sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Lavalta: Läski (Teatteri Takomo)

Kuva: Kari Hakli

Onneksi on muita bloggaajia, jotka muistuttavat ja huikkailevat kiinnostavista esityksistä, meinasi nimittäin tämä Teatteri Takomon Läski livahtaa ohi. Saimme sen kuitenkin kalenteriin mahdutettua varsin korkein odotuksin.

Raisa Omaheimon kirjoittama ja Elina Kilkun ohjaama ja dramatisoima esitys käsittelee lihavuutta. Sitä, millaista on olla lihava tässä yhteiskunnassa, jossa mukavia vaatteita ei löydy omassa koossa ja lehdet kehottavat säännöllisin väliajoin laihduttamaan. Sitä, miten kadulla vastaantuleva satunnainen ihminen saattaa yhtäkkiä kokea oikeudekseen haukkua sinua ja olemustasi. Sitä, miten vaikkapa lääkäri saati sitten treffikumppani ei näe ihmisessä muuta kuin kilot. Sitä, miten surullinen ihminen voi olla. Ja toisaalta sitten myös sitäkin, miten ihminen voi olla iloinen, onneksi.

Läski naurattaa tarkkanäköisyydellään, saa ajatukset rullaamaan ja mielen käymään ylikierroksilla. Samaistuttavaakin löytyy, varmaan jokaiselle jostain. Välillä on myös ihan kamalaa, kun lavalla periaatteessa kerrotaan humoristisia asioita ja ketään ei naurata yhtään, ei tekijää eikä yleisöä.

Puhepätkien välissä valot välkkyvät ja taustalla soi kumea äänimaisema. Toiminta lavalla tuntuu tällöin uhkaavalta ja ahdistavalta, ehkä niin oli tarkoituskin. Itselleni ne jäivät esityksen vaikeimmin lähestyttäviksi osiksi, vieraannuttivat.

Esityksen jälkeen puimme miehen kanssa ajatuksia minäkuvista, oman pään omituisuuksista ja siitä, että on hirveän kiva mennä lenkille vain siksi että haluaa mennä lenkille. Ollaan ihmisiä toisillemme ja itsellemme, käsiohjelmassa mainittua täydellistä maailmaa odotellessa.

Lukekaa ihmeessä myös Tallen rohkea ja hieno teksti tästä esityksestä ja itsestään.

torstai 25. helmikuuta 2016

Lavalta: Cats (Laukes / Lahden kaupunginteatteri)

 Kuva: Johannes Wilenius

Olen nähnyt Andrew Lloyd Webberin Catsin vuosia sitten Hartwall Areenalla ja sen musiikki on jäänyt pitkäaikaiseksi kumppaniksi, mutta musikaalin uudelleennäkemisestä en varsinaisesti ole haaveillut. Lahden kaupunginteatteriin ja Lahden Uuden Kesäteatterin yhteisproduktio päätti kuitenkin ujuttaa mainioiden kappaleiden lomaan aimo annoksen nykysirkusta, joten ei ollut muita vaihtoehtoja kuin suunnata jälleen kerran kohti mäkihyppykaupunkia.

Webberin Cats on saanut innoituksena T.S. Eliotin runoteoksesta Old Possum's Book of Practical Catsista. Mikko Koivusalon käännöksessä hellikkikissoiksi vääntyneet kissat kokoontuvat kaatopaikalle ja kisailevat siitä, kuka pääsee aloittamaan kissanelämänsä uudelleen. Kissoissa löytyykin aikamoisia persoonallisuuksia hieman höpsähtäneistä teatterikissoista akrobaattisiin temppuihin ja kujeisiin taipuvaisiin kattinuorukaisiin.

Lahti ei pettänyt (musiikki)teatterikaupunkina tälläkään kertaa, sillä Catsin katsominen oli pelkkää iloa. Tutut kappaleet kuulostivat mainioilta myös suomeksi ja esiintyjät olivat Lahdelle tuttuun tapaan erinomaisia. Itse innostuin erityisesti kappaleista, joita hyräilen muutenkin itsekseni usein. Juha Pihanen oli tavattoman sympaattinen teatterikissa Kysinä (miten nerokasta kääntää Asparagus Kyssäkaaliksi!), Mikael Saari syöpyi siipan verkkokalvoille skarppina junakissa Kiikunkinttuna ja olihan se Peter Nyberg nyt oikein mainio Räntäntouho.

Kuva: Johannes Wilenius

Sirkuksen lisääminen kissojen kaveriksi oli loistava valinta! Lavalla nähdään temppuilua muun muassa rengas- ja washingtontrapetsilla, kankaalla ja huikealla cyr-renkaalla höystettynä aimo annoksella akrobatiaa. Itse huomasin jatkuvasti seuraavani erityisesti ärsyttävän taitavaa Karita Tikkaa, miten voikin ihminen liikkua niin! Otto Tammivaaran temppuilu cyr-renkaalla oli myös aikamoista katsottavaa. Toki mukaan mahtui myös tanssikoreografioita, mutta on se myönnettävä että sirkustemput sopivat tähän kuin viikset kissalle ja pudistivat hyvin pölyjä Catsin vakiintuneesta lavanäkymästä.

Pölytys näkyi myös esityksen visuaalisessa ilmeessä, sillä kissamaskit ja tekoturkit oli jätetty suosiolla pois. Heli Salomaan suunnittelemat futuristiset puvut miellyttävät silmää ja silti esiintyjät on helppo kuvitella kissoiksi. Myös Markku Luuppalan luotsaama orkesteri on nostettu täällä isoon osaan ja istutettu lavaa hallitsevalle korokkeelle ja oikein ansiokkaasti siellä soitetaankin, ilo on kuunnella ja kerrankin myös nähdä, siis silloin kun malttoi katsoa pois niistä kissoista.

Kyllä vaan kannatti taas matkustaa, sillä esityksen jälkeen kolmipäisen seurueemme suusta ei tullut kuin hehkutusta. Ihanat hellikkikissat, kiitos, kyllä tässä koiraihminenkin heltyi!

tiistai 23. helmikuuta 2016

Lavalta: 2341 AD: (A journey from the future) (Juha Valkeapää, Renzo van Steenbergen & Emer Värk / Mad House)

Kuva: Jana Solom

Kaikkea sitä pääsee kokemaan, mietin, kun kävelen tyhjää valkoseinäistä tunnelia pitkin kohti esitystilaa. Tila tuntuu autiolta, vaikka tiedän että edessäni on juuri kävellyt edellinen katsoja ja seuraava tulee jo kintereillä. Olemme kaikki menossa katsomaan Juha Valkeapään, Renzo van Steenbergenin ja Emer Värkin audiovisuaalista installaatioesitystä 2341 AD: (A journey from the future).

Esityssalissa katsojat ohjataan istumaan säkkituoleille ja ohjeistetaan laittamaan kuulokkeet päähän. Olen salissa ensimmäisten joukossa, joten hetken saa odotella kaikkien saapumista yksitellen paikalle. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä luureista kuuluva suhiseva äänimaisema ja edessä näkyvät valot ja varjot riittävät oikein hyvin. Saatoin itse asiassa nukahtaakin muutamaksi hetkeksi, oli miellyttävää.

Kyseessä on siis vuoteen 2341 sijoittuva installaatioesitys. Ihmiskunta on kadonnut ja esitys tarkastelee sitä, mitä on jäänyt jäljelle. Äänien, valojen ja heijastusten kautta tutkitaan elementtejä ja ihmetellään maailmaa. Välillä katsellaan rapistuvaa betonia, kuunnellaan veden pulputusta, ihmetellään sähköä. Minä huomaan pohtivani sitä onko kaikki muukin elävä kadonnut, ajatellut karhukaisia ja mietin, mahtaako missään olla mitään ääntä jos ei ole ketään kuulemassa, sillä äänen havaitsemiseen tarvitaan aistija.

Nautin esityksessä suunnattomasti, vaikka välillä vähän pelottikin katsella yläpuolella roikkuvaa metalliputkea ja kuunnella suhinaa. Oli ihanaa, että ei tarvinnut olla lainkaan sosiaalinen, siis ettei tarvinnut edes katsoa toisia ihmisiä näyttämöllä ja tulkita ilmeitä ja eleitä. Sai vain katsoa kattoon ja seiniin heijastettuja asioita, kuunnella, antaa ajatusten vaeltaa, pysähtyä siihen hetkeen.

Vaikka maailmanlopun meininki ei ehkä kuulosta levolliselta, oli 2341 AD:ssä jotain tavattoman rauhoittavaa. Itse olisin mieluusti jäänyt äänimaiseman keskelle säkkituoliin makoilemaan, ulosmennessä reaalimaailma aistiärsyketulvineen tuntui aivan liian meluisalta kokemuksen jälkeen. Lisää tällaista, kiitos.

Esityksiä on jäljellä vielä kolme, suosittelen lämpimästi.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Raameissa: Revisiting Unknown Places (Maria Pääkkönen / Galleria Huuto)


Tiedättekö sen tunteen, kun tietää että joku ystävä on tavattoman lahjakas ja sitten tämä pääsee yllättämään vielä vähän lisää? Näin minulle kävi, kun astelin sisään ystäväni, kuvataiteilija Maria Pääkkösen näyttelyyn Revisiting Unknown Places Galleria Huudossa Jätkäsaaressa.

Galleriatilassa on esillä suuria lyijykynätöitä, jotka kuvaavat paikkaa joka ehkä on jossain olemassa tai sitten ei. Mieleni tekee mennä hipeltämään paperia, en voi uskoa että työ ei ole printti vaan ihan oikeasti kynällä tehty. Juttelen samalla Marian kanssa ja katson töitä, tilaa. Ulkona on harmaa, mutta kirkas päivä ja työt nousevat kauniisti esiin. Auringonpaisteessa tai ihmistungoksessa tunnelma olisi varmasti erilainen.

Jään katsomaan piirrettyjä oksia ja kiviä, ihmettelen ja ihastelen. Näyttely on kiehtova, tekisi mieli jäädä tilaan istumaan ja vaeltamaan, ärsyttää että on kiire mutta minkäs teet. Ihmettelen valkoista paperia piirrosten ympärillä, tavattoman tarkkaa kynänjälkeä, eläviä pintoja. On se vaan huikeaa, että on näin taitavia ystäviä.

Työt ovat esillä Huudon Jätkä 2 -galleriatilassa 28.2. asti, huhtikuussa ainakin osa töistä on esillä Jyväskylän Galleria Ratamossa. Menkää, ihastukaa.

***

Olipa ilo herättää Raameissa-tekstit taas henkiin tällä näyttelyllä, ehkä tämä tästä taas jatkuu.

tiistai 16. helmikuuta 2016

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät


Trenditietoisena luen toissavuoden Finlandia-voittajan, siis Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014), vasta nyt. Hyllyssähän tämä mitaltaan massiivinen ja sisällöltään runsas teos on ollut jo aikapäiviä, mutta kukapas niitä hyllyssä olevia lukisi kun kirjastosta tulee jatkuvalla syötöllä lisää luettavaa. No, tämän vuoden lukemiset aloitin joka tapauksessa Valtosen seurassa ja sen verran mittava urakka se oli että loppuun pääsin vasta helmikuun puolivälin tienoilla.

He eivät tiedä mitä tekevät sukeltaa monen aiheen kimppuun. Yhdysvalloissa on neurotieteen professori Joe Chayefski, joka yrittää taistella yliopiston muuttuvia käytöntöjä vastaan, kasvattaa kahta teini-ikäistä tytärtään, pitää avioliittonsa kasassa ja selviytyä eläinkokeita vastustavien aktivistien paineen alla. Suomessa on puolestaan Alina, Joen entinen puoliso, ja ennen kaikkea Samuel, heidän yhteinen poikansa. Nyt Samuel on matkustanut Yhdysvaltoihin eikä kukaan oikein tiedä miksi ja missä aikeissa eikä asiaa helpota yhtään että pojan tilanne Suomessa jäi varsin sekavaksi.

Teos tuntuu kuulemani ja lukemani perusteella jakavan lukijansa kahteen kastiin. Toiset ihastuvat ja jäävät imuun, toiset tylsistyvät ja osa jättää kirjan kesken. Itse kuulun ensimmäiseen porukkaan, enimmäkseen ainakin. Valtosen kirjoituksen rytmi vei heti alussa mukanaan ja viihdyin runsaan kerronnan parissa mainiosti. Kirjan pariin palasi iltaisin ilolla ja huomasin usealla kerralla lukeneeni enemmän kuin aioin. Viimeiset noin sata sivua menin kuitenkin etanavauhtia lukien ehkä kymmenen tai kaksikymmentä sivua kerrallaan, ahdisti, halusin ja en halunnut tietää mitä seuraavaksi tapahtuisi. Loppuun oli kuitenkin päästävä ja siellä sai lopulta hengähtää.

Teemoja on useita, niistä nousivat itselleni olennaisiksi muun muassa tiedemaailman ja sen lainalaisuudet (osin tuttua, helppo sujahtaa mukaan), julkinen keskustelu ja sen monet muodot ja ehkä tärkeimpänä keskusteleminen ja toisen kuuntelemisen tärkeys. Ja tässä siis todella kuuntelemisen, ilman ennakko-olettamuksia ja päällepuhumista. Ja sitten se, että joskus sitä kyllä huomaa vahvistavansa aina vain omia käsityksiään valitsemalla sopivia artikkeleita ja lähteitä, joskus tekee hyvää vähän törmäyttää ajatusmallejaan.

Aikamoinen paketti tämä oli ja pääosin pidin ja viihdyin, kielestä ja kerronnasta nauttien vaikka välillä sitä tuskastuen että eikö sitä viimeistä näkökulmaa ja salassapidettävää asiaa voida jo paljastaa kun on jo vatuloitu vaikka kuinka pitkääm. Kokeilkaa.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi, 2014. 559 s.
Kansi: Jussi Kaakinen

lauantai 13. helmikuuta 2016

Lavalta: Töppöhörö (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen

Lauantaita vietettiin tällä kertaa varsin hulppeassa seurassa, kun pölähdimme kulttuuribloggariporukalla Kansallisteatteriin Töppöhöröä katsomaan. Tästä näytelmästä olin onnistunut pitämään itseni varsin tehokkaasti katvealueella, joten ennakko-odotuksia ei juuri ollut ja kiinnostuksella katsomoon luovin.

Juha Hurmeen Suurelle näyttämölle tuodussa uutuusnäytelmässä luodataan kolmikymppisen Vikin (Jarkko Lahti), rasistin, homofoobikon ja sovinistin sielunelämää. Viki jaksaa kertoa jos jonkinlaista tarinaa siitä miten kaikki on jonkun muun vika ja miten voisi näyttää vähän mallia siihen miten olisi parempi. Eipä siinä, syötäväkin on ja tarjouksesta lähdetään hakemaan kokonaista sikaa pakkaseen, mutta lähipubin narikassa sika onkin vaihtunut Simpeleen seudun karjalanmurretta puhuvaan Helinä-keijuun (Alina Tomnikov). Siinä sitten Helinä yrittää Vikille selittää miten nämä hommat oikeasti menevät, mutta se että päästäänkö puusta pitkään tai oikeastaan puusta alas jää nähtäväksi.

Suuri näyttämö luo tälle kahden ja oikeastaan pitkälti yhden ihmisen näytelmälle komeat puitteet. Ajatuksille jää ilmaa ja tilaa, kun näyttämöllä nököttää vain yksi jättimäinen tuoli ja muutamia satunnaisia esineitä. Puhetta on paljon ja etenkin ensimmäisellä puoliajalla särkylääkkeiden vaikutuksen kanssa ei pienen ihmisen pää meinaa pysyä mukana, välillä sitä herkesi hörähtämään jollekin osuvalle kommentille. Väliaikakahvi auttoi, toisella puoliajalla olin varsin skarppina, mutta ajatukset jäivät edelleen päähän kieppumaan ja mitään koherenttia en tunnu nyt saavan ulos.

Sen kyllä sanon, että toisen puoliskon liikekielestä pidin kovin. Ohjauksesta vastaavat Juha Hurme ja Hanna Brotherus ovat loihtineet Lahdelle ja Tomnikoville silmäämiellyttäviä koreografioita, niitä olisin siinä puheen lomassa voinut katsella enemmänkin kun liikekykyä molemmilla näyttelijöillä tuntui mukavasti olevan.

Loppupäätelmänä ajattelen nyt kuitenkin, että ehkä tämä näytelmä ei ollut juuri minulle suunnattu, tai ainakaan juuri nyt. Että taisi jäädä oma saapas sinne suomalaisen miehen myytin suonsilmäkkeeseen, mutta ehkä joku sen sieltä nostaa itselleen mukaan ja käyttää vaikka kukkaruukkuna. Olihan tässä kuitenkin ajatuksia ihmisyydestä, tekemisestä ja sen oman tekemisensä valitsemisesta, tärkeitä juttuja.

Ennen esitystä kävimme bloggariköörillä myös hieman seikkailemassa talon käytävillä. Moikkasimme Mörköä kakkosparvella, ihmettelimme valikoimaltaan hulppeaa naisten kenkävarastoa ja kurkimme reittiä lattian läpi Willensaunaan lavastovaraston puolella. Hieno rakennus kaikkineen. Suosittelen lämpimästi lähtemään, jos teille tulee mahdollisuus päästä minkäänlaiselle kierrokselle Kansallisen syövereihin.

Kiitokset Kansallisteatterille lipuista ja kulissikierroksesta.

Lavalta: Vampyyrien tanssi (HKT)

 Kuva: Mirka Kleemola

Täytyy myöntää, että jännitti aika paljon kun luovimme lumipyryn lävitse kohti Peacockia tänään. HKT:n kevätsatsauksesta Vampyyrien tanssista ehti viimeviikkoisen ensi-illan jälkeen kuulla jos jonkinlaista hyvää, mutta omat odotukset oli yritettävä pitää kuosissa. Huomaan, että minusta on tullut vähän nirso musikaalikatsoja ja hirvitti että mitä jos en tykkää. Onneksi pelko oli tällä kertaa turha, sillä toisen puoliskon päättyessä aplodeerasin onnellisena.

Vampyyrien tanssi on Roman Polanskin The Fearless Vampire Killers -elokuvan pohjalta tehty kulttimainetta nauttiva musikaali. Tarina alkaa, kun professori Abronsius (Antti Timonen/Tuukka Leppänen) Alfred-assistenttinsa (Petrus Kähkönen/Miiko Toiviainen) saapuu transilvanialaiseen kylään vampyyrejä jahdatessaan. Kyläläisten ylenmääräinen valkosipulivarustelu antaakin ymmärtää, että oikeaan paikkaan on saavuttu. Professorin pohtiessa oikeanlaista tutkimussuuntaa Alfred ihastuu päätäpahkaa majatalonpitäjän kylpyjä rakastavaan Sarah-tyttäreen (Raili Raitala/Anna Victoria Eriksson). Sarahilla on kuitenkin muitakin ottajia, sillä kreivi von Krolock (Mikko Vihma/Jonas Saari) on myös iskenyt silmänsä tähän. Kun Sarah eräänä yönä katoaa, on Alfredin ja professorin lähdettävä pelastusretkelle, mutta musikaalikomedian tyyliin homma ei käykään aivan niin yksioikoisesti.

Lähinnä majataloon ja sen pihapiiriin sijoittuva ensimmäinen puoliaika lähtee hieman hitaasti liikkeelle ja omaa keskittymistä häiritsi varmasti myös päivällä uhanneeseen migreenikohtaukseen otettu lääkitys. Väliajan koittaessa en ollutkaan vielä oikein varma vampyyrien lumosta, vaikka esityksestä pidinkin. Toinen puoliaika veikin sitten mukanaan heti alusta asti ja aloin tosissani ymmärtää sitä hehkutusta ja intoa joka musikaalin ympärillä velloo.

Omassa sosiaalisen median kuplassani on vertailtu kilpaa kreivejä ja ihasteltu muun muassa tässä esityksessä nähdyn Mikko Vihman lumovoimaa. Ja eipä siinä, komealeukainen Vihma on oiva kreivi ja ehkä yllätyksekseni myös kovin herkkäsieluinen synkeän kuorensa alla. Omaan pirtaani iski kuitenkin enemmän Petrus Kähkösen hienosti tulkitsema Alfred. Alfredissa on asennetta ja herkkyyttä eikä valittamista ole myöskään toisen näytöksen alkupuolella kuullussa Sarah'lle-kappaleessa. Olen myös seurannut Kähkösen uraa mielenkiinnolla aina vuonna 2011 nähdystä RENTistä asti ja on ollut ilo nähdä se kehityskaari ja samalla tekemisessä säilynyt ilo.

Roolitus on oiva muutenkin. Raili Raitala loistaa kaunisäänisenä Sarahina ja asennetta nähdään myös varsin jämptissä majatalon piika Magdassa (Laura Alajääski). Komediallisemmista osuuksista vastasivat Antti Timosen vähintääkin hupsahtanut professori sekä Risto Kaskilahden majatalonpitäjä Chagal. Viime viikon kommenttien perusteella Chagalia pidettiin turhankin koomisena hahmona, mutta omaan silmääni hahmo oli varsin mainio joskin toki muihin verrattuna varsin överi. Positiviinen yllätys, siis. Lavan varastaa useaan otteeseen myös kreivin poikaa Herbertiä Meatloaf-vaikutteisessa hiuspehkossaan tulkitseva Samuel Harjanne. Harjannetta en ollut aikoihin lavalla nähnytkään, joten oli ilo nähdä tällaista säihkyvää lavatyöskentelyä. Mainittakoon tässä myös Hanna Mönkäre, joka tulkitsee useassa kohtaa kauniisti Sarah'n tanssia, erityisesti ensimmäisen puoliskon Punaiset saappaat -numero jäi visuaalisesti näyttävänä mieleen.

Kuva: Mirka Kleemola

Peacockin tilat ovat lavastuksellisesti rajalliset, mutta pienelle lavalle on saatu varsin toimivasti ujutettua niin majataloa, linnaa kuin sen kryptaakin. Muutamissa pienissä ratkaisuissa kohottelin hieman kulmiani, mainittakoon tässä vaikka Alfredin ja Abronsiuksen sängyn hyvin pistävät punaiset valot, mutta kokonaisvaikutelma oli komea ja musikaalin tunnelmaan sopiva. Musiikki soi Eeva Kuntun johtamana komeasti, sälytän kommentoinnin sen osalta siipalle joka bloggasi siitä Kolahti-blogiinsa.

Kokonaisuutena ilta vampyyrien kanssa oli oikein mainio ja odottamisen arvoinen, bravo! Vampyyriporukan ehtii nähdä Peacockissa huhtikuun loppuun saakka, joten lippujen hankinnan kanssa ei kannata turhia viivytellä. Itse harkitsen myös vakavasti meneväni katsomaan esityksen vielä uudestaan vaihtoehtoisella miehityksellä.

Lukekaahan samaan syssyyn myös kollegoiden postauksia, esityksen ovat käyneet jo katsomassa ainakin Teatterikärpäsen puraisuja -blogin Talle, Paljon melua teatterista -blogin Katri, Pilkkuun asti -blogin Isa, Lukupinon SimoOne Night in Theatren Laura ja Some Superfluous Opinionsin Siiri.

Kiitokset HKT:lle lipuista esitykseen.

torstai 11. helmikuuta 2016

Ella Brigatti: Sängynaluskansa


Tässä vuoden alussa on tullut luettua aika paljon raskaampaa teosta, joten tein pitkästä aikaa taas pienen keikauksen lastenkirjojen puolelle. Totta puhuen tarvetta tuli nimenomaan äänikirjalle ja kun Ella Brigatin Sängynaluskansa sattui löytymään saatuna arvostelukappaleena hyllystä nappasin sen eräänä aamuna mukaani.

Sängynaluskansa kertoo Vilkuista, sängyn alla elävistä pienistä vihreistä olennoista. Hämärän tullen Vilkut lähtevät seikkailemaan muualle taloon koko porukalla ja kaikenlaisiin kommelluksiin siinä sitten ehditäänkin. Tämä sarjan ensimmäinen osa keskittyy Vilkkujen seikkailuihin yhden yön aikana. Brigatin tarinan lisäksi teos sisältää myös Tomi Sientolan runoja. 

Luin varsinaisen kirjan joskus viime vuonna. Pidin muhevasta kuvituksesta kovasti, vihreät ja pallomaiset Vilkut ovat tavattoman sympaattisia, mutta tekstistä en saanut oikein otetta ja kirja jäi. Eräänä aamuna kesken oleva äänikirja ei sitten tosiaan innostanut ja nappasin hyllyssä kököttävän äänikirjaversion tästä mukaan ja se olikin sitten ihan eri juttu se!

Lotta Lehtikarin lukemana tarina heräsi eloon ja muistin äkkiä miten mukavaa on kun joku lukee ääneen. Jotenkin tämä tunne ei ole tullut samalla tavalla silloin, kun kuuntelen englanninkielisiä "aikuisten" äänikirjoja. Työmatka sujuikin Vilkkujen kanssa oikein sutjakasti ja räntäkelikään ei tuntunut niin kurjalta. Kuuntelussa tosin varmaan auttoi myös se, että olin lukenut kirjan ja kuvituskuvat olivat jääneet mieleen. Runoista en tosin vieläkään niin välittänyt, mutta jotenkin tämä Vilkkujen omituinen tarina aukeni paremmin ääneenluettuna.

Sängynaluskansa-sarjassa on ilmestynyt myös teos Sängynaluskansa Karnevaalit ja kolmas osa Sängynaluskansa Meksikossa ilmestyy huhtikuussa.

Sininen keskitie -blogissa tätä luettiin yhdessä lasten kanssa, Kirjakko ruispellossa -blogissa tarina aukesi myös paremmin äänikirjana.

ps. Jos teillä on suositella hyviä kotimaisia lasten äänikirjoja niin vinkatkaa kiitos, kaipaan lisää työmatkakuunneltavaa!

Ella Brigatti: Sängynaluskansa 
Kirjan runot: Toni Sientola
Kulttuurikioski Osk, 2014. 40 s.
Myös äänikirjana, lukijana Lotta Lehtikari.


keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Lavalta: Pas de Deux (Sonya Lindfors & Laura Murtomaa / Mad House)

Kuva: Saara Autere

Hymyilyttää vieläkin. Korkkasin oman Mad House -kauteni painelemalla jäisiä teitä pitkin Tiivistämölle katsomaan Sonya Lindforsin ja Laura Murtomaan Pas de Deux'ta. Ennakko-odotuksia saati -tietoja minulla ei juuri ollut, jotain tekemistä sillä tanssin kanssa tietääkseni piti olla, ja se sopikin hyvin, sillä tämä tahallaan väärinymmärretty kaksintanssi oli vaikka mitä.

Esitys alkaa Lindforsin ja Murtomaan saapuessa lämpiöön ja tervehtiessä kädestä pitäen kaikkia esityksiin tulijoita. Suorista katseista ja jämäköistä kädenpuristuksista tulee hyvä mieli. Kengät jätetään eteistilaan ja tilalle vaihdetaan tossut tai sukat, katsomottomassa esitystilassa itselleen saa valita haluamansa paikan. Yllättyin jälleen Tiivistämön salin muuttuneesta ilmeestä, näin avarana ja valoisana en ole tainnut sitä ennen nähdä.

Pas de Deux on viisiosainen teos, jonka eritaustaiset taiteilijat ovat yhdessä valmistaneet. Entréen kautta siirrytään Adagioon, jonka jälkeen nähdään Soolot ja Variaatiot, lopuksi Coda. Esityksen aikana yleisö saa liikkua tilassa vapaasti, istua tai seistä, määritellä itse etäisyyden jolla haluaa olla esiintyjiin ja toisiin katsojiin. Sisältöä on hankala kuvata, sitä on niin runsaasti mutta miellyttävällä tavalla.

Voisin kertoa kuinka kuulokkeet korvillani sain ohjeita tarkkailla omaani ja muiden hengitystä.

Kuinka Lindforsin soolossa uppouduttiin ASMR:n (Autonomous Sensory Median Response) maailmaan ja nautitaan suklaasta ja salaatista.

Kuinka ihmisen on vaikea pysyä pystyssä, jos hänen jalkansa kelmutetaan pyrstöksi.

Kuinka toista ihmistä voi pitää kädestä ja olla hetkessä.

Kuinka kauniilta ihmiskeho voi tanssiessaan näyttääkään ja miten kovasti haluaisin samanlaiset merenneito-legginsit kuin Murtomaalla.

Kuinka jännittävää ja kiitollisuutta luottamuksesta tuovaa oli päästä kampaamaan Lindforsin hiuksia ja laittamaan tälle glitteriä kasvoihin, itse en päästäisi ketä tahansa hiuksiani ja kasvojani koskemaan.

Kuinka savukoneen pilvi humahtaa ylitseni esitystilassa.

Esitys näyttäytyi minulle jonkinlaisena improvisaatioharjoituksena. Sanoin kyllä monesti mielessäni, tartuin siihen mitä tarjottiin, samalla nautin siitä että koko ajan oli mahdollisuus myös peruuttaa ja palata mukavuusalueelleen omiin oloihinsa. Käsiohjelmassa sanotaan esityksen olevan "pakollinen välivaihe, yritys pitää kiinni omista rajoista ja antaa toisten tulla lähelle", se tiivistää kokemukseni oivallisesti.

Kiitos Sonya Lindfors ja Laura Murtomaa että saimme olla osa tätä kaksintanssia.

Huomenna torstaina Lippupisteeseen tulee myyntiin yksi ylimääräinen näytös sunnuntaille (klo 19), käykää kiinni.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Mad Housen avajaiset - dadabergintorttua ja Dadakone

Osa Heikki Sauren Kirjoituksia maasta -teoksesta.

Viime perjantaina reissasin flunssaa uhmaten Suvilahteen kohti Tiivistämöä ja Mad Housen avajaisia. Olisin saattanut jäädä kotiinkin, mutta sitten ilmoille päästettiin tieto sataa kävijää odottavista dadabergintortuista, joten matkaan oli lähdettävä. Jos joku ei vielä tässä vaiheessa tiedä, niin Mad House on nyt kolmatta kauttaan aloittava ihana esitystaiteen hullu talo Suvilahdessa.

Avajaisten päivämäärä ei ollut sattumalta valittu, sillä 5.2.1916 avattiin Zürichissä Cafe Voltaire ja koettiin dadan syntymä. Mikäs olisikaan parempi tapa juhlia tätä sekopäisen mainiota taidesuuntausta kuin esitystaidefestivaalin avajaiset. Dadan hengessä avajaisissa sai itse tuunata oman dadabergintorttunsa, kuulla dadapuheita, katsella Heikki Sauren Kirjoituksia maasta -näyttelyä ja kokeilla tämän Dadakonetta. Aulassa näytettiin myös Sándor Vályn Dadafilmsiä loopilla ja illan lopuksi musiikkia soitti dj Dadasetä, mutta tätä musiikillista ihmettä en itse enää ehtinyt kokea.

Heikki Sauren Kirjoituksia maasta -teosta on koottu yli 20 vuotta ja se koostuu maassa lojuneista paperinpaloista ja esineistä joissa on kirjoitusta. Kokoelmaan kuuluu yhteensä noin 2000 löytöä. Näky on melkoisen vaikuttava, tavallaan huvittava, ihanan inhimillinen ja myös herkkä. Viestien sisällöt vaihtelevat kauppalistoista kiukkuisiin viesteihin ja rakkaudenosoituksiin. Laajaa kokoelmaa on myös hankala sisäistää kerralla, paluu teoksen ääreen lienee pakollista. Dadakoneessa voi puolestaan klikkailla itselleen oman dadarunon, joka koostuu paperinpaloista irrotetuista ja runnelluista sanoista. Omassa runossani on muun muassa katkelma ellä usuvtnei ja sen viesti tuntuu jotenkin lohdulliselta. Näyttely ja Dadakone ovat esillä Tiivistämön aulassa 27.2. asti.

Unohtaa ei tule myöskään niitä dadabergintorttuja. Suurella tarjoilupöydällä oli iso läjä blankoja torttuja ja kylkiäisenä jos jonkinlaista strösseliä ja pursotettavaa asiaa. Oma suosikkini oli ehdottomasti hammastahnamainen pyntgel, en edes tiedä mitä se on suomeksi. Meikäläisen torttu näytti joka tapauksessa tältä:


Ihana Baarin puolella ehdin vielä kuunnella pari dadamaista puhetta ja todistaa Mad Housen taas avatuksi, sitten tuli aika livistää toisaalle. Mainio alku varmasti taas hienolle kaudelle kuitenkin, ohjelmaa voitte käydä tutkimassa täältä. Minä olen jo varannut lippuni suurinpiirtein kaikkeen eli siellä nähdään!

maanantai 8. helmikuuta 2016

Rainbow Rowell: Fangirl

Potter-fanityttö Lontoossa vuonna 2011. 

Suurin osa alkuvuodesta on mennyt jonkinlaisessa lukujumissa. Kirjoja on kesken jatkuvasti ainakin viisi ja mihinkään ei oikein jaksaisi keskittyä pitkäjänteisesti. Sitten varaushyllyyn saapui Rainbow Rowellin Fangirl, Ellenin minulle suosittelema kirja, ja jäin ensisivuista koukkuun.

Kaksoset Cath ja Wren aloittavat uuden vaiheen elämässään collegen alkaessa. Edessä on muutto pois kotoa ja asuminen erillisissä huoneissa ensimmäistä kertaa koskaan. Fiktiivisten maailmojen pyörteissä viihtyvä Cath minimoi ihmiskontaktinsa ja viettää enimmän aikaa kirjoittaen suosittua Simon Snow -fanifiktiotaan samalla kun Wren hyppää suinpäin opiskelijaelämän pyörteisiin. Vähitellen Cathkin joutuu laajentamaan ihmiskontaktiensa luetteloa isästään ja siskostaan sähäkkään huonetoveriinsa Reaganiin ja tämän pelkkää hymyä olevaan kaveriin Leviin. Tosielämä ujuttaa itseään fanifiktion edelle ja Cath joutuu pohtimaan uskaltaako siirtyä mukavuusalueensa ulkopuolelle.

Aloittaessani teosta otin tämän mukaan bussilukemiseksi ja yllätin itsenikin tyrskähtelemällä hahmojen replikoinneille. Kirjaa lukiessani mieleen tulevia referenssejä olivat muun muassa Gilmoren tytöt ja Harry Potterit ja näiden sarjojen ollessa sydäntä lähellä viihdyin erinomaisesti koko matkan. Osasyy on tosin siinäkin, että samaistuin kovasti Cathin muutosvastarintaisuuteen ja jotenkin siinä taas muisti että kyllä tämä tästä, edelleen.

Rowell on luonut hahmoistaan inhimillisiä ja jotenkin ihania, heidän parissaan olisi viettänyt aikaa kauemminkin. Cathin ja Wrenin sisarussuhde tuntuu aidolta iloineen ja suruineen, romanssihommat on tässä hoidettu jotenkin kivasti ja hyvänen aika kun tämä oli myös hauska vaikkei vakavia aiheita välttänytkään.

Fangirliä lukiessani olin koko ajan onnellinen (kirjallisuudesta, tarinoista, fiktiivisistä maailmoista, siitä että voin juuri sillä hetkellä lukea). Tämän teoksen myötä tekee myös mieli halata kirjoja ja aloittaa Potterien lukeminen uudelleen (tai siis n:ttä kertaa uudelleen) ja toisaalta myös varata kaikki Rowellin kirjat kirjastoon hetihetiheti.

Rainbow Rowell: Fangirl
Macmillan Publishers Limited, 2013. 406 s.
Kansi: Noelle Stevenson

lauantai 6. helmikuuta 2016

Chitra Banerjee Divakaruni: The Mistress of Spices


Ystäväni kävi kaivelemassa vinttikomeroaan ihan vain sen vuoksi, että saisi lainattua minulle Chitrra Banerjee Divakarunin teoksen The Mistress of Spices (1997). Itse en ollut tästä intialaissyntyisestä kirjailijasta kuullutkaan, mutta kun minulle luvattiin maagisella realismilla maustettu rakkaustarina höystettynä aimo annoksella mausteita en tietenkään voinut kieltäytyä.

Tilosta tiedetään vain vähän, kaikkea hän ei itsekään muista. Kuitenkin on niin, että hän on päätynyt Californian Oaklandiin pitämään maustekauppaa ja sitoutunut auttamaan ihmisiä mausteiden voiman avulla, tosin vain silloin jos sitä erikseen pyydetään. Mausteiden "salarakkaana" olemisen palkintona ovat voimat auttaa ja nähdä ihmisten syvimmät toiveet, mutta hintana on että kaupasta ei saa poistua eikä käyttää taikaa itsekkäisiin tarkoitusperiin. Eräänä päivänä kauppaan kuitenkin astuu Amerikkalainen, joka tuntuu näkevän Tilon vanhan naisen ulkomuodon alla asuva nuoren ja päättäväisen naisen. Tilo joutuu päättämään totellako mausteiden käskyjä vai seurata sydämensä kutsua.

Mausteiden mystinen maailma ja intialainen kulttuuri ovat teoksessa vahvasti läsnä ja kutkuttavat mielikuvitusta. Divakarunin kerronnan poljento on miellyttävää lukea, se soljuu kuin ajatus, välillä sivupoluille ajautuen ja sitten taas aiheeseen palaten.

GoodReadsin kommenttien perusteella kirja tuntuu jakavan mielipiteet melkoisen tehokkaasti, joko tästä on pidetty kovasti tai sitten ei juuri lainkaan. Minä kuulun ensimmäiseen ryhmään. Teoksessa oli omaan makuuni sopivasti uutta ja samalla riittävästi tuttuja maagisen realismin aineksia niin että pysyin miellyttävästi mukavuusalueellani. Toki juoni oli paikoin naiivi ja välillä hieman hupsukin, mutta kokonaisuus toimi.

Divakaruni on käsittääkseni ollut varsin tuottelias kirjailija, joten tilaisuuden tullen voisin tarttua hänen teoksiinsa uudelleen. The Mistress of Spicesia suosittelen maustehifistelijöille ja sellaisille, jotka kaipaavat kerrontaansa sen pienen ripauksen magiaa.

Chitra Banerjee Divakaruni: The Mistress of Spices
1997 / Black Swan, 2005. 317 s.
Kansi: Stuart Haygarth

torstai 4. helmikuuta 2016

Lavalta: Harvinaisen hyvää elokuvamusiikkia (Sibafest)

Kuva: Marko Kudjerski

Käyn hyvin harvoin kuuntelemassa konsertteja, siis sellaisia musiikkiesityksiä joissa istutaan penkeissä ja vain kuunnellaan. Tarjous tutustua kuudennetta kertaa järjestettävään, tällä kertaa elokuvateemaiseen Sibafestiin oli kuitenkin sen verran houkuttava, että kipitimme torstai-iltana kohti Musiikkitalon Camerata-salia ja Harvinaisen hyvää elokuvamusiikkia -konserttia.

Konsertissa kuultiin nimensä mukaisesti erinäisiä elokuvasävellyksiä soitettuna hieman harvinaisemmilla soittimilla. Lavalla nähtiin Otto Virtanen (fagotti), Jukka Myllys (eufonium), Petri Keskitalo (tuuba) ja Seppo Kantonen (piano). Entisenä puupuhaltajana odotin kiinnostuneena erityisesti vaskisoittimien kuulemista, ne kun eivät ole itselleni juurikaan tuttuja soittimia. Ja moneen niistä kyllä oli, vaskista ja muistakin!

Konsertti aloitettiin Keskitalon ja Myllyksen duetolla Hawaii Five-O (tunnusmusiikki samaisesta tv-sarjasta) ja siitä eteenpäin homma olikin yhtä soittamisen riemua. Mieleen jäivät erityisesti Keskitalon soolona soittama, Blown Away -elokuvassakin kuultu, With or Without You (loopperilla ja bassolla sai yllättävän äkisti taituroitua komeat taustat tuuballe), John Barryn James Bond -elokuviin tekemistä kappaleista koottu Double-O Suite ja maaliskuussa Suomeen saapuvan Ennio Morriconen säveltämä teema elokuvaan Giù la testa (eli Kourallinen dynamiittia).

Mahtui mukaan kyllä muutama hitaampikin kappale, esimerkiksi Hiljaisuus-elokuvan musiikeista kootuissa katkelmissa tunnelmoitiin hyvin suomalaisissa, haikeissa tunnelmissa ja syviin tunteisiin päästiin myös Katariina ja Munkkiniemen kreivi -elokuvasta tutusta Romanssissa, jossa Virtanen taituroi fagottinsa kanssa.

Kappaleiden välissä kuultiin myös mainioita Keskitalon välispiikkejä, joihin oli mahdutettu jos jonkinlaista nippelitietoa käsiteltävistä elokuvista ja niiden taustoista. Jollain ihmeen tavalla jokaiseen kappaleeseen saatiin myös kytkettyä Irlanti, en tiedä miksi, mutta täytyy nostaa hattua kekseliäisyydelle ja luoville aasinsilloille.

Ihailen tavattomasti vaskipuhaltajia tai puhaltajia ylipäätänsä, tämän jälkeen vielä enemmän. Tunnin konsertin aikana saa puhaltaa äänen jos toisenkin ja soittimien mekaniikka näyttää meikäläisen silmään hämmentävältä. Soittimet ovat myös sen verran massiivisia, että heikompaa (eli poikkihuiluun tottunutta) hirvittää. Jottei nyt menisi vain puhaltajien ylistykseksi niin ei pianossa kuultu Seppo Kantonen missään nimessä turha ollut, hienosti soi komea Steinway puhaltimien rinnalla.

Veikkaan, että aika monella muullakin soi loppuillan päässä John Williamsin ikimuistoinen sävellys Cantina Band ja toki myös encorena kuultu 20th Century Foxin mainio tunnari. Siippa antoi konsertille arvosanan 5/5 ja minä taidan olla samaa mieltä, lisää tällaista kiitos!

Lämmin kiitos Sibafestille kutsuvieraslipuista konserttiin! Tapahtuma jää seurantaan, tiedä vaikka ensi vuonna uskaltautuisin useampaankin konserttiin.

Tämän vuoden Sibafest jatkuu vielä lauantaihin asti, itse menisin kuuntelemaan ainakin Musikaalista-konsertin (la klo 17) jos aikataulut eivät sitä estäisi.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä


Siiri Enorannan uusin teos Surunhauras, lasinterävä (WSOY, 2015) on kerännyt jos jonkinlaisia kehuja. Tammikuussa sille myönnettiin sekä Blogistanian Kuopus 2015 -palkinto että Topelius-palkinto, joten odotuksia teokselle toki oli. Sisällöstä olin kuitenkin onnistunut pysymään tietämättömänä ja yllätys oli suuri mutta mieluinen, kun tajusin että kyseessähän on nuorten fantasiakirja. Olin nimittäin jostain syystä lokeroinut tämän ns. tavalliseksi, siis nykyaikaan ja reaalimaailmaan sijoittuvaksi teokseksi.

Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia hallitsee Länsimantereen kauneinta kaupunkia Sidrineiaa lujalla otteella lasittariensa kanssa. Nuorta hallitsijaa vaivaa kuitenkin pelko siitä, että mitä jos kaikki ei käykään hyvin. Kun hän kuulee kaukaisella saarella olevista tulevaisuutta ennustavista kauriista päättää hän saada itselleen sellaisen, maksoi mitä maksoi. Surukauriin saarella puolestaan eletään eristynyttä, mutta onnellisen oloista elämää. Kaikilla on pienessä yhteisössä oma paikkansa ja tehtävänsä ja surukauriit ennustavat jokaiselle kuinka paljon surua he elämänsä aikana joutuvat kantamaan. Surukauriin saarella seurataan erityisesti päättäväisen mutta hiljaisen Uli-pojan ja hänen sisarensa elämää perhettä kohdanneen surullisen tapahtuman jälkimainingeissa.

Ihan hävettää myöntääkin, mutta palautin tämän kirjastoon kaksi päivää myöhässä (anteeksi sinä seuraavana varausjonossa oleva). Alkuvuoden lukuaikataulut kun menivät aivan solmuun ja sitten kun aloitin tämän en vain voinut jättää kesken. Lisäksi kuvittelin että runsaasta sivumäärästään huolimatta tämä olisi nopealukuinen, mutta eipä ollutkaan. Teksti kyllä soljuu kuin vesi Viidakkometsän putouksissa, mutta koko maailma ja tarina on niin runsas että siihen jää kiinni eikä ahmiminen onnistu.

En ole aikaisemmin lukenut Enorannalta mitään, mutta jos muut teokset ovat lainkaan tällaisia haluan lukea ne kaikki. Enorannan luoma maailma on kaunis ja monipuolinen ja hahmot kiinnostavia. Pidin myös kovasti vaihtuvista kertojista ja siitä, miten tapahtumat liikkuivat koko ajan eteenpäin eikä samoja tapahtumia jääty jaanaamaan eri henkilöiden kautta. Näin myös omalle ajatukselle jäi tilaa lukiessa.

Surunhauras, lasinterävä oli minulle erinomainen lukukokemus. Se osui juuri sopivaan tarinankaipuun saumaan ja tutustutti samalla hienoon kertojaan. Suosittelen.

Myös esimerkiksi Kirjakko ruispellossa uppoutui tarinaan ilolla moneksi päiväksi.

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä
WSOY, 2015. 473 s.
Kansi:
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...