Kuva: Sanna Käsmä
Sonya Lindforsin NOBLE SAVAGE kutsuu törmäyttämään omia ajatuksia toiseudesta ja näyttämöiden valkoisuudesta tanssin ja puheen voimin. Kuudesta afro-suomalaisesta taiteilijasta koostuva ensemble käyttää kerrontansa pohjana tarinaa Pocahontaksesta, mutta esitys ei jää jumittamaan tähän kehykseen vaan asettaa myös kysymyksiä. Kenen tulee antaa anteeksi kellekin? Kenen näkökulma on tärkeä? Ja kuka saa esittää ketä?
Esitys yhdistelee tanssia, lukudraamaa, musiikkia ja visuaalista kerrontaa. Pääasiallisesti lavalla olosta vastaavat ohjaaja ja koreografi Sonya Lindforsin ohella tanssitaiteilijat Ima Iduozee, Esete Sutinen ja Julian Owusu sekä näyttelijä/rap-artisti Deogracias Masomi ja näyttelijä Amira Khalifa. Paikoin epäkiitollista valkoisuutta estradilla edustavat äänisuunnittelun esitykseen loihtinut Jussi Matikainen ja valosuunnittelun tehnyt Erno Aaltonen, molemmat vastaavat yhdessä myös esityksen musiikista. Esiintyjäkaartista löytyy osaamista jos jonkinlaista ja visuaalisesti esitys on kiinnostava, sillä Pannuhallin tilaa käytetään monipuolisesti hyväksi ja jossain päin lavaa tapahtuu jatkuvasti jotakin.
Täytyy sanoa rehellisesti, että hirvittävän syvällistä analyysiä en tästä esityksestä yksinkertaisesti kykene tekemään, sillä suurin osa ajasta meni oman olon analysointiin. Migreenikohtaus puski päälle ja silloin esimerkiksi strobo-valojen välke ja teatterisavun haju eivät ole niitä parhaita kohdallesattuvia ärsykkeitä. Harmittaa vietävästi, mutta pystyin sentään istumaan koko esityksen halki ja omaksumaan jotakin.
Kuva: Sanna Käsmä
Tässä omassa kiputilassani helpoimmin omaksuttava osio oli esityksen III osa, Postmortem Postcolonial Relationship Council, jossa puhedraaman keinoin esitettiin kuolleen Pocahontaksen ja John Smithin välistä keskustelua. Tässä keskustelussa normittamisen kummallisuus nousi selväpiirteisimmin esille.
Esityksen jälkeen vahvimpana tunteena on kummastus siitä kuinka hitaasti maailma välillä pyörii. Sitä toivoisi, että tänä päivänä toiseus ei olisi enää mikään juttu ja tajuaa, että välillä sitä syyllistyy itsekin siihen, siis ajattelemaan että omasta eroava etnisyys olisi jotenkin niin kovin toisenlaista. Muutos tuntuu onneksi olevan käynnissä, antakaamme sen jatkua.
Suosittelen lukemaan tähän oheen esimerkiksi tämän Ylen tekemän mainion henkilöhaastattelun Sonya Lindforsista. NOBLE SAVAGE on nähtävissä Zodiakissa vielä 3.5. asti.
Tämä on tosi kiinnostava juttu.
VastaaPoistaMuuttiko tämä esitys käsitystäsi siitä, miten koet itsesi valkoisena ihmisenä? Tuliko fiiliksiä, että nyt en ymmärrä jotekin nimenomaan sen takia, että olen valkoinen? Koitko tässä esityksesssä olevan erityistä ei-valkoista estetiikkaa/toteutuksen tapaa?
Kyselen, kun olisi hirveästi kiinnostanut mennä tämä katsomaan, mutta aikataulullisesti nyt mahdoton tilanne ja liputkin taitaa olla myyty loppuun.
Hyviä kysymyksiä Omppu! En niinkään kokenut, että en ymmärtäisi jotakin siksi että olen valkoinen. Esitys kyllä herätti huomaamaan taas selkeämmin niitä rakenteita jotka valkoisuutta tukevat esimerkiksi elokuvissa tai esittävässä taiteessa ylipäätänsä. Hyviä ajatuksia heräsi myös normittamisesta, siis siitä miten valkoisuutta pidetään yleensä normina tai "normaalina" vaikkei se sitä ole ja miten muuta verrataan siihen. Eli ehkä tavallaan myös täytyy vastata kysymykseesi kyllä, sillä toisaalta en voi täysin asettua afro-suomalaisen nahkoihin ja todella _tietää_ miltä se tuntuu.
Poista