Lavalta: Punainen viiva (Red Nose Company)

Mike ja Zin. Kuva: Tero Ahonen

Siipan ehkä eniten kevätkaudella odottama esitys sattui jo tähän tammikuulle, kun Red Nose Companyn Punainen viiva sai ensi-iltansa. Yhdessä Teatteri Quo Vadiksen ja Teatteri Avointen ovien kanssa tehty esitys sukeltaa Ilmari Kiannon klassikkoteoksen Punainen viiva maailmaan klovnerian keinoja käyttäen. Mainiot klovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) kuljettavat katsojan läpi teoksen tarinan kommentoiden samalla Kiannon elämää ja nykypäivän menoa.

Itse en ole lukenut Punaista viivaa, mutta tarina on tuttu. Korpiloukossa asuvat Tobias ja Retriika eli Topi ja Riika viiden lapsensa kanssa ja yrittävät tulla toimeen miten taitavat. Vuonna 1907 alkaa kuitenkin tapahtua, kun Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit tekevät tuloaan ja soli-sali-ratit lupaavat köyhien olojen paranevan kuin ihmeen kaupalla. Tämän mahdollistamiseksi on vain vedettävä äänestyslipukkeeseen punainen viiva. Ryysyistä ei kuitenkaan päästä rikkauteen ja vähän jopa epäillään josko Jumala pitäisi tällaista viivojen piirtelyä synnintekona. Mollinuottiin siis lopetellaan, kuten suomalaisessa perinteessä tapana niin usein on.

Onneksi itse esitys ei sentään ole kokonaisuudessaan mollivoittoinen, vaikka toisella puoliajalla eivät vakavuudet juuri nauratakaan. Klovnit kertovat Otso Kauton ohjauksessa Topin ja Riikan tarinaa sitä samalla kommentoiden ja yhteneväisyyksiä Ilmari Kiannon elämään vetäen pitäen kuitenkin tarinan punaisen langan käsissään. Välillä myös lauletaan ja musisoidaan harmonikkaa, kitaraa ja erilaisia rytmisoittimia käyttäen. Laulut istuvat näytelmän maailmaan sulavasti, vaikka omassa päässään ei välttämättä osaisikaan yhdistää Kiantoa ja esimerkiksi Manic Street Preachersia.

Kuva: Tero Ahonen

Esityksessä on mukana myös paljon improvisaatiota. Mainiot klovnit ottavat impulsseja yleisöltä, kommentoivat, jäävät tuijottamaan. Nyökkäävät, kun yleisön edustaja (eli allekirjoittanut) osaa vihdoin lopettaa nauramisen. Yhteistyö sujuu Miken ja Zinin välillä hienosti ja ihmehän se olisi jos ei, on tätä esitystä sen verran ilmeisesti harjoiteltu ja samaa konseptia aikaisemminkin kokeiltu Juoksuhaudantien parissa.

Myönnettäköön, että Punainen viiva ei nasahtanut omaan makuhermoon yhtä hyvin kuin Juoksuhaudantie viime keväänä. Ehdottomasti katsomisen arvoinen tämä kuitenkin on, siitä ei ole epäilystäkään. Mieleen jää pohdintaa vihapuheesta ja vaalilupauksista, mystisiä tiedonmuruja Ilmari Kiannon elämästä ja käsittämättömän mainio kursailukohtaus (todellakin, siitä voi tunnistaa tuttuja asioita jos on savolaisten kanssa koskaan ollut lähemmissä tekemisissä).

Kiitos Mike ja Zin työryhmineen riemukkaasta perjantai-illasta!

Esityksiä on toukokuulle asti niin Helsingissä, Riihimäellä kuin Lahdessakin, joten näkemismahdollisuuksia riittää ja näidenkin jälkeen esitys jatkaa kiertueohjelmistossa. Rientäkäähän siis lippuhankintoja tekemään!

Kiitokset Red Nose Companylle kutsusta esitykseen.

Riskillä leffaan - Finnkinon Mystery-näytöksistä

Mystery-näytöksiä markkinoidaan muun muassa tällaisella kuvalla. Kuva: Finnkino

Käyn nykyisin melko harvoin elokuvissa. Tarjontaa on niin paljon ja lippuhinnat kohonneet sen verran, että kynnys lähteä on suuri. Mikä elokuva kannattaa mennä katsomaan teatteriin, jos sen kuitenkin näkee pian streamauspalvelun kautta kotitelkkarista? Kulutan kuitenkin katsomon penkkejä mielelläni, joten Finnkinon viime vuonna lanseeraamat Mystery-näytökset ovat olleet itselleni sopivan stressitön vaihtoehto.

Ensimmäistä kertaa testasimme konseptia viime marraskuussa. Silloin elokuvana oli Spielbergin uusin raina Vakoojien silta, jossa pääosaa esittää Tom Hanks. Mystery-näytöksessä sen pääsi näkemään 10 päivää ennen virallista Suomen ensi-iltaa. Kylmän sodan keskelle panttivankineuvotteluihin joutuvasta vakuutusjuristista kertova elokuva oli kiinnostavaa katsottavaa. Kerronnaltaan se oli mukavan kiihkoton (eli ei siis sortunut tarpeettomaan ylidramaattisuuteen) ja Hanks vain paranee vanhetessaan. Muutoin elokuvaa ei olisi varmaan leffassa tullut katsottua, mutta eipä harmittanutkaan. Vakoojien silta oli perusvarmaa jenkkidraamaa ja varmaan solahti mukavasti monen katselumakuun.

Toinen kerta Mystery-näytöksen parissa koitti eilen ja mies veikkasi edellisen kerran perusteella elokuvaksi tänään ensi-iltaan tulevaa Spotlightia. Yllätys olikin suuri, kun valkokankaalla alkoi pyöriä noin kolmen viikon päästä ensi-iltansa saava kuuden Oscarin ehdokas Carol. 1950-luvulle sijoittuva ihmissuhdedraama kahden naisen (Cate Blanchett ja Rooney Mara) suhteesta yhteiskunnan paheksuvan katseen alla oli kaunista katseltavaa, joskin paikoin hieman hidastemponen. Lisäksi se oli aikamoinen loikka helpostipureskeltavasta vakoojatrilleristä ja hyvä näin.

Moni ei kuitenkaan ollut kanssani samaa mieltä siitä, että elokuva oli hyvä valinta. Finnkino avasi nimittäin eilen omalla sivullaan keskustelun siitä, mitä mieltä Mystery-valinnasta oltiin ja ainakin aluksi palaute oli murskaavaa. Elokuvaa parjattiin ja osa tuntui olevan järkyttynyt siitä, miten  K12-leimalla varustetussa elokuvassa voitiin esimerkiksi näyttää naisten välistä seksiä, sillä katsomossa oli myös lapsia. Usea myös totesi, että ei aio osallistua tapahtumaan uudelleen.

Onneksi mukana oli myös vastakkaisen mielipiteen edustajia, joihin itsekin ja myös seurana ollut mieheni kuulumme. Mystery-näytöstä mainostetaan Finnkinon sivuilla seuraavasti:

Etsitkö uudenlaista elokuvaelämystä? Oletko valmis haastamaan elokuvan katsomiskokemuksen? 

Tervetuloa Mystery-näytökseen, jossa näet ensimmäisten joukossa pian kaikkien huulilla olevan puheenaiheen. Elokuvaa emme paljasta, mutta viihtyminen on taattua.

Itse olen tulkinnut tämän siten, että vastaan voi tulla mitä tahansa. Viihtymistakuu on tosin riskialtis ilmaisu, koskaan ei voi tietää pitääkö yleisö elokuvasta varmasti, mutta itse olen valmis haastamaan omat ennakkoajatukseni ja katsomaan elokuvia, joita en muuten välttämättä näkisi. On todella sääli, jos palautteen vuoksi Finnkino alkaa muuttaa linjaansa mysteerielokuvia valitessaan ja valikoimaan tulisi vain ns. helpostinieltävää valtavirtaa tai lopettaisi näytökset kokonaan.

Keskustelimme asiasta pitkään siipan kanssa ja ryhdyimme miettimään miten tästä voisi jatkaa. Itse haluaisin mennä Mystery-näytöksiin yllättymään ja kokemaan jotain, mitä en muuten välttämättä isolta kankaalta katsoisi. On ihan ok, jos elokuva ei aina natsaisi omaan katselumakuuni, koska eihän sitä voi kukaan ennakkoon taata. Sen sijaan moni tuntuisi haluavan mennä Mystery-näytökseen katsomaan jotain perusvarmaa, joka ei ainakaan suututa tai paheksuta ja jonne mukaan voisi mahdollisesti ottaa myös lapset.

Mies ehdotti tähän rinnakkaista Mystery-konseptia, jonkinlaista "perhemysteerielokuvaa". Elokuva valittaisiin siten, että mukaan voisi huoletta ottaa myös lapset eli kyseessä voisi olla esimerkiksi seikkailuelokuva. Tällainen elokuva olisi esimerkiksi viime toukokuussa näytetty Tomorrowland. Toki nykyäänkin Mystery-elokuvasta voi päätellä jotain Finnkinon tunnisteiden perusteella, Carolissa nämä olivat ikäraja (12) ja sisältömerkinnät "sisältää seksiä" ja "voi aiheuttaa ahdistusta" (ks. alla), mutta jos nämä jättää huomiotta voi edessä olla yllätys eikä aina mieluinen.

Kuvakaappaus Finnkinon sivuilta otettu 29.1.2016.

Henkilökohtaisesti toivon Finnkinon jatkavan Mystery-näytösten suhteen vaihtelevaa linjaa, jotta elokuviin voi todella mennä yllättymään. Kiitos konseptin tuomisesta Suomeen!

Oletko itse käynyt Mystery-näytöksissä? Oletko tykännyt? Mitä ehdotuksia sinulla olisi Finnkinolle jatkon suhteen?

Lavalta: Cthulhun kutsu (Tikkurilan teatteri)

Kuva: Leena Tiuri

Kiireinen viikonloppu reissussa takana ja kotiin olisi voinut jo mennä, mutta universumi oli ilmeisesti päättänyt että minun on nähtävä Tikkurilan Teatterin näytelmä Cthulhun kutsu. Olin siis viime vuoden puolella jo kahdesti varannut esitykseen liput, unohtanut lunastaa ne, sitten esitykset olivat loppuunmyytyjä ja lopulta kuin ihmeen kaupalla minulle kilahti viesti että sunnuntaille olisi liput varattuna. Eihän siitä voinut kieltäytyä. Kahvia siis naamariin ja portaita ylös pieneen Vernissan huoneteatteriin.

Tarina alkaa, kun toimittaja Frances Thurston alkaa tutkia setänsä professori George Angellin vähintäänkin epäilyttävään kuolemaan liittyviä seikkoja. Setänsä arkistolaatikoista Frances löytää lukuisia muistiinpanoja ja kirjoituksia, jotka johdattavat Francesin yhä vain syvemmälle kammottavan mysteerin saloihin. Johtolangat vievät häntä ympäri maailmaa jahtaamaan niin eläviä kuin kuolleita eikä ole lainkaan varmaa kestääkö Francesin mielenterveys mysteerin selvittämistä.

Esitys perustuu H.P. Lovecraftin samannimiseen novelliin ja on ohjaaja Aarne Lindenin itsensä dramatisoima. Alkuteksti ei ole minulle tuttu, totta puhuen käytännössä ainoa kosketukseni Cthulhu Mythokseen on vuonna 2013 samaisessa teatteritilassa nähty esitys Charles Dexter Wardin tapaus eikä seurana ollut siippakaan ole kovin sivistyneempi tällä saralla. Tietämättömyys ei kuitenkaan haitannut esityksen seuraamista lainkaan. Todettakoon silti myös, että asiasta enemmän tietäviltä kuului myös kiittäviä kommentteja eli ilmeisesti toteutus on siinäkin mielessä onnistunut.

Kyseessä on siis kosminen kauhunäytelmä, mutta ilahduttavasti kauhua ei haeta tälläkään kertaa säikyttelystä vaan ihmismielen syövereistä ja meren alta nousevista kauhukuvista. Paljon pelottavuuksista tapahtuu katsojan mielessä valo- ja ääniefektien luotsaamana. Meikäläiselle tällainen on juuri sopivaa ja muutamaa säpsähdystä lukuunottamatta selvisin esityksen kiltisti paikallani istuen.

Tässä kohtauksessa meikäläisellä sukat vähän tutisivat. Kuva: Leena Tiuri

Viisihenkinen näyttelijäkaarti selviää rooleistaan oivasti. Francesia esittävä Riina Nieminen on vakuuttava mielenterveydeltään järkkyvänä mutta päättäväisenä naisena ja hänellä on tarvittaessa myös tavattoman uskottava hullun maaninen katse. Jukka Hurjanen on ihastuttavan hillitty professori Angellina ja Linus Tuomenvirta esittää mainiosti muun muassa hurjia unia näkevää taiteilijaa. Marko Löllö on oivasti roolitettu muun muassa kultteja tutkivaksi poliisiksi ja Joona Tuoriniemi saa enemmän lava-aikaa näytelmän loppupuolella esittäessään tuntemattomille vesille joutunutta merimiestä. Kaiken kaikkiaan näyttelijät esittävät useampia rooleja jokainen. Kiitosta ansaitsevat samalla myös hienot puvustus ja lavastus. Pienessä huoneteatterissa massiivisille lavaste-elementeille ei ole sijaa, mutta tilaa on käytetty hyvin hyödyksi ja pienillä jutuilla on saatu 1900-luvun alkupuoli tuotua lavalle.

Hieman yli tunnin pituinen esitys ei vanu turhan pitkäksi ja pitää tarinan hyvin kasassa. Itse huomasin yllätyksekseni kaipaavani jopa piinaavaampaa jännitystä esitykseen, mutta toisaalta oli mukavaa ettei tarvinnut pitää silmiä kiinni. Voisin ottaa nyt tämän vuoden tavoitteeksi lukea Lovecraftilta edes jotain, jotta osaisin mahdollisella seuraavalla kerralla fiilistellä vielä enemmän.

Esityksiä on vielä helmikuussa, mutta ne ovat kaikki loppuunmyytyjä. Lipputilanteen mahdollisista muutoksista tullee ilmoituksia tapahtuman facebook-eventiin.

Jos näytelmän taustaprosessi kiinnostaa, kannattaa lukea esimerkiksi Nörttitytöt-blogissa julkaistu Lindenin haastettelu ja samaan syssyyn sitä seuraava arvio esityksestä.

Marlo Morgan: Viesti Oikeiden Ihmisten maailmasta

Läpi tämän hieman pohjoisemman "erämaan" vaellettiin kumitassut alla.

Etsiskelin viime vuonna alkuperäiskansoihin liittyviä lukuvinkkejä ja useampikin bloggaajakollega vinkkasi Marlo Morganin teosta Viesti Oikeiden Ihmisten maailmasta (Otava. 1995). Viime vuoden lukulistalle teos ei mahtunut, mutta otin sen käsittelyyn nyt tammikuussa.

Amerikkalainen Marlo Morgan työskentelee Australiassa terveydenhuoltoprojektin parissa kun hän saa kutsun vierailla erämaassa asuvan aboriginaaliheimon, Oikeiden Ihmisten, luona. Lyhyeksi juhlaksi luultu tilaisuus paljastuu kuitenkin neljän kuukauden mittaiseksi vaellukseksi läpi Australian erämaan. Vaelluksen aikana Morgan pääsee tutustumaan Oikeiden Ihmisten ajatusmaailmaan ja tapoihin ja vierailemaan pyhässä paikassa. Samalla hän saa tehtävän viedä Oikeiden Ihmisten viestiä maailman tilasta eteenpäin. Kirjan alkusivuilla teoksen mainitaan olevan kaunokirjallinen teos, mutta kerronta viittaa vahvasti sen perustuvan tositapahtumiin (muun muassa esipuhe alkaa sanoin Olen kirjoittanut tositapahtumien jälkeen ja todellisen kokemuksen innoittamana) ja tosiaan, on käynyt ilmi että Morgan ei ole vaellellut yhtään missään aboriginaalien kanssa ja kirjan tarina on keksitty. Kieltämättä tunnen itseni hieman petetyksi, sillä illuusio oli vahva vaikka jokin tuntui mielessä nakertavankin.

Täytyy myöntää, että minun aboriginaalituntemukseni perustuu hyvin paljon Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot -kokoelman Australiaan sijoittuviin jaksoihin. Eipä sillä, paljon sieltä tuttua tuli tässä teoksessa esiin kuten juuri uniaika ja erilaiset taiteen tekemisen tekniikat. Voisikin itse asiassa lukea Rosan tarinat uudestaan, mutta palataan nyt vielä Morganiin.

Viestin lukeminen oli paikoin ristiriitainen kokemus. Toisaalta olin tavattoman kiinnostunut heimon elintavoista ja vaelluksesta läpi karun aavikon ja toisaalta pieni skeptikko minussa kiljui kovaan ääneen. Heimon jäsenet keskustelevat ajatuksen voimalla ja heillä tuntuu olevan jonkinlaista salattua tietoa. Morganin pohdinnat heimon ajatusmaailmasta tuovat paikoin myös mieleen self help -henkisen opastuksen. Paljon hyviä ajatuksia kirjassa toki on esimerkiksi maailman tilasta ja toisten ihmisten kunnioittamisesta.

Kirjoitin alunperin tämän tekstin heti luettuani ja se oli hyvin erilainen. Päädyin nimittäin googlailemaan ja törmäsin sitten useisiin lähteisiin, jossa kirjan todettiin olevan suoranainen huijaus. Olen nyt hieman harmissani, vaikka lukukokemuksena tämä olikin kiinnostava. Jos jollakulla on vinkata (ajantasoista) kirjallisuutta tai artikkeleita aboriginaaleista, otan vinkit kiinnostuksella vastaan!

Tämä teos olkoon myös yksi osasuoritus Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen vaikka huijaus onkin, edustakoon vaikka sitä kuinka alkuperäiskansoista yritetään monin tavoin hyötyä, ja HelMetin lukuhaasteessa kuitattakoon kohta keskustelua herättänyt kirja.

Marlo Morgan: Viesti Oikeiden Ihmisten maailmasta (Mutant Message from Down Under, 1991/1994)
Otava, 1995. 224 s.
Suomentanut: Jaana Lehtinen
Kannen kuva: Jeff Gnass/Suomen Kuvapalvelu

Lavalta: Kultatähti (Tikkurilan lukio)

Kuvassa Kultatähti-musikaalin juliste.

Vähintään kahden vuoden välein on palattava oman entisen lukion penkille tai ainakin auditorioon, sillä jälleen on koittanut aika kun Tikkurilan lukiossa esitetään omaa musikaalia. Tällä kertaa estradille on tuotu Kultatähti-musikaali, jossa sukelletaan musiikkibisneksen ja haaveiden maailmaan. Unelmia on jokaisella, mutta niiden toteuttaminen ei ole aina helppoa.

Esitys alkaa Kultatähti 2016 -laulukilpailulla, jonka lopputuloksena tyttökolmikko Kerttu, Juuli ja Eeva signataan tuottajan talliin matkalle parrasvaloihin. Kerttu haluaisi saada oman musiikkinsa kuuluviin eikä antautua pyöräksi tuotantokoneistoon, ujolle Eevalle oikeastaan riittäisi jos hän saisi laulaa omalle J-P:lleen ja Juuli puolestaan haluaa mainetta, faneja ja glitteriä. Popcorni Recordsin levymoguli ottaa PR-vastaavansa kanssa ohjat käsiinsä ja tytöille tuupataan valmista biisipohjaa, playback-keikkaa ja bileitä, mutta jokin hommassa mättää. Kerttu tuntuu törmäävän jatkuvasti ystävälliseen sokeaan katusoittajaan, Eeva kipuilee parisuhteensa kanssa ja Juuli hapuilee joka suuntaan. Komediana alkanut spektaakkeli saa vähitellen traagisia sävyjä ja kukin joutuu lopulta valitsemaan oman tiensä.

Antti Pentikäinen on sekä ohjannut että käsikirjoittanut musikaalin ja koulun musiikinopettaja Erkki Ylimäki on luotsannut opiskelijoita kappaleiden sävellystyössä. Musikaalin aikana kuullaan 32 kappaletta ja se on aikamoinen määrä, vaikka siitä tiputettaisiin koelauluissa käytetyt neljä coveria. Koko paketti on siis luotu kasaan oman talon voimin, Tilun somekanavien mukaan iltaisin ja lomilla kuusitoistatuntisia päiviä kaihtamatta, ja yhteishenki näkyy lavalla hienona meininkinä. Toki nuoria näyttelijänalkuja välillä näyttää hieman jännittävän, mutta hahmot on luotu uskottavasti ja ne on selvästi otettu omiksi.

Käsikirjoituksessa viljellään viittauksia jos jonkinlaisiin ohjelmaformaatteihin ja julkkiksiin, ja jos on seurannut yhtäkään laulukilpailua televisiosta tietää kyllä mistä puhutaan. Huumori taiteilee hyvin totaaliöverin rajalla, on Nico Ceellä, superartisti Poski ja mitä näitä on. Komediasta uskalletaan kuitenkin heittäytyä myös vakavaksi, muun muassa tyttötrion kolmisin laulama Sylityksin oli hienosti rakennettu kappale siitä miltä tuntuu kun ensimmäistä kertaa lähdettiin pois kotoa tähtien perään.

Pääosakolmikon rooleissa on kaksoismiehitys, meidän esitysiltanamme lavalla nähtiin Janina Mäyry (Kerttu), Daniela Taddele (Juuli) ja Aino Nyman (Eeva). Valovoimaa riitti ja nimenomaan sitä uskottavuutta, sillä viimeistään viimeisessä kohtauksessa omat kyynelkanavat aukesivat ja kunnolla. Minkäs teet, kun näkee teatteria tehtävän sydämellä. Myös muut näyttelijät (ja tanssijat! ja orkesterin jäsenet!) ovat mainioita, iso yhteinen kiitos myös heille! Koko setti pyörii kuin paraskin tuotantokoneisto.

Musikaalin ehtii nähdä vielä tänään torstaina ja huomenna perjantaina, joten kipinkapin vain Tiluun jos aikataulu lainkaan suo! Lisätietoja esityksestä löydät esimerkiksi täältä.

Toim. huom. Tikkurilan lukio on tosiaan oma entinen kouluni, joten käyntejä kuorruttaa aina tietty iloinen nostalgisuus ja osa tekijöistä on tuttuja, mutta musikaali seisoo omana hienona teoksenaan eikä sitä kehuessa tarvitse kaunistella tai liioitella.

Kulttuuria, kiitos! eli tärppejä keväälle 2016

Kujerruksia täytti eilen huikeat viisi vuotta ja päätinpä juhlistaa sitä naputtelemalla kasaan oman listani kevään kulttuuritärpeistä. Listalta löytyvät aakkosjärjestyksessä ne esitykset ja tapahtuman, joihin yritän tänä keväänä suunnata jos vain aikataulut sen suovat ja se saattaa vielä täydentyä. Olkaa hyvä!

Baz Luhrmann x 3 - Punainen esirippu / Elokuvateatteri Orion
Kiitos Orion tästä lahjasta! Luhrmannin Punainen esirippu -trilogia on suuri rakkauteni, tosin häpeäkseni on myönnettävä että en ole vieläkään nähnyt Romeo + Julietia kokonaan. Tänä keväänä paikkaan tämän aukon ja käyn katsomassa koko setin isolta kankaalta, Moulin Rouge!n tietysti sing-along-näytöksessä.

Cats / Laukes ja Lahden kaupunginteatteri ensi-ilta 28.1.
Rakas, rakas Cats. Tässä lahtelaisessa produktiossa yhdistetään musikaalin laulut ja nykysirkus. Uskon, että tässä on hieno kombo, joten olkaa vilkkaita, esityksiä on vain muutamia!

Helsinki Lit 13.-14.5.
Jos viime kevään Helsinki Litistä voi vetää johtopäätöksiä niin tämänvuotinen on ehdottomasti must-go. Kirjallisuuskeskusteluja ja kirjoja, ajan kanssa. Kelpaa. Tälle vuodelle en myöskään ymppää samalle viikonlopulle muuta.

Hirttäjät / Kansallisteatteri ensi-ilta 7.3.
Kansallisteatteri on meikäläiselle yleensä aika perusvarma valinta, mutta jos yksi esitys pitäisi keväältä valita niin olkoon se Pienelle näyttämölle ilmestyvä Hirttäjät. Syynä tähän muun muassa Kristo Salmisen valloittava heittari promokuvassa.

Hornaan eksyneet / Teatteri Kultsa ensi-ilta 23.1.
Teatteria kirjaimellisesti Kallion sydämessä. Kirjailija August Strindbergin romaanista Tie Damaskukseen ponnistava esitys ei lupaa keveyttä, mutta kyllä meikäläistä vähän kutkuttaa että mitä siellä väestönsuojan näyttämöllä saadaan aikaiseksi.

Jäähyväiset kesäyölle / Teatteri Tuike ensi-ilta 21.1.
Paikallisteatterimme ammattipuoli on valmistanut alkuvuodelle oman tulkintansa Shakespearen klassikkonäytelmästä Kesäyön unelma. Fyysisen ja visuaalisen nykyteatterin keinoin toteutettu esitys lupaa tarjota katsojille aikuisten kaamossadun.

Mad Housen 3. kausi 5.2.-24.4.
Suvilahdessa toimiva hullu talo avaa ovensa taas helmikuun alussa ja saa kalenterin täyttymään helmi- ja huhtikuun välillä erilaisista esityksistä. Jos tahdot kokea jotain erilaista, kannattaa ottaa suunnaksi Mad House ja jättää ennakkoluulot oven ulkopuolelle. Itse aion köydä katsomassa ainakin Juha Valkeapään, Renzo Van Steenbergenin ja Emer Värkin audiovisuaalisen installaatioesityksen 2341 AD ja Laura Murtomaan ja Sonya Lindforsin kaksintanssin Pas de deux'n. Uskaliaimmille suosittelen kausilippua, se on edelliset kerrat ollut hintansa väärti ja on jälleen hankintalistalla.

Niin kuin taivaassa / Tampereen Työväen Teatteri ensi-ilta 28.1.
Olisi kyllä kiva, jos Tampereelle voisi teleportata vaikka ei sinne nyt niin pitkä matka olekaan. Työviksen Niin kuin taivaassa kiinnostelee kovasti, olen nähnyt samaisen elokuvan ja muistan parkuneeni joten nenäliinat siis mukaan.

Pasi was here / KOM-teatteri ensi-ilta 24.2.
Lauri Maijalan uusi ohjaus. En minä muuta osaa sanoa kuin että odotan jännityksellä.

Pedon varjo / Teatteri Toivo ensi-ilta 13.2.
Ahdistusta päin sanon minä. Pedon varjo on Anssi Kömin monologi, jossa kännätään ja rötvätään ja toivottavasti saadaan jotain oivalluksiakin. Odotan jännityksellä.

Punainen viiva / Red Nose Club ja Teatteri Quo Vadis ensi-ilta 22.1.
On jo aikakin päivittää aukko sivistyksessä ja tutustua Ilmari Kiannon Punaiseen viivaan. Ilolla annan tehtävän klovnien Mike ja Zin harteille, veikkaan että tässä tragediassa nauretaan ja mies puhuu esityksestä ainakin joulukuulle.

Ravintola Pastis goes film noir viisi esitystä keväällä
Jos haluatte hyvää ruokaa ja kuunnella upeata Café de Abejasin musiikkia, niin suunnatkaa ravintola Pastikseen! Me olimme siellä joulukuussa, vielä on bloggaamatta, mutta ilta oli ihana ja ruoka erinomaista. Iso suositus.

Robin Hoodin sydän / Turun kaupunginteatteri ensi-ilta 15.4. ja 16.4.
Pidin tavattoman paljon kolme vuotta sitten tämän saman näytelmän versioinnista Suomenlinnassa Ryhmäteatterin malliin (näin sen kolmesti), joten Turulla on isot saappaat täytettävänään. Myös luotto on kuitenkin kova, joten odotan innolla millainen Sherwoodin metsä Logomossa odottelee!

Ruokahissi / Jyväskylän kaupunginteatteri ensi-ilta 21.1.
Tämän esityksen bongasin kollegani Tallen tärppipostauksesta ja kyllähän sitä nyt yksi absurbi mysteerinäytelmä pitäisi kevääseen mahtua. Reissuhommia vaan sitten suunnittelemaan.

Stage 24 -virtuaalinäyttämö / Ooppera ja Baletti
Jos ei kevään niin vähintäänkin tammikuun upein kulttuuriteko! Ooppera ja Baletti on avannut sivuilleen virtuaalinäyttämön, josta voi katsoa esityksiä kotoa. Tällä hetkellä siellä on tallenteena muun muassa Kullervo-baletti ja tulossa on vaikka mitä. Kiitos!

Tavallisuuden aave / Q-teatteri ensi-ilta 19.2.
Q-teatteri on Q-teatteri ja koska näin, niin sinne käy tie. Uskoisin, että luvassa on hyvää näyttelijäntyötä ja iloitsen, että pääsen pitkästä aikaa näkemään Elina Knihtilän lavalla.

The Grimm Book of Horrors / Riihimäen teatteri ensi-ilta 27.2.
Hyi, kauhua. En tykkää, mutta kai se on uskallettava koska Riihimäen teatteri oli syksyisen tutustumisen perusteella ihastuttava ja tässä olisi nyt uutta musiikkiteatteria ja mies varmaan lähtee mukaan niin voin pitää sitä sitten kädestä.

Vampyyrien tanssi / Helsingin kaupunginteatteri ensi-ilta 1.2.
Bloggaajakollegat ovat hihkuneet tästä musikaaliproduktiosta sen julkistuksesta alkaen ja olen vähän pihalla, joten kai se on mentävä katsomaan että mistä on kyse. Ainakin Petrus Kähkösellä on hieno kampaus tässä jos ei muuta ja on se musikaalikin kuulemma hyvä (olen yrittänyt pitää itseni epätietoisena, jotta voisi mennä vapain odotuksin katsomoon). Äidin kanssa olisi myös tarkoitus käydä katsomassa Helsinki Dance Companyn Pieniä pääosia.

Muutama esitys olisi vielä syyskaudeltakin näkemättä, yrityksenä päästä näkemään vielä ainakin Kansallisteatterin Keuhkot ja Tampereen Työväen Teatterin Desirée.

Mainostettakoon tässä lopuksi vielä, että myös allekirjoittaneen voi kuluvan teatterikauden aikana bongata näyttömöltä Espoonlahden teatterin esityksessä Jumala. Ensi-iltaa pukkaa 9.2. ja luvassa on Woody Allenin kirjoittama täysin sekopäinen komedia kirjailijasta ja näyttelijästä, jotka eivät kertakaikkiaan keksi näytelmälleen loppua. Tervetuloa!

Sitten: Mitä ajattelit itse mennä katsomaan? Mitä minä unohdin? Meillä oli miehen kanssa puhetta, että tänä vuonna voisi yrittää viikon maksimimääräksi kaksi esitystä, mutta saas nähdä kuinka käy kun runsaudenpulasta kärsimme.

Mahtavaa kulttuurikevättä kaikille!

Vuoden 2015 kulttuuriset kohokohdat

Ei-kulttuurinen kohokohta oli kesämatka Jäämeren rannalle Pohjois-Norjaan.

Hitaasti mutta varmasti alan laittaa viime vuotta pakettiin. Bloggaamatta on vielä kaksi kirjaa ja kolme esitystä, katsotaan palaanko niihin vielä, mutta vuoden kohokohdat alkavat kuitenkin olla selvät. Aioin ensin lähteä taas kymmenen parhaan listaukseen, mutta siinä ei selvästikään ollut riittävästi haastetta joten viidellä mennään per kirjat ja kulttuurielämykset.

Vuoden 2015 parhaat kirjat

Goodreadsin mukaan luin viime vuonna 110 kirjaa. Mukaan mahtui kotimaisia ja ulkomaisia teoksia uutuuksina ja klassikoina. Huiman loppukirin otin suorittaessani HelMetin Kirjan vuoden lukuhaastetta, viimeisen kirjan luin loppuun noin klo 22.18 uudenvuodenaattona. Lisäksi osallistuin Les! Lue! -blogin elämäkertahaasteeseen, johon luin 11 elämäkertaa. Mutta sitten niihin parhaisiin lukukokemuksiin.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla -trilogia
Luin TPTA:n kesälomalla haasteeseen, jossa oli tarkoitus luovia läpi klassikosta, jota ei häpeäkseen ole lukenut. Olin kuullut trilogiasta paljon kehuja luotettaviltakin tahoilta, mutta en silti osannut valmistautua siihen kuinka hyvä tämä teossarja todella oli. Klassikon maineensa ansainnut.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
Koskisen teos matkasi ensin mukanani Pohjois-Norjan rannikolle ja takaisin ja syksyllä luin sen vielä uudestaan. Loistava romaani rakkaudesta, sodasta ja suurista toiveista.

Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari
Kaksi naista ja kallioinen saari ulkosaaristossa. Loistava pakomatka arjesta jonnekin muualle, jossa ei välttämättä tarvitse puhua ja silti ollaan yhdessä.

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
Suomenruotsalainen lumovoima tepsii aina vain. Ensimmäinen lukemani Fagerholmin teos, tuskin viimeinen.

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Tätä listaa kootessani tajusin, että unohdin äänestää Lehtolan esikoista Blogistanian Finlandiassa. Loistava esikoinen, hieno teos.

ps. Tänään julkaistiin myös Blogistanian Kirjapalkintojen saajat, lukuvinkkejä kannattaa haalia myös sieltä!

Vuoden 2015 parhaat kulttuurielämykset

Tämän listan kokoaminen ei ollut ihan helppoa. Näin viime vuonna 88 erilaista esitystä tai klubia, jos laskin likimainkaan oikein. Näin musikaaleja, esitystaidetta, balettia, tanssia, lastenteatteria ja vaikka mitä. Melkein tekisi mieli hehkuttaa vaikka kuinka montaa, mutta pakotan nyt itseni valitsemaan viisi. Sain ensin aikaiseksi kahdentoista esityksen listan ja niistä valitsin mutu-tuntumalla viisi katsomisjärjestyksessä.

Alastomat Kundit Lavalla / Bromance Productions ja Musiikkiteatteriensemble
Kyllä se on myönnettävä, että tässä on minulle viime vuoden musikaalielämys. Lavalla on kuusi lahjakasta miestä, jotka osaavat olla hauskoja ja samaan aikaan avoimen haavoittuvia. Tästä jäi pitkäksi aikaa hyvä mieli ja kalenteriksi muuntuva käsiohjelma on nyt meillä seinällä.

Discorituaali / Esitystaiteen seura
Vuoden hämmentävin elämys ja suosikkiesitykseni Mad Housen kakkoskauden tarjonnasta. Mystinen pimeys ja äänimaisema, ihmisten läsnäolo ja hyväksyvä ilmapiiri. Vaikutuin.

Algernon / Kuriton Company
Näyttelijäntyöllisesti vaikuttavin ja esitys, jonka jälkeen mies oli poikkeuksellisesti pitkään hiljaa. Hieno sukellus ihmismieleen, muistiin ja sen rappeutumiseen.

Dada 99 / Todellisuuden tutkimuskeskus ja Riihimäen teatteri
Vuoden kreisein. Ajomatka Riihimäeltä takaisin oli harvinaisen absurdi. Pullaa, keskustelua taiteesta ja dadaa, mukavia kohtaamisia.

PLAY RAPE / Anna Paavilainen
Vuoden monologi. Tärkeää asiaa (nais)näyttelijyydestä, oman kehon kunnioittamisesta ja vaikka mistä. Hieno ja tärkeä esitys.

Sen verran armahdin itseäni, että mies sai myös valita kaksi suosikkiaan.

Jälkeenjäävät / Q-teatteri Ajatukseni vaihtavat joskus suuntaa kesken lauseen. Jälkeenjäävät toimi kuten ajatukseni. Ja sitten rikkoi paletin kesken kaiken, enkä tiennyt mitä odottaa. Upeaa. Juoksuhaudantie / RedNoseClub ja Teatteri Quo Vadis Jos ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, on sama tehdä molempia yhtä aikaa. Suomalainen ironinen tragedia kulisseissa, joissa sekä irvaillaan että kunnioitetaan yhtä aikaa. Paras kokemani tulkinta aiheesta, katson vastedes mitä tahansa missä Mike ja Zin esiintyvät.

(Okei okei. Laitan tähän ihan nopeasti vielä kunniamaininnat eli Ozonteaternin ja Teater Marsin Måsen (kun Tšehov onnellistaa), Aura of Puppetsin ROMEO & JULIA (mitä nukketeatteria, huh!), Tampereen Työväen Teatterin Kaikki on kohta hyvin (kosketti, huikea läsnäolo lavalla), Teatteri Toivon Mayday Cabaret (paras ja aito vappuesitys, lämmitti sydäntä), Noora Dadun Minun Palestiinani (mikä infomäärä, mikä henkilökohtaisuus, tärkeä) ja Puotilan kesäteatterin Keisarin Uudet Vaatteet (parasta lastenteatteria viime vuonna).)

Sellainen vuosi. Kulttuurivuodelle 2016 on kovat odotukset, saa nähdä mitä tapahtuu!

Blogistanian Finlandia 2015 - omat ehdokkaani

Tänään 13.1. klo 10 äänestetään kirjablogeissa taas kirjapalkinnoista kategorioissa Blogistanian Finlandia, Globalia, Kuopus ja Tieto. Viralliset tulokset julkaistaan huomenna klo 10 emäntäblogeissa, joihin pääset klikkaamalla edellisen virkkeen linkkejä.

Itselläni tämän äänestyspostauksen kirjoittaminen jäi sen verran viime tinkaan, että osallistun vain Blogistanian Finlandian äänestykseen. Ääneni ovat seuraavat:

3 pistettä - JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

2 pistettä - Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

1 pistettä - Karo Hämäläinen: Yksin

Kaikki kolme kirjaa vaikuttivat ja jäivät mieleen, suosittelen lämpimästi niistä jokaista.

Seuraavaksi sitten vain jännäämään ääntenlaskua ja keräämään lukuvinkkejä muiden äänestyspostauksista!

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62: Kutsu ja Lähtölaskenta

Alkuvuoden lukusuoritukset junnaavat paksumpien opusten parissa, joten nappasin tähän väliin pari kevyempää. Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin yhtäaikaisesti Suomessa ja Norjassa julkaistavasta Kepler62-sarjasta olin kuullut paljon kehuja, joten varasin kirjastosta sarjan kaksi ensimmäistä osaa.

Kutsussa seurataan kahta suomalaista veljestä, Aria ja Jonia, jotka saavat käsiinsä himoitun Kepler62-pelin. Arvoituksellisesta pelistä ei tiedetä paljon mitään, ei edes sitä onko se varsinaisesti peli ollenkaan, mutta tavattoman vaikea se on. Vain harva saa tietää mitä viimeisen tason jälkeen tapahtuu ja Ari ja Joni haluavat olla tässä joukossa. Lähtölaskennassa katsellaan tilannetta norjalaisen asetehtailijan tyttären Marien näkökulmasta. Neuvokkaalla Mariella on omat keinonsa pelin läpäisemiseksi ja hänen kanssaan lukija pääsee tutustumaan tarkemmin siihen, mitä lopputason selvittäneille tapahtuu.

Kepler62-sarjassa tunnelma tuo mieleen Blade Runnerin, sillä varsinkin Kutsun kuvitus tuo mieleen kaikuja elokuvan miljööstä. Maapallon luonnonvarat on tarinan maailmassa käytetty lähes loppuun ja tutkijat työskentelevät löytääkseen avaruudesta lisää elintilaa ihmisille. Yhteiskuntaa pyörittää vähintäänkin epäilyttävän oloinen Hallitus ja suurien ikäluokkien tueksi on neurotuunattu lapsia hoitamaan esimerkiksi lääkärien tehtäviä.

Kuten edellisistä voi päätellä, ovat kirjat oikeasti jännittäviä ja kaiken lisäksi monella tasolla. Oma adrenaliinituottonsa kumpuaa yleisestä jännityksestä toiminnan ja kaiken maailman hallitusvehkeilyn kautta, mutta toisaalta myös lasten näkökulmasta koettu yksinäisyys ja hylkäämisen tunne on paikoin jopa pelottavaa. Kakkososa on synkkyysasteeltaan ensimmäistä osaa tummempi, joten kiinnostuksella jään odottamaan mihin suuntaan jatkossa lähdetään.

Pasi Pitkäsen kuvitus on komeaa katseltavaa. Kuville on annettu runsaasti tilaa ja niiden kohdalla pysähdyin useampaan kertaan katselemaan tarkemmin hienosti luotua maailmaa ja sen yksityiskohtia. Kuvat ja teksti kulkevat hyvin yhteen ja piirrostyyli miellyttää omaa silmääni kovasti.

Että huh, kyllä tykkäsin. Synkkäilmeinen dystopia toimii siis myös kuvitetussa lastenkirjassa, vaikka eivät nämä toki mitään perheen pienimpien kamaa olekaan. Kolmososa pitää hakea kirjastosta heti kun se ilmestyy. Loppujen lopuksi kuusiosaisen sarjan viimeisen osan kaavaillaan ilmestyvän syksyllä 2017.

Myös Suketus luki ykkösosaa into piukassa ja Lumiomenan Katjan perheessä tämä koukutti mukaansa kaikki.

Timo Parvela (ja Bjørn Sortland): Kepler62: Kutsu
WSOY, 2015. s.
Kansi ja kuvitus: Pasi Pitkänen

Bjørn Sortland (ja Timo Parvela): Kepler62: Lähtölaskenta
WSOY, 2015. 160 s.
Suomentanut: Outi Menna
Kansi ja kuvitus: Pasi Pitkänen

Lukuhaaste: Lukuharjoituksia

Uusi vuosi, uudet kujeet ja samalla tietysti uudet ihanat ja kamalan koukuttavat lukuhaasteet. Päätin itsekin kantaa pitkästä aikaa korteni kekoon ja täten tänään alkakoon Lukuharjoituksia-lukuhaaste, jonka puitteissa luetaan mitäs muutakaan kuin näytelmiä. Haaste sopii tähän vuoteen siinäkin mielessä, että rakastetun bardin eli Shakespearen syntymästä on kulunut tasan 400 vuotta.

Edellisen kerran blogissa järjestettiin näytelmien lukemiseen liittyvä haaste, silloin nimellä Hyppää lavalle, vuonna 2012. Silloin luin itse haasteen aikana kolme näytelmää, mutta sittemmin omat näytelmäkokoelmani ovat kasvaneet joten tällä kertaa olisi tarkoitus lukea vähän enemmän.

Haaste alkaa tästä päivästä (10.1.2016) ja päättyy 10.11.2016. 

Haasteeseen luettuihin näytelmiin liittyen ei ole mitään rajoituksia eli se voi olla moderni tai klassikko tai kirjoitettu millä kielellä tahansa. Tekstin pitää kuitenkin olla kirjoitettuna nimenomaan näytelmämuotoon repliikkeineen ja parenteeseineen päivineen. Haasteeseen hyväksytään myös elokuvakäsikirjoitukset.

Erityisiä lukuvinkkejä en tässä kokoa, suosittelen tutustumaan rohkeasti esimerkiksi kirjastojen näytelmähyllyihin. (Muistathan myös, että yksi HelMetin lukuhaasteen kohdista on näytelmä!)

Lukemalla useamman näytelmän voi ansaita erilaisia teatteriin liittyviä ammattinimikkeitä:
1 luettu näytelmä - tarpeistonhoitaja
2 luettua näytelmää - puvustaja
3 luettua näytelmää - lavastaja
4 luettua näytelmää - dramaturgi
5 luettua näytelmää - ohjaaja
6 luettua näytelmää - teatterin pääjohtaja
yli 6 luettua näytelmää - taidemesenaatti

Voit ilmoittautua haasteeseen kommentoimalla tähän postaukseen. Kokoan haasteen sen päättymisen jälkeen, joten jos kirjoitat jonkinlaisen koontipostauksen tms. niin käythän vinkkaamassa.

Halutessanne voitte käyttää tätä tai ylhäällä olevaa isompaa kuvaa haastepostauksissanne.

Iloa näytelmien lukemiseen!

Lavalta: Musashi - miekan tie (Wusheng Company/Teatteri Union)

Kuva: Wusheng Company

Kevätkausi on täynnänsä kiinnostavia esityksiä ja kalenteri alkaa täyttyä heti tammikuussa. Yksi jo syksystä asti odottami esitys on WHS Teatteri Unionilla nähtävä Musashi - miekan tie. Wusheng Companyn esityksen luvataan sisältävän peking-oopperaa, hevimusiikkia ja samuraiestetiikkaa. 1500-luvun lopussa syntyneen Musashin tarina ja miekan tie eivät olleet itselleni tuttuja etukäteen, joten otin aulassa kuulluista suosituksista vaarin ja lukaisin käsiohjelman. Vaikka esitys ei olekaan puhtaasti juonellinen kertomus, auttoi tarinaan tutustuminen esitykseen uppoutumista ja selvensi muun muassa sitä, miksi Musashi eräässäkin kohdassa taistelee käyttäen airoa aseenaan.

Noin tunnin kestävä esitys on intensiivistä menoa alusta loppuun. Mies totesi, että kannattaa ottaa kuppi kahvia ennen esitystä jos vähänkään väsyttää, keskittymiseen nimittäin kuluu energiaa. Tylsä tämä ei kuitenkaan missään nimessä ole. Näyttelijät Ville Seivo, Jakob Johansson ja Valter Sui tekevät hienoa työtä miekkamestareina. Esityksessä lähdetään liikkeelle hieman vaatimattoman oloisin liikesarjoin, mutta vauhti kiihtyy kohti loppua. Tiedostan katsovani harjoiteltua koreografiaa, mutta silti tekee mieli pidätttää hengitystä kun näyttämö täyttyy kuvitteellisesta hurmeesta.

Ohjaaja Antti Silvennoinen tiivistää käsiohjelmassa pyrkineensä tuomaan esityksessä näkyviin Musashin hengen, jota kuvaavat kova työ, nöyryys ja rehellisyys. Kovaa työtä tämän esityksen valmistaminen on varmasti vaatinutkin, nöyryyttä myös. Miekkakoreografiat ovat hiottuja, liikkeet harjoiteltuja ja tarkkoja, niitä katsoo ihaillen. Myös puhutut katkelmat esitetään vahvoin äänin. Näin sivujuonteena sanottakoon, että ilahduin esityksen kaksikielisyydestä, repliikkejä on nimittäin sekä suomeksi että ruotsiksi.

Kulkua miekan tiellä säestää kolmihenkinen hevimusiikkiyhtye, jossa soittavat Markus Rantanen, Pekka Saarikorpi ja Juha Pöysä. Samurait ja hevi eivät ainakaan omassa päässäni ole ensimmäisenä yhdistymässä, mutta liitto toimii hämmentävän hyvin. Itse en osaa hevimusiikin laatua niin arvioida, mutta siippa entisenä hevibändin basistina nyökkäili esityksessä arvostavasti ja totesi että oli kyllä mainiota soitantaa. Livemusiikki toimi esityksessä erinomaisesti.

Kannatti lähteä, jälleen kerran. Musashista on esityksiä vielä jäljellä, mutta lippuja on enää vähän joten kipin kapin ostoksille! Wusheng Companylta on myös maaliskuussa tulossa Sigurd Ring -esitys Kanneltaloon, vaikuttaa kiinnostavalta sekin.

Lavalta: Faust - eli Mefistofeleen maaginen teatteri (Teatteri Jurkka)

  Kuva: Stefan Bremer

Teatterivuosi lähtee näemmä käyntiin syyskaudella aloittaneilla. Tällä kertaa suuntana oli Teatteri Jurkka ja jo monen kehuma Faust - eli Mefistoleen maaginen teatteri. Hengästyähän siinä sai ja ihastua, jopa niin paljon että kaksi viikkoa lähes tauotta yskinyt mies ei köhäissyt kummankaan puoliajan aikana kertaakaan.

Faust kärsii jonkinlaisesta maailmantuskasta ja turhuudesta kun mikään ei tunnu onnistuvan. Onneksi paikalle rientää Mefistofeles, itse Paholainen, joka lupaa äärikokemuksia ja suuria tunteita seuraavaksi 24 vuodeksi jos saa vain Faustin sielun lopulta itselleen. No mikäs siinä, nimi sopimukseen ja matkaan. Ja äärikokemuksia sieltä tulee, todellakin, lumoutumista kauniiseen Gretcheniin, inspiraatiota ja mainetta, mutta ei ilmaiseksi, tietenkään. Ohjaaja Laura Jäntti on koostanut esityksen tekstin erilaisista Faust-aiheistoista ja moniaalle kurottava tarina onnistuu sivupolkujensa kanssa pysymään hienosti kasassa ja herättämään ajatuksia niin elämästä kuin teatteristakin.

Valovoimaisin persoona lavalla on kyllä se pimein, Tiina Weckströmin esittämä Paholainen siis. Mikä katse ja läsnäolo, tuollaisen lumovoiman läheisyydessä nimensä paperiin kirjoittaisi varmaan moni muukin kuin Faust. Tapani Kalliomäki esittää Faustia hyvällä sykkeellä, hikoilee ja tuskastuu, juoksee ja roikkuu, on hyvin inhimillinen. Pia Andersson on puolestaan ihastuttavan viaton Gretcheninä, suloinen ja herkkä. Lyhyesti sanottuna kova näyttelijäkaarti, minulle uusia tuttavuuksia muttei toivottavasti jäänyt viimeiseksi kerraksi.

Tiina Weckström Mefistofeleenä. Kuva: Stefan Bremer

Hyvien näyttelijöiden lisäksi myös visuaalinen kokonaisuus on onnistunut. Pientä huonetta käytetään hyväksi monipuolisesti, vaikka lavastusta ei olekaan paljon. Tilaa jaetaan erilaisin verhoin, ovia avataan tarpeen mukaan, hienoja toteutuksia lavastaja Kati Lukalta. Kovin ihailin myös erilaisia näyttäviä valotrikkejä, kyllä elävä tuli aina hätkähdyttää lavalla. Hieno kokonaisuus.

Oli siis jo aikakin käydä tutustumassa Teatteri Jurkkaan! Olen teatterin ohi kulkenut ties kuinkako monta kertaa ja mainoksiaan tutkaillut, mutta en ole saanut ryhdyttyä toimeen. Nyt tuli onneksi tuuppaus takaa, kaveri oli lähdössä työharjoitteluun ulkomaille ja järjesti läksiäisensä Faustin merkeissä. Kiitos siis K, jos tätä luet, tästä kimmokkeesta ja ihan mahtavaa reissua!

Faustin ehtii vielä nähdä, esityksiä on maaliskuun puolenvälin tienoille.

Lavalta: Saiturin joulu - meditatiivinen kävelykuunnelma (Johanna Hammarberg/Mad House)

Syksyisen Mad Housen toisen kauden viimeinen esitys oli Helsingin Torikortteleiden alueelle ilmestynyt Johanna Hammarbergin meditatiivinen kävelykuunnelma Saiturin joulu. Joulukalenterinomaisesti toimivaa jatkokertomusta pystyi kuuntelemaan, kun Senaatintorin alueelle ilmestyneet luukut kävi avaamassa käyttäen hyväkseen mainiota arilyn-sovellusta.

Ehdin itse käydä katselemassa luukkuja useampaankin otteeseen, mutta teknologia ja sää eivät olleet yhteensopivia. Arilyn kyllä toimi oikein hyvin, mutta jos lukijoiden joukossa on omenapuhelimien omistajia niin tietänette etteivät joulukuun alun sateet ja lopun pakkaset olleet omiaan pitempää ulkokäyttöä varten. Tyydyin siis valokuvaamaan luukkuja ja skannailemaan niitä kotona ja melkein koko kuunnelman ehdinkin nautiskella. Nyt loppiaisen jälkeen verkkoon pätkähti kuitenkin myöhäinen joululahja ja kuunnelma on kuunneltavissa kokonaisuudessaan soundcloudin kautta.

Siirtykäämme tästä alkuselostuksesta itse asiaan. Kyse on siis Saiturin joulusta, Charles Dickensin joulutarinoiden klassikosta, josta Johanna Hammarberg on poiminut, karsinut ja muokannut hienon kuunnelman mietiskelyharjoituksineen. Tarina on tuttu: ikävä kitupiikki Ebenezer Scrooge joutuu hieman ennen joulua kohtaamaan sekä entisen yhtiökumppaninsa haamun että Menneiden, Nykyisen ja Tulevien joulujen henget ja pohtimaan, liekö raha sittenkään tärkeintä elämässä. Hammarbergin versiossa tarina on jaettu 21 noin kolmen minuutin pätkään, jotka lukee äänitaiteilija Juha Valkeapää.

Myönnän. Minä kuuntelisin Juha Valkeapään lukemana vaikka puhelinluetteloa, niin miellyttävä ääni hänellä on, mutta toki mieluummin sitä kuuntelee tällaista tarinaa. Vaikka Saiturin joulusta on nähnyt monta erilaista versiota, onnistui tämä kuitenkin herättämään siitä uusia ajatuksia ja kaiken lisäksi tarinan mietiskelyharjoitukset iskivät melkoisen lähelle tällä hetkellä läpikäytäviä tuntemuksia omassa elämässä. Kuuntelukokemus oli tavattoman hieno.

Kartta kuunnelmaan on ainakin vielä tällä hetkellä saatavilla täältä. Itse ajattelin käydä kuuntelemassa kuunnelman vielä uudelleen paikan päällä soundcloudin kautta jos pakkanen vain hellittäisi hieman. Parhaimmillaan se nimittäin on, jos voi samalla katsella ympärilleen ja ihailla ja ihmetellä valittuja pisteitä. Kuunnelkaa, hiljentykää, nauttikaa. Suosittelen.

Lavalta: Tabu (Kansallisteatteri)

Kuva: Ulla Jokisalo

Vuoden ensimmäiseksi esitykseksi valikoitui Kristian Smedsin jo syyskaudella ensi-iltansa saanut Tabu - Ihmisen ääni. Timo K. Mukan samannimiseen romaaniin pohjautuva esityksestä ei ole kotisivuillakaan tarjolla sen kummempaa informaatiota kuin katkelma romaanista ja se, että lavalla nähdään Seela Sella ja Tero Jartti muusikko Pekka Kuusiston kanssa. Muiden kirjoittamista teksteistä olen saanut kylläkin jo jotain ennakkotietoa, mutta eipä tähän oikein voinut valmistautua.

Kun kännykät on pyydetty sulkemaan pimenee Kansallisteatterin Suuri näyttämö katsomoineen täysin. Ensimmäisen parven ensimmäisessä rivissä istuessa pimeys iskee totaalisesti, kun ihmismassaa on vain sivuilla ja takana. Äänet, yskähdykset sun muut, kuuluvat kovina. Vähitellen äänimaisema alkaa kasvaa ja lopulta saadaan vähän valoakin kohdistettuna lavalla istuvaan Seela Sellaan. Siitä sitten lähteekin käyntiin aikamoinen esitys.

Ja niin huomaan, että eihän tästä voi oikein sanoa mitään. Näyttämöllä tapahtuu paljon, suurta ja pientä, symboliikkaa on ja alkuperäistekstin ollessa tuntematon paljon menee varmasti ohi kovaa ja korkealta. Tilan valtaava äänimatto on hypnoottista kuultavaa, pimeässä silmä etsii pienintäkin valoa ja on yllättävää kuinka paljon yksi kynttilä voi suuressa tilassa valaista. Tokihan tässä voisi luetella kaikkea sitä mitä lavalla näki, hitsauslaikkojen kipinäsateita, valokimppuja, Tero Jartin esittämä kammottavan klovninkasvoinen mies, ristiinnaulitsemiset ja haulikot, seinältä tuijottavat ristit. Tapahtuvien asioiden välille muodostuu päässä jonkinlainen narratiivi, mutta paljon mennee pieleen. Ehkä se ei haittaa.

Valojen pimentyessä lopulta uudelleen on olo omituinen, päätä uhkaa vähän särkeä. Tekisi mieli liikkua, olo on levoton. Esitys ei ole loppujen lopuksi kovin pitkä, hieman yli puolitoista tuntia, mutta välillä tekee mieli liikkua. Tämä ei sovi kärsimättömille. Repliikkejäkään ei käytännössä ole kuunneltavaksi, on vain katsottava ja koettava. Huomaan arvostavani valoteknikoiden keskittynyttä työskentelyä esityksen aikana ja lopuksi ihmettelen vain niitä appelsiineja. Ja ihailen sitä, että on se Seela Sella aikamoinen daami ja Tero Jartti sitkeä tyyppi.

Aikamoinen kokemus, kannatti kyllä käydä. Sen verran nyt uteloiduin Mukan alkuperäistekstistä, että teos matkannee ensi viikolla minulle kirjaston varaushyllyyn.

Tabusta on jäljellä vielä yksi esitys sunnuntaina 6.3.

Lavalta: Annikas Sacre (Oblivia)

Kuva: Antti Ahonen

Oblivian Annika Tudeerin sooloteos Annikas Sacre oli viimeisiä esityksiä, jotka näin viime vuoden puolella. En saanut tuoreeltaan siitä kirjoitettua mitään, mutta esitys on jäänyt mieleen muhimaan, miellyttävällä tavalla. Jotenkin sitä muistaa sen joulukuun puolivälin torstai-illan, hämärän Helsingin ja näkymän Pohjois-Esplanadille Nicken-näyttämön ikkunoista. Ja toki sen, kun esitys vihdoin alkaa ja Tudeer saapuu lavalle tanssien.

Annikas Sacre on Tudeerin oma versio Sacre du Printempsistä eli Keväuhrista, skandaalimaisesta baletista joka esitettiin ensimmäistä kertaa Pariisissa vuonna 1931. Baletin on säveltänyt Igor Stravinsky ja alkuperäisen koreografian siihen teki Vatslav Nižinski. Mutta siitä viis, sillä tämä ei ole toisinto eikä se voikaan olla, sillä alkuperäistä koreografiaa ei ilmeisesti tallennettu mihinkään ja versioita on tehty lukemattomia. Tässä Tudeerin versiossa Kevätuhri on lähtökohtana, mutta samalla aiheet kurottuvat taiteesta puhumiseen, uuden ajan alkamiseen, henkilökohtaiseen historiaan ja sukujuuriin ja muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden.

Lavalla nähdään vain Annika Tudeer, mutta katsomosta esitykseen osallistuu myös Oblivian Timo Fredriksson, joka kysymyksillään saa esityksen pyörimään ja tapahtumat etenemään. Täytyy myöntää, että ensimmäistä kertaa kuullessani replikointia jostain takaani oli fiilis hämmentynyt, eihän katsomossa puhuta. Järkytyksestä päästyäni ratkaisu innosti. Esityksen valmistamiseen ovat osallistunut myös Lina Teir dramaturgina ja musiikkina kuullaan Oblivian esityksistä tuttua Juuso Voltin kädenjälkeä. Kokonaisuutena Annikas Sacre on hallittu mutta samalla elävä, ei liian kiillotetun tuntuinen.

Esitys on, kuten esityspaikasta voi päätellä, ruotsinkielinen ja jälleen sain huomata, että kyllä tätä toista kotimaista on miellyttävää kuunnella. Sointi on kovin erilainen verrattuna suomeen. Lisäksi on aina ilo huomata että pysyy kärryillä ja ymmärtää, vaikkei kieltä päivittäin käytäkään. Rohkeasti siis vain ruotsinkielisiin esityksiin, toverit. Ja vaikkei ymmärtäisi niin kehonkieli kertoo paljon.

Annikas Sacresta jäi levollinen olo. Siinä oli komiikka ja dramatiikkaa, jotain pimeää ja toisaalta paljon valoa. Kiitos Heidi, että pyysit aveciksi tähän esitykseen.

Ilokseni huomasin, että esitys pyörii Svenskanin Nickenissä vielä nyt tammikuussa. Tiedot esitysajoista sun muista löydätte täältä.

Romantiikkaa ja kauhua 1800-luvulta

Tulipa tästä ympäristötaideteoksesta jostain syystä Frankenstein mieleen.

Viime vuoden lopussa ahmaisin lukuhaasteen myötä kolme 1800-luvulla julkaistua romaania ja koska olisi jo aika saada männävuosi purkkiin niin niputin kaikki tähän. Yhteisesti voisi kyllä todeta, että tällainen aikamatkailu oli varsin virkistävää ja muistutti taas siitä, että joskus kannattaa kaivella syvemmältä niitä kirjahyllyjään.

Mary Shelleyn Frankenstein or The Modern Prometheus (1818/1831) on ollut lukulistalla jo ties kuinka pitkään, omaan hyllyyn se on päätynyt toissavuotisessa kirjabloggaajien joululahjaringissä (kiitoksia vain Reta!). Lukuhaasteessa se sopi oivallisesti kohtaan kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin. Teoksessa Victor Frankenstein onnistuu kokeessaan luomaan ihmisen, Olion, mutta kauhistuu luomustaan ja jättää tämän oman onnensa nojaan. Kirjan tarina kuitenkin alkaa jostain läheltä Pohjoisnapaa, jossa tutkimusmatkailija Walton poimii kyytiinsä jäälautalta onnettoman Frankensteinin ja kuulee tämän tarinan.

Tarina oli minulle tuttu lähinnä teatteriesityksistä ja toki myös populaarikulttuurista. Loppupeleissä ihmettelin eniten sitä, miten paljon esimerkiksi teatteriversioon oli tehty karsintaa. Shelleyn tekstissä on muutamia sivujuonia, jotka olivat itselleni aivan uusia ja ehkä hieman turhan tuntuisia. Perusjuoni oli kyllä kiinnostava, mutta lukeminen takkusi aika pahasti, olisiko ollut vanhanaikainen kieliasu vai mikä. Lopussa pääsin kuitenkin yllättymään, se oli mukavaa.

Loogisinta lienee tähän perään ottaa R.L. Stevensonin romaani Tohtori Jekyll ja mr Hyde (1886), johon siihenkin olen tutustunut teatterilavoilla ja muissa kulttuurilähteissä. Haasteeseen tämä valikoitui kohtaan yli 100 vuotta vanha kirja. Oma painokseni ei ole kuitenkaan aivan näin vanha, vaan se on sympaattisen vanhanaikaisesti Antero Ahon kuvittama ja Erkki Haglundin suomentama Otavan painos vuodelta 1960. Teoksessa kunnioitettu tohtori Henry Jekyll valmistaa lääkkeen, joka ei lopulta toimikaan aivan toivotusti. Lääke saa Jekyllin muuttumaan herra Hydeksi, paholaismaiseksi olennoksi, joka ei ole niin vain hallittavissa, ja seuraukset ovat ikävät kuten arvata saattaa.

Jotain hyvin samanlaista oli tässä Stevensonin romaanissa verrattuna Frankensteiniin. Nerokkaiden keksijöiden innovaatiot lähtevät arvaamattomille teille ja sivustalta katsotaan kauhistuen. Tässä teoksessa minua yllätti eniten sen ohuus. Ei sillä, oikein oli mukava lukea, mutta esimerkiksi Jekyll & Hyde -musikaalia varten tarinaa on saatu lihottaa aikamoisella massakuurilla. Ihan hirveästi tässä ei siis tapahdu, mutta vakavan lakimies Uttersonin näkökulmasta kerrottu teos oli jotenkin hyvin brittiläisen kiihkoton.

Viimeisenä muttei vähäisempänä siirrymme romantiikkaosioon ja onneksi myös naisnäkökulmaan, sillä edellä mainituissa eivät hameenhelmat juuri liehuneet. Haasteen klassiseksi rakkausromaaniksi kävin hakemassa kirjastosta Jane Austenin Järki ja tunteet -teoksen (1811), jonka kaikenlaisilta versioinneilta olen välttynyt joten juonikin oli aivan uusi. Teoksessa seurataan Dashwoodin neitejä, järkevää Elinoria ja tunteellista Mariannea, joiden nuorina naisina pitää toki löytää itselleen sopivat aviomiehet. Marianne rakastuu päätäpahkaa komeaan John Willoughbyyn, Elinor puolestaan suuntaa katseensa tasaluonteiseen Edwardiin. 339 sivun täytteeksi tarvitaan kuitenkin matkaan jos jonkinlaisia mutkia ennen kuin neiti-tittelin voi muuttaa rouvaksi.

Täytyy todeta, että Jane Austenin romaanien lukeminen on tavattoman miellyttävää. Vaikka teoksella on mittaa ja pokkarin fontti on pieni, kääntyvät sivut kuin itsestään. Austenin satiirikon kynä on halutessaan tavattoman pistävä (voi Fanny!), henkilöiden luonnehdinnat ovat nautittavia ja vaikka toisinaan tuntuu että mitään ei tapahdu niin tylsistymään ei pääse. Kiitettävä on toki myös Aune Brotheruksen suomennosta, lukunautinto oli oivallinen. Onneksi minulla on vielä monta Austenin teosta lukematta.

Mary Shelley: Frankenstein or The Modern Prometheus
Julkaistu 1818/1831. Wordsworth Classics, 1999. 170 s.
Kansi: Robert Mathias/Jonathan Barry

R.L. Stevenson: Tohtori Jekyll ja mr Hyde (Strange Case of Dr Jekyll & Mr Hyde, 1886)
Otava, 1960. 122 s.
Suomentanut: Erkki Haglund
Kansi ja kuvitus: Antero Aho

Jane Austen: Järki ja tunteet (Sense and Sensibility, 1811)
WSOY pokkari, 2011. 338 s.
Suomentanut: Aune Brotherus
Kansi: ?

Nadja Sumanen: Rambo

Ihastuin Ramboon aivan totaalisesti joulukuussa, kun näin sen Kansallisteatterin Omapohjassa. Kallion lukiolaiset vetivät lavalla tavattoman kovan esityksen ja tarina vakuutti. Niinpä alkuperäistekstillä, Otavan nuortenromaanikilpailun voittajalla ja Finlandia Juniorilla koristetulla Nadja Sumasen Rambo-teoksella (Otava, 2015), oli aika suuret saappaat täytettävänään.

Rambo on viisitoistavuotias kahdeksannelta luokalta selviytynyt poika. Otsassa on integraatio-oppilaan leima ja keskittymishäiriön kanssa on välillä vaikeaa, mutta erilaisten selviytymismekanismien myötä nuorukainen pärjää varsin hyvin. Toisaalta äiti kärsii masennuksesta ja nurkissa luuhaava äidin poikaystävä Rotta ei aivan vakuuta. Onneksi kesäloma koittaa ja Rambo pääsee viettämään sitä Rotan vanhempien mökille. Mökkielämä maistuu, mutta tilannetta tulee sekoittamaan Liina-tyttö, metsässä vaeltelee karhu ja muutenkin elämässä on turbulenssia. Niin se kesäloma toimii, kuitenkin, ja erilaisten kommervenkkien myötä päästään näkemään pintaa syvemmälle ja ratkottua ongelmia jos jonkinlaisia.

Ja kyllä, toimi tämä kirjanakin ja erinomaisesti nopealukuisena sellaisena. Menin nimittäin lupaamaan tämän kappaleeni lainaksi ja pedanttina ihmisenä aloitin teoksen luvattuna lainauspäivänä ja luin sen loppuun noin kaksi minuuttia ennen kuin sen lainaajan käteen asetin. Tarina vei mukanaan ja Rambon hahmosta tykkäsin edelleen kovasti. Muutamaa nikottelua lukuunottamatta teksti oli miellyttävää lukea.

Jäin kylläkin miettimään, että miten tämä tavoittaa niitä poikalukijoita joille tämä on kirjoitettu. Toivottavasti tavoittaa, itse kun en ole poika, mutta mietin että kuinka paljon esimerkiksi kirjassa laajalti selostetut hevosasiat kiinnostavat. Joka tapauksessa jollain tavalla tuntui, että kerrankin vastaan tuli nuortenkirja josta pidin ehkä enemmän nyt kuin olisin itse pitänyt teini-ikäisenä. Eikä liene yhtään pahitteeksi jos aikuisetkin tätä lukevat. Teatteriesitys kylläkin voittaa vertailussa edelleen, se oli männävuoden kulttuurielämysten kärkikastia.

Ellen ei olisi ehkä itse antanut tälle Finlandia Junior -palkintoa mutta ymmärsi miksi se on annettu, Tuijata ahmi kirjan ja jäi myös kaipaamaan poikien kommentteja siitä.

Tällä kuittasin myös viime vuoden HelMet-haasteessa kohdan kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon.

Nadja Sumanen: Rambo
Otava, 2015. 238 s.
Kansi: