En erityisemmin välitä kauhukirjallisuudesta tai oikeastaan en lähtökohtaisesti pidä siitä, sillä pelkään helposti. Lukuhaastetta varten piti kuitenkin valita pelottava kirja, joten päätin turvautua edes osittain tuttuihin kirjailijoihin ja lainasin Osuuskumman kauhunovellikokoelman Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja (2014). Valinta osui nappiin, sillä pelottavuusaste oli tällaiselle nyhverölle juuri sopiva. Neljäntoista novellin kokoelmassa seikkaillaan jos jonkinlaisissa maisemissa ja tunnelmissa, ilokseni pääsosin kuitenkin nykypäivässä tai tulevaisuudessa eikä pelkästään pölyisen viktoriaanisissa kartanoissa. Myös aaveet ovat jotain aivan muuta kuin kahleita kalistelevia lakanoita. Kirjoitin jokaisesta novellista muutaman sanan muistiin aina ne luettuani, tässä näitä mietteitä lyhyesti.
J.S. Meresmaan Kielolinna-novellissa oltiin kesäisen painostavassa tunnelmassa ja olisin viihtynyt novellin parissa pitempäänkin. Kuin tyhjästä ilmestyvä talo avaa salaisuutensa vähitellen ja jää kutkuttamaan mieleen.
Anni Nupposen Maitoa mandariinilasissa tuntuu hieman ahdistavalta edelleen, siinä oli säikyttelyä ja jännä tunnelma. Kammottavuutta lisäsi se, että kuvittelin novellin isovanhempieni entiseen asuntoon. Novelli tuntui mukavan pituiselta, se ei tuntunut jäävän kesken.
Kari Välimäen Uudet perunat jäi mieleen kytemään suureellisilla visioillaan, jotka olivat mielikuvituksellisuudesta huolimatta hämmentävän uskottavia. Tämän jälkeen hautausmaalla liikkumisessa on ihan uusi elementti.
Taru Luojolan Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa toi mieleen Buffy, vampyyrintappaja -sarjan ja oli melkoisen kylmäävää kamaa. Tässä oli myös jotain mukavan perinteistä ja lukeminen oli miellyttävää.
Maria Carolen Ruusunnuppuni, kaikkeni kallistui eroottisempaan suuntaan, olen muistiinpanoihini kirjoittanut huhhui komiikka erotiikka kauhu. Lähtökohta oli vinkeän erilainen ja mustasukkaisuustriangelina tämä toimi mahtavasti.
Samuli Antilan Synnytettyä luin samaan aikaan Mary Shelleyn Frankensteinin kanssa ja tiettyjä yhtäläisyyksiä näistä löytyykin. Tästä novellista jäi mieleen ihmisen uteliaisuus ja tietty vastuuttomuus.
Heikki Nevalan Syyllisyyden varjot jäi tästä kokoelmasta yhdeksi etäisimmistä. Suomalaiseen historiaan sijoittuva puukottelutarina ei aivan natsannut omaan kummitusmakuuni. Olisin ehkä kaivannut enemmän yliluonnollisia elementtejä. Yllättävän hyvin tarina muistuu kuitenkin mieleeni, jos tulee vaivaispoikia vastaan niin pitää tiputtaa kolikko.
Tarja Sipiläisen Henkien polku oli myös jollain tavalla haastava. Tyylillisesti se oli hyvin erilainen muista novelleista, jotenkin irtonainen, mutta Meksiko oli miljöönä viehättävä. Tämä pitäisi ehkä lukea uudelleen, tuntuu etten ehkä jaksanut aivan keskittyä ensimmäisellä lukukerralla ja siksi en päässyt tarinaan mukaan.
Anne Leinosen Tyttö niityllä sisälsi monta kivaa twistiä ja se nykii mielessä jotain muistolankoja toisesta novellista. Pidin novellin oveluudesta ja yllättävyydestä ja tämä taisi olla lopulta yksi suosikeitani tässä kokoelmassa.
Minna Roinisen Vielä yhdet jäähyväiset oli yksi kokoelman pisimmistä ja pidin sen lukemisesta kovin, tyylillisesti se oli hyvin samantapainen kuin Roinisen mainio romaani Unohdetut ovet. Pidin vaihtoehtoisista selitystavoista, tietystä realismista ja kerrontatyylistä.
Jussi Katajalan rikostarinaa mukaileva Odottaja oli kiinnostava Helsinkiin sijoittuva aavetarina. Tässä oli ehkä vähemmän sellaista pelottavuutta, mutta yllättävyyttä sitäkin enemmän. Mainio looginen palapeli.
Jani Kankaan Tyhjiö 29B sai iloiseksi siitä, etten enää työskentele toimistorakennuksen aulavartijana eikä minun siten tarvitse tehdä iltatarkistuskierroksia. Hyh. Hämmentävä ja kiinnostava novelli eräänlaisesta työpaikkahelvetistä.
Janos Honkosen Vespula oli jollain tavalla lohduton ja samalla melkoisen ovela. Melkoisen masentavan tulevaisuudenkuvan se kyllä maalaa, onhan näitä yksinäisiä ihmisiä nykyäänkin mutta Vespulan porukka on omaa luokkaansa.
Kokoelman päätti Shimo Suntilan Chudakovin aaveet, joka oli oikein kiinnostava kuuseikkailu. Tässä novellissa oli mielestäni miellyttävä sekoitus pelottavuutta, surua ja lohdullisuutta. Oikein hyvä ja jäänee myös suosikeiden joukkoon.
Kokonaisuutena Ruumiittomat oli oikein mainio ja sopivan jännä. Novellit olivat vaihtelevia ja niitä luki mielellään muiden lukemisten ohella yhden tai kaksi kerrallaan. Oli mukavaa lukea tuttujen tekijöiden tekstejä ja pelätä riittävästi. Suosittelen tällaisille vähän nössöille lukijoille.
HelMet-haastessa tämä on siis kirja, joka pelottaa sinua.
Osuuskumma, 2014. 285 s.
Kannen kuva: Sandra Cunningham
Kirjan nimi on mahtava! Ruumiittomat, ja varsinkin tuo määriteltmä aavenovelleja, eikä suomalaisuuskaan ole ollenkaan haitaksi :) Kokoelmassa näyttää olevan monta sellaista kirjoittajaa, joihin olen jo kauan halunnut tutustua, täytyypä hankkia tämä luettavaksi.
VastaaPoistaEikös, Erja! Kiva jos innostuit, tässä on mukana monta mainiota kirjailijaa.
Poista