Pauliina Susi: Takaikkuna

Takaikkunasta saattaa tiirailla myös pieni eläin.

Pauliina Suden Takaikkuna (Tammi, 2015) sai jokin aika sitten Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon eikä suotta. Luin kirjaa useampaan otteeseen aivan liian myöhään yöhön, enkä tunnusta katuvani mitään. Toisinaan juonivetoinen trilleri on juuri se, mitä ihminen luettavakseen kaipaa ja Takaikkuna on siihen tarpeeseen oiva valinta.

Leia Laine ei välttämättä osannut aavistaa millaisen ryöpytyksen kohteeksi joutuisi, kun aloitti hankkeessa jonka tavoitteena on tukea prostituoitujen palveluja käyttäviä miehiä. Tähän päälle kun lisätään lukioikäisen tyttären yksinhuoltajuus niin tasapainoteltavaa on paljon. Yksi vaarallisimmista Leian projektin vastustajista on uunituore oikeusministeri, mutta ei kovapuheisella ministerilläkään helppoa ole. Lehdet seuraavat nousukaspoliitikon tekemisiä silmä kovana ja sitä uutisoitavaa tekemisissähän olisi, valitettavasti. Homma on lakaistava maton alle ja nopeasti ja tällaiseen hommaan tarvitaan tietysti ammattimies, henkilö joka osaa löytää netistä tarvitun tiedon ja poistaa sen, pysyvästi. Piiri pieni pyörii ja vähitellen yksittäisiltä vaikuttavien tarinalinjojen sotku alkaa selvitä hengästyttävällä tavalla.

Hitchcockin Takaikkuna on yksi suosikkielokuviani, olen katsonut sen todella monta kertaa. Teosten nimien yhteneväisyys on tarkoituksellista, yhtymäkohtia löytyy ja ne lisäävät mukavasti kirjan viehätystä. Muitakin viittauksia populaarikulttuuriin löytyy ja ne on tehty ilahduttavan vaivattoman oloisesti. Viittauskimaran lisäksi Susi on hyvin ajan hermolla, sillä Takaikkuna saa huolestumaan omasta tietoturvastaan vaikka mielestäni tiedän verkkoturvallisuudesta melko paljon.

Joka tapauksessa Takaikkuna oli nappivalinta kirjaston bestseller-hyllystä. Tarina on koukuttava, Suden teksti nakuttaa eteenpäin hirmuista tahtia ja juonikuviot ovat sopivan monimutkaiset mutteivät mahdottomat. Lopussa meno äityy makuuni hieman liian toimintaelokuvamaiseksi, mutta sallittakoon se tämän kerran. Oiva teos, palkintonsa ansainnut. Lue, jos et vielä ole sitä tehnyt.

Kurkkaa lisäperusteluita kaivatessasi vaikka Kirsin kirjanurkan arvio kirjasta, Kirsi nimittäin oli mukana kirjan palkinneessa Vuoden johtolanka -raadissa.

Pauliina Susi: Takaikkuna
Tammi, 2015. 555 s.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Lavalta: Suomi 2016 (Q-teatterin Nuorten Teatteri)

Loppukevät on selvästi taitavien nuorten näkemisen kulta-aikaa. Q-teatterin Nuorten Teatterin musikaaliprojekti Suomi 2016 pyörii tällä hetkellä täyttä höyryä Puoli-Q:n tiloissa. Trendikkäästi nykymaailman menoa tölvivä ja analysoiva esitys tuo lavalle joukon lahjakkaita esiintyjiä, kiinnostavia ajatuksia ja aimo annoksen huolta.

Musikaali vie katsojat syvälle brändäysmeiningin ytimeen. Millainen brändi luodaan Suomi Raamattu 2016 –konseptilla ja miten tähän liittyvät aseita kanniskeleva Donald-ankka, työryhmän käyttöön valjastettu teinipoppari, joukko jatko-opintojaan ja valintamahdollisuuksia pohdiskelevia nuoria ja laumallinen metsän eläimiä? Kannattaako lähteä lautalla Tallinnaan, odottaako rajojen ulkopuolella parempi tulevaisuus? Kuka on kenen alueella ja miten häätää ei-toivotut vieraat pois? Vihaisia viestejä liimataan seinään, kumiveneitä pumpataan ja kahvia keitetään, mutta oikeiden ratkaisujen löytäminen ei ole aivan niin helppoa kuin henkilöt tahoillaan ehkä ajattelevat.

Olin alun perin menossa katsomaan esitystä itsekseni, mutta onnekkaana sattumana sain äidin mukaani katsomoon. Molemmat pidimme kovasti ja suosikkikohdatkin olivat pitkälti samoja. Puoliajalla piti kyllä vetää hieman henkeä kadun puolella, sillä ensimmäinen osio sisältää niin paljon näkökulmia ja henkilöhahmoja että ihan hengästyy. Toisaalta kaaos sopii esityksen tunnelmaan. Toisella puoliajalla meno hieman rauhoittuu tai ehkä seuraaminen helpottuu, kun hahmot ovat jo tuttuja. Lopussa maltetaan jopa hienosti hiljentyä ja loppukohtaus vaikuttaa, aina ei tarvitse sanoittaa, pieniä me lopulta olemme täällä maailmankaikkeuden laidalla.

Itse näyttelijäsuorituksista en nyt nosta esiin erikseen ainuttakaan, sillä kaikki tekevät hyvää työtä. repliikit ja roolit on otettu napakasti haltuun. Hienointa esityksessä ovat lopulta spottivalon loisteessa esitetyt monologipätkät. Ne ovat rauhallisia hetkiä kaiken kohinan keskellä ja sisällöltään purevia. Niissä nuorten huolet ja ajatukset kuuluvat kirkkaimmillaan, herättävät huomaamaan että nykyajan nuorilla taitaa olla paljon enemmän yhteiskunnallista huolta kuin itsellä aikanaan. 

Q-teatterin nuoret ovat tehneet oivallista työtä Jaana Taskisen ja Anni Tanin ohjauksessa. Musikaali soi hienosti eivätkä biisit ole niitä helpoimpia, sävellyksistä ja sovituksista on kiittäminen Jani Orbinskia, aihetta on käsitelty monipuolisesti ja rohkeasti ja tekemisen ilo välittyy. Esityksestä ei aiheen puolesta jäänyt varsinaisesti hyvä mieli, ajatteleva pikemminkin, mutta taitavia nuoria muistellessa alkaa hymyilyttää. Huikeita tyyppejä, toivottavasti jatkavat tämän lajin parissa ja samalla vähän ravistelevat katsomossa istujia.

Esityksen ehtii nähdä vielä tällä viikolla, menkäähän.

Andrew Hodges: Alan Turing: The Enigma

Andrew Hodgesin Alan Turing: The Enigma (Audible, 2012) kestää äänikirjana 30 tuntia ja 44 minuuttia. Guardian on listannut sen yhdeksi 50 tärkeimmästä kirjasta kautta aikojen. Minä puolestani huomasin jatkuvasti ajaessani, että en ole useampaan minuuttiin ollut lainkaan selvillä siitä mitä tapahtuu.

Kuten teoksen nimestä voi päätellä kertoo se Alan Turingista ja kuten kestosta voi päätellä Hodges tekee sen hyvin perinpohjaisesti. Totta puhuen en ole kyllä aivan varma kertooko tämä teos ihan hirvittävästi Turingista, sillä todella pitkät pätkät puhellaan myös koodinpurkamisen kehityksestä sota-aikaan, Turingin koneen teoriasta ja milloin mistäkin politiikasta. Alan Turingista muistan tässä kuukausi kuuntelemisen jälkeen seuraavat asiat:

1) Kouluaikaan hänellä oli ihastus nimeltä Christopher, joka kuoli, ja jolle jokin kellotorni oli todella tärkeä paikka
2) Turing oli kova juoksemaan
3) Turing melkein meni naimisiin, mutta ei sitten mennytkään
4) Elämänsä loppuvaiheissa Turingin nimi vedettiin lokaan ikävän nuoreen mieheen liittyvän skandaalin vuoksi
5) Turing kuoli

Nyt tästä ei sitten pidä ymmärtää, että en olisi ollut kiinnostunut Turingista ja elämästään, kyllä olin. Ihan kaikesta ei voi kyllä Hodgesiakaan syyttää, sillä lukija Gordon Griffinillä on sellainen ääni että en osaa keskittyä siihen ja toiseksi hänen valitsemansa ääni nuorelle Turingille oli rasittavan vinkuva.

Silloin kun pystyin keskittymään kuunteluun kirja oli kyllä kiinnostava, veikkaan silti että olisin saanut siitä enemmän irti perinteisenä paperiversiona. No, olipahan kuunneltavaa työmatkoilla tammikuusta huhtikuuhun.

Andrew Hodges: Alan Turing: The Enigma
Audible, 2012. Painettu versio ilmestynyt 1983. 30 h 44 min.
Lukija: Gordon Griffin

Jonas T. Bengtsson: Submarino

Jonas T. Bengtssonin Submarino (Like, 2015) päätyi tutkaani viime vuoden Helsinki Litin myötä, mutta kirjastosta onnistuin nappaamaan sen vasta tänä keväänä. Takakantta sen kummemmin lukematta luulin tarttuneeni trilleriin, miten väärässä olinkaan. Kööpenhaminaan kuljettava kirja kulkee kaupungin hämärillä sivukaduilla, piikittää heroiinia suoraan suoneen ja antaa kädessä olevan haavan märkiä itsekseen.

Isoveli salakuljettaa asuntolaansa olutta, nostaa rautaa salilla ja yrittää sopeutua yhteiskuntaan vankilatuomion jälkeen. Tai sopeutua ja sopeutua, kunhan saa olutta, tupakkaa ja olla enimmäkseen rauhassa. Pikkuveli on narkomaani, joka rakastaa maailmassa eniten pientä poikaansa Martinia. Huumeiden ja yksinhuoltajuuden yhdistelmä on kuitenkin arvattavasti hutera. Menneisyyskään ei ollut ruusuinen, varjot lapsuudesta seuraavat molempia veljeksiä. Yritystä kuitenkin on, kumpikin tavoittelee elämäänsä jotain parempaa kuin mihin käteen jaetut kortit todella riittäisivät.

Lukiessa toivoo valonpilkahdusta ja asioiden kääntymistä parempaan suuntaan. Turha sitä on kuitenkin toivoa, tämä teos ei tarjoa lohtua lukijalle saati sitten päähenkilöilleen. Silti on luettava eteenpäin sivu toisensa jälkeen, saatava tietää miten lopussa käy. Kurjuus ja kauheus lisääntyy, mutta sillä ei toisaalta mässäillä ylenmäärin, asiat nyt vain menevät kuin menevät.

Submarino oli vaikuttava ja koukuttava kirja, jota en halua lukea enää koskaan uudelleen.

Jonas T. Bengtsson: Submarino (Submarino, 2007)
Like, 2015. 447 s.
Suomentanut: Päivi Kivelä
Kansi: Tommi Tukiainen

Sarah Harris: Closure

Kirjahyllyjä läpikäydessä mies naureskeli muutamalle kirjaston kierrätyshyllyistä poimimilleni teoksille että aionkohan ikinä oikeasti lukea niitä. No, tuumasta toimeen, Sarah Harrisin Closure on majoittunut meillä jo nelisen vuotta joten otin sen ensimmäiseksi käsittelyyn. Höpöinen pokkari oli juuri sitä mitä ajattelinkin ja sen hetkiseen lukufiilikseen nappivalinta.

Anna on ollut lähes koko elämänsä varsinainen heittopussi ajatellen liikaa sitä mitä muut hänestä ajattelevat, ihastunut vääriin miehiin ja tyytynyt kelvollisiin ratkaisuihin. Uusi työ Problem Call -nimisessä radio-ohjelmassa kuitenkin avaa Annan silmät, tai ainakin ohjelmassa vakiovieraana oleva psykologi Sean tekee. Elämän on muututtava ja Annan otettava ohjat käsiinsä, mutta onnistuuko sankarimme pääsemään irti muiden odotusten täyttämisestä? Muuttuuko elämä todella? Ja jos muuttuu, niin muuttuuko se parempaan suuntaan?

Niin, hyvin jännittäviä kysymyksiä ja niihin löytyvät juonesta hyvin arvattavat vastaukset. Oikeastaan teoksessa ei tapahtunut yhtikään mitään mistä olisin yllättynyt ja pariin otteeseen teki mieli antaa Annalle pari litsaria tai edes heittää kirjalla vesilintua kun päätökset olivat niin harvinaisen vatipäisiä.

Silti kirja täytti tarkoituksensa. Lukuhetkellä pää oli yhtä ajatussekamelskaa enkä jaksanut keskittyä mihinkään niin sanotusti järkevään, joten Closure tarjosi hyvän ja älyvapaan pakopaikan. Pään suttuisuuskin helpotti, nyt pystyy taas vähitellen lukemaan muutakin. Ja kaiken lisäksi kirja pääsi nyt takaisin kiertoon, toivottavasti joku ilahtuu siitä.

HelMet-haasteessa olkoon tämä viihteellinen kirja.

Sarah Harris: Closure
Harper Collins, 2000. 419 s.

Lavalta: Nainen olkoon nimesi (Teatteri Tuikkeen ilmaisukoulu)

Juliste: Reeta Kantanen

Jos itsensä naissukupuoleen kuuluvaksi laskee, on varmasti jossain vaiheessa pohtinut naisena olemista ja naiseuteen liittyviä kysymyksiä. Millainen on naisellinen nainen? Onko oikeanlainen nainen, jos ei osaa silittää tai twerkata? Millainen on oikeanlainen äiti? Tai millaiset rinnat pitäisi olla? Näitä ja monia muita kysymyksiä pohtii Teatteri Tuikkeen ilmaisukoulun Hehku-ryhmä näytelmässään Nainen olkoon nimesi.

Devising-menetelmällä eli työryhmälähtöisesti toteutettu esitys heittäytyy naiseuden kimppuun monipuolisesti. Tekotavan perusteella voinee aloittaa, että käsitellyt kysymykset ovat sellaisia, jotka työryhmää ovat askarruttaneet ja se tekee esityksestä aidon ja vilpittömän. Kohtauksissa käsitellään muun muassa ulkonäköpaineita, naiseuden kliseitä, parisuhteita ja tavataanpa lavalla myös häiriintyneen hilpeä joukko kuolleita miehiään ja avioliittojaan muistelevia leskiä. 

Lyhyisiin ja pääsääntöisesti toisistaan erillisiin kohtauksiin jaettu esitysmuoto toimii hyvin. Huumori on paikoin hyvin absurdia ja jopa ronskia, selvästi vain mielikuvitus on ollut työstämisessä rajana. Muutama kohtaus venyi omaan makuuni hieman pitkäksi, mutta kokonaisuus on silti tasapainoinen ja monipuolinen. Olen nähnyt suurinta osaa esiintyjistä lavalla aikaisemminkin ja viimeistään nyt on selvää, että työryhmällä on kykyä hyvään koomiseen ajoitukseen ja rohkeutta heittäytyä esityksen vietäväksi. Toisaalta näyttelijöillä on myös taito heittäytyä tarvittaessa vakavaksi ja koskettaviksi. Oma suosikkikohtaukseni oli ehdottomasti monipuolinen opastus siitä, kuinka yksin liikkuva nainen voi välttää väkisinmiimikoiduksi tulemisen. Nerokasta, oikein nerokasta. 

Lavalla nähdään yksitoista taitavaa ja omanlaistaan naista, kahdentenatoista lenkkinä ketjussa toimii esityksen ohjaaja Nina Rinkinen. Parasta esityksessä oli fiilistellä työryhmän keskinäistä rentoutta ja luottamusta: hyvässä porukassa uskaltaa tehdä ja eläytyä. Työryhmä on suunnitellut yhdessä myös muun muassa puvustuksen ja lavastuksen, koreografiat ja musiikin. Nainen olkoon nimesi tarjosi reilun tunnin verran hyvää viihdettä ja ajattelemisen aihetta. Olkaamme naisina juuri sellaisia kuin haluamme olla ja määritelkäämme naiseutemme siten kuin tahdomme. 

Viimeiseen esitykseen saattaa saada vielä lippuja ja mahdollisia peruutuspaikkoja kannattaa kysyä teatterilta.

Kiitokset Teatteri Tuikkeelle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderström, 2014) pokkasi pari vuotta sitten Blogistanian Globalia -palkinnon eikä suotta. Mittaa on yli 500 sivua, mutta suomennos on tasokas ja tarina omaa luokkaansa. Tunnelma on peribrittiläinen, hienostunut ja hieman kuivakka muttei missään nimessä tylsä vaan sellainen, joka kuin hiipien ottaa omakseen.

Tarina alkaa lumisena iltana vuonna 1910, kun Ursula syntyy. Ja syntyy uudelleen. Ja uudelleen. Ihmiselämä kertaantuu alkaen samalla tavalla, katketen välillä yllättäen ja toisella kerralla jatkuen ja löytäen uusia uomia kululleen. Valinnat muuttavat tulevaisuutta ja Ursula näkee maailman moneen otteeseen löytäen välillä ajatuksistaan kaikuja jo olleesta ja tulevista, joista kukaan muu ei tunnu tietävän saati ymmärtävän mitään. Kuinka paljon ihminen voi valita oman elämänsä suuntaa? Ja millaisia vaikutuksia sillä on muihin?

Tarinaa aloittaessani päässä hyrisi onnesta, kieli rullasi ja tarina vei mukanaan. Siksi harmittaa vietävästi, että toisten kirjastolainojen puskiessa päälle keskeytin tämän lukemisen pidemmäksi aikaa. Toistuvien elämien flow ja yhtenevyys ehti katketa ja punainen lanka jokseenkin hukkua, vaikka viehätys oli tallella. Kaikkia sivuhahmoja ja edellisiä elämiä ei enää muistanut ja takaisin ei jaksanut selata, kun ei tiennyt mihin asti pitäisi hypätä. Valintojen maailma.

Laadukas romaani tämä on joka tapauksessa ja monisäikeisyydessään hieno. Atkinson onnistuu upeasti pitämään käsissään elämien kudelmaa ja tuomaan hahmoja esiin milloin minkäkin nurkan takaa herättäen muistamaan muita mahdollisia kohtaloita ja ihmettelemään ihmiselämän haurautta.

Lue vielä vaikka Saran ihastunut arvio ja lainaa sitten kirja itsellesi.

HelMet-lukuhaasteessa olkoon tämä kirja, jossa on yli 500 sivua.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life After Life)
Schildts & Söderströms. 595 s.
Suomentanut: Kaisa Kattelus

Lavalta: Pasi Was Here (KOM-teatteri)

Kuva: Tanja Ahola

Kevään yksi kohutuimpia esityksiä lienee KOM-teatterin Pasi Was Here, jota esitetään tällä hetkellä käytännössä loppuunvaratuilla katsomoille. Lauri Maijalan ohjaus Veikko Nuutisen näytelmästä suuntaa katseet 80-luvulla koettuun lapsuuteen ja sen ihmissuhteisiin.

34-vuotias savonlinnalainen LVI-asentaja ampuu itsensä ja uutinen tavoittaa lopulta myös Helsingissä asuvan lapsuudenystävän, Hemmon (Juho Milonoff). Pasin muistoa kunnioittaen piirtyy korttiin, mutta millainen Pasi (Johannes Holopainen) todella oli? Hemmo kaivelee muistojaan ja pohtii lapsuuttaan, yrittää löytää sen todellisen Pasin ja itsensä ja miettii että miten tässä kävi näin. Pohdiskelussa auttavat useammissa rooleissa nähtävät Vilma Melasniemi ja Robert Enckell.

Näyttelijäntyöllisesti Pasi Was Here on mieletöntä katsottavaa. Etenkin Holopaisen roolityö Pasina on huima, näyttämöllä nähdään niin kujeileva pikkukundi kuin huonot korttinsa pöytään lyönyt aikuinenkin. Milonoffin hipsteri-Hemmo peilaa itseään epätoivoisesti mielikuviensa Pasin kautta ja kulkee aikamoisen henkisen matkan. Melasniemi ja Enckell tekevät hienoja roolisuorituksia läpi näytelmän, Melasniemi jää mieleen erityisesti radikaalina Hemmon äitinä ja Enckell sekä paitulissa viihtyvänä päiväkodintätinä että kyseenalaistettavia opetusmetodeja käyttävänä peruskoulunopettajana.

Kuva: Tanja Ahola

Ensimmäisellä puoliajalla saadaan kasarinostalgiaa ämpäreittäin. Eniten fiilistelyä saanee, jos on syntynyt 80-luvun alkupuolella. Loppupuoliskon lapselle jollainen itse olen tuttua ovat lähinnä Tao-Taot ja Napakympit, Ritari Ässät ja joystickit jäävät oman sukupolvikokemuksen ulkopuolelle. Se ei kuitenkaan estä näytelmästä nauttimista ja väliajalla maistuu savonlinnalainen lihalörtsy (omenalörtsyä halajaville suosittelen nopeaa siirtymistä jonottamaan, saattaa muuten jäädä ilman kuten minä).

Kerronnaltaan toinen puoliaika on hieman epätasaisempi. Osa kohtauksista tuntuu turhan pitkiltä, homma ei etene. Olennaisimmat huomiot tulevat kuitenkin tällä puoliskolla. Nostalgiantunne värittää muistot ja välillä on vaikea nähdä selvästi, löytää totuudenhiven kiljukanisterien, lumipesujen, Marienhofin tunnarin ja joystickien sekamelskasta. Punavihreän kuplan todellisuus on hyvin kaukana pienen kaupungin Kärcher-mittelöistä ja omien haavekuvien poksauttaminen voi tehdä yllättävän kipeää.

Kokonaisuutena Pasi Was Here on taattua KOM-laatua. Näyttelijät osaavat asiansa ja homma toimii, Janne Vasaman lavastus on kaikkine pienine yksityiskohtineen silmiä hivelevä ja Jani Rapon äänisuunnittelu herättelee jos jonkinlaisia muistikuvia mielen syövereistä. Syvää sukupolvikokemusta en tästä itse saanut, mutta mainion ja katkeransuloisen matkan nostalgian syövereihin kyllä. Tinksori rentso, kiitos.

Pasi Was Here sai syyskaudelle liudan lisäesityksiä, joten jos katsomoon halajaa kannattaa suunnata katse syksyyn ja varata lippunsa.

Lavalta: Wonderland (Teatteri Venus)

Kuva: Stefan Bremer

Teatteri Venuksen kaksikielinen Wonderland on yksi kevätkauden erikoisimmista esityksistä. Transsimaski-metodilla valmistettu, Max Bremerin ohjaama esitys sukeltaa pää edellä jollekin eurooppalaiselle takapihalle, jossa lapset pitävät jöötä, leikkivät leipä vai leikkaus -leikkiään ja huutavat välillä rajat kiinni. Toisissa kohtauksissa ollaan jossain pimeämmässä paikassa, yksin tai yhdessä, mutta ehdottomasti jonkin ulkopuolella.

Esitys alkaa hissin saapuessa aulaan ja kahden kovaäänisen lapsen, siis puolimaskeihin ja kirkasvärisiin vaatteisiin sonnustautuneiden näyttelijöiden, ilmoittaessa että kohta aloitetaan. Kauhealla hässäkällä siirrytään teatterisaliin, liput tarkastetaan ja lopulta päästään istumaan. Alku on kaoottinen, ehkä vähän ahdistavakin kaiken sen mekastuksen myötä. Lapset juttelevat niitä näitä, kysyvät kysymyksiä, luovat omat sääntönsä omalle pihalleen.

Välillä katsotaan liikehdintää ja oloa toisenlaisissa, pelottavissakin maskeissa ja räpytellään kirkkaissa valoissa kuin tutkintahuoneessa olisi. Jos pihaleikeissä on väriä, eloa ja paljon ääntä, kutkuttavat välikohtaukset jotain syvempiä osia aivoista. Tunnelma on itselleni levottomuutta herättävä, tosin heikosti kajastavaa valonlähdettä kantava joukkio eräässä kohtauksessa on myös hyvin kaunis.

Kuva: Stefan Bremer

Mietin kotimatkalla josko maskiteatteri itsessään oli minulle haastavaa katsottavaa, mutta asiaa mietittyäni totesin että haastavuus johtuu pikemminkin pään hitaudesta. Muutokset lapsien meluisista pihaleikeistä unenomaisiin ja sanattomiin hetkiin ja taas takaisin olivat hankalia, kun jäin vielä pohtimaan edellistä kohtausta. Tästä kaksijakoisuudesta kirjoittaa myös Isabella Rothberg Hufvudstadsbladetissa.

Aistien ylikuormitus puskee päälle edelleen, on vaikea kirjoittaa mitään järjellistä. Hienointa esityksessä oli sen visuaalinen näyttävyys ja voimakkuus, kuvat jäävät mieleen pyörimään. Pauliina Lintulan ja Anna Uschanovin valmistavat naamiot olivat myös groteskiudessaan ja pelottavuudessaan tavattoman kiinnostavia.

Vaikka esitys jätti jälkeensä paljon hämmennystä ja tarvetta jonkun kanssa purkamisesta, oli olo miellyttävä. Kävelin läpi Koffin puiston keuhkot täynnä teatterisavua, päässä soi Elviksen Crying in the Chapel ja ajattelin että kyllä tästä vielä maailma saadaan.

Lavalta: Atlantis 1860 (Teekkarispeksi)

Kuva: Toni Mäkelä

Kevät alkaa kääntyä kesäksi, mutta vielä ehti käydä kuittaamassa yhden speksin tältä kaudelta. Tämänvuotisen Teekkarispeksin, Aki Haikosen ohjaaman Atlantis 1860:n viimeinen esitys sattui mahtumaan kalenteriin ja siellähän tunnelman pitäisi tunnetusti olla katossa, joten ei muuta kuin Aleksanterin teatterin hulppeisiin puitteisiin penkkiä kuluttamaan.

Nimen mukaisesti esityksessä matkataan 1800-luvun lopun Britanniaan ja sen rannikolla olevalle saarelle. Eristyneessä yhteisössä käydään säännöllisesti kirkossa, odotetaan pelonsekaisin tuntein valmistuvaa rautatiesiltaa ja haaveillaan kuka mistäkin. Kipinän toimintaan tuo saarelle saapuva Madame Blavatsky (Sini Tervo) apulaisineen (Roope Ryöppy), jotka saavat kyläläiset innostumaan kadonneen Atlantiksen löytämisestä. Etunenässä retkikuntaa on järjestämässä kumouksellinen, paheksuttavasti housuja käyttävä ja tieteistä innostunut Elsie (Pipsa Haavisto), joka saa sallivalta isoisältään, pastori Abbottilta (Juhani Kataja) tukea. Elsien pyrkimyksiä puolestaan vastustavat enimmäkseen hänen äitinsä (Liisa-Maija Keinänen) ja rakennusmestari Sam (Timo Vehviläinen), jolla on nuoren naisen suhteen omat toiveensa.

Edellisten lisäksi kylästä löytyy jos jonkinlaista persoonaa. Voimakkaimpana heistä nousee esiin ehdottomasti diakoni Dick Daniels (Roope Vesterinen), joka painiskelee kovasti kunnianhimonsa ja (omasta mielestään) paheellisten ajatustensa kanssa. Tunnelma on saarella on joka tapauksessa kiristynyt, ystävyyssuhteita katkeaa, salattuja haaveita paljastuu ja lopulta kaiken surun ja uhrausten jälkeen todetaan viimeisessä kappaleessa Ehkä parempi näin.

Kuva: Toni Mäkelä

Kokonaiskestoltaan speksi oli väliaikoineen kolme tuntia ja rapiat, oikein maltillinen siis. Speksien yllätyksellinen luonne selvästi saa ajan tuntumaan lyhyemmältä, pukudraamassa tällainen istuma-aika nimittäin välillä puuduttaa mutta tämän jaksoi katsoa oikein kepeästi. Sen tosin sanon, että ensimmäinen puoliaika oli juonenkuljetukseltaan selkeämpi ja eheämpi, toisella puoliskolla lähdettiin mielestäni hieman kiirehtimään. Tämäkin tosin saattaa liittyä hieman juuri speksin luonteeseen, siis siihen että mahdollistetaan enemmän tilaa omstarteille, mutta olisin silti kaivannut jämäkämpää tarinan kuljetusta loppuun.

Esiintyjät, siis sekä näyttelijät, tanssijat kuin montussaan näkymättömissä soittava orkesti, olivat joka tapauksessa taitavia. Erityisesti haluaisin nostaa esille niin sanotun pääparin eli Elsien ja Samin näyttelijät. Omstarteihin tartuttiin hanakasti ja luovasti ja lavakarismaa löytyi. Mieleen jäivät myös näyttävät tanssikoreografiat. Tuntui, että porukka oli hitsautunut hyvin yhteen ja lavalla oli hauskaa yhdessä. Visuaalisesti esitys oli myös aivan omaa luokkaansa niin puvustuksen kuin pelkistettyjen lavastusten osalta.

Atlantis 1860 toi hyvän mielen ja muistutti taas siitä, miten paljon lahjakkaita ja innokkaita tekijöitä sitä löytyykään myös kulttuurin ammattitoimijoiden ulkopuolelta. Kiitos Teekkarispeksi, nähkäämme taas ensi keväänä uuden esityksen merkeissä.

Lavalta: Death Asshole Rave Video (Jeremy Wade/HAU3)

Porttikonki, jonka yllä on teksti HAU3, johtaa tehdasaluemaiseen tilaan. Olen päättänyt, että Berliinin matkan aikana pitää myös kokea esitystaidetta, siksi olen varannut vappuaatolle liput Jeremy Waden esitykseen Death Asshole Rave Video. (Myöhemmin minulle selvisi, että esityksen olisi voinut nähdä aiemmin myös esimerkiksi Uuden tanssin keskus Zodiakissa.)

Nousen kolmanteen kerrokseen. Kun ihmisiä lappaa enemmän sisään, tunnen, kuinka lämpiön kuumuus kasvaa. Ovet avataan ja pääsemme tilaan, joka on lähes tyhjä - seinät ovat valkoiset, on mikrofoni ja mikseripöytä sekä muutama muu laite.

Kävelemme Jeremy Waden ohi, joka makaa maassa räikeänturkoosi puku yllään, klovnimeikit kasvoillaan ja hänen ympärilleen on piirretty sähköteipillä ruumisarkun ääriviivat. Hän valittelee maailman menoa ja kommentoi ohikulkevia ihmisiä. Välillä hän piereskelee suullaan.

Viimein Jeremy Wade päättää aloittaa varsinaisen esityksen. Hän toivoo olevansa jollain tavalla viihdyttävä. Sitten hän alkaa rääkyä mikrofoniin ja taustalla alkaa jumputtaa reivimusiikki. Taustaseinään heijastetaan TV-shopista tuttuja EVERYTHING MUST GO -tyylisiä termejä. Hän huutaa, hän nauraa. Hän kertoo siitä, kuinka hänen isänsä kuoltua vakuutusyhtiö soittaa äidille kertoakseen, etteivät enää maksa hänen ruumiinsa säilyttämisestä sairaalassa, koska vakuutus ei koske kuolleita.

Hetken aikaa mietin, onko Wade tosissaan. Koko juttu on ärsyttävä, liian äänekäs, täysin pinnallinen, tekemällä tehty. Sitten Wade vaihtaa vaatteita samalla, kun video näyttää kaleidoskooppista kuvaa peräaukoista. Tässä kohtaa ensimmäiset lähtevät jo ulos.

Yhtäkkiä Wade onkin pukeutunut “nigerialaisista lapsista tehtyyn” takkiin, joka kuitenkin on vain kiiltävää kumia. Päässään hänellä on Vapaudenpatsaasta tehty hattu, jonka kasvot ovat pääkallona.
Hän alkaa puhua siitä, kuinka yhteiskunnassa pelätään. Kuinka monet pelkäävät, että mikäli yhteiskunta kaatuu, ihmiset joutuvat kaduille tekemään sanoinkuvaamattomia asioita elääkseen.

Entä he, jotka nyt jo joutuvat tekemään niin? Wade maalaa kuvan ihmisistä, jotka ovat jo nyt joutuneet tilanteeseen, johon toiset pelkäävät joutuvansa. Monologi on kiehtova. Wade käy lävitse myös asioita, joille emme enää voi nauraa, koska ne ovat totta. Ihmiset poistuvat jälleen, kun Wade sanoo lavalla vakavana asioita, joita ei voi enää sanoa. Kauheuksien kärjistäminen naurunalaiseksi klovnerian avulla ei toimi enää yhtä lailla, koska ne kärjistetyt asiat ovat olemassa. Yleisö pysyy kiitettävän vakavana.

Esitys tuntuu kehittyvän koko ajan matkalla kohti loppua. Vaikka Wade ei missään vaiheessa riisukaan klovninmaskiaan, hän tuntuu riisuvan rooliansa. Hän tekee vimmaisen kuolemantanssin pukeutuneena valkoiseen. Lopullisesti alun pinnallinen rääkyminen on kadonnut siinä vaiheessa, kun huone on pimeä ja täynnä savua, ja sen keskelle tulee tähdenkaltainen pyörivä valo.

Wade luettelee ne asiat, mitä kulloinkin tapahtuu, kun me kuolemme. Kun tarvitsemme uurnan ympärillemme, ettemme katoaisi taivaan tuuliin. Hän kuvittelee oman poismenonsa. Hän pyytää vapisevalla äänellä anteeksi asioita, joita on elämässään tehnyt. Hän pyytää anteeksi sitä, ettei muistanut elää, vaan että keskittyi maksamaan pysyäkseen hengissä.

Kun pimeys hälvenee, aplodeeraamme Waden lavalle useampaan kertaan. On hänen 40-vuotissyntymäpäivänsä ja hän kutsuu yleisöä kanssaan juhlimaan. Minä ja ystäväni poistumme viilentyvään kaupungin ilmaan. Pohdin esitystä mielessäni ja mietin, kuinka hienoa on nähdä samassa esityksessä jotain niin vulgääria ja rumaa kuin niin kaunista ja mietittyä.

Death Asshole Rave Videon nimi on varmasti tarkoituksellakin poleeminen, mutta nimen alta löytyy jotakin paljon merkittävämpää kuin heti arvaisi.

***

Tekstin vieraskynäili Tuomas.

Tulossa: A Couple of Little Things (Food Camp Finland)

Marije Vogelzang kertoo Lampa-salissa aiemmista teoksistaan.

Yllättävät vapaapäivät mahdollistavat osallistumisen myös päiväsaikaan järjestettyihin tilaisuuksiin, joten muutama viikko sitten kävin ravintola Olon Lampa-salissa kuulemassa Food Camp Finlandin pressiä heidän Helsinki Design Weekille tuomastaan Marije Vogelzangin teoksesta A Couple of Little Things. Teos tullaan esittämään samaisessa salissa ja yleisö osallistuu siihen ruokaillen.

Esityksen ainutlaatuisesta luonteesta siitä itsestään ei paljastettu juuri mitään, vaan tilaisuudessa keskityttiin lähinnä kertomaan Vogelzangin aikaisemmista töistä ja food designin eli ruokailumuotoilun historiasta. Sen verran kuitenkin tiedetään, että teos tulee pohjautumaan sotalapsiteemaan ja ottamaan kantaa tämänhetkiseen pakolaisongelmaan. Lampa-salissa esillä oleva Pekka Paikkarin valtava Historian kerrostumia -taideteos tullee myös keskustelemaan teoksen kanssa, sillä se on tehty kiitollisuudenosoituksena Ruotsin kansalle yli 80 000 sotalapsen vastaanottamisesta.

Ruokailumuotoilu tai food design oli itselleni täysin vieras termi ja toi mieleen lähinnä opintoihini liittyvän molekyyligastronomian. Vogelzangin aikaisemmissa teoksissa on ollut kuitenkin kyse aivan muusta kuin kemiasta ellei sitten siirretä ajatusta luonnontieteistä ihmisten välisiin suhteisiin. Itseäni kosketti erityisesti tilaisuudessa esitelty teos Eat Love Budapest, jossa romaninaiset ruokkivat yleisöä ja kertoivat samalla omasta elämästään ja tarjoilemaansa ruokaan liittyvistä muistoista. (Teoksesta kertovat videon voin katsoa Youtubesta, suosittelen.) Vogelzangin ajatukset ruoasta ja ruokailutilanteen merkityksestä ja ihmissuhteista olivat huikean kiinnostavia ja inspiroivia, mahtavaa että tällaista taidetta voi tehdä.

Tilaisuuden lopuksi nautimme lounasta ravintola Olon tarjoilemana ja jos A Couple of Little Thingsin ruoka tulee olemaan mitään sen kaltaista, olen tyytyväinen. Toivotan tässä samalla Food Camp Finlandin tervetulleeksi suomalaiselle kulttuurikentälle ja omaan tietoisuuteeni. Ruoka ja taide ovat asioita jotka kiinnostavat, joten odotan mielenkiinnolla mitä kaikkea porukka saa tulevaisuudessa aikaiseksi.

A Couple of Little Things tulee siis olemaan yksi syyskuisen Helsinki Design Weekin tapahtumista. Esityksiä on kolmena iltana (6.-8.9.) kolme kappaletta kunakin, liput ovat jo myynnissä Tiketissä.

Lavalta: RKKS:2 (Teatterikorkeakoulu)

Kuva: Arja Kärkkäinen

Teatterikoulun RKKS:2 tuo rakkauden tunteita näyttämölle ruumiillisen kokemuksen kautta. Ensirakkaus, mustasukkaisuus, parisuhde ja ero näyttäytyvät äänimaisemina, sanoina, katseina ja kosketuksina. Pelkistetysti tehty esitys tulee iholle, ilahduttaa ja vähän surettaakin.

Esiintyjät edustavat monipuolisesti Teatterikorkeakoulun eri linjoja muun muassa näyttelijäntaiteen, tanssin ja valosuunnittelun osalta ja onpa mukana esiintyjiä myös Sibelius-Akatemian ja Nätyn riveistä. Antti Autio ja Aleksi Kaufmann loihtivat esitykselle musiikin laulaen ja soittaen. Lavalla puolestaan nähdään Johannes Hiltunen, Mia Jalerva, Arto-Oskar Reunanen, Arja Kärkkäinen ja Joel Neves, joka on myös esityksen ohjaaja. Hienointa oli katsoa työryhmän yhteispeliä ja keskinäistä työskentelyä, mutta mieleen jäivät erityisesti Jalervan upea hymy, mustasukkaisuus-kohtauksen järisyttävä koreografia, jossa Pulkkista riepotellaan pitkin lattiaa ja parisuhde-kohtauksen aikana valssaaminen, kiitos Reunaselle viennistä!

Tunteiden ruumiillinen kokeminen on tuotu näyttämölle erinomaisesti tai ainakin ne loksahtelivat paikoilleen oman kokemusmaailmani kanssa. Ensirakkauden pakottava tarve tutkia toista läpikotaisin, mustasukkaisuuden vihlova ja otteestaanpäästämätön synkkyys, parisuhteen parhaimmillaan valssaten käyvä rytmi ja eron repivyys ja lopullisuus tuntuvat ja näyttävät juuri siltä kuin voisi kuvitella. Kohtaukset on myös tehty niin yleispätevästi ja pääasiassa sanattomasti, jotta tunnelmaan on helppo tarttua ja samaistua.

Esitys myös keskusteli kiinnostavasti samassa tilassa viime viikolla näkemäni Hyväileminen-esityksen kanssa. Kummassakin kosketus ja ihmisten väliset suhteet olivat tärkeässä osassa, osoittelematta ja turhaan rajaamatta, mutta vaikka lähestymistapa kummassakin oli kehollinen oli tunnelma esityksissä erilainen. Hyväilemisessä tunnelman oli hyvin intensiivinen ja välillä jopa hikinen, RKKS:2:n maailma oli maanläheisempi, jollain tavalla arkisempi mutta silti lämmin.

RKKS:2 menee joka tapauksessa suorilta tämän vuoden parhaisiin kulttuurikokemuksiin. Se päästi lähelleen, oli omanlaisensa, kosketti ja avasi päästä jotain lukkoja. Tanssiminenkin oli iso plussa. Tunnelma piti otteessaan vielä pitkään esityksestä lähtemisen jälkeen.

Sääli että näkemäni esitys oli niistä viimeinen, muuten hoputtaisin teitä kaikkia katsomaan tätä. Kiitokset työryhmälle, kokemus oli täydellinen.

***

Esitys nähty TeaKin kausikutsulla.

Supernova - uusien kirjoittajien antogia

Novelleja tulee luettua turhan harvoin ja etenkin kokoelmat ovat minulle vähän haastavia. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien Supernova-antologiaa (2015) lähestyin kuitenkin vaihteeksi eri tavalla. En ottanut stressiä lukemistahdista, luin yhden novellin silloin kun ehdin (tai muistin). Täten lyhyen kokoelman lukemiseen meni monta kuukautta, mutta koin että sain kerrankin novelleista paljon irti yksittäisinä tarinoina kun niitä ehti haudutella.

Kokoelman aloittaa Marko Järvisen Tuuleton taivas, seisovat vedet. Maailma on mystisesti alkanut haipua Niklaksen ympäriltä, onneksi autioituneesta kaupungista löytyy myös Salla. Yhdessä he yrittävät selvittää oudoksi muuttuneen maailman lainalaisuuksia. Järvisen kirjoitustyyli on vetävä ja teksti rullaa hyvin, mutta etenkin novellin loppupuolella tapahtuu melkoisia hyppyjä ja tuntuu että tarina olisi tarvinnut enemmän tilaa. Kiinnostavia juttuja kuitenkin ja pysähtyneellä Tampereella oli jännittävää hiippailla.

Liisa Näsin Koiratalo lähtee humoristisempaan suuntaan, mutta on hieman hupsun kuoren alla oikeasti aika kuumottava tarina. Jere tapaa Iinan koiranäyttelyssä ja he laittavat välittömästi hynttyyt yhteen Jeren roudatessa tavaransa Iinan ja tämän coton de tuléarien kanssa samaan taloon. Novellimuoto toimii tarinassa hyvin ja vinkkejä tulevaan pudotellaan omaan makuuni sopivasti.

Limiaika-novelli oli yksi omia suosikeitani tästä kokoelmasta. Santeri Lanér on kehittänyt mainion idean ihmisten jaottelusta aamu- ja iltavirkkuihin ihmisiin. Novellipituus toimii tässä tarinassa erinomaisesti, sillä aihe on hyvin rajattu ja tilannetta selitetään sopivasti, mutta lopussa jätetään myös tilaa omalle ajattelulle.

Rami Helosmaan novelli Huomaaton kohtaaminen toi mieleen Italo Calvinon teoksen Kosmokomiikkaa. Rinnakkainen havainnointi avaruudesta ja maanpäältä toimi hyvin, mutta novelli olisi mielestäni kaivannut hieman tiviistämistä. Nyt tuntui, että sama asia selitettiin useaan kertaan, vähemmälläkin olisi selvinnyt sillä idea oli hyvä.

Yksi kokoelman kuumottavimpia novelleja oli Pyry Palermon Kuolemantanssi. Lappiin sijoittuva tarina kertoo erikoisesta taitelijasta Launis Variksesta, hänen uudesta taideluomuksestaan ja avustaja-xstä, joka saa selville asioita joiden olisi pitänyt pysyä salassa. Pidin kovasti taiteen ja spefin yhdistämisestä ja novellin jännittävyydestä.

Mikko Rauhalan Höyryväki-novellissa oli miellyttäävä Downton Abbey -meininkiä vanhassa kartanomiljöössä, tässä yläluokan vallan murtumisen sijaan palveluskuntaa vain oltiin vaihtamassa ihmisistä höyrykoneisiin ja uusi kotitonttukin haluaa puuron sijaan moottoriöljyä. Jännite kuitenkin jää kuplimaan pinnan alle eikä oikein pääse purkautumaan, itse olisin kaivannut jonkinlaista loppuhuipennusta. Toisaalta pidättyväisyys ehkä myös sopii novellin tunnelmaan,

Kuolleena syntynyt toimisi hyvin prologina tai lähtöasetelmana pidemmällekin tarinalle. Hanna Hohenthal kirjoittaa salaperäisesti pudotellen vain pieniä vihjeitä siitä mitä tarinan ulkopuolella tapahtuu. Tunnelma on jopa pelottava, mikä aikaansaadaan oivasti sillä että kerrotaan vain vähän ja annetaan oman mielikuvituksen täyttää aukot välistä.

Aino-Kaisa Koistisen Tullivirkailija-novellissa on paljon tuttuja dystooppisia elementtejä auringon korventamasta maapallosta tiukasti kastijakautuneeseen yhteiskuntaan. Novelli on yksi antologian pisimpiä, mutta tässä mitta kuitenkin toimii eikä tarina vanu tarpeettomasti vaan jännite pysyy kasassa. Taitavaa kerrontaa ja muutamia yllätyksiäkin.

Anna Salosen kirjoittamaa Kahdeksanjalkaisia-novellia en suosittele yhdellekään hämähäkkikammoiselle. Itsekään en näistä kahdeksanjalkaisista otuksista erityisemmin pidä ja jos kammoaisin niitä, en ehkä uskaltaisi tämän lukemisen jälkeen mennä nukkumaan. Novellimitta toimii tarinassa oivallisesti ja juttu on sopivasti kiinni arkipäivässä lähtien siitä sitten aivan omiin sfääreihinsä.

Viimeisenä novellina antologiassa on Mia Myllymäen Talven lapset. Tunnelmaltaan Lappiin sijoittuva novelli on surullinen ja aiheeltaan kiinnostava. Kyllä jumaluuksia Lapin metsiin mahtuu, toivottavasti tällaisia lempeitä ainakin kuin tarinan Laphi ja hänen kansansa. Tarinaan olisin voinut jäädä pitemmäksikin aikaa, mutta toisaalta novellin pituus toimi hienosti kurkistusikkunana kiinnostavaan ideaan.

Kokonaisuutena antologia oli positiivinen lukukokemus. Toki novellien välillä oli pientä epätasaisuutta, toisilla kirjoituskokemusta oli selvästi enemmän kuin toisilla ja osa novelleista olisi voinut hyötyä vielä hiomisesta, mutta hyviä tarinoita olivat kaikki. Koska yhteistä teemaa ei genren lisäksi ollut, on novelleja hassua vertailla keskenään joten jätän sen nyt tekemättä. Joka tapauksessa toivon, että kirjoittajat jatkavat tarinoiden kertomista ja että heistä mahdollisimman monesta kuullaan vielä lisää.

Kiitokset arvostelukappaleesta Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittaja ry:lle.

Mia Myllymäki, Katri Alatalo, Leila Paananen ja Shimo Suntila (toim.): Supernova - uusien kirjoittajien antologia
Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry, 2015. 160 s.
Kansi: Arren Zherbin ja Venja Suntila

Lavalta: Hyväileminen (Teatterikorkeakoulu)

Kuva: Liisa Vääriskoski

Täytyy myöntää, että vähän jännitti mennä katsomaan Teatterikorkeakoulun Hyväileminen-esitystä. Promokuvassa on kirjaimellisesti pino alastomia ihmisiä ja kuvauksessa todetaan tämän olevan yksinkertaisesti kolmiosainen esitys koskettamisesta. Kammoan mahdollista vaivaantumista, mutta saliin vaan, ojennettu tyyny käteen ja lattialle istumaan.

Työryhmä on jo tilassa temppuilemassa kattoon kiinnitetyllä köydellä ja painimassa futonilla. Vähitellen kaikki katsojat saadaan sisälle ja esitys alkaa. Perinteikkyys on tästä kuitenkin kaukana, esitys nimittäin aloitetaan yhteisellä meditaatiohetkellä ja siitä jatkettaisiin sitten varsinaisiin kohtauksiin.

Meditaatio on miellyttävä. Erityisesti matalalla taajuudella värähtelevän urkupillin lattian kautta välittyvä tärinä on rauhoittavaa. Vieressä makaavan ihmisen kosketus jalkaterääni, kauniisti kysyttynä, tuntuu mukavalta. Kirkkaimmat valot särkevät tosin silmiä, mutta ne kestävät vain hetken. Meditaation jälkeen olo on hieman pöllämystynyt, mutta rauhallinen.

Esitys jatkuu, kohtaukset luodaan eri puolille tilaa ja katsojat siirtyvät tarpeen mukaan kun ääni- ja valolaitteistoja siirretään. Puhetta ei ole paljon, pääasiassa repliikit toistavat käsiohjelmassakin esiteltyä Pyytäminen -sanastoa. Kosketa mua tähän, Ota mut syliin, Okei ja muut kuullaan yhä uudelleen ja uudelleen. Äänenpainoilla on kuitenkin merkitystä, esimerkiksi Hein voi sanoa kovin monella eri tavalla.

Esiintyjät olivat vahvasti läsnä ja tuntuivat luottavan toisiinsa. Monipuolinen osaaminen näkyy lavalla, taustoja on niin näyttelijäntyössä, tanssissa kuin sirkuksessakin. Tilaan tuodut hetket ovat luonteeltaan yksityisiä, mutta ne eivät kuitenkaan jättäneet yleisöä ulkopuolelle. Lopuksi katsojille tarjoillaan appelsiinimehua, iltaesityksissä käsittääkseni sangriaa. Loppukumarruksia ei ole, teatterisavuinen tunnelma säilyy. Poistun tilasta lämpimän tilan uuvuttamana ja vaikuttuneena esityksestä, kaikesta osaamisesta, läsnäolosta ja rentoudesta.

Hyväileminen oli lempeä ja läsnäoleva esitys. On taitolaji koskettaa toista kauniisti, harjoitelkaamme sitä. Kiitokset työryhmälle että jaoitte, näytitte, teitte, olitte.

***

Esitys nähty TeaKin kausikutsulla.