Tommi Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys (WSOY, 2014) oli julkaisuvuotenaan Finlandia-palkintoehdokkaana ja keräsi kautta linjan kiittäviä arvioita niin kriitikoilta kuin bloggareiltakin. Itse jätin kirjan kuitenkin odottamaan, siihen hetkeen ei innostanut lukea sukupolvien läpi kulkevaa tarinaa. Hiihtolomamatkalle otin vihdoin e-kirjalukijan mukaan ja päätin, että nyt on tämä selätettävä, syteen tai saveen.
1800-luvun loppuvaiheessa itsenäinen pitäjänkätilö Maria tekee asiat omaan malliinsa eikä paljoa tunnu välittävän muiden puheista, ei edes silloin kun hän synnyttää isättömän lapsensa Lahjan. Lahja puolestaan kaipaa elämäänsä perhettä ja miestä, Jumalaakin, ja löytää kainaloonsa Onnin, sodassa kunnostautuneen hiljaisen ja uutteran miehen. Vuosikymmeniä myöhemmin Lahjan miniä Kaarina yrittää saada suuresta anopinkin asuttamasta talosta omaansa, löytää paikkansa menneisyyttä kaikuvissa huoneissa. Kaikki neljä kertojaa saavat tilaa kirjan sivuilta vuorollaan, luvut on nimetty kadunnimin ja vuosiluvuin.
Pohjoiseen Suomeen sijoittuvan tarinan voisi ajatella sopivan huonosti etelän aurinkoon, mutta toisinpa kävi. Sivut kääntyivät luppohetkinä kuin itsekseen, aamuisin ja iltaisin, välillä sateisilla autopätkillä kun kaikki maisemat olivat harmaita. Todennäköisesti lukuhetki tälle teokselle oli erinomaisen antoisa: en ole hetkeen lukenut yhtään tällaista sukurasitteiden ja salaisuuksien riivaamaa romaania eikä ollut kiire, töihin, ulos koirien kanssa, minne ikinä. Oli aikaa uppoutua.
Kertojana Kinnunen on oiva ja taitava. Eniten pidin siitä, että kaikkea ei selitetty jokaisen henkilön kautta, vaan tilaa jäi myös lukijan omille ajatuksille ja päätelmille. Välillä jouduin kylläkin palaamaan kirjassa takaisin, tarkistamaan jonkin edellisen kertojan sanomaa, mutta oikeat kohdat löytyivät sisällysluettelon kanssa helposti ja e-kirjan kanssa siirtymät olivat nopeita, ei tarvinnut plärätä. Olin myös onnistunut luovimaan ohi kirjan käänteitä paljastavien tekstien tai unohtanut ne, joten jotain yllätyksiäkin säilyi.
Neljäntienristeys kolahteli siis hyvin, nautin lukemastani. Esikoiseksi teos on tavattoman hieno. Odotan tämän myötä Lopotin lukemista, mutta itseni tuntien taidan suosiolla jättää sen lukemisen myöhemmäksi jotta aivot taas kykenevät vastaanottamaan tällaista kerrontaa.
WSOY, 2014. 335 s.
Kansi: Martti Ruokonen / SA-kuva
Lopottia olen säästellyt, siksi että voiko vielä enemmän kolahtaa. Kinnunen on kyllä huiman taitava, lapikkaissaan tuo pohjoisen mies tuosta vaan tekee kirjoja, jotka mykistävät - ei voi kuin ihailla. Meidän kaikkien historiaa, kauniisti, kunnioittavasti ja osaavasti, jotenkin luonnostaan. Ihmemies MacKinnunen!
VastaaPoistaNo sans muuta Arja! Luulen, että Lopotin lukeminen mulla venyy ja vanuu, mutta onneksi hyvä kirja ei vanhene ja voin sitten tuorein aivoin ihastua.
PoistaTämä oli kyllä upea kirja, laitoin itse kyllä Lopotin varaukseen, mutta sitä saanee odotella niin kauan että Neljäntienristeyksen lukemisesta on kulunut jo tarpeeks kauan :D
VastaaPoista