonka olen itse saanut valita kirjakaupasta. Lisäksi muistelen, että olen lukenut sen monta kertaa läpi ja ihan pitänytkin, tuskin se muuten olisi matkannut monessa muutossa mukana. Olen myös vuonna 2000 nähnyt teoksesta Kapsäkin valmistaman musiikkiesityksen, joka muistaakseni on ollut ihan hauska. Kiinnosti siis miten vuodet ovat tätä lukukokemusta kohdelleet.

Dakotassa päähenkilö nimeltään Dakota, yllätys yllätys, asuu pienessä asunnossa äitinsä ja heidän vuokralaisensa Henryn kanssa. Äiti on linnoittautunut nojatuoliin lukemaan rakkausromaaneja menetettyään elämänsä rakkauden ja Henry on itsekeskeinen hyypiö, joka pelkää kuollakseen sokeritoukkia. Dakotalla on myös ystävä, Siirappi, jonka kanssa hän joutuu erilaisiin kommelluksiin. Kirjan tapahtumat lähtevät käyntiin siitä, kun Medusan suurin aarre varastetaan ja Dakota ja Siirappi ryhtyvät selvittämään tapausta. Oikeastaan tässä voisi höpötellä suoremminkin, koska takakansi spoilaa lähes koko juonen, mutta jätettäköön nyt huutelematta.

Aivan ensimmäiseksi huomasin että päähenkilö on todella epämiellyttävä. Dakota haukkuu ja uhkailee hylkäämisellä parasta ystäväänsä ja on muutenkin itsekeskeinen. Olin tästä vähän järkyttynyt. Itse tarina oli myös paikoin vähän epämääräinen ja jopa tylsä, joten tässä romutettiin lapsuusmuistoja ihan urakalla. Muistin myös että sokeritoukat olisivat olleet juonen kannalta isommassa osassa, mutta eivätpä ne olleet.

Että sellainen lapsuuskokemuksien kertaus tällä kertaa. En ole myöskään aivan varma mitä ajatella Ridleystä kirjailijana. Juoni tai sen tietty epämääräisyys häiritsi myös HKT:n Ridleyn kirjaan perustuvassa näytelmässä Kimalluksen kaupunki ja oikeastaan tarinat olivat muutenkin melkoisen samankaltaisia. Jos jollakulla on suositella jotakin hyvää Ridleyn kirjaa niin antaa tulla, mutta muutoin taidan kyllä nyt jättää tämän brittikirjailijan rauhaan.

HelMetin lukuhaasteessa olkoon tämä siis kirja, jonka muistat lapsuudestasi.

Philip Ridley: Dakota (Dakota of the White Flats, 1989)
WSOY, 1991. 171 s.
Suomentanut: Tarja Virtanen
Kansi: Damon Burnard

Elina Rouhiainen: Vainuttu (Susiraja #4)

Neiti Näpsä ei vainunnut susia tarkkailukiveltään.

Elina Rouhiaisen Susiraja-sarja on ollut mukavan leppoisaa ja nopeaa luettavaa. Odotin sarjan viimeistä osaa Vainuttua (Tammi, 2015) innolla ja vihdoin sen kirjastosta saatuani haaveilin vapaapäivästä jonka aikana ehtisin lukea kirjan kerralla loppuun. Aikatauluhaasteista johtuen tällaista päivää ei järjestynyt, joten jouduin tyytymään osissa lukemiseen ja hyvin se toimi onneksi niinkin. Koska tämä teksti käsittelee sarjan viimeistä osaa, saattaa teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia. Kulje siis varovasti.

Raisa on saanut vaiherikkaan vuoden jälkeen vähitellen paikattua välinsä Helsinkiin muuttaneeseen Mikaeliin. Elo tuntuu auvoisalta ja myös ystävyys Nikoon paikkautuu vähitellen. Rakkautta on ilmassa muutenkin, sillä Taneli tuntuu tulleen Nikon rinnalle jäädäkseen ja Mitja ja Ciao ovat lähentyneet entisestään. Rauhallisuus ei kuitenkaan kauaa kestä, sillä Hukkavaaran kylän salaisuus uhkaa paljastua ja myös daimonit saapuvat sekoittamaan pakkaa. Raisan ja Mikaelin on tehtävä tärkeitä päätöksiä tulevaisuuksistaan ja samalla suojeltava läheisiään, mikä on helpommin sanottu kuin tehty.

Kirjasarjojen viimeisillä osilla on raskas taakka kannettavanaan, sillä tarinan langat pitäisi saada sievästi nippuun ja homma lopetettua niin että myös lukijakunta pysyy tyytyväisenä. Rouhiainen onnistuu tehtävässään ilahduttavasti. Lähes kaikki sarjan olennaiset hahmot on saatu kirjan sivuille loogisesti mukaan ja tarinalinjat saadaan varsin tyydyttäviin lopputuloksiin. Keskimmäisissä osissa minua hieman vaivannut hidas etenemistahti, jonkinlainen jaanaavuus, on myös saatu kuriin ja teksti etenee jouhevasti eteenpäin.

Vain kirjan loppupuolen tapahtumat aiheuttavat minussa aivan pientä otsanrypistelyä. Tajunnanmenetys on mielestäni harmillinen kikka helpottaa kerrontaa ja olisin halunnut tietää tarkemmin, mitä eräälle hahmolle siinä sitten tapahtui ja miten homma todella selvisi. Tämä oli kuitenkin vain pieni nikotus, sillä vetävästi kirjoitettu teos tuli luettua yhteensä noin viidessä tunnissa.

Kokonaisuutena Susiraja on kiinnostava ja eheä sarja. Rouhiainen on tasapainoillut taitavasti toiminnan ja romanssin välillä ja tyyli on säilynyt mainiosti. On myös ilo huomata, että sarja on osattu lopettaa silloin kun sen kirjoittaminen on selvästi ollut vielä mukavaa eikä juoni ole kulunut liian ohueksi. Kiitos matkasta Kainuun metsissä, seuraavia kirjallisia tuotoksia odottelen jo!

Elina Rouhiainen: Vainuttu (Susiraja #4)
Tammi, 2015. 414 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Lavalta: Vapauden kauhu (Kansallisteatteri / Kiasma-teatteri / Porttiteatteri)

Kuva:  Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Teatterin alkamisajat eivät aina keskustele muun elämän aikataulujen kanssa kovin hyvin. Sateisena torstaipäivänä ehtii kuitenkin ulkoiluttaa nopeasti koirat, vaihtaa kamppeet ja rynnätä junaan jota ei onneksi oltu peruttu koska silloin ehtii lähes kätevästi kuudeksi Kiasman aulaan ja siirtymään siitä Kiasma-teatterin tiloihin katsomaan kiinnostavaa Vapauden kauhu -teosta, esitystä vankeuden päättymisestä.

Vapauden kauhun käsikirjoitus (Asta Honkamaa) on syntynyt vuosina 2014-2015 tehdyn dokumentaarisen taideprojektin aikana (ohjaajana ja suunnittelijana Jussi Lehtonen), jossa Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön ja Kiasma-teatterin taitelijat jalkautuivat muun muassa Kylmäkosken vankilaan ja vertaistukikeskus Redikseen tekemään erilaisia työpajoja vapautuneiden vankien kanssa. Näyttämöllä nähdään neljä ammattinäyttelijää (Jani Karvinen, Tuija Minkkinen, Ilja Peltonen ja Taisto Reimaluoto) ja yksi ammattimuusikko (Sanna Salmenkallio), muut esiintyjät (Saana Keiski, Antti Tammentie, Josefina Turunen, Petri Valkoma, Pia Vallenius, Jari Valtonen, Mikko Vuorio, Kari Wiippola) ovat projektin myötä perustetun Porttiteatterin jäseniä. Voisi myös sanoa, että he ovat entisiä vankeja, mutta se ei tunnu enää tärkeältä.

Esityksessä pohditaan vankilasta vapautumista ja sen vaikeutta. Maailma ikään kuin pysähtyy vankilassa ja siviiliin palaaminen voi olla ja onkin haasteellista. Mistä löytää töitä ja asunto ja miten välttää paluu selliin, kun kaveripiirissä tarjotaan taas aineita ja tukea ei ehkä osaa hakea? Sairauksia on päihdeongelmien lisäksi muitakin lukihäiriöstä somaattisiin vaivoihin ja niidenkin kanssa on oma työnsä. Osa selviää, osa ei, osa palaa takaisin vankilaan. Tarinat ovat hyvin kerrottuja, hahmotellen ja kertoen lavalle tuotuja. Esityksessä nähdään myös videoita, joissa Kylmäkosken vankilan muutamia vankeja on haastateltu. Sieltä mieleen jää ehkä parhaiten toive siitä, että vankilassa olevia myös autettaisiin eikä vain rangaistaisi. Onneksi on niitä tähänkin projektiin liittyviä keskuksia ja yhteisöjä, joissa tehdään tärkeää työtä yhteiskuntaan palaamisen helpottamiseksi.

Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Kohtauksia rytmittävät työryhmän tekemät laulut, joista mieleen jää erityisesti Haaveilen. Haaveet eivät välttämättä ole suurensuuria, mutta joskus niiden toteutumiseen tarvitaan pieniä ihmeitä. Mieleen jäävät myös saaveista rakennetut kumeaääniset rummut, jytinä ja pauke. Hymyt lavalla, innostus. Toisaalta myös vakavuus, tämä on tärkeää. Ja kaikki ne kakut. Ja upeat, hauskatkin asut toisella puoliajalla.

Toisen puoliajan lähetessä loppuaan alkaa itkettää. Lavalla näkyvä keskittyminen ja näistä asioista puhumisen tärkeys koskettaa, työryhmän yhteisöllisyyttä on mukava katsoa. Täytyy myöntää, että en itse ole aikaisemmin oikeasti ajatellut sitä miltä tuntuu kun vapautuu vankilasta. Tämä esitys avasi asiaa paljon, antoi ajattelemisen aihetta ja toivottavasti ymmärrystäkin.

Kiitos tästä esityksestä. Kiitos inhimillisyydestä ja lämminhenkisyydestä, jota toitte pimeään loppuvuoteen. Toivottavasti et myöhästynyt siitä lautastasi Kari, koska taputimme teidät lavalle niin monta kertaa.

Vapauden kauhun viimeinen esitys Kiasma-teatterin tiloissa on keskiviikkona 9.12.

Lavalta: Olipa kerran minä (Kansallisteatteri)

Minna Haapkylä Kirjailijana. Kuva: Stefan Bremer

Kansallisteatterissa sai viime viikolla ensi-iltansa Heini Junkkaalan uusin näytelmä Olipa kerran minä, alaotsikoltaan Narsistin kootut totuudet. Junkkaala lähti kirjoittamaan tekstiä huomattuaan itsessään narsistisia piirteitä ja kiinnostuttuaan narsismin tutkimisesta. Pienellä näyttämöllä nähdään tämä narsistin näkökulmasta kerrottu tarina Milja Sarkolan ohjauksessa.

Kirjailija (Minna Haapkylä) on kutsunut paikalleen ystävänsä (Katja Küttner) arvioimaan ja näkemään. Mahtaako uusi teksti olla hyvä? Ystävää hieman vaivaa se, että katsomo on täynnä ihmisiä, mutta Kirjailija toteaa ettei jaksa tehdä enää mitään ilman yleisöä. Ensimmäisellä puoliajalla nähdään otteita Kirjailijan kirjoittamista tarinoista, kohtauksia kahden pariskunnan elämistä, joissa eletään narsistin pillin mukaan. Riidat paisuvat, toinen saa väistellä paikoin väkivallankin uhan alla. Irti ei kuitenkaan pääse. Toisella puoliajalla ääneen pääsee liuta julkisuuden henkilöitä, Mika Myllylä, Jari Sarasvuo, Breivik, kertomaan asioitaan. Yksipuolisesti toki, narsismin lasien läpi. Äänen saa lopulta vain Kirjailija, muiden kommentteja ei kaivata.

Minna Haapkylä on tavattoman hyvä. Lavalla nähdään piinkova, mutta sisältä kuitenkin kovin hauras hahmo, joka etsii oikeutusta olemassaololleen ja tavalleen olla. Kirjailija on julma ystävälleen ja katsomolle, marssittaa esiin muita omiin tarkoitusperiinsä, yrittää niin kovasti. Katja Küttner lempeänä ystävänä toimii tälle hyvänä vastaparina. Muu työryhmä (Jessica Grabowsky, Iida Kuningas, Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen) taiteilee läpi muut roolit komeasti. Hahmot ovat toki paikoin olemisessaan hyvin yksiulotteisia, mutta tarkoituskin lienee juuri valaista narsistisia piirteitä eikä tehdä kompleksisia karaktäärejä.

Jokainen löytänee näytelmästä samaistumispintoja, kyllä jokainen ihminen taitaa olla narsisti edes vähän. Toisaalta samaistua voi myös toiseen suuntaan, jos tunnistaa lavalla itselleen tai lähipiirilleen tuttuja tilanteita. Narsistin kanssa elävä saa tasapainoilla ohuella köydellä miellyttääkseen puolisoaan, pitääkseen konfliktit harvassa. Narsistien vahvaa karismaa ei Junkkaalan näytelmässä kuitenkaan juuri käsitellä, siis sitä kuinka narsisti voi myös olla tavattoman viehättävä ja vastustamaton. Rankkaa aihetta kevennetään paikoin lakonisella huumorilla, katsomossa naurattaa, mutta ei se tästä kyllä kevyttä tee.

Toimittaja (Heikki Pitkänen) haastattelee Jeesusta (Antti Pääkkönen). Kuva: Stefan Bremer

Olipa kerran minä saa vetämään henkeä kerran jos toisenkin. Tapahtumia ja hahmoja läväytetään silmien eteen, kuullaan oikeita puheita, puheenvuoroja, narsistien totuuksia. Näytelmässä esiintyvät julkisuuden henkilöt, kuten Mika Myllylä, Jari Sarasvuo ja Breivik esitetään Kirjailijan välineinä. Suunvuoron saanee loppujen lopuksi vain yksi henkilö ja se on kirjailija.

Olo tuntuu hiljaiselta kävellessä pois katsomosta. Olipa kerran minä on hyvin täysi ja intensiivinen näytelmä, se ei juuri anna tilaa levätä. Kestoakin on 2 tuntia ja 45 minuuttia, ehkä jopa hieman liikaa, mutta intensiteetti kyllä säilyy. Tarkkanäköinen, julma, paikoin hauska, hengästyttävä. Paljon jää mietittävää ihmisistä ja itsestä. Siipan kanssa mietittiin, että onhan tämä hyvä näytelmä, mutta emme ole varmoja voimmeko sanoa pitäneemme siitä.

Kiitokset Kansallisteatterille koko kiinnostavasta bloggariklubista ja lipuista esitykseen.

Käy kurkkaamassa myös esimerkiksi Teatterikärpäsen puraisuja -blogin Tallen tuntemuksia illan esityksestä.