Lavalta: Par(r)asvaloissa esittää: Risteys (Kansallisooppera)

Kuva: Heikki Tuuli

Joskus esitys vaikuttaa niin paljon, että siitä jää sanattomaksi. Näin kävi eilen, kun pääsin kammottavan säätämisen ja hookaamisen päätteeksi Oopperalle katsomaan nuorten Par(r)asvaloissa-ryhmän tämän vuoden produktiota Risteys. Ainut päähän mahtuva ajatus esityksen jälkeen oli, että olivatpa nämä nuoret huikean taitavia.

Suuren tehtaan keksijä kehittää uuden hittituotteen, Ilox-pillerin, jolla saadaan onnelliseksi niin masentuneet nuoret kuin vanhainkodin asukkaatkin. Tuotteesta tulee hitti ja sitä valmistetaan jo ympäri maailman, kunnes tajutaan että lääkkeen tutkiminen jäi hieman puolitiehen ja sivuvaikutukset ovat vakavampia kuin arvattiin. Ihmiset mellakoivat lääkkeen valmistuksen lopettamiseksi, mutta se ei kaikkia enää auta: mitä tapahtuu heille, jotka joutuvat mystiseen risteykseen tekemään elämänsä ehkä tärkeintä valintaa?

Nuoret ovat ohjaaja Pinja Hahtolan sekä Katja Thomsonin (musiikki) ja Teemu Tainion (koreografia) kanssa käsikirjoittaneet ja valmistaneet upean musiikkiteatteriesityksen, joka sai innoituksensa Kansallisoopperassa pyörivästä Indigo-oopperasta. Onnellisuus-teemaa on käsitelty teoksessa monipuolisesti ja eri-ikäisten ihmisten näkökulmasta. Esitys on lähes läpilaulettu ja musiikki on monipuolista, koreografiat puolestaan ovat näyttäviä ja taitavaa tanssia katsoo ilokseen.

Kuva: Heikki Tuuli

Dramaturgisesti esitys oli myös hienosti suunniteltu. Tarina on ehjä, mutta ei kuitenkaan puhkiselitetty ja loppu jättää päähän pyörimään kysymyksiä onnellisuudesta ja valinnoista, joita teemme. Tuntuu, että tämä oli tähän kohtaan juuri sellainen esitys, jonka todella tarvitsin.

Hirveän vaikea tästä esityksestä on nyt kirjoittaa mitään, se yksinkertaisesti oli todella, todella hyvä. Jäi hyvä mieli ja sain sopivasti polttoainetta ajatuksille. Lyhyestä virsi kaunis: Kiitos upeat nuoret ja kiitos Kansallisooppera että teillä on näin hieno yleisötyöprojekti kuin Par(r)asvaloissa.

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano

Nolottaa, että Maaria Päivisen On nälkä, on jano (Into, 2014) on muhinut hyllyssä lukematta näinkin pitkään. Jollain tavalla aloin vähän pelätä kirjaa, en ole enää edes varma miksi, jonkin kuullun tai luetun sivulauseen vuoksi ehkä. Hotvasan kirjan pohjalta valmistama nykynukketeatteriesitys sai vihdoin ottamaan teoksen lukuun ja kyllä se kannatti, ehkä nyt oli sille oikea hetki.

Emilie Silvia Grassilla on elämä hallussa: opettajanpesti, oma asunto, kotona rauhallinen herra Blumen. Hetkellisiin tunnekuohuihin auttaa matriisilaskenta. Tyydyttävän elämän julkisivu alkaa kuitenkin rakoilla, kun naapuriin muuttaa yökaudet metelöivä nuorimies ja herra Blumenkin pakkaa laukkunsa ja lähtee. Emilie ei kuitenkaan luovuta, ehei, hän aikoo saada Blumenin takaisin ja ryhtyy sutenööriksi, parhaaksi mahdolliseksi sellaiseksi, ja orjuuttaa rakkaudenkaipuussaan kaikki vastaantulevat miehet matkansa varrelta.

Romaania on hankala tiivistää tai sen juonta sanallistaa, sillä sen vahvuus on sanoissa ja vimmaisuudessa. Emilien ajatukset hyökkäävät sivuilta päin näköä, kerrontaa rytmittävät lyhyet katsaukset miesuhrien tilanteisiin. Teos on täynnä eritteitä, kaikennielevää tunnetta, kiihkoa ja musertavaa yksinäisyyttä kaiken metelin keskellä.

Aloittaessa kirjaa kesti hetken, että rytmiin pääsi, mutta sen jälkeen solahtaminen kirjan maailmaan oli helppoa. Jopa pienten taukojen jälkeen, toisaalta hyvä niin sillä kovin pitkiä pätkiä en tätä kyennyt kerralla lukemaan vaikka koukutuinkin. Emilien päänsisäisessä tunnekuohussa en voi sanoa viihtyneeni, mutta jotain kovin kiehtovaa siinä oli. Kirjan luin loppuun jonkinlaisessa sumussa keskellä yötä, tätä kirjoittaessa oli luettava se vielä uudelleen.

Ehdottoman kiinnostava, häpeilemätön, hikinen ja rumankaunis. Lukukokemuksena tämä oli hämmentävä, ehkä myös avartava. Päivisen kirjoittamaa kieltä ja ajatusvirtaa en jaksaisi joka päivä lukea, sen myönnän, mutta runsaudessaan se on aivan omaa luokkaansa. Kokeilkaa vaikka.

HelMet-lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan Kirjassa lähetetään kirjeitä, vaikken tiedä lähettikö Emilie lukuisia kirjeitään koskaan kellekään.

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano
Into, 2014. 257 s.
Kansi: Elina Salonen

Lavalta: Hamletinkone (KOM-teatteri)

Kuva: Noora Geagea

KOM-teatteri avasi tänä keväänä kolmannen esitystilansa, teatterin lämpiöön rakennetun aulanäyttämön, ja asetti sen ensimmäiseksi esitykseksi Heiner Müllerin näytelmän Hamletinkone. Lauri Maijalan ohjauksessa tämä Müllerin mahdottomaksi luonnehdittu käsikirjoitus muuttuu jonkinlaiseksi episodimaiseksi kabareeksi, julistukseksi ja synnintunnustukseksi tai ehkä lopulta vain avunhuudoksi. Mitä voi tehdä, jos toivoisi vain olevansa kone tässä vyöryvässä maailmassa?

Niko Saarela esittää Hamletinsa sopivan ylimielisellä varmuudella ja pöyhkeydellä. Marzi Nyman puolestaan loihtii taustalle jos jonkinlaista äänimattoa ja musiikkia, keekoilee koroissaan ja tuo surusilmäisenä Ofeliana vastapainoa elämäänsä turtuneelle Hamletille. Kahden esiintyjän dialogi on toimiva, kemiat kohtaavat, mutta jollain tavalla esitys myös tuntuu hyvin sisäänpäinkääntyneeltä. Se vaikuttaa ohikiitävillä kauniilla hetkillään, mystisillä kuvillaan ja anteeksipyytelemättömyydellään, mutta ei kutsu mukaansa.

Toisaalta se on myös, kuten siippani lausui, kuin Kuninkaan paluu -elokuva siinä mielessä, että se on kuin loppumassa moneen otteeseen mutta jatkuu aina vain. Hamletinkone tai ainakin sen Hamlet tekee itsestään suuren numeron, mutta ei tunnu väsyneessä intellektuelismissaan saavan mitään aikaan, aivan kuin se tai hän olisi tämän raunioituvan maailman lisäksi hieman pitkästynyt itseensä.

Kukaan ei kyllä väittänytkään tätä esitystä helpoksi, voikohan postmoderni draama edes olla helppoa? Eikä esitys myöskään ollut miellyttävä, se oli raaka, raju ja rumankaunis. Myönnän kuitenkin nauttineeni kiinnostavasta esitystilasta ja viehättyneeni siitä kaksijakoisuudesta, kun voimme pöydissämme istua viinilasit tai teekupit käsissämme ja todistaa yhden ihmisen voimatonta kamppailua maailmaa vastaan.

Lavalta: Ihminen välissä - improvisoitu näytelmä (Teatterikorkeakoulu)

Kuva: Auli Karra

Improvisaatio on hieno ja haastava laji, etenkin jos tavoitteena on nyhjäistä lähes tyhjästä kokonainen näytelmä. Tähän pyrkii Teatterikorkeakoulun Ihminen välissä - improvisoitu näytelmä, jossa katsojien antamasta näytelmän nimestä lähdetään hommaa rakentamaan. Näyttämöllä nähdään Paavo Kinnunen, Mari Naumala, Sohvi Roininen, Sonja Salminen ja Miiko Toiviainen, kaikki neljännen vuosikurssin opiskelijoita, ja Janne Kääriäinen, viidennen vuosikurssin opiskelija jonka taiteellinen opinnäytetyö esitys myös on. Kuusikon apuna on lisäksi muusikko Hannu Risku ja valosuunnittelija Anniina Veijalainen.

Tiistain iltapäiväesityksessä nähtiin näytelmä nimeltä Naidako siis Kocoum? Vaikka nimi viittaakin Disneyn Pocahontas-elokuvaan ei tässä esityksessä nähty Virginian komppaniaa vaan painittiin lukioikäisten identiteettiongelmien parissa, ratkottiin parisuhdekysymyksiä oikein leppoisan isän avulla ja kurkattiin välillä vaasalaisen harrastajateatterin elämään. Ensimmäisen esityspuoliskon jälkeen hieman hirvitti että miten nämä kaikki langat saadaan koottua kasaan ja esitys päättymään, mutta yllättävän sujuvasti se lopulta onnistui. Impronäytelmälle kuitenkin sallittakoon minun puolestani pientä epäkoherenssia.

Taitavia esiintyjiä yhtä kaikki, moneen siinä intouduttiin ja ryhmäpeli tuntui toimivan. Suosikkikohtaukseni oli ehdottomasti mystinen hedelmäkaappiterapia, jossa isänä Toiviainen, poikakaverina Kinnunen ja tyttärenä Roininen pohdiskelivat josko nuorten suhteella olisi vielä mahdollisuuksia ja minkälaisia. Paljon voidaan kuulkaas passionhedelmästä päätellä. Paljon oli myös hyvin toimivia miimillisiä ovia ja kaappeja unohtamatta erittäin hienoa miimistä banaania, arvostan. Kiitosta on annettava myös tavattoman taitavalle muusikolle ja nopeasti reagoivalle valovastaavalle.

Keskiviikkoillassa homma lähti liikkeelle samalla nimenhakumenetelmällä, mutta näyttelijöitä oli yksi vähemmän Toiviaisen ollessa muissa esityshommissa Peacockissa. Se ei menoa kuitenkaan haitanut, esitys sai nimekseen Rakas äiti ja se aloitettiin kolmen sukupolven naisten (Naumala, Roininen ja Salminen) piknikillä Seurasaaressa. Kaikenmoista ihmissuhdekiemuraa sitä mahtuu perheen naisten välille, etenkin kun mukaan sotketaan 1600-lukulaisen höyrylaivan (!) ylipursimies Sikarlsson (Kääriäinen) ja hänen uusi alipursimiehensä Jansson (Kinnunen).

Loppujen lopuksi näytelmässä kolmiodraamaa, marttyyriäitiä, koirien disko, asekauppaa, oikeasti traaginen koiran murha, kassakaapin tiirikointia ja tuhopoltto. Kuulostaa näin lueteltuna yllättävän ankealta, mutta oli siellä toki niitä keveitäkin hetkiä ja katsomossa sai välillä hirnua tosissaan. Hieman ehkä lopussa levisivät langat liian moniaalle kellon tikittäessä jo eteenpäin, mutta kunnialla joka tapauksessa selvittiin maaliin asti. Omaksi suosikikseni taisivat kyllä kuitenkin jäädä aivan ensimmäisen kohtauksen lukuisat satunnaiset koiranulkoiluttajat ja toisella puoliajalla nähty mummin tinder-kokeilu.

Hattua täytyy joka tapauksessa esiintyjäkaartille nostaa, hyvin selvisivät molemmista esityksistä. Muutamia pieniä pudotuksia tuli ja välillä juonenkäänteisiin olisin kaivannut perinteikkäistä poikkeavia vaihtoehtoja. Toisaalta oli myös hienoa nähdä, miten toisten heittämistä palloista otettiin koppeja, lähdettiin innolla tekemään ja auttamaan ja kannettiin kohtaukset loppuun asti hyvällä meiningillä siinä hetkessä ollen ja tehden. Kuten ohjaaja Tiina Pirhonen käsiohjelmassa kertoo keskeistä ovat hyvät kuuntelutaidot ja sitä nähtiin lavalla paljon. Ilo oli käydä nämä molemmat vedot katsomassa, viihdyin oikein hyvin.

Myös Talle kävi katsomassa tätä, täältä voit käydä lukemassa mitä sillä kerralla tapahtui.

Esitykset nähty TeaKin kausikutsulla.

Lavalta: NOBLE SAVAGE (Zodiak)

 Kuva: Sanna Käsmä

Sonya Lindforsin NOBLE SAVAGE kutsuu törmäyttämään omia ajatuksia toiseudesta ja näyttämöiden valkoisuudesta tanssin ja puheen voimin. Kuudesta afro-suomalaisesta taiteilijasta koostuva ensemble käyttää kerrontansa pohjana tarinaa Pocahontaksesta, mutta esitys ei jää jumittamaan tähän kehykseen vaan asettaa myös kysymyksiä. Kenen tulee antaa anteeksi kellekin? Kenen näkökulma on tärkeä? Ja kuka saa esittää ketä?

Esitys yhdistelee tanssia, lukudraamaa, musiikkia ja visuaalista kerrontaa. Pääasiallisesti lavalla olosta vastaavat ohjaaja ja koreografi Sonya Lindforsin ohella tanssitaiteilijat Ima Iduozee, Esete Sutinen ja Julian Owusu sekä näyttelijä/rap-artisti Deogracias Masomi ja näyttelijä Amira Khalifa. Paikoin epäkiitollista valkoisuutta estradilla edustavat äänisuunnittelun esitykseen loihtinut Jussi Matikainen ja valosuunnittelun tehnyt Erno Aaltonen, molemmat vastaavat yhdessä myös esityksen musiikista. Esiintyjäkaartista löytyy osaamista jos jonkinlaista ja visuaalisesti esitys on kiinnostava, sillä Pannuhallin tilaa käytetään monipuolisesti hyväksi ja jossain päin lavaa tapahtuu jatkuvasti jotakin.

Täytyy sanoa rehellisesti, että hirvittävän syvällistä analyysiä en tästä esityksestä yksinkertaisesti kykene tekemään, sillä suurin osa ajasta meni oman olon analysointiin. Migreenikohtaus puski päälle ja silloin esimerkiksi strobo-valojen välke ja teatterisavun haju eivät ole niitä parhaita kohdallesattuvia ärsykkeitä. Harmittaa vietävästi, mutta pystyin sentään istumaan koko esityksen halki ja omaksumaan jotakin.

Kuva: Sanna Käsmä

Tässä omassa kiputilassani helpoimmin omaksuttava osio oli esityksen III osa, Postmortem Postcolonial Relationship Council, jossa puhedraaman keinoin esitettiin kuolleen Pocahontaksen ja John Smithin välistä keskustelua. Tässä keskustelussa normittamisen kummallisuus nousi selväpiirteisimmin esille.

Esityksen jälkeen vahvimpana tunteena on kummastus siitä kuinka hitaasti maailma välillä pyörii. Sitä toivoisi, että tänä päivänä toiseus ei olisi enää mikään juttu ja tajuaa, että välillä sitä syyllistyy itsekin siihen, siis ajattelemaan että omasta eroava etnisyys olisi jotenkin niin kovin toisenlaista. Muutos tuntuu onneksi olevan käynnissä, antakaamme sen jatkua.

Suosittelen lukemaan tähän oheen esimerkiksi tämän Ylen tekemän mainion henkilöhaastattelun Sonya Lindforsista. NOBLE SAVAGE on nähtävissä Zodiakissa vielä 3.5. asti.

Lavalta: Käyttöohje kahdelle (Suomen Komediateatteri)

Kuva: Matti Rajala

Parisuhde, siihen päätyminen ja toisaalta siinä pysyminen ovat ikuisuusaiheita. Suomen Komediateatteri kantaa kortensa kekoon kevään esityksellään Käyttöohje kahdelle, jossa Kaisa Hela, Ushma Karnani, Riku Nieminen ja Heikki Ranta luotsaavat yleisön tutustumaan parisuhteiden myötä- ja vastamäkiin musiikin voimalla. Huumori on luonnollisesti vahvasti läsnä, mutta naurun ohella esitys onnistuu myös näpäyttämään pari osuvaa iskua.

Ensimmäisellä puoliajalla hiippaillaan parisuhteen laitamilla, siis käydään ensimmäisillä treffeillä, etsitään sitä oikeaa ja yritetään väistellä vanhempia jotka odottavat lapsenlapsia kuin kuuta nousevaa. Toisella puoliskolla sormuksia on jo vaihdettu tai ainakin vakiinnuttu ja pohditaan perhe-elämän vaikutusta roihuavaan rakkauteen ja toisaalta sitä voiko rakkautta löytää uudelleen vaikka se yksi oikea olisi jo löytynyt. Jokainen kohtaus on oma pieni maailmansa eli hahmot ja tilanteet vaihtuvat koko ajan ja ratkaisuna se toimii oikein hyvin, sillä näkökulmia saadaan täten monta. Toisaalta näkövinkkeli on melkoisen heteronormatiivinen, vaikka pientä nyökkäystä myös toisenlaisiin parisuhdemalleihin saatiin onneksi toisella puoliajalla.

Myönnettäköön että suhtauduin esitykseen hieman epäileväisesti sen esityspaikan suhteen. Club Capitalin tilat oli muunnettu kyllä oikein toimivaksi esityssaliksi, mutta kyllä se paikan baarimaisuus puskee esiin ja saa itseni hieman levottomaksi katsomiskokemuksen suhteen. Lukuunottamatta väliajan pienoista venymistä tiskijonotuksen vuoksi miljöö osoittautui kuitenkin esityksen rentoon tyyliin ja tunnelmaan sopivaksi.

Kuva: Matti Rajala

Esiintyjät ovat kaikki läpikotaisin taitavia ja heistä on otettu paljon irti Samuel Harjanteen ohjauksessa. Komiikka osuu iskuille, laulu kuulostaa hyvältä ja kahden muusikon (Risto Kupiainen ja Lotta-Maria Pitkänen) voimin saadaan aikaiseksi oikein toimiva tausta laululle ja liikkeelle. Välillä tuntuu, että näyttelijöitä olisi hommissa enemmänkin, sen verran monta vaatteiden ja peruukkien salamannopeaa vaihtoa tässä nähtiin. Ammattilaiset puikoissa, selvästi. Riku Niemisen ja Kaisa Helan osaamisesta olin tietoinen jo etukäteen, Ushma Karnani ja Heikki Ranta pääsivät tämän myötä yllättämään äärimmäisen positiivisesti. Siippa ihmetteli esityksen jälkeen muun muassa sitä, että miksi ihmeessä emme ole nähneet Rantaa missään aiemmin, sen verran laadukasta menoa oli.

Ennen kaikkea Käyttöohjeesta kahdelle jäi hyvä mieli. Hupsuudessaan se on välillä tavattoman osuva ja tarkkanäköinen, mutta kuitenkin sen verran kevyt että katsomossa on leppoisaa ja pää ei kuormitu liiaksi. Omaan perjantai-iltaani esitys oli nappivalinta, aplodit Suomen Komediateatterille siitä.

Kevätkaudella esityksen ehtii nähdä vielä toukokuussa ja esitykset jatkuvat syyskauden puolella lokakuusta joulukuuhun. Esitys ei liene yhtään pöllömpi valinta pikkujoulukaudelle.

Kiitokset Suomen Komediateatterille lipuista esitykseen.

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Paha puuska on selittämätön tunne,
vie mukanaan vaikka ei olisi järkevää
Kirsti Kurosen kirjassa vie Laurin junan alle
ilman selitystä
ja yksin jää sisko
Hilla 14 vee
vanhempien, kokoonkuivuvan perheen kanssa

Sivuja vain 75
ja teksti runomuodossa
tavattoman helppolukuisena
ajatusten virtana, solahdettavana
ei loppusointuja
hetkiä vain, keskusteluja
ja lauluja
hiljaisuutta sammaloituneella kivellä
ja kysymys miksi

Silmä kostuu kuin vahingossa
ei paasausta tai ylimääräistä melodraamaa
silti koskettaa ja saa miettimään
hätiköityjä päätöksiä
yksinäisiä päiviä
pahoja puuskia
toivon kipinöitä
ja lopulta ilahduttaa
hymyilyttää

Kirsti Kuronen: Paha puuska
Karisto, 2015. 75 s.
Kansi: Tuija Kuusela

Lavalta: Desirée (Tampereen Työväen Teatteri)

Kuva: Kari Sunnari

Saamattomuus on saanut minusta vallan Tampereen suhteen, vaikka tiedän että siellä tehdään kerrassaan mainiota teatteria. Moninaisen huokailun ja kanssabloggaajien suositusapujen myötä sain kuitenkin aikaiseksi ponnistaa Tampereen Työväen Teatterin Desirée - Pieni yösoitto -musikaalin viimeiseen näytökseen ja kyllä kannatti. Produktio on toteutettu kunnianhimoisesti muttei otsa rypyssä ja se sai sekä huokailemaan ihastuksesta että tyrskähtämään nauruun. Hugh Wheelerin ja Stephen Sondheimin musikaali pohjaa Ingmar Bergmanin kiiteltyyn elokuvaan Kesäyön hymyilyä.

Fredrik Egerman (keski-iän kriisin epävarmuutta hienosti kanavoiva Veeti Kallio), arvostettu lakimies, elää rauhallista elämää. Kotona on nuori ja virkeä vaimo Anne (viehättävä Anna-Elisa Hannula), pidättyväinen poika (tragikoomisen sympaattinen Severi Saarinen) opiskelee papiksi ja talous pyörii tehokkaan joskin juoruiluun taipuvaisen palvelusväen avulla. Jokin hommassa kuitenkin kalvaa ja viimeinen niitti on, kun Fredrikin nuoruudenrakkaus, näyttelijä Desirée Armfeldt (ihastuttava Petra Karjalainen) saapuu kiertueellaan kaupunkiin. Desiréellä on myös omat suunnitelmansa, sillä kiireinen kiertue-elämä ei maistu enää aivan yhtä makealta, tämänhetkinen rakastaja on tympeä ja kotona odottavan tyttärenkin (varmasti esiintyvä Helmi Hollström) kanssa voisi viettää enemmän aikaa. Moninaiset rakkaudentunnustukset, mustasukkaisuudet ja epävarmuudet saadaan käydä läpi, ennen kuin ihmissuhteiden solmut aukeavat ja kesäyö hymyilee suosikeilleen.

TTT:n näyttelijät tasapainoilevat loistavasti hyvän maun rajoilla pikkutuhmuuksineen. Tästä lienee syytä kiittää näyttelijöiden lisäksi myös ohjaaja Miika Murasta. Helpoin tie olisi esittää repliikit överisti ja kliseisen kesäteatterimaiseen ilmaisuun taipuen, mutta jollain tavalla Tampereella onnistutaan juuri ja juuri olemaan astumatta rajan yli. Olen erittäin positiivisesti vaikuttunut. Erityisesti Annen palvelijaa Petraa esittänyt Emmi Kaislakari onnistuu tässä ensiluokkaisesti pilke silmäkulmassa. Tallen muistuttamana ja pyynnöstä lisättäköön tänne vielä se, että Tuukka Huttunen oli viiksekkäänä pompöösinä rakastajana tavattoman viehättävä vaikkakin vei jalat alta eri tavalla kuin hän itse olisi suonut.

Sondheimin kappaleet eivät ole niitä helpoimpia kuunneltavia, sillä sisältöä on sanallisesti paljon ja rytmiikkakaan ei ole mitään peruskauraa. Juice Leskisen suomennos kuulostaa omaan korvaan taitavalta, mutta sitä piti toki myös tosissaan kuunnella, muuten olisi voinut mennä asioita ohi. Onneksi ainakin ensimmäisille riveille äänentoisto oli hyvin toteutettua, sanat eivät puuroutuneet ja niistä sai hyvin selvää. Mieleen melodiat eivät varsinaisesti jää niiden moniaalle kurkottelevan luonteen vuoksi, mutta komeasti Eeva Konnun johtama orkesteri silti soittaa.

Anne (Anna-Elisa Hannula) ja fru (Sari Havas) palvelijoineen iloitsevat matkasta maaseudulle. Kuva: Kari Sunnari

Visuaalisesti Desirée on hengästyttävä alusta asti. Hannu Lindholmin suunnittelemat lavasteet, Eero Auvisen valot ja Tarja Lapintien puvut luovat upean kokonaisuuden, jota katselee ilokseen. 1900-luvun paikoin jäykkä yläluokkainen henki vannehameineen ja käyttäytymisnormeineen rapistuu hitaasti kesäyön jatkaessa kulkuaan, naamiot tipahtavat ja solmukkeet löystyvät. Tunnelma on sanalla sanoen hurmaava. Kiiteltävä on myös näyttäviä tanssikoreografioita (Virve Varjos), ensemble suoriutuu niistä upeasti ja oli ilo katsella erityisesti miesten tanssia.

Nostan hattua Tampereen Työväen teatterille siitä, että ohjelmistoon on uskallettu ottaa tuntemattomampi ja kaiken lisäksi varsin haastava musikaali. Desiréen tekemiseen on myös selvästi käytetty runsaasti resursseja eikä sitä ole tehty minkäänlaisena välityönä. Toivottavasti ennakkoluulottomia valintoja tehdään myös jaksossa, ei sitä aina jaksa katsoa niitä samoja klassikoita.

Desirée oli kokonaisuutena kuin aikuisten satumusikaali, taitavan hävytön, visuaalisesti lumoava ja musiikiltaan hulppea. Tarina ei ehkä ole yllätyksellinen, mutta se tarjoaa paljon ajateltavaa rakkaudesta, ihmissuhteista ja vaikeiden valintojen tekemisen pelosta. Hymyilköön kesäyö rakastavaisille jatkossakin.

Liikkuvaa kuvaa: Metsästäjä ja talvinen taistelu (2016)

Jos tarjoutuu mahdollisuus päästä elokuviin niin kyllähän se kannattaa käyttää. Kutsuvierasliput taskussa suuntasimme siis siipan kanssa katsomaan Metsästäjä ja talvinen taistelu -elokuvan ennakkonäytöstä, 3D:nä toki. Elokuvan edeltäjä Lumikki ja metsästäjä (2012) oli kummallakin näkemättä, mutta totesimme että se ei haitanne. Odotuksissa oli viihdyttävää fantasiamaustein höystettyä silmäkarkkia ja sitä paljolti myös saatiin.

Turhan pitkällä nimellä varustettu elokuva (englanniksikin hengästyttävä Huntsman: The Winter's War) lupaa mainosteksteissään kertoa, mitä tapahtui ennen Lumikin tarinan tapahtumia. Elokuvan alussa julma kuningatar Ravenna (Charlize Theron) saa herätettyä sisaren Freyan (Emily Blunt) uinuvat kyvyt ja Freya matkaa pohjoiseen perustamaan omaa valtakuntaansa. Freyan tavoitteena on kouluttaa lapsista itselleen taitavia sotureita, metsästäjiä, jotka tottelevat vain häntä ja joiden sydämeen ei mahdu tilaa rakkaudelle. Metsästäjistä keskeisimmät tässä elokuvassa ovat Lumikistakin tuttu Eric (Chris Hemsworth) ja Sara (Jessica Chastain).

Tähän asti elokuva toteuttaa lupaustaan kertoa tapahtumista ennen ensimmäistä elokuvaa, mutta hyppää sitten yllättäen Lumikin jälkeisiin tapahtumiin ja kertookin loppupeleissä enimmäkseen niistä. Juonessa kyllä pysyy silti kärryillä, joten se ei sinänsä haitannut, mainostus on vain hippasen harhaanjohtavaa. Keskiöön tarinassa muodostuvat sisarussuhteen valtapelit ja Ericin ja Saran yhteinen tarina. Mukana pyörii myös joukko kääpiöitä, osa ilmeisesti Lumikista tuttuja, örkkejä, taikapeili ja muita maagisia olentoja.

Myönnän avoimesti, että minusta on tullut kriittinen juonikatsoja. Teini-ikäisenä leffa olisi varmasti viihdyttänyt oikein mainiosti ja viihdytti se nytkin, mutta olisin muuttanut käsikirjoituksesta monia asioita ja etenkin muutamaa seikkaa naishahmojen ja ihmissuhteiden käsittelyssä. Paljon oli hyvääkin, lopussa oli muutama oikein oiva juttu ja tokihan sitä täytyi arvostaa kun Hemsworthin hahmo oli välillä hyvinkin tietoinen asioiden huvittavuudesta.

Metsästäjä ja talvinen taistelu luottaa pitkälti komeaan visuaalisuuteen. Maisemat ovat hienoja, taistelukohtaukset vauhdikkaita (välillä niinkin että en meinaa 3D-lasien kanssa pysyä perässä) ja digitekniikasta otetaan kaikki irti. Edellisestä kappaleesta voinette kuitenkin päätellä, että olisin mieluusti ottanut pois osan tästä satsauksesta ja sijoittanut sen esimerkiksi juonen viimeistelyyn. Näyttelijät, joiden kaarti on kyllä oikein mainio, hoitavat homman kotiin. Hemsworth on oikein symppis ja Bluntin roolityö kuningatar Freyana on melko kylmäävä.

Elokuva on miellyttävää silmäkarkkia ja viihdyttää sujuvasti, mutta ei tarjoa suuren suurta määrää pureksittavaa. Satuadaptaatioiden ja rempseän toiminnan suosijoille elokuva sopinee kuin nenä päähän.

Lavalta: La Folia @ 2016 (Liisa Pentti + Co)

Kuva: Esko Koivisto

La Folia @2016 on rekonstruktio Liisa Pentin vuonna 1993 tekemästä esityksestä La Folia Melancolia. Teoksen pohjana oli käytetty Hitlerin puolustusministerin ja arkkitehdin Albert Speerin muistelmia ja siitä lähtenyttä pohdintaa ihmisen ristiriitaisuudesta ja kyvystä selviytyä, selittää itselleen kauheuksia. Teema on tälläkin kerralla sama, mutta sen muoto on käsiohjelman mukaan uusi. Lavalla nähdään Pentin lisäksi Katariina Vähäkallio, joka esiintyi teoksessa myös vuonna 1993.

Tanssi alkaa tärinästä, vähitellen myös Vähäkallio nousee ylös lattialta jossa on siihen asti maannut koko alustuksen ajan. Liike muuttuu vähitellen, kopioituu tanssijasta toiseen. Kehot liikkuvat ja päästävät ääniä, välillä huutonauretaan että itsekin on pakko hymyillä. Huomaan pään kuitenkin surraavan tuhottoman paljon, tuntuu etten ymmärrä, tämä tanssin laji on edelleen niin vieras että siihen uppoutuminen on vaikeaa.

Annan siis itselleni luvan olla analysoimatta ja tuskastumatta, joskus ei vain osu. Siirryn esityksen lisäksi tarkkailemaan ympäri salia istuvia kanssakatsojia ja heidän reaktioitaan, se on suhteellisen vaivatonta siinäkin mielessä että esityksen muutokset eivät ole niin nopeita ettei niitäkin ehtisi seurata. Ilmeitä oli monenlaisia, innostuneista hämmentyneisiin, voin kuvitella niiden peilaavan aika hyvin omaa tunneskaalaani.

Esityksen aikana ajatukset vaeltavat tulkinnasta toiseen. Ajattelen Hitlerin koiraa Blondia, pyöriviä dervissejä, Muumit-animaation noitaa, teloitusjonossa seisovia ihmisiä ja kaloja. Eheää tulkintaa ei katsontahetkellä synny, en edes yritä. Kolme tuntia esityksen jälkeen palasia kuitenkin loksahtelee paikoilleen kun luen käsiohjelmaa, koen ymmärtäneeni jotain. Kahden päivän päästä mieleen nousee jo ehjiä ajatuksia ihmisluonteesta ja sen hauraudesta.

Ei helpointa mahdollista katsottavaa siis, mutta olen tyytyväinen että menin ja koin vaikken ehkä nauttinut, tekee aivoille hyvää tällainen nyrjäyttäminen. Sen sijaan voin kyllä sanoa nauttineeni teoksen valoista. Meri Ekolan luoma valosuunnittelu kattaa Tiivistämön kivilattiaisen hallin paikoin pehmeän keltaiseen, paikoin kirkkaaseen valoon. Jään ajattelemaan esityksen lopun valokeiloja ja hiljaista tilaa, jätän sen kuvan mieleeni.

Lavalta: Plastic Bride (Kapsäkki)

Kuva: Katariina Salmi

Plastic Briden jälkeen olo on on positivisen hämmentynyt. Tunti on ollut täynnä musiikkia, kaikkialle lentävää glitteriä, kakkua, kuohuvaa ja ennen kaikkea mahtavia morsiamia. Oma tunnetila on vaihdellut liikutuksesta bilefiilikseen ja takaisin, kosminen hääjuhla ei ole lainkaan liioiteltu kuvaus tälle spektaakkelille.

Sara Melleri on ohjannut musiikkiteatteri Kapsäkin tiloihin riemukkaan show'n, joka sukeltaa avioliittoinstituutin kerrostumiin ja möyhii sieltä esiin jos jonkinlaista pölyttynyttä käsitystä ja ravistelee ne uuteen uskoon. Valkoisiin pukeutuneet morsiamet voimaantuvat esityksen kuluessa, laulavat sydämensä kyllyydestä eikä sitä Bonnie Tylerin haikailemaa sankariakaan välttämättä jäädä odottamaan loputtomiin.

Emma Salokosken luotsaamana Emma Salokoski Voices kuulostaa ja näyttää upealta. Naisilla on esiintymisessään sekä voimaa että intensiteettiä ja lavalla tuntuu olevan hauskaa. Kaljapullo kädessä voi ihan hyvin joogata ja laulaa samaan aikaan ja nunnakin voi rakastaa palavasti. Heidi Kirves puolestaan revittelee huikealla energialla milloin missäkin numerossa, en voi kuin ihailla ja hymyillä.

Yhtäkkiä esiintyjät ovat pöydillä, kakkulautasia pihistetään ja en ole ehkä koskaan syönyt kakkupalaa varmuuden vuoksi niin nopeasti, oli nimittäin hyvää se esitykseen kuuluva Frangipanin kakku. Meno on riemukasta ja hulvatonta, esiintyjät tulevat käytännössä syliin ja iholle. Suosittelen ehdottomasti paikkaa läheltä keskiosan catwalkia parhaan näkyvyyden ja fiiliksen tavoittamiseksi.

Viimeisenä lavalle saadaan yllätysvieraana upea Yoko Ou Nou Gato korkeissa koroissaan. Sakura ja ylistys vapaalle rakkaudelle, vielä kerran. Esityksen loppuessa muutkin tuntuvat olevan pöllämystyneitä, tavalliset valot juuri äsken hehkuneessa salissa tuntuvat valjuilta kaiken sen kimalluksen ja vapautuneen riemun jälkeen. Plastic Bride jää kytemään teemoineen jonnekin takaraivoon, päällimmäisenä on kuitenkin ilo että sai osallistua tähän huumaavaan hääjuhlaan.

Esityksen ehtii nähdä vielä sunnuntaina Kapsäkissä, menkäähän kilistämään morsiamille, naiseudelle ja vapaudelle tuntea miten haluaa!

Kiitokset kutsusta esitykseen.

Marissa Meyer: Cress (Lunar Chronicles #3)

Intoni Marissa Meyerin Lunar Chronicles -sarjaan laski hieman toisen osan myötä, mutta homma oli kuitenkin saatava loppuun joten odottelin kirjastosta kolmannen osan Cress (Penguin, 201). Cressissä jatketaan Cinderin ja tovereiden seikkailun seuraamista ja esitellään uusi hahmo, Cress, satelliitissa käytännössä koko ikänsä viettänyt Lunan kansalainen, joka sattumoisin on myös mainio hakkeri.

Kun kyseessä on sarjan kolmas osa, ei juoniselostusta kannattane kauhean tarkkaan tehdä. Sanottakoon kuitenkin, että Cinderin suunnitelma edistyy pikkuhiljaa mutta samalla kohdataan jos jonkinlaisia kammottavia vastoinkäymisiä. Tätä lukiessa myös osasi arvostaa toisen osan paikottaista tylsyyttä, sen kautta kuitenkin tutustui uusiin hahmoihin ja oli siten tässä teoksessa kiinnostuneempi siitä mitä heille tapahtuu.

Meyer kirjoittaa vetävästi ja kun kertojat vaihtuvat käytännössä luvuittain ollaan koko ajan sopivasti liikkeessä. Riittävän toiminnallisuuden ohella pidin kovasti siitä, miten hahmot kehittyvät ja miten he ovat mainion epätäydellisiä epävarmuuksineen ja jopa vikoineen. Täydellisistä sankareista en oikein jaksa lukea.

Lopulta päädyin lukemaan kirjan loppuun yöaikaan, mieskin ihmetteli kun onnistuin pysymään valveilla niin pitkään. Viihdytysarvo ja koukuttavuus olivat siis kohdillaan. Ainoa miinus tässä on se, että olen sarjan viimeisen osan Winterin varausjonossa sijalla 13 ja haluaisin jo tietää miten tämä loppuu!

Marissa Meyer: Cress (Lunar Chronicles #3)
Penguin, 201. 550 s.

Lavalta: Maagisen ajattelun aika (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Ihminen on surussaan kovin yksin

Teatteri Jurkan intiimiin teatteritilaan on kevään ensimmäiseksi ensi-illaksi tuotu monologinäytelmä Maagisen ajattelun aika, joka perustuu Joan Didionin samannimiseen palkittuun teokseen. Omaelämäkerrallisessa tarinassaan Didion käsittelee tai ainakin yrittää käsitellä surua, joka kumpuaa puolison äkillisestä kuolemasta samaan aikaan kun pariskunnan tytär makaa sairaalan teho-osastolla huonossa kunnossa.  

Didion on jäänyt yhtäkkiä kovin yksin ja vaikka sairaalan sosiaalityöntekijä määrittelee hänet loistotyypiksi, ei selviäminen ole niin yksinkertaista. Pyörteet vievät nykyhetkestä muistojen syövereihin ja jatkaminen tuntuu vaikealta, kun kaikki on niin sekaista. Kristiina Halkola esittää Didionia kuulaasti ja kirkkaasti. Teksti ei ole mitenkään helppo, sillä asiaa, vuosilukuja ja nimiä, on paljon ja haastavan siitä tekee myös sen henkilökohtaisuus. 

Tarinassa kierretään kehää puolison kuoleman ympärillä tapahtunut kieltäen, toivoen että jos asiat järjestää juuri oikein eikä kenkiä heitetä pois palaa hän lopulta takaisin. Vaikka surusta ja sen aiheuttamista tuntemuksista puhutaan paljon, ei sitä silti juuri tuoda yleiselle tasolle lukuunottamatta toteamusta siitä, että tämä tapahtuu kyllä hyvä yleisö teillekin ellei ole jo tapahtunut. Halkolan kerrontaa kuuntelee silti mielellään, lämmintä ääntä ja tunnetta sanojen takana.

Johanna Freundlich on ohjaamisen ohella myös puvustanut ja lavastanut näytelmän. Halkolalle puetut valkoiset vaatteet näyttävät keveiltä ja niiden ilmavuus toistuu lavaa reunustavissa riippuvissa kankaissa. Pelkistetystä ilmeestä huolimatta lava tuntuu täydeltä: on tuolia, metallista kaariporttia, printteriä ja pöytää. Tilaa täytetään myös Rene Ertomaan säveltämillä musiikkikatkelmilla, jotka tuntuvat symboloivan vaihdoksia tunnetiloissa ja joutumista aina vain uusiin pyörteisiin.

Haastavuudestaan huolimatta Maagisen ajattelun aika jää päähän pyörimään eikä hellitä otettaan. Surun henkilökohtaisuus korostuu ja saa solahtamaan niihin omiin pyörteisiin ja menetyksen tunteisiin. Tärkeistä ihmisistä on hyvä pitää kiinni kun voi, sillä arkinenkin hetki voi olla se viimeinen.

***

Näytelmän katsominen oli osa Teatteri Jurkan bloggareille järjestämää Lue, koe, kirjoita! -haastetta, jossa luettiin kaksi Didionin kirjaa, päästiin Katri Kekäläisen pitämälle teatterikritiikin intensiivikurssille ja lopulta katsottiin näytelmä ja kirjoitettiin siitä. Kiitos Jurkalle hienon kokonaisuuden järjestämisestä, oli ilo olla mukana!

Andy Weir: Yksin Marsissa

Siinä vaiheessa kun oli nähnyt ainakin viidesti internetissä kiertäviä kuvia, joissa naureskellaan Andy Weirin teoksesta Yksin Marsissa (Into, 2015) tehdylle elokuvalle ja perunoille, oli meikäläisen pakko tarttua kirjaan. Onneksi Fabulan kahden viikon kokeilujakso sattui juuri silloin kohdalle ja minähän napauttelin teoksen sieltä e-kirjaksi puhelimeen ja lueskelin sitä sitten hiihtolomareissulla luppohetkinäni.

Homma lähtee saman tien käyntiin kun Mars-retkikunnan miehistö joutuu vaikeuksiin. Kova hiekkamyrsky pakottaa astronautit palaamaan planeetan pinnalta alukseen, mutta kaikessa rytäkässä Mark Watneyn puku vaurioituu ja hänen uskotaan kuolleen. Vaan näinpä ei käykään, sillä myrskyn laannuttua Watney herää ja huomaa olevansa yksin Marsin pinnalla vailla viestintälaitteistoa tai mahdollisuutta palata Maahan. No, humoristia insinöörismiehiä kun ollaan niin Watneyhan päättää pysyä hengissä ja saada jotenkin huikattua NASA:lle että täällä ollaan, joten siinä sitten jännitetään että pysyykö Watney riittävän pitkään hengissä ja saadaanko viestiä Maan päälle ollenkaan.

Pääasiassa tarinaa seurataan Watneyn kirjoittamien lokimerkintöjen perusteella, joissa tämä kertoo mitä on puuhaillut ja millaisin keinoin hän aikoo Marsissa selviytyä. Aikamoisia kikkakuutosia siinä saakin käyttää ja kaikki myös kerrotaan lukijalle, mutta ilahduttavan selkokielisesti. Yllätyin myös monen muun tavoin siitä miten hauska kirja on. Ehkä tässä oli vähän sellaista samaistumistakin, kun puolisona sattuu olemaan samanlaista puujalkahuumoria viljelevä yksilö kuin Watney.

Välillä päästään myös kurkkaamaan mitä sinne NASAan ja maapallolle kuuluu ja sekin on ihan mielenkiintoista, vaikka ensin olinkin harmissani että oltaisiin vaan oltu siellä Marsissa. Maapallon toiminnoista ehdottomasti mielenkiintoisinta oli eri valtioiden välisen yhteistyön ja poliittisten ja viestinnällisten ratkaisujen pohdinta.

Oikein mainio avaruusseikkailu tämä Yksin Marsissa siis, jännittäväkin, ja ennen kaikkea viihdyttävä. Loppu hiissaili sitten vähän turhan melodramaattisiin suuntiin mielestäni, mutta aika kivasti pysyttiin sellaisella järkevällä tasolla. Elokuva menee myös katsontalistalle, Matt Damon on todennäköisesti ollut oiva valinta Watneyksi.

Kurkkaa myös esimerkiksi Taikakirjainten Raijan ja Yöpöydän kirjat -blogin Niinan yhteisarviot kirjasta ja elokuvasta.

Andy Weir: Yksin Marsissa (The Martian, 2011)
Into kustannus, 2015. 387 s.
Suomentanut: Kaj Lipponen

Lavalta: RENT (TYK Alumniteatteri)

Kuva: Vilma Rimpelä

RENT on musikaalina minun heikko kohtani. Tunnistan sen epäloogisuudet ja ajoittaiset kummallisuudet, mutta annan ne sille joka kerralla anteeksi. En myöskään voi katsoa sitä kovin usein, sillä se saa minut itkemään. Nyt edellisestä livekerrasta on kuitenkin jo viisi vuotta ja innolla otin vastaan uutisen RENTin tulemisesta Tampereelle vastaperustetun TYK Alumniteatterin ensimmäisenä produktiona.

Jonathan Larsonin säveltämä ja sanoittama palkittu musikaali sijoittuu 1980-luvun New Yorkiin ja kertoo sekalaisesta joukosta nuoria, jotka yrittävät selvitä elämän karikoissa. AIDS varjostaa monen elämää, huumeriippuvuus vaivaa useaa ja rahaa ei riitä ruokaan saati vuokraan. Rakkaudennälkäkin on suuri, mutta kehen sitä uskaltaisi rakastua, kun sormet tuntuvat jatkuvasti palavan? Näkökulmahenkilönä on Mark (Aimo Laitamo), joka kuvaa ystäviensä elämää mutta jää itse jatkuvasti ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Musikaalin tarina perustuu Puccinin oopperaan La Bohéme ja sitä myötä myös Henri Murgerin teokseen Boheemielämää.

Omasta näkökulmastani tarinan keskiössä on kolme rakkaustarinaa. Markin kämppäkaveri Roger (komeasti nasaaliääntäkin käyttävä Pekka Louhimo) yrittää kirjoittaa musiikkia ja suojella sydäntään, mutta rakastuu kuitenkin nuoreen ja vahvatahtoiseen tanssijaan Mimiin (Emilia Keskivinkka). Markin ex-tyttöystävä Maureen (Titta Toivanen) puolestaan haluaa kohahduttaa ja tehdä taidetta kietoen samalla kulloisenkin kohteensa pikkusormensa ympärille, Markin lisäksi pauloissa tempoilee asiallinen ja jämäkkä Joanne (Miriam Mekhane). Itselleni tarinan olennaisimmat ovat kuitenkin filosofinen ja lempeä Collins (Jetro Sukkela) ja iki-ihana Angel Dumond Schunard (Niklas Pajunen), joka valaisee lavan aina siellä ollessaan. Kaikkien pariskuntien välillä on kipinää ja jännitettä, mutta Sukkelan ja Pajusen lämmin kemia on erityisen hienoa katseltavaa ja tarinan kannalta myös kovin olennaista. Pajusta on kehuttava vielä erikseen suosikkihahmoni esittämisestä, karismaa ja liikkuvuutta löytyy eikä tuollaisia sääriä ihan joka iikalta löydy.

Musikaalin roolitus on hyvin tehty, sillä esiintyjillä riittää niin laulutaitoa kuin lavapreesensiäkin. Mainitsen tässä nyt vielä nimeltä mainiot Eero Lehtisen (Benny) ja ensemblessä vaikuttaneet Matleena Junttasen (mikä ääni!), Minna Helkiön, Mariam Turkanin, Tuomas Kauppisen (vakuuttavan niljakas huumekauppiaan rooli), Linda Panulan, Robert Lankion, Meeri Uusi-Äijön ja Lassi Jämsän ja painan nimet mieleeni, sillä todella toivon heistä kaikista vielä kuultavan. On vain päivä tää soi mielessä edelleen. Musiikista vastasi kuusipäinen orkesteri Maija Ruusukallion johdolla kuulostaen hyvältä.

Kuva: Vilma Rimpelä

Jermo Grundströmin ohjauksen ja Jyri Nummisen koreografioiden tulos on kokonaisuutena hienoa katsottavaa. Ainoat puutteet minulle ovat teknisiä, sillä laulu ei aina aivan kuulunut ja siksi suosittelenkin kaikille katsomoon vielä ehtiville paikkoja ihan eturivistä. Suomennos on Jyri Nummisen käsialaa, sama kuultiin Lahdessa vuonna 2011, ja se on edelleen mainio. Erikseen haluan mainita vielä Hilda Mikkosen puvustuksen, se oli oikein onnistunut.

TYK Alumniteatterin RENT on tehty suurella sydämellä. Todettava on, että kaikki nuotit eivät ehkä mene joka kerralla täysin kohdalleen ja jännitys näkyy paikoin pienenä jäykkyytenä, mutta toki on myös muistettava että esiintyjät ovat nuoria eivätkä (vielä) ammattilaisia. Minulle RENTissä on tärkeintä tunne ja se Tampereella oli ehdottomasti kohdallaan. Esiintymisen ilo, näyttelijöiden välinen kemia ja yhteispeli valaisevat lavan ja saavat uskomaan tarinaan, innostumaan, suremaan yhdessä henkilöiden kanssa. Vaikutus koettiin selvästi läpi katsomon, sillä etenkin toisella puoliajalla niiskutusta kuului katsomon useammasta kolkasta enkä itsekään istunut eturivissä kuivin silmin. La vie Bohème, Bohemia ei todellakaan ole vielä kuollut.

Esityksen ehtii nähdä vielä 10.4. ja torstaina 14.4., menkää ihmeessä ja katsokaa myös tämä esityksen huikean hieno traileri. Samalla odotan kiinnostuksella, miten Alumniteatteri toimintaansa jatkaa, kun avaus oli näinkin hieno.

Lavalta: Sånger vid randen av ett grått hav (Svenska Teatern)

Kuva: Cata Portin

Toiveikkaita lauluja meren rannalta

Jossain päin Itämeren rannikkoa on kylä, jonka asukkaat ovat tapoihinsa kangistuneita ja rutiineihinsa jumittuneita. Muutos on kuitenkin tulossa uhkaavasti nousevan veden muodossa, lopulta alue määritetään asumiskelvottomaksi. Tästä alkaa Pipsa Longan käsikirjoittama palkittu näytelmä Sånger vid randen av ett grått hav, jonka Janne Reinikainen on nyt ohjannut Svenska teaternin Suurelle näyttämölle.

Ensimmäisellä puoliajalla tunnelma on onnistuneesti mereinen. Harmaan ja sinisen sävyissä kylpevällä lavalla sataa ja tihuuttaa, mereltä hiipivän kosteuden voi tuntea. Lavalle on rakennettu muutaman kyläläisen asunnot, joissa hiljainen elo kuluu maalaten, ryypäten ja nukkumisesta haaveillen, kipupisteensä kullakin. Mieleen jäävät erityisesti etäisenä esiintyvä mutta merta rakastava Aila (Nina Hukkinen) ja Katri Helena -ikoniaan rakkaudella viimeistelevä uniongelmainen Tytti (Celia Hakala). Ja piipahtaa siellä lavalla Jumalakin suunnistamassa rastien perässä ja nauttimassa ulkoilmasta valkoisissa verkkareissaan.

Väliajalla lueskelin käsiohjelmaa ja sen kiinnostavia tekstejä, mieleen jäi kytemään erityisesti Maria Säkön kirjoitus Pipsa Lonka och det samtida Emma-Sara Raunion kääntämänä. Sen myötä näytelmän tulkintakin muuttui päässäni, tuntui kun hahmot olisivat toisella puoliajalla päässeet valoisaan elämän odotushuoneeseen, josta on mahdollisuus päästä eteenpäin niin halutessaan. Tai ainakin toivon, että on, sillä Happiness Centerin vanhainkodin seinien sisällä eivät unelmat pääse kovin paljoa kasvamaan.

Kuva: Cata Portin

Visuaaliselta toteutukseltaan Sånger vid randen on kaunista katsottavaa etenkin ensimmäisellä puoliajalla. Pyörivän näyttämön hyötykäyttö on esimerkillistä ja lisäksi käytössä on greenscreen, jota käytetään oivaltavasti videoiden kanssa. Kaikki tapahtumat näytetään tosiaan videoituna myös näyttöjen kautta valokuvien reunastamina, tämä oli positiivista myös siksi että en takarivissä istuessani muuten aina nähnyt mitä lavalla tapahtuu. Toisen puoliajan toteutus on perinteisempi ja tapahtuman sijoittuvat käytännössä vain vanhainkodin ruokasaliin, videoiden käyttö jatkuu tosin edelleen.

Näytelmässä ihastuttivat erityisesti näyttelijäsuoritukset, tulkinta oli vahvaa ja koomiset hetket tulivat paljolti omalla painollaan, liioittelematta. Pidin myös kovasti siitä, että näytelmässä oli niin suuri rooli kertojalla, miellyttävä-äänisellä Oskar Silénillä, joka lasikuutiostaan kommentoi ihmisten tilanteita ja ajatuksia. Sånger vid randen av ett grått hav antaa toivonkipinän muutokseen ja muistuttaa haaveilun tärkeydestä.

Esityksen ehtii vielä nähdä huhti- ja toukokuun aikana Stora scenillä.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Svenska Teaternille.

Lavalta: 3 Musketeers - East of Vienna (Klockriketeatern / Mad House)

Kuva: Laura Karen

Euroopan kriisiä ei ratkota pistomiekoin

Alexandre Dumas'n muskettisoturit heräävät eloon Klockriketeaternin ja latvialaisen Gertrudes ielas teatriksen yhteisproduktiossa 3 Musketeers - East of Vienna. Athos, Porthos ja Aramis löytävät toisensa nykypäivän Wienistä ja päättävät lähteä etsimään taistelua, sillä sehän on muskettisoturien tehtävä. Kolmikko matkasi lokakuussa 2015 halki itäisen Euroopan etsien sankareille sopivaa tekemistä taltioiden samalla edesottamuksiaan videokameralla.

Lähtökohtaisesti sulkahattuiset ja pussihousuiset muskettisoturit naurattavat. Matka läpi Euroopan on täynnä uhoa, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Kuninkaita ei kuitenkaan enää juuri löydy käskyjä antamaan, konfliktit eivät ole pistomiekoin ratkaistavissa ja korruptio rehottaa. Musketöörien matka kulkee Wienistä Tsekin, Unkarin, Romanian, Moldovan, Ukrainan ja Transnistrian alueiden halki.

Matkalla kohdataan pakolaisia, poliitikkoja, kymmeniä rajavartijoita ja avuliaita paikallisia. Osa näkymistä, kuten hylätty pakolaisleiri rajalla, vetävät kovin hiljaiseksi. Chisinaussa pidätetään korruptoitunut entinen pääministeri Vlad Filat juuri kun musketöörit ovat paikalla, Kiovassa sytytetään kynttilöitä Maidanin aukiolla kuolleiden muistoksi. Sulkahattusankareiden aika tuntuu olevan ohi.

Aramis (Carl Alm), Porthos (Matti Raita) ja Athos (Noora Dadu). Kuva. Laura Karen

Noora Dadu, Matti Raita ja Carl Alm puhaltavat erinomaisesti yhteen hiileen tässä kolmikielisessä, pääasiassa kuitenkin englanniksi, rullaavassa esityksessä. Ranskalaisella aksentilla solkkaavat sankarit yrittävät löytää tekemistä ja omaa paikkaansa nykypäivän kuohuvassa Euroopassa siinä kuitenkaan onnistumatta. Onneksi on kuitenkin olut, karaoke ja ennen kaikkea oikeanlaiset passit, niillä rajanylitys onnistuu vaikka kuvauslupia ei aina herukaan. Valters Silisin ohjauksen tuloksena livetoiminta vaihtuu videon katseluksi ja takaisin hyvin rytmitetysti.

Matka halki Euroopan on absurdi tai ainakin niin sen omassa päänsisäisessä narratiivissani selitän. On hankala hahmottaa sitä kaikkea ihmeellistä ja kamalaa, korruptiota ja ihmisten hätää, vaikka sitä tuutataan päivittäin uutisista. Vastapainona tälle on kauniita maisemia Sibiun kaupungin lähettyvillä ja roskakorista löytyvä ukulele. 3 Musketeers tuo oman kortensa poliittiseen keskusteluun ja esittää tärkeän kysymyksen: kuinka paljon sinun tulisi tietää voidaksesi sanoa olevasi jonkun tietyn ryhmittymän puolesta?

Esityksiä on Mad Housessa vielä koko huhtikuun ajan.

Lavalta: Puhuva pää (Janne Saarakkala / Mad House)

Kuva: Saara Autere

Ajatusvirran lempeää poljentoa

Janne Saarakkalan Puhuva pää -esitys on joka kerralla erilainen. Tunnin mittaisessa yhden miehen stand up -show'ssa Saarakkala puhuu ulos kaiken, mitä hänelle tulee esityshetkellä mieleen. Ajatukset liikkuvat muun muassa kehon tuntemuksista ja esitystilassa nähdystä muistoihin, sellaisiinkin joita ei ehkä julkisesti haluaisi ääneen ajatella.

Voisi kuvitella, että toisen ajatusvirran kuunteleminen tunnin ajan on raskasta ja pöljää, mutta se ei pidä paikkaansa. Saarakkalan aloitettua yksinpuhelunsa oma pää tyhjenee ja huomaa vain kuuntelevansa. Ei päänsisäistä analyysiä tai hairahtumista omille ajatuspoluille, kaikki keskittyminen on esityksessä ja se on tavattoman rentouttavaa. Kaiken lisäksi Saarakkala puhuu mukavasti, ei mitään kovin maailmaamullistavaa ehkä, mutta perusasenteelta mieleen tuleviin asioihin suhtaudutaan lempeästi.

Tunti kuluu yllättävän nopeasti. Noin puolet esityksestä Saarakkala puhuu side silmillä, toisella puoliskolla side poistetaan ja katse käännetään välillä katsomoonkin. Puheenvirta on käytännössä katkeamaton ja siinä ehditään miettiä niin omia tuntemuksia edellisen päivän samaisesta esityksestä, muistella vanhoja nolojakin asioita ja miettiä, mitä katsomossa istuva äiti ystävineen mahtaa nyt ajatella. Loppupuoliskolla Saarakkala suorittaa myös tehtävän, joka on määritetty viimeviikkoisella yleisökilpailulla. Meidän esityksessämme pestiin hampaita ja samalla jatkui tietysti taukoamaton puhe, se onnistui hämmentävävän hyvin.

Ainut irtoaminen tästä ikään kuin meditaatiostani tapahtui, kun päädyin itse Saarakkalan katseen kohteeksi. Ei siinä itsessään mitään, mutta onnistuin kiinnittämään katseen tahattomalla, rankan viikon aikaansaamalla haukotuksella. Siitä olen kuitenkin kiitollinen, että Saarakkala pelasti minut nolostukselta jättäen mainitsematta haukotukseni. Kiitos siitä.

Esityksen jälkeen suurin osa meistä katsojista jäi vielä keskustelemaan Saarakkalan kanssa esityksestä. Saarakkala kertoo, että monelle tulee esityksen jälkeen tarve jakaa, sanoa jotain, ja huomaan itsekin sanoittavani ajatuksiani vaikken itse tässä tilaisuudessa mitään lopulta ääneen sanokaan. Puhuva pää jätti mukavan olon, jonkinlaisen helpotuksen toisaalta siitä että ajatustila on taas itsellä ja kiitollisuuden, että sai kuitenkin olla siitä hetken erossa.

Puhuvan pään voi kohdata Mad Housessa vielä 21.4., silloin esitys on englanniksi.

Lavalta: Huijarisyndrooma (Juuso Kekkonen)

Kevät tuli ja toi jälleen lavoille Juuso Kekkoselta uuden monologin. Huijarisyndroomassa Kekkonen yrittää selittää kaksikymppiselle itselleen nykymaailman menoa ja omaa elämäänsä. Tarina rönsyilee työelämän kokemuksista politiikan kommentointiin ja kikkelivitsien kautta aikakautemme vertaamista tunnettuun scifi-kuvastoon. Puhutaan esityksessä toki myös monille tutusta huijarisyndroomasta, siis siitä kuinka ihminen pelkää jonkun tulevan ja paljastavan hänen olevankin vain huijari alallaan eikä suinkaan hyvä siinä mitä tekee.

Näkemistäni Kekkosen monologeista oli Huijarisyndrooma minulle selvästi haastavin. Sulattelun jälkeen tuntui, että tämä johtui nimenomaan yleisön asemasta tässä esityksessä, siis siitä että yleisöllä oli tässä rooli 20-vuotiaana Kekkosena eikä suinkaan katsojina. Samaistuminen on paikoin vaikeaa, sillä kerrotut asiat ovat paljolti henkilökohtaisia tuokiokuvia vaikkakin suurelta osin hauskoja ja siten nautittavia anekdootteja. 

Esitys hyppelee iloisesti asiasta toiseen, mutta onnistuu kuitenkin löytämään punaisen lankansa kerta toisensa jälkeen. Paikoin tosin tuntui, että asiaa on liikaakin ja sulateltavaa on paljon, toisaalta on mielestäni otettava huomioon, että kyseessä oli ensi-ilta ja esitys tiivistynee ja terävöityy esityskauden jatkuessa. Arvostan joka tapauksessa Kekkosen kykyä pitää langat loppupeleissä käsissään ja se, että esitys pääsee loppukaneettiinsa hyytymättä tienposkeen.

Kiinnostavaa itselleni oli myös se, millaisia linkkejä esityksessä oli muualle. Aivan puskista, vaikkei tavallaan yllättäen, tulee yhtymäkohta jokin aika sitten nähtyyn Big Mysteryyn, jota Kekkonen oli käsikirjoittamassa. Pienen pätkän tekstistä olin myös kuullut edellisenä viikkona Feminist Comedy Nightissa Suvilahdessa. Eivät nämä niin sanotut toistot kuitenkaan haitanneet, hyvät kohdat kestävät sen kyllä.

Parhaimmillaan Kekkonen on kielikuvissa ja mielikuvien luomisessa. Silmien eteen piirtyvät niin kommuunista löytyvä maailman paras vessa kuin korppien yhteiskuntakin. Veikkaan, että myöskään nyky-yhteiskunnan meiningin vertaaminen natsidiskomunaan ei haihdu mielestä aivan heti. En kuitenkaan avaa tätä sen kummemmin, saatte itse käydä katsomassa esityksen jos haluatte tietää. Huijarisyndrooma näyttäytyi minulle jonkinlaisena esittelynä Juuso Kekkosen maailmaan ja sen myötä on ehkä helppo mennä katsomaan myös muita hänen monologejaan kun tietää, mistä lähtökohdista esiintyjä niissä puhuu.

Huijarisyndrooman ehtii nähdä Helsingissä huhti- ja toukokuussa ja esitys käy vierailemassa myös Turussa ja Oulussa. Lisäkommentteja voitte puolestaan käydä lukemassa vaikka Puistojatkot-blogista, sieltäkin oltiin katsomassa ensi-iltaa.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Valomatka (Sirkustyöryhmä Heijastimet / Bravo!)

Kuva: Timo Wright

Toissaviikolla vietettiin kansainvälistä Bravo! -festivaalia lapsille ja nuorille suunnatun teatterin merkeissä. Oma tärppini tälle viikolle oli Sirkustyöryhmän Heijastimet valmistama, festivaalilla kantaesityksensä saanut Valomatka, jossa yhdistellään nykysirkusta ja varjoteatteria.

Tarinassa on kiireinen kaupunki, jonka varjot kasvavat ja hämärtävät asukkaiden eloa. Tyttö nimeltä Sisko (Salla Hakanpää) saa tästä tarpeekseen ja lähtee etsimään valoa varjonsa kanssa. Tarinankerronta on toteutettu mainiosti, esiintyjinähän lavalla ei tosiaan ole kuin Hakanpää, mutta valojen suuntaamisilla on saatu aikaan hieno illuusio useammasta esiintyjästä. Kaikenlaista sitä voi tehdä, nostaa vaikka kaverin vierelle istumaan ja keinutella köydellä.

Valomatkan tunnelma on miellyttävän rauhallinen. Kerronta tuo mieleen sellaiset niin sanotusti kunnolliset sadut, joissa ei turhia kiirehditä ja maltetaan keskittyä hetkeen ja tunnelmaan. Oma fiilis oli unenomainen ja rauhallinen, pidin siitä että hetkeksi sai pysähtyä ja nauttia sanattomasti esitetystä tarinasta ja hienosti tehdyistä animaatioista.

Kuva: Ainu Palmu

Tarina ja sen animaatiot ovat Ainu Palmun käsialaa ja herättävät myös ihailua. Akvarellityyliin valmistetut maisemat ja värikkäät paikat ihastuttavat, tyyli tuo mieleen muun muassa Camilla Mickwitzin tyylin. Lisäksi animaatio toimii erinomaisesti varjoteatterin kanssa, ei voinut kuin ihailla rytmitystä.

Osuvan kommentin kuulin edessäni istuneelta pieneltä tytöltä, joka kysyi äidiltään esiintyikö toi tosiaan yksin tuolla. Esiintyihän hän, tosin äiti muisti hienosti mainita että tarvitaan myös valotekniikan ihmisiä sun muita apuun. Kokonaisuutena Valomatka oli ilahduttava ja näin ainakin aikuisikäistä rauhoittava kaiken arkitohinan keskellä.

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Tämä on niitä hetkiä kun olet päättänyt laittaa postauksen ilmoille ja tajuat ettei sinulla ole teoksesta tai siihen liittyen mitään järkevää kuvaa, paitsi tämä Instagramiin otettu. Ja sitten päätät mennä sillä, koska tällaisia lukuvalolla valaistuja hetkiä Muumi-lakanoissa tämän lukeminen oli.

Satu Rämön Islantilainen voittaa aina (WSOY, 2015) oli taas kerran niitä kirjoja, jotka kävelivät vastaan kirjaston bestseller-hyllyssä ja joita ei voinut siihen jättää, vaikka lukemista oli kotonakin. Onneksi tämän kirjan tapauksessa impulsiivisuus ei haitannut, sillä nojatuolimatka Islantiin ja sen ihmeellisyyksiin oli oikein miellyttävää luettavaa.

Rämön historia Islannin kanssa alkaa vuodesta 2003, kun hän lähti sinne vaihtoon. Kokemus ei lähtenyt ihmisestä sitten millään ja sittemmin karu saarivaltio tarjosi myös puolison ja kodin. Teoksessaan Rämö kertoilee kiinnostavasti omasta sopeutumisestaan islantilaiseen yhteiskuntaan maahanmuuttajan näkökulmasta, ihmettelee islantilaisuuden erityispiirteitä ja antaa kiinnostavaa tietoa niin alueen historiasta kuin luonnostakin.

Tätä tekstiä kirjoittaessani kirjan lukemisesta on aikaa jo yli kuukausi, joten tarkimmat muistikuvat ovat nolosti päässeet unohtumaan. Jälkimaku on kuitenkin tavattoman positiivinen. Rämö kirjoittaa iloisesti ja tarkkanäköisesti eikä turhaan siloittele rosoja Islannin pinnasta. Samalla teos sytyttää Islanti-kuumeen, milloin tähän myyttiseen maahan saisi retken aikaiseksi? Tulivuoriperäisyys, kuumat lähteet ja laajat jäätiköt kiinnostavat tavattomasti, onneksi niitä voi kokea ensihätään täältä kotisohvaltakin.

Suosittelen teosta lämpimästi matkakuumeisille, Islanti-faneille ja leppeän nojatuolimatkailun ystäville. Lisää arvioita ja infoa voit käydä kurkkaamassa vaikka kirjailijan omasta blogista.

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa.
WSOY, 2015. 282 s.
Kannen kuva: Gudny Hilmasdóttir