Kilpikonnan ilme kuvastaa hyvin tätä lukukokemusta.
Kirjahyllyssä on pyörinyt vuosikausia mukana Philip Ridleyn Dakota (WSOY, 1991). Muistaakseni se on ollut kirja, jonka olen itse saanut valita kirjakaupasta. Lisäksi muistelen, että olen lukenut sen monta kertaa läpi ja ihan pitänytkin, tuskin se muuten olisi matkannut monessa muutossa mukana. Olen myös vuonna 2000 nähnyt teoksesta Kapsäkin valmistaman musiikkiesityksen, joka muistaakseni on ollut ihan hauska. Kiinnosti siis miten vuodet ovat tätä lukukokemusta kohdelleet.
Dakotassa päähenkilö nimeltään Dakota, yllätys yllätys, asuu pienessä asunnossa äitinsä ja heidän vuokralaisensa Henryn kanssa. Äiti on linnoittautunut nojatuoliin lukemaan rakkausromaaneja menetettyään elämänsä rakkauden ja Henry on itsekeskeinen hyypiö, joka pelkää kuollakseen sokeritoukkia. Dakotalla on myös ystävä, Siirappi, jonka kanssa hän joutuu erilaisiin kommelluksiin. Kirjan tapahtumat lähtevät käyntiin siitä, kun Medusan suurin aarre varastetaan ja Dakota ja Siirappi ryhtyvät selvittämään tapausta. Oikeastaan tässä voisi höpötellä suoremminkin, koska takakansi spoilaa lähes koko juonen, mutta jätettäköön nyt huutelematta.
Aivan ensimmäiseksi huomasin että päähenkilö on todella epämiellyttävä. Dakota haukkuu ja uhkailee hylkäämisellä parasta ystäväänsä ja on muutenkin itsekeskeinen. Olin tästä vähän järkyttynyt. Itse tarina oli myös paikoin vähän epämääräinen ja jopa tylsä, joten tässä romutettiin lapsuusmuistoja ihan urakalla. Muistin myös että sokeritoukat olisivat olleet juonen kannalta isommassa osassa, mutta eivätpä ne olleet.
Että sellainen lapsuuskokemuksien kertaus tällä kertaa. En ole myöskään aivan varma mitä ajatella Ridleystä kirjailijana. Juoni tai sen tietty epämääräisyys häiritsi myös HKT:n Ridleyn kirjaan perustuvassa näytelmässä Kimalluksen kaupunki ja oikeastaan tarinat olivat muutenkin melkoisen samankaltaisia. Jos jollakulla on suositella jotakin hyvää Ridleyn kirjaa niin antaa tulla, mutta muutoin taidan kyllä nyt jättää tämän brittikirjailijan rauhaan.
HelMetin lukuhaasteessa olkoon tämä siis kirja, jonka muistat lapsuudestasi.
WSOY, 1991. 171 s.
Suomentanut: Tarja Virtanen
Kansi: Damon Burnard
Ha. Minäkin muistan tämän lapsuudesta: muistan sokeritoukat ja sen, etten pitänyt päähenkilöstä. Itse asiassa ei tulisi enää mieleenkään tarttua opukseen uudestaan.
VastaaPoistaMutta että miten voikin muistaa SOKERITOUKAT.
Olin hurjan pettynyt kun sokeritoukilla oli niin pieni osa tässä, Liina. En muistanut esimerkiksi sähköankeriaita, mutta sen kyllä että tässä oli Minttu-niminen sokeritoukka joka söi hammastahnaa. Minttu oli edelleen kiva, muuten oli kyllä pöljä lukukokemus.
PoistaTämä taisi olla meilläkin! Muistan sähköankeriaat :)
VastaaPoistaHahaa Tiina, hyvä että joku muistaa nekin!
Poista