Kuva: Noora Geagea
KOM-teatteri avasi tänä keväänä kolmannen esitystilansa, teatterin lämpiöön rakennetun aulanäyttämön, ja asetti sen ensimmäiseksi esitykseksi Heiner Müllerin näytelmän Hamletinkone. Lauri Maijalan ohjauksessa tämä Müllerin mahdottomaksi luonnehdittu käsikirjoitus muuttuu jonkinlaiseksi episodimaiseksi kabareeksi, julistukseksi ja synnintunnustukseksi tai ehkä lopulta vain avunhuudoksi. Mitä voi tehdä, jos toivoisi vain olevansa kone tässä vyöryvässä maailmassa?
Niko Saarela esittää Hamletinsa sopivan ylimielisellä varmuudella ja pöyhkeydellä. Marzi Nyman puolestaan loihtii taustalle jos jonkinlaista äänimattoa ja musiikkia, keekoilee koroissaan ja tuo surusilmäisenä Ofeliana vastapainoa elämäänsä turtuneelle Hamletille. Kahden esiintyjän dialogi on toimiva, kemiat kohtaavat, mutta jollain tavalla esitys myös tuntuu hyvin sisäänpäinkääntyneeltä. Se vaikuttaa ohikiitävillä kauniilla hetkillään, mystisillä kuvillaan ja anteeksipyytelemättömyydellään, mutta ei kutsu mukaansa.
Toisaalta se on myös, kuten siippani lausui, kuin Kuninkaan paluu -elokuva siinä mielessä, että se on kuin loppumassa moneen otteeseen mutta jatkuu aina vain. Hamletinkone tai ainakin sen Hamlet tekee itsestään suuren numeron, mutta ei tunnu väsyneessä intellektuelismissaan saavan mitään aikaan, aivan kuin se tai hän olisi tämän raunioituvan maailman lisäksi hieman pitkästynyt itseensä.
Kukaan ei kyllä väittänytkään tätä esitystä helpoksi, voikohan postmoderni draama edes olla helppoa? Eikä esitys myöskään ollut miellyttävä, se oli raaka, raju ja rumankaunis. Myönnän kuitenkin nauttineeni kiinnostavasta esitystilasta ja viehättyneeni siitä kaksijakoisuudesta, kun voimme pöydissämme istua viinilasit tai teekupit käsissämme ja todistaa yhden ihmisen voimatonta kamppailua maailmaa vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.