Lavalta: Pasi Was Here (KOM-teatteri)

Kuva: Tanja Ahola

Kevään yksi kohutuimpia esityksiä lienee KOM-teatterin Pasi Was Here, jota esitetään tällä hetkellä käytännössä loppuunvaratuilla katsomoille. Lauri Maijalan ohjaus Veikko Nuutisen näytelmästä suuntaa katseet 80-luvulla koettuun lapsuuteen ja sen ihmissuhteisiin.

34-vuotias savonlinnalainen LVI-asentaja ampuu itsensä ja uutinen tavoittaa lopulta myös Helsingissä asuvan lapsuudenystävän, Hemmon (Juho Milonoff). Pasin muistoa kunnioittaen piirtyy korttiin, mutta millainen Pasi (Johannes Holopainen) todella oli? Hemmo kaivelee muistojaan ja pohtii lapsuuttaan, yrittää löytää sen todellisen Pasin ja itsensä ja miettii että miten tässä kävi näin. Pohdiskelussa auttavat useammissa rooleissa nähtävät Vilma Melasniemi ja Robert Enckell.

Näyttelijäntyöllisesti Pasi Was Here on mieletöntä katsottavaa. Etenkin Holopaisen roolityö Pasina on huima, näyttämöllä nähdään niin kujeileva pikkukundi kuin huonot korttinsa pöytään lyönyt aikuinenkin. Milonoffin hipsteri-Hemmo peilaa itseään epätoivoisesti mielikuviensa Pasin kautta ja kulkee aikamoisen henkisen matkan. Melasniemi ja Enckell tekevät hienoja roolisuorituksia läpi näytelmän, Melasniemi jää mieleen erityisesti radikaalina Hemmon äitinä ja Enckell sekä paitulissa viihtyvänä päiväkodintätinä että kyseenalaistettavia opetusmetodeja käyttävänä peruskoulunopettajana.

Kuva: Tanja Ahola

Ensimmäisellä puoliajalla saadaan kasarinostalgiaa ämpäreittäin. Eniten fiilistelyä saanee, jos on syntynyt 80-luvun alkupuolella. Loppupuoliskon lapselle jollainen itse olen tuttua ovat lähinnä Tao-Taot ja Napakympit, Ritari Ässät ja joystickit jäävät oman sukupolvikokemuksen ulkopuolelle. Se ei kuitenkaan estä näytelmästä nauttimista ja väliajalla maistuu savonlinnalainen lihalörtsy (omenalörtsyä halajaville suosittelen nopeaa siirtymistä jonottamaan, saattaa muuten jäädä ilman kuten minä).

Kerronnaltaan toinen puoliaika on hieman epätasaisempi. Osa kohtauksista tuntuu turhan pitkiltä, homma ei etene. Olennaisimmat huomiot tulevat kuitenkin tällä puoliskolla. Nostalgiantunne värittää muistot ja välillä on vaikea nähdä selvästi, löytää totuudenhiven kiljukanisterien, lumipesujen, Marienhofin tunnarin ja joystickien sekamelskasta. Punavihreän kuplan todellisuus on hyvin kaukana pienen kaupungin Kärcher-mittelöistä ja omien haavekuvien poksauttaminen voi tehdä yllättävän kipeää.

Kokonaisuutena Pasi Was Here on taattua KOM-laatua. Näyttelijät osaavat asiansa ja homma toimii, Janne Vasaman lavastus on kaikkine pienine yksityiskohtineen silmiä hivelevä ja Jani Rapon äänisuunnittelu herättelee jos jonkinlaisia muistikuvia mielen syövereistä. Syvää sukupolvikokemusta en tästä itse saanut, mutta mainion ja katkeransuloisen matkan nostalgian syövereihin kyllä. Tinksori rentso, kiitos.

Pasi Was Here sai syyskaudelle liudan lisäesityksiä, joten jos katsomoon halajaa kannattaa suunnata katse syksyyn ja varata lippunsa.