Jonas T. Bengtssonin Submarino (Like, 2015) päätyi tutkaani viime vuoden Helsinki Litin myötä, mutta kirjastosta onnistuin nappaamaan sen vasta tänä keväänä. Takakantta sen kummemmin lukematta luulin tarttuneeni trilleriin, miten väärässä olinkaan. Kööpenhaminaan kuljettava kirja kulkee kaupungin hämärillä sivukaduilla, piikittää heroiinia suoraan suoneen ja antaa kädessä olevan haavan märkiä itsekseen.
Isoveli salakuljettaa asuntolaansa olutta, nostaa rautaa salilla ja yrittää sopeutua yhteiskuntaan vankilatuomion jälkeen. Tai sopeutua ja sopeutua, kunhan saa olutta, tupakkaa ja olla enimmäkseen rauhassa. Pikkuveli on narkomaani, joka rakastaa maailmassa eniten pientä poikaansa Martinia. Huumeiden ja yksinhuoltajuuden yhdistelmä on kuitenkin arvattavasti hutera. Menneisyyskään ei ollut ruusuinen, varjot lapsuudesta seuraavat molempia veljeksiä. Yritystä kuitenkin on, kumpikin tavoittelee elämäänsä jotain parempaa kuin mihin käteen jaetut kortit todella riittäisivät.
Lukiessa toivoo valonpilkahdusta ja asioiden kääntymistä parempaan suuntaan. Turha sitä on kuitenkin toivoa, tämä teos ei tarjoa lohtua lukijalle saati sitten päähenkilöilleen. Silti on luettava eteenpäin sivu toisensa jälkeen, saatava tietää miten lopussa käy. Kurjuus ja kauheus lisääntyy, mutta sillä ei toisaalta mässäillä ylenmäärin, asiat nyt vain menevät kuin menevät.
Submarino oli vaikuttava ja koukuttava kirja, jota en halua lukea enää koskaan uudelleen.
Like, 2015. 447 s.
Suomentanut: Päivi Kivelä
Kansi: Tommi Tukiainen
En minäkään! Tämä vain paheni ja paheni koko ajan.
VastaaPoistaNo niinpä, Mai! Onneksi ei ollut ihan inhorealistisinta mahdollista kamaa kuvauksen puolesta, muuten olisi voinut jäädä keskenkin.
PoistaBlogissani on sinulle haaste!
VastaaPoistahttp://kirjaneidontornihuone.blogspot.fi/2016/05/sieluni-hymyt-haaste.html
Kiitos Kirjaneito!
PoistaSubmarino oli kamaluudessaan yksi hienoimmista kirjoista, joita olen pitkään aikaan lukenut. Rakastan toivoa, mutta kirjoissa tarvitsen toivottomuuden lohduttomuutta.
VastaaPoistaTästä on tehty elokuvakin, jota en suosittele katsomaan enkä varmaan aio itsekään ikinä katsoa, koska leffassa Martinin lapsella on kasvot. Niitä en kestäisi nähdä. :-(
Huh, elokuvaa en aio kyllä katsoa, kiitos Tani varoituksesta. Elokuvana tämä kyllä varmaan on hieno, jos on onnistunut, mutta visuaalisuus ei tosiaan anna lupaa mielikuvituksen sensuuriin.
Poista