Joan Didion: Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä

Joan Didion on nimenä minulle tuttu, ei sen kummemmin. Huhtikuussa oli Teatteri Jurkan bloggareille järjestämä Lue, koe, kirjoita -haaste, jossa luettiin Didionin teokset, päästiin Katri Kekäläisen inspiroivalle teatterikritiikin kirjoittamisen intensiivikurssille ja lopulta nähtiin näytelmä Maagisen ajattelun aika ja kirjoitettiin siitä. Ensimmäisen osion eli kirjojen lukemisen suoritin kiireellä ennen kritiikkikurssia, mutta tämä varsinainen bloggaaminen venyi luovasti kesäkuulle.

Teoksessaan Maagisen ajattelun aika (Like, 2007) Didion elää läpi miehensä kuoleman jälkeisen vuoden. Kuolema tapahtuu yllättäen joulukuussa, kotona vietettynä iltana avioparin palattua juuri sairaalasta koomassa makaavan tyttärensä luota. Vuoden aikana Didion yrittää selittää itselleen miehensä kuolemaa, käy läpi siihen johtavia tapahtumia ja jää kiinni pyörteisiin, jotka heittävät tämän menneen hetkiin.

Surun kokemus teoksessa on yksityinen, kuin läpileikkaus Didionin tunteman menetyksen anatomiaan. Yksityisyys aiheutti minulle sen, että koin vaikeaksi samaistua ja liikuttua hänen surustaan, enhän minä tuntenut hänen miestään tai tytärtään tai ihmisiä joista kirjassa kerrotaan. Sen sijaan alan kyllä verrata surun kokemista omaani, niihin tunteisiin joita on itse kokenut.

On kirja toki surullinen ja koskettava, mutta välillä tulee hieman tirkistelevä olo. Suru on, no, niin yksityistä ja jättää Didionin sanoin ihmisen niin hauraaksi ja jollain tavalla läpinäkyväksi. Ja ehkä siinä on sekin, että kirja vie ajattelemaan sitä omaa surua ja jään analysoimaan, en haluaisi juuri nyt tehdä sitä.

Puhtaana lukukokemuksena Maagisen ajattelun aika oli kuitenkin varsin miellyttävä, vaikka tauon jälkeen kerronnan rytmiin oli hidasta päästä. Ajatus hyppii ajasta ja paikasta toiseen kirjassa ja sitten omassakin päässä. Rytmin tullessa tutuksi teksti soljuu ja kulkee kuin polveileva joki.

Teoksessa Iltojen sinessä (Like, 2012) on siirrytty ajassa eteenpäin. Miehen menetyksestä on tuskin alettu toipua, kun Quintana-tytär joutuu sairaalasta toiseen ja aika vie kohti vääjäämätöntä kohtaloa. Didion muistelee teoksessa tytärtään, vanhemmuuttaan, pohtii omaa vanhenemistaan ja yksin olemistaan.

Luettuna Maagisen ajattelun ajan jälkeen Iltojen sinessä oli jollain tavalla helpompi, se ei ollut yhtä hauras vaikka surullinen olikin. Lyhyestä mitastaan huolimatta teoksen painolasti on sivujaan raskaampi. Jotenkin kauheaa kuitenkin sanoa, että tämä oli tosiaan kevyempi itselle, ehkä osasin jo valmistautua tyyliin, suruun, vääjäämättömään.

Olisin ehkä jonain toisena aikana osannut suhtautua näihin kirjoihin eri tavalla. Nyt ne olivat minulle vaikeita, tämä teksti on tosiaan ollut luonnoksissa jo usean kuukauden enkä ole palannut siihen. En myöskään aikone palata näihin teoksiin enää. Jollain tavalla kuitenkin arvostan Didionia, sitä rohkeutta jolla hän kirjoittaa asiat esiin ja asettaa oman rikkinäisyytensä kaikkien näkyville.

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika (The Year of Magical Thinking, 2005)
Like, 2007. 221 s.
Suomentanut: Marja Haapio

Joan Didion: Iltojen sinessä (Blue Nights, 2011)
Like, 2012. 151 s.
Suomentanut: Kirsi Luoma

Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedtin Oneiron (Teos, 2015) oli useiden huulilla viimeistään kirjan pokatessa viime vuoden Finlandia-palkinnon ja löytyi varmasti myös monen joululahjapaketista. Itse ajattelin ensin odottaa, lainasin kirjan sitten bestseller-lainana ja laina-ajan nolosti loppuessa sain kirjan lainaan Suketukselta, onneksi on tällaisia kirjallisia tukiverkkoja.

Oneironissa mennään pää edellen tuonpuoleiseen tai ainakin valkoisuuteen, jossa seitsemän eri maista kotoisin olevaa naista kohtaavat. Aikaa ei ole saati muita kiintopisteitä kuin naiset itse ja heidän päällänsä olevat vaatteet. Kyky tuntea katoaa vähitellen ja on epäselvää, miten välitilasta pääsisi eteenpäin. Naiset alkavat kertoa toisilleen tarinoita itsestään, elämästään, kuolemasta ja hetki hetkeltä päästään lähemmäs totuutta, siirtymää ja jonkinlaista havahtumista.

Kukin naisista pääsee kertomaan tarinaansa vuorotellen ja Lindstedt on antanut kaikille omanlaisensa tavat puhua ja kertoa. Itselleni jäivät erityisesti mieleen tunteellinen ja puhelias brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, katkera ja mykkä kurkkusyöpää sairastava Wlbgis ja mallintöistä ja paremmasta elämästä haaveleiva senegalilainen Maimuna. Eniten sivutilaa tuntuu saavan newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, jonka kanssa minulla oli vaikea lukijasuhde. Miten suhtautua kirjan sivuilta hyökkäävältä tuntuvaan taiteilijaan, jonka jonkinlaisesta ylemmyydestä ei vain saa otetta? Moskovalaisesta lukemisesta pitävästä Polinasta olisin lukenut mielelläni enemmän, nyt alkoholiin turvautuvasta kirjanpitäjästä sai vain huteran otteen. Marseillelainen kaksosia odottava Ninakin jäi jotenkin ohimeneväksi johtuen toisaalta ehkä siitä, että tämän olennaisin osuus teoksessa oli eräänlaisen listan muodossa. Itävaltalaiseen teinityttöön Ulrikeen, jonka seurassa tarina aloitetaan, jäi myös hämmentävä suhde kun yritti päästä hahmon kanssa samaan aikaan selville siitä, mitä tälle oikein on tapahtunut.

Lukemiseni vanusi aluksi tavattomasti, en päässyt mukaan kerrontaan ja unohtelin tapahtumia ja sekoitin niitä toisiinsa. Runsas erilaisten tekstityylien käyttö ja kerronnan monipuolisuus myös pyörryttivät, vaikka pidinkin sitä kiinnostavana. Vasta romaanin toisessa osassa pääsin kunnolla mukaan, selasin sivuja eteenpäin hurjaa vauhtia ja olin mukana tapahtumissa. Ehkä oli odotettava, että itsekin pääsi jonkinlaiseen välitilaan.

En varsinaisesti ihmettele, että Oneiron on saanut niin paljon kehuja. Se on kerrontaratkaisuiltaan omaperäinen, monipuolisuudessaan kiinnostava ja aiheeltaan omaperäinen. Minua teos piti kuitenkin käsivarren mitan päässä, ei ottanut täysin mukaansa mutta antoi kuitenkin olla ihmettelemässä jossain rajalinjoilla. Tajunnanräjäyttävään lukukokemukseen en siis päässyt, mutta mieltä kutkuttaa ajatus tämän lukukokemuksen uusimisesta jonain rauhallisempana hetkenä.

Laura Linstedt: Oneiron
Teos, 2015. 439 s.
Kansi: Jussi Karjalainen/Aki-Pekka Sinikoski

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Palasin taas Harry Pottereiden pariin. Osin metsästän taas sitä tunnetta, minkä näiden lukemisesta saa. Luin kirjan ensimmäistä kertaa kuumana kesäpäivänä vuonna 2000, kun en jaksanut pyöräillä kirjastoon. Se oli menoa se. Aktivoitumista auttoi kyllä myös Hyllytontun höpinöitä -blogin käynnissä oleva Okklumeus-lukuhaaste.

Juonta sun muuta en ruodi nyt yhtään, jos tämä tarinan alku pojasta joka eli ei ole tuttu niin kirja auki ja vähän äkkiä. Olen lukenut tämän jo en muista kuinka monta -kertaa, juoni on tuttu eestaas, mutta edelleen se jaksaa ihastuttaa ja koukuttaa.

Jaana Kapari-Jatan suomennos on erinomainen. Olen lukenut Pottereita viime aikoina vain englanniksi, viimeisiä osia en ole tainnut lukea suomeksi ollenkaan. Kieleen oli kuitenkin helppo solahtaa, hymähdellä käännöksille ja sille miten tutulta tämä kuitenkin tuntui.

Aina rakas, aina paras tämä teos. Nyt odotan vain, että pääsisin aloittamaan Salaisuuksien kammion.

Laitettakoon tämä HelMet-haasteeseen jossain päin maailmaa kielletyn kirjan kohtaan.

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997)

Tammi, 1998. 335 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Kansi: Mika Launis

Minna Rytisalo: Lempi

Kerrankin oli oikeasti aikaa ja mielenrauhaa lukea, kun olin muutaman päivän Hangossa. Alkukesän kuulaaseen paisteeseen ja navakoihin tuuliin valitsin Minna Rytisalon esikoisteoksen Lempin (Gummerus, 2016), joka kolahti minulle jokin aika sitten ennakkokappaleena postilaatikkoon.

Lapin sota vie rintamalle Viljamin, Pursuojan isännän, ja odottamaan jäävät niin tuore vaimo Lempi kuin avuksi hankittu piikatyttö Elli. Helppoa ei ole myöskään Lempin siskolla, saksalaisen heilan kanssa olo kun ei olekaan aina niin hohdokasta kuin ajatteli. Rakkaus vie kaikki mennessään, yllytetty tai yllättäen tullut, riipivä ja raastava, satuttavuudessaan silti vastustamaton ja mitä erilaisimpiin tekoihin ajava.

Lempi pitää kevyen tiukasti otteessaan, vetää ensisivuilta alkaen kuin huomaamatta imuunsa. Viljamin, Ellin ja Siskon kertomukset muodostavat kokonaisuuden, jonka lopullista muotoa arvaili lukiessaan ja jossain sitä päätyi niihin oikeisiin aavistuksiinkin. Henkilöhahmojen dynamiikka on taiten kuvattu ja jokaisen omanlaisensa suhde Lempiin on kiinnostava. Paljon en uskalla tässä sanoa, saatte itse havaita ja kokea.

Luin tarinan loppuun hankolaisella rantakalliolla, huokaisin kirjan suljettuani. Lempi oli kokonaisvaltainen lukukokemus, mukaansatempaava mutta hillitty. Tyynen pinnan alla räiskyi tunteita jos jonkinlaista, mustasukkaisuutta ja intohimoa, pelkoa ja lempeyttä. Tarina jäi ihon alle kytemään, ei ole päästänyt vieläkään otteestaan.

Mainittakoon tässä lopuksi että kyllä, tunnen Lempin kirjoittaneen Minna Rytisalon kirjablogiympyröistä jo useamman vuoden takaa. Ja kyllä, se että tämä kirja on Minnan kirjoittama varmasti vauhditti sitä että luin sen näin pian. Silti tämä teksti ei ole kaverikehu, vaan vilpitön ihastuminen hienoon tarinaan ja laadukkaaseen tekstiin. Lukekaa tekin. Minä aion hankkia tästä teoksesta vielä sen virallisen version hyllyyni asumaan.

Lempi ilmestyy heinäkuun lopulla.

HelMet-haasteessa olkoon tämä vuonna 2016 julkaistu kirja.

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus, 2016. 234 s.

Lavalta: Remote Helsinki (Rimini Protokoll / Korjaamo Stage)

Yhteiskuva lauman kanssa.

Seuraan opasteita kohti Hietaniemen haustausmaan taiteilijakukkulaa, allekirjoitan vastuuvapauspaperin ja saan korvilleni kuulokkeet. Tihkusateisessa perjantai-illassa on alkamassa Rimini Protokollin ja Alexander Weinsteinin Remote Helsinki, joka on osa Korjaamo Teatterin Stage-festivaalia. Kun kaikki ovat saaneet kuulokkeensa, on aika aloittaa kierros tekoälyn ohjaamana.

Suuri osa elämyksen hienoutta on sen yllätyksellisyys, joten en aio avata kierroksen tapahtumia sen tarkemmin. Joka tapauksessa liikumme ympäri Helsinkiä maan päällä, sen alla ja lopulta ylläkin. Hyvät kävelykengät tekevät kierroksesta mukavamman. Lisäksi ei tarvitse yhtään huolestua, että joukosta voisi eksyä tai joutuisi tekemään jotain yksin. Laumana ollaan, laumana tehdään.

Esitys on jossain määrin osallistava, mutta kuulokkeet korvillaan on kuin omassa kuplassaan. On turvallinen olo ja jotenkin lauman mukana kulkeminen antaa rohkeutta tehdä. Toki voi heittäytyä vähemmänkin, ei siitä kukaan rankaise. Hauskaa oli myös seurata kuplan ulkopuolella olevien, siis täysin tavallisten ohikulkijoiden reaktioita, hämmentyneitä katseita, hymyjä, epäileviä vilkaisuja olan yli.

Tekisi mieli kovasti kertoa ja analysoida suosikkikohtiani. Sanottakoon nyt kuitenkin vain, että katsomossa oleminen oli avartavaa, loppuhuipennus kosketti ja tekoälyn sanomiset jättivät mietittävää. Esityskonsepti oli mahtava ja tällaiseen osallistuisi mielellään myös muissa paikoissa, samanlainen kierros on jo toteutettu muun muassa Moskovassa, Antwerpenissä ja Milanossa. Odotan myös kiinnostuksella alkavatko samankaltaiset esitykset yleistyä kaupunkikuvassa, en pistäisi pahakseni.

Remote Helsinki toi lopulta mukanaan kevyemmän olon. Paikoin esitys on surumielinen, ehkä vähän uhkaavakin, mutta lopulta mieltä lämmittää että on ollut hetken osa laumaa ja vaikka kaikki tämä on ohimenevää, on sitä silti ollut läsnä hetkessä. Tehnyt joukon mukana, hymyillyt, katsonut tuntematonta hetken silmiin.

Esityksiä on kesän loppuun asti, liput ostetaan etukäteen esimerkiksi Tiketistä.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen.

Raameissa: Veden kätkemiä huoneita (Jaakko Heikkilä/Kansallismuseo)

Vesi. Kuva: Jaakko Heikkilä.

Jaakko Heikkilän Veden kätkemiä huoneita on ensimmäinen Kansallismuseossa esillä oleva laaja nykyvalokuvataiteen näyttely. Vuonna 2005-2016 otettujen kuvien kautta saadaan kurkistaa venetsialaisten aatelisten palatseihin, nähdään henkilökuvia aatelisista itsestään ja päästään kokemaan myös Venetsian kaupunkikuvaa. Valokuvien lisäksi esillä on Kansallismuseon kokoelmista esiin nostettuja upeita venetsialaisia huonekaluja 1800-luvulta.

Tunnelma näyttelyssä on lähes harras. Valo siivilöityy sisään Kansallismuseon lukuisista ikkunoista, melkein voi kuvitella ulkona olevan kesäisen paahteisen Venetsian. Noin viidessäkymmenessä valokuvassa vuorottelevat lähikuvat ihmisistä, silmäykset palatsien runsaaseen loistokkuuteen, kohtaukset kaduilta ja veden heijastamat kaupunkikuvat. Asettelu on harmoninen. Salien keskiöön on nostettu lasiesineitä ja huonekaluja, kuten upea helmiäismaalilla maalattu simpukaksi muotoillut tuolit.

Omia suosikkejani näyttelyssä olivat lopulta Vesi-nimiset työt, ne joissa Venetsian katumaisemat vääristyvät veden liikkeiden mukaan ja saavat taianomaisen lisän. Nämä työt jotenkin korostavat sitä, kuinka Venetsian aika on rajallinen. Uppoava kaupunki pitää loistostaan kiinni, mutta luonnon voimia vastaan on lopulta turha taistella.

Näyttely muistuttaa jollain tasolla tv-sarja Downton Abbeysta. Molemmissa aateliston asema muuttuvassa maailmassa on horjuva, mutta jo hiipuvasta loistosta pidetään kiinni. Heikkilän kuvissa venetsialaiset palatsit näyttävät aikaan jähmettyneiltä, nykyaikaan ne tuovat vain niissä esiintyvät henkilöt nykyaikaisissa pukimissaan.

Poistun näyttelystä hieman surullisena, tunnelataus on vahva. Olen silti iloinen että kävin, kuvat ovat upeita ja näyttely on taiten rakennettu. Menen varmasti vielä uudestaan ihmettelemään palatsien loistoa ja ihmisten katseita, onneksi on vielä aikaa.

Jaakko Heikkilän valokuvat ovat esillä Kansallismuseossa 28.8. asti. Museokortittomille tiedoksi, että perjantaisin museoon on vapaa pääsy klo 16-18.

Lavalta: Peppi Pitkätossu (Järvenpään teatteri)

Kuva: Sami Lamberg

Kesäsäät ovat ehkä hetkeksi viilenneet, mutta se ei estä kesäteatterikautta käynnistymästä. Oma kauteni aloitettiin kuulaissa merkeissä Järvenpään kesäteatterin Peppi Pitkätossun kanssa. Vanhankylän kartanon pihapiiriin oli kerääntynyt hulppean suuri joukko ensi-iltayleisöä, joka vaelsi pitkänä letkana katetun katsomon suojiin.

Astrid Lindgrenin kirjoista tutuista tarinoista on koottu varsin toimiva koko illan näytelmä. Peppi muuttaa apinansa Herra Tossavaisen ja hevosensa kanssa Huvikumpuun ja laittaa kylän elämän hyrskyn myrskyn. Naapurin Tommi ja Annika toki ilahtuvat uudesta leikkitoverista, mutta samaa mieltä eivät ole poliisit tai sössijäviraston täti. Näytelmän aikana ehditään myös muun muassa käydä sirkuksessa, tutustua muutamaan rosvoon ja käydä koulua.

Nimiroolissa nähdään sähäkkä Vilma Kärkkäinen, joka kantaa maailman vahvimman tytön titteliä ylpeydellä. Ainaisena kumppanina Pepin rinnalla kulkee ihastuttava herra Tossavainen eli Aino Larvala, joka temppuilee milloin missäkin ja onnistuu olemaan mitä ilmeikkäin apina sanomatta sanaakaan. Mieleen jäivät erityisesti myös oivat poliisitädit Ritva Moilanen ja Anja Veck, sopivasti slapstickia heidän meiningissään! Näyttelijäntyö on oivallista enkä edes tiennyt nähneeni harrastajateatteriproduktion ennen kuin käsiohjelmasta niin luin, ohjaaja Tuija Töyräs on tehnyt hyvää työtä tämän porukan kanssa.

Visuaalinen ilme esityksellä upea ja värikäs Mikko Rantasen lavastus kiinnittää huomion välittömästi. Huvikummun liukumäkiin ja seinäpiirroksiin olisi mieluusti tutustunut lähemminkin ja jäänyt keinumaan hauskaan tuolikeinuun. Upeat puvut puolestaan on suunnitellut Kirsi Manninen. Minä ihastuin muun muassa Pepin merirosvohenkiseen pukuun ja poliisien kiiltäviin violetteihin univormuihin.

Hallaa esitykselle teki ehkä se, että muutaman viime vuoden aikana on tullut nähtyä useampikin versiointi samasta näytelmätekstistä ja se vie hommasta pois paljon yllätyksellisyyttä. Toisaalta Järvenpään teatterilla ei ole mitään hävettävää, sillä produktionsa on tehty laadukkaasti. Näytelmä on värikkyydessään ilo silmälle, näyttelijät ovat mukana täysillä ja vaikka hahmot ovat karrikoituja ne on tehty huolella ja pilke silmäkulmassa.

Erityisbonukset annan esitykselle puolen tunnin pituisesta rennosta väliajasta (jonka aikana halukkaat myös pääsivät hevosajelulle), sopivasta kestosta ja lapsiyleisön pulssilla olemisesta, nauru nimittäin raikasi esityksessä jatkuvasti. Hyvä mieli jäi tästä esityksestä, kiitos Järvenpää ja aurinkoisia esityssäitä kesään!

Peppiä ehtii katsomaan 16.7. asti.

Kiitokset Järvenpään teatterille kutsusta esitykseen.

Kyökkipsykologin lausunto yöpöytäpinosta?

Ja kaikkea muuta -blogin Minna haastoi minut esittelemään yöpöytäpinoani ja tuossahan se kaikessa epämääräisyydessään komeilee. Haasteen pointtina oli, että yöpöytäpinon perusteella voisi ovelasti päätellä jotain sen omistajan luonteesta, joten annan Minnan tavoin teille lukijoille nyt vapaat kädet analysoida tätä läjää eli minua.

Täytyy sanoa, että Minnan yöpöytäpino tuntui paljon loogisemmalta verrattuna tähän minun kasaani, mutta odotan kiinnostuksella mitä te tästä saatte riivittyä irti.

Lähtisivätköhän Suketus ja Lumiomenan Katja mukaan haasteeseen? Lupaan tulla antamaan asiantuntevat analyysini pinoistanne.

David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimovic

Noomin kanssa odotellaan skarppeina TiPS N2 -joukkueen pelin alkamista.

Seuraan jalkapalloa aktiivisen epäaktiivisesti, osaan säännöt jotenkuten ja katson peliä ihan mielelläni. Silti en täysin uskonut niitä kaikkia hehkutuksia, joita David Lagercrantzin Minä, Zlatan Ibrahimovicille (WSOY, 2015) sateli. Twitteristä saadun vinkin perusteella varasin kuitenkin äänikirjan, onhan lukijana Kari Ketonen joten täysi susi homma ei voi olla.

Zlatan on kiinnostava persoona. Taitava pelaaja, Rosengårdin kovaksi kasvattama, itsevarma ja vähän pöyhkeilevä, mutta toisaalta myös perheenisä, joukkueen menestykselle vihkiytynyt ja omat vikansa myöntävä. Ura kulkee kotipihan kikkailutreeneistä vähitellen Euroopan pelikentille Hollantiin, Italiaan ja Espanjaan, maajoukkuepeleihinkin. Vähän kerrotaan myös perhe-elämästä, Helena-vaimon löytämisestä ja poikien syntymistä, mutta pääpaino on nimenomaan peliurassa ja ehkä hyvä niin, siitähän tässä kai ensisijaisesti ollaan kiinnostuneita.

Ura selostetaan teoksessa monipuolisesti ja sen verran selkeästi, että perässä kyllä pysyy jos tietää jalkapallotermeistä edes alkeet. Pelaajakauppojen lainalaisuudet olivat itselleni melkein kiinnostavinta koko kirjassa, aikamoista vehkeilyä ja säätöä siellä harrastetaan että saadaan halutut tähdet siirtymään sopivilla summilla joukkueesta toiseen. Lisäksi pitää kyllä vielä etsiä YouTubesta pätkät niistä Zlatanin hienoimmista maaleista, kuulostivat kirjallisena melkoisen villeiltä ja taitavat sellaisia olla ihan oikeassakin elämässä.

Kari Ketonen on odotusten mukaisesti hyvä lukija. Eläytymistä on sopivasti ja artikulointi on selkeää, kirjaa kuuntelee kuin jännitysnäytelmää. Muutamassa kohdassa rytmitys oli tosin hieman outo, mutta se saattaa johtua myös editoinnista, en tiedä. Kokonaisuutena kuitenkin viisi kautta viisi –tyyppistä luentaa, suosittelen. Paperiversionakin tämä on kuulemma todella hyvä, joten reippaasti vaan kokeilemaan.

Erittäin ajankohtainen teos on nyt vaikka jalkapallon EM-kisojen oheen, siellä se Zlatankin taas pelaa Ruotsin maajoukkueessa. Seuraavat bongauspäivät ensi viikon maanantaina (Irlanti-Ruotsi) ja perjantaina (Italia-Ruotsi).

HelMet-haasteesta kuitattakoon tällä perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja, ovathan veljelleni jalkapallo ja urheilu lähellä sydäntä.

David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimovic (Jag är Zlatan, 2011)

WSOY:n äänikirja, 2015. 12 h 40 min.

Suomentanut: Miika Nousiainen

Lukija: Kari Ketonen

Anni Nupponen: Kauheat lapset

Totean heti alkuun, että Anni Nupposen Kauheat lapset (Osuuskumma, 2015) oli omaan lukumakuuni käytännössä täydellinen kirja. Rikkaaseen steampunkmaailmaan sijoittuvassa teoksessa käydään sotaa, tunnetaan tunnontuskia omista päätöksistä ja yritetään tehdä valintoja kun kaikki vaihtoehdot tuntuvat olevan huonoja. Dystooppista vireestä huolimatta Kauheat lapset on myös täynnä toivoa, joten se ei onnistu totaalisesti masentamaan.

Trill on muuttanut äitinsä maatilalle syknroniatautia sairastavan kihlattunsa Marikin ja tämän hoiturin Hannahin kanssa. Rauhallista eloa on silti turha toivoa, sillä hallitus ei usko Trillin äidin ratasnero Adriana Kimasin todella kuolleen ja nuuskii ympäriinsä. Yhteiskunnan tilanne ei muutenkaan ole vakaa, sillä kirjaimellisesti maan alle vetäytyneet kapinalliset yrittävät laittaa kapuloita hallituksen rattaisiin. Trill joutuu tasapainottelemaan valintojensa välillä miettien kenelle on eniten uskollinen.

Nupponen vakuutti minut jo Atorox-palkitulla novellillaan Joka ratasta pyörittää ja se oli edelleen hyvä, kun luin sen uudelleen ennen kirjan avaamista. Ilman novellin allelukuakin kyllä pärjännee, mutta toisaalta alussa ei tarinaa paljoa pohjustella. Itselleni oli helpompaa hypätä tarinan kyytiin, kun maailma ja osa hahmoista olivat jo tuttuja, ja tiesi miten tarinan alkutilanteeseen on päädytty.

Kauheita lapsia lukiessani hyrisin jatkuvasti sisäisesti onnesta. Tiedätte ehkä tunteen, jossa teksti tuntuu rullaavan kuin itsestään ja tarinaan on helppo uppoutua välittömästi? Sellaiseen pääsin itse tätä lukiessani. Ihastumisestani kirjaan kertonee sekin, että lukemisen jälkeen tilasin kirjasta itselleni oman kappaleen kotihyllyyn.

Anni Nupponen: Kauheat lapset
Osuuskumma, 2015. 183 s.
Kansi: Anu Korpinen

Anna Hallava: Operaatio Huulituli

Tähän pusuun ei Huulitulta kaivattu.

Viime elokuussa luin Anna Hallavan Sammakkoprinsessan flunssapäivän piristykseksi, jatko-osa Operaatio Huulituli (WSOY, 2016) lähti kirjastosta mukaan kun toukokuun kaiken maailman kiireet painoivat harteilla. Valinta natsasi kuten viimeksikin, teos oli sopivan hattarainen, ei vaatinut liikaa ylirasittuneilta aivosoluilta ja teksti rullasi nätisti.

Ofelian vihkiminen kruununprinsessaksi lähestyy, mutta teinikeijun kiinnostuslistalla korkeammalta löytyy oman hottiksen pyydystäminen. Sekään ei haittaa, että ei-tosirakkaudet muuttuvat suudelmista sammakoiksi, sillä keijumaailmasta voi laittomasti hankkia itselleen lientä jolla pusuttelu onnistuu kenen kanssa tahansa. Sutinaa ja säätöä on siis jos jonkinlaista, onhan kouluun tullut uusi ihana poika, henkivartijaksi on palkattu vireä Dima ja lordi Ramania pääsee tapaamaan silloin tällöin. Toisaalta samalla pitäisi opiskella lordi Jain opastamana ja jostain syystä luokan nörtti Luukas roikkuu turhan tiiviisti Ofelian kannoilla.

Melkomoista pyöritystä siis koko kirja, mutta setti pysyy kivasti kasassa. Tarina kulkee sujuvasti ja tuntuu että ensimmäisestä osasta on kehitytty. Juonestakin löytyi muutamia kierrepalloja, mutta pääosin seurattiin ennalta-arvattavaa kaavaa ja ounasteluni ensimmäisen osan salapussaajista osuivat nappiin. Tietty ennalta-arvattavuus oli kuitenkin sitä mitä tästä itselleni hain, joten ei valittamista.

Jos jostain natkutan niin siitä, että niistä Ofelian jenkkakahvoista valiteltiin taas joka välissä. Ei siinä jos nyt kerran, ihan ok, mutta tarvitseeko niistä nyt joka välissä hokea? Itseäkin alkoi melkein ahdistaa. Kirjassa oli myös yksi todella mystinen vessakohtaus, johon odotin jotain jatkoakin mutta se jäi hassuksi irtonaiseksi heitoksi.

Keijukaishommat vetivät kuitenkin hyvin mukanaan, koko teos oli luettu noin päivässä. Haettu vaikutus eli pään lomafiilis tuli löydettyä ja sellainen olo jäi, että kyllä luen seuraavankin osan jos sellainen tulee.

Anna Hallava: Operaatio Huulituli (Sammakkoprinsessa #2)
WSOY, 2016. 303 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Lavalta: Rohkeat (Kinetic Orchestra)

Anni Koskinen ja Iiro Näkki. Kuva: Anni Huovio

Miten onkin usein juuri niin, että niistä eniten kolahtaneista esityksistä on kaikkein vaikeinta kirjoittaa? Kävin katsomassa Kinetic Orchestran tanssiteoksen Rohkeat Stoassa jo huhtikuun alussa. Esitys oli minulle energisoiva ja koskettavakin kokemus ja olen ajatellut sitä sittemmin paljon, mutta vasta nyt koin että osaan muodostaa kokemuksesta jotain sanallista.

Rohkeat on vuorovaikutusta ihmisten tai vähintään hahmojen välillä erilaisissa tilanteissa. Kohtaukset ovat Mandelinin sanojen mukaan kuin rohkeita leikkejä lapsille ja aikuisille, siis omien rajojen kokeilua, luottamusta, yhteispeliä. Tanssin lisäksi esityksessä hyödynnetään musiikkia, ajellaan hienolla autoradalla, potkutellaan pyörällä ja hypitään trampoliinilla, koko ajan tapahtuu jotakin. Huomaan ilahtuvani ja myös liikuttuvani, lavalla näkyy liikkumisen ja yhdessä tekemisen iloa ja keskittymistä. Runsaslukuinen lapsiyleisökin vaikutti viihtyvän.

Lavalla nähdään neljä tanssijaa, pääkoreografi Jarkko Mandelinin lisäksi Anni Koskinen ja Iiro Näkki (kaikki kolme minulle jo entuudestaan tuttuja tanssijoita) ja Mandelinin poika Oiva. Taitavia tanssijoita he ovat kaikki, mutta Oiva Mandelin varastaa silti show'n suvereenilla lavaolemisellaan. Liikkeet sujuvat näppärästi ja tuntuu, että kuusivuotiaalla nuorukaisella on lavalla kivaa. Tuli tavattoman hyvä mieli. Lisäksi yhteispeli muiden tanssijoiden, niin isä Jarkko Mandelinin kuin Koskisen ja Näkin kanssa toimii, ja komiikan ajoituksen tajuakin löytyy.

Esityksen päätyttyä alkoi yleisökeskustelu, joka muuttui äkkiä iloiseksi leikkituokioksi katsomossa olleiden lasten rynnätessä lavalle testaamaan autorataa, trampoliinia ja pyörää. Mahtavaa. Toki oli myös perinteisiä kysymyksiä ja vastauksia, mutta suurin anti tässä taisi tosiaan olla kokeile itse -meinigissä.

Noin tunnin kestänyt esitys jätti päähän monia ajatuksia ja kiehtovia kuvia yhteistyössä toimivista kehoista ja luottamuksesta siihen että toinen ottaa kiinni ja varmuudesta. Kinetic Orchestran teoksissa on minulle ollut jotain alkuvoimaista, puhdasta ja tarkkanäköistä, niin tässäkin. Viimeiseksi jään ajattelemaan lentoonlähtöä lavalta trampoliinilla ja naksauttaen laskeutuvaa pimeyttä.

Rohkeat on mahdollista nähdä syksyllä vielä ainakin Manifest- ja Tanssin aika -tapahtumissa. Seuraava teos Animals esitetään 14.12. Stoassa.

Kiitokset Kinetic Orchestralle kutsusta esitykseen.

Liikkuvaa kuvaa: EKEK: Mysteerien yö

Ihan oltiin hereillä. Tässä vaiheessa kaksi elokuvaa nähty ja kaksi vielä jäljellä.

Yöunista viis, sillä tänä viikonloppuna järjestettiin kunniakkaasti kymmenes EKEK:in Mysteerien yö. Vakiesityspaikka Kino Engelin ollessa remontissa kymppijuhlia vietettiin elokuvateatteri Orionin komeissa puitteissa. Tapahtuman ideana on, että yön aikana näytetään elokuvia, jotka paljastuvat vasta alkutekstien ilmestyessä ruutuun. Tänä vuonna kaikki valitut elokuvat olivat KAVI:n 35 mm:n elokuvien kokoelmista eikä niistä ainuttakaan oltu näytetty aiemmin Orionin kankaalla.

Sekä minulle että siipalle Mysteerien yö -kokemus oli laatuaan ensimmäinen, joten odotimme kiinnostuksella mitä tuleman pitää. Varsinaisia valmisteluja emme kokemusta varten tehneet, mitä nyt nukuimme edellisenä yönä aivan liian vähän ja ennen lähtöä nappasimme kahden tunnen iltaunet. Iltaunet varmaan pelastivat osan yöstä, sillä yllättävän hyvin me lopulta pysyimme hereillä. Tässä vaiheessa varoitan myös, että seuraavassa saattaa tulla spoilereita nähdyistä elokuvista.

Ensimmäisenä elokuvana nähtiin Robert Mulliganin elokuva The Other (suom. Kalman sormi) vuodelta 1972. Pätkä alkaa aurinkoisessa metsämaisemassa, mutta muuttuu pian painostavaksi psykologiseksi draamaksi kauhun elementeillä. Jos I see dead people -tyyppiset elokuvat olisivat näkemättä, olisivat käänteet olleet varmaan yllätyksellisempiä. Nyt itselle selvisi melko nopeasti, että elokuvan kaksosista toinen on jo aikaa sitten menehtynyt mutta jotenkin hengailee mestoilla kaksosensa kautta eikä suinkaan hyväntahtoisin ajatuksin. Vaikka juonen käänteet olivat melko hyvin ennalta-arvattavissa säilyi jännite hyvin läpi elokuvan, inhottavia säikyttelykohtauksia ei ollut ja ajoitteisesta vaivaannuttavuudestaan huolimatta elokuva oli oikeinkin mainio.

Tässä vaiheessa vireystila oli vielä aika hyvä. Tauolla popsittiin mukana olleita ruisnachoja, osa yleisöstä kävi kulmakaupasta hakemassa kofeiinipitoisempia virvokkeita. Tässä vaiheessa oli jo positiivista huomata, että salin tyhjentäminen näytösten välissä oli oikein hyvä idea, sisällä nimittäin oli helteistä ja viileämpi yöilma virkisti aivoja.

Toinen elokuva päästiin aloittamaan hieman yli yhdeltä. Lähdemaaksi paljastui tässä Ruotsi ja elokuvaksi Vilgot Sjömanin ohjaama ja käsikirjoittama Tabu (1977), jolla ei ole mitään tekemistä Mukan samannimisen romaanin kanssa. Tabu käsittelee laajalla spektrillä erilaisia seksuaalisia identiteettejä ja etenkin niitä, joita elokuvassa kutsutaan rajatapauksiksi eli silloisen yhteiskunnan (ja varmaan nykyisenkin) karsaasti katsomia. On itsensäpaljastajaa, transvestiittiä, lesboa, sadomasokismia ja milloin mitäkin. Kuvastoltaan elokuva ei juuri itseään peittele, joten esimerkiksi tv-levitykseen filmi tuskin ainakaan lähiaikoina päätyy. Juonenkuljetukseltaan Tabu tuntui hieman hyppelehtivältä ja epäkoherentilta, vaikka varmasti tähän vaikutti vireystilakin. Parhaimmillaan elokuva oli lämminhenkinen ja sympaattinen. Bonuksena Stellan Skarsgårdin faneille mahdollisuus nähdä mies tässä elokuvassa nuorena näyttelijänalkuna.

Kello oli tässä vaiheessa yli kolmen ja hyytyminen alkoi olla totaalista. Lisää naksua naamariin ja vähän lakritsiteetä. Tässä välissä ehdin myös pois salista sen verran sähäkästi, että ehdin käyttää puuterointihuonetta. Ainut miinus järjestelyissä tosiaan vessojen vähäisyys, mutta se lienee tässä miljöössä ymmärrettävää. Orionille joka tapauksessa myös ikuinen plussa unisex-wc-tiloista.

Puoli neljän aikaan aivot kaipasivat jo vähän jotain epäintellektuellimpaa viihdettä ja toiveisiin vastattiin kun ruutuun nasahti toimintapläjäys Action Jackson vuodelta 1988. Pääosassa nähdään pitkän linjan näyttelijä Carl Weathers, joka roolissaan detroitilaisena poliisimiehenä pääsee näyttämään lihastensa lisäksi taitojaan yrittäessään saada takaisin menettämänsä komisarion arvonimen. Pääjuonena jahdataan niljakasta pohattaa, joka yrittää eliminoida kilpailijansa pois pelistä. Totta puhuen juoni jäi minulle tässä vähän hämäräksi, sillä taisin nukahtaa useamman kerran. Näin kuitenkin monta räjähtävää autoa, kuulin monta varsin kehnoa puujalkavitsiä ja olihan siellä ruudulla hetken Sharon Stonekin (voinette arvata, mitä simpsakalle ja jokseenkin idealistiselle pohatan vaimolle käy).

Ulkona oli tässä vaiheessa jo taas kirkasta ja oma sisäinen kello täysin pihalla. Sokeritasapainot laitettiin nousuun karkeilla ja leffan ajaksi oli vierelle varattu sisuja, koska eihän täällä nyt pysy hereillä enää millään. Kesken ei kuitenkaan jätetä, joten takaisin saliin vaan.

Kello löi jo viisi ja ruutuun pamahtaa mustavalkoista taidelyhäriä Jussi Parviaisen käsikirjoittamana ja Juha Rosman ohjaaman, kyseessä 26-minuuttinen Jeesuksen pojat vuodelta 1983. Pääosassa tässä lyhytdraamassa nähdään Kari Heiskanen ja Aake Kalliala nyrkkeilijöinä, mukana myös mm. Jukka-Pekka Palo poliisina. Hieman jäi tämän taiteellisen elokuvan sanoma hämäräksi tässä aamun vaiheessa, Kalliala sai joka tapauksessa nasakan iskun leukaansa ja rupesi puhumaan sekavia ja sitten katsottiin kaitafilmejä Heiskasen kanssa ja oli siellä joku nainenkin ja baarissa Palo. Elokuvan loppuessa melkein jo toivoi, että tässä pääsisi niin sanotusti etuajassa kotiin, mutta viimeinen yllätys oli vielä luvassa.

Mustavalkofilmi vaihtui hyvin ysärinväriseen maailmaan ja ruutuun ilmestyi Speden viimeiseksi jäänyt elokuva Naisen logiikka. Elokuvan kuvaaminen on aloitettu alunperin vuonna 1991 Suomen elokuvasäätiön tuella, jätetty kesken ja tehty loppuun vuonna 1999 jotta saatuja tukia ei tarvitsisi palauttaa. Elokuva perustuu Spede Show'n Naisen logiikka -sketseihin ja filmissä näyttelevät Speden lisäksi Hannele Lauri, Simo Salminen ja Riitta Väisänen. Tullessaan ensi-iltaan elokuva pyöri Kinopalatsissa kaksi viikkoa ja sitä ei sittemmin ole ilmeisesti esitetty televisiossa saati saatu levitykseen ja tämä kertonee elokuvan laadusta paljon. Mies totesi, että yleensä väsyneenä naurattaa kaikki, mutta tämä ei oikeastaan naurattanut nytkään. Muistan hämärästi mystisen Tarzan-kohtauksen, jossa Simo Salmisella on yhtäkkiä makkara, todella pitkät helikopterikuvat siitä kun Spede ja Salminen kruisailevat Lauttasaaren tienoilla isolla moottoriveneellä ja jaanaavan dialogin. Että semmoinen. Lukekaa vielä vaikka tämä Kalle Kinnusen artikkeli vuodelta 2011 niin saatte lisätietoa.

Salista kömmimme ulos noin kymmentä yli 7 ja taivalsimme siitä juna-asemalle ja kotiin nukkumaan. Tavallaan oli uuvuttavaa ja olo on tällä hetkellä kulttuurikrapulainen, toisaalta elämys oli oikeasti aika hauska ja kiinnostava eikä näitä elokuvia olisi varmasti tullut katsottua koskaan ilman tätä tapahtumaa. Kiitos siis EKEK, KAVI ja Orion, ehkä me tullaan ensi vuonnakin?

Lavalta: Miestä ei voi raiskata (Teatterikorkeakoulu)

Juliste: Sofia Palillo

Teatterikorkeakoulun viidennestä kerroksesta katsojat ohjataan kiviseen rappukäytävään ja istumaan portaille rakseilla merkityille paikoille. Tähän poikkeukselliseen katsomoon mahtuu kerralla kymmenisen ihmistä. Alkamassa on Teatterikorkeakoulun toisen vuoden opiskelijoiden Laura Mattilan ja Anni Rajamäen ohjaama ja dramatisoima klovneriaversio Märta Tikkasen romaanista Miestä ei voi raiskata.

Tarinassa Tova Randers on epäonnisen illan päätökseksi raiskattu Martti Westerin toimesta. Järkytyksestä jossain määrin toivuttuaan Tova päättää kostaa eikä suinkaan ilmoittamalla poliisille, vaan raiskaamalla Martin. Raiskaamalla, vaikka silloisen yhteiskunnan lakien mukaan miestä ei voikaan raiskata, vain naisen. Viiden klovnin kautta tarkastellaan Tovan tarinaa monelta kantilta, nostetaan esiin ongelmakohtia valtarakenteissa, ravistellaan.

Nolostuksekseni on todettava, että en ole lukenut vielä ainuttakaan Märta Tikkasen teosta. Esitystä katsoessa se ei kuitenkaan haittaa, sillä fragmentaarisuudestaan huolimatta klovnien versio on eheä kokonaisuus, jota on helppo seurata. Tikkasen tekstikatkelmien lisäksi kuullaan myös klovneja itsejään tai oikeastaan näyttelijöitä maalattujen maskien takana, ajatuksia maailmasta, sen epäoikeudenmukaisuudesta ja sekavuudesta.

Lavalla nähdään klovneina Särö (Satu Tuuli Karhu), Raff (Tarleena Laakko), Skeida (Miro Lopperi), Yrjö III (Sami Roikola) ja Tauno (Juho Uusitalo). Kukin saa olla vuorollaan Tova, Martti, poliisi, Tovan poika. Kukin näyttelee hahmonsa oman persoonansa kautta, vivahteikkaasti, silti hahmojen olennaiset maneerit ja piirteet säilyttäen. Ei voi kuin ihailla sitä heittäytymistä, klovnerian toimimista tässä tarinassa. Ja ihmetellä, minkälaista akrobatiaa ja koreografian tajua vaatii Lopperin ja Uusitalon taistelu ahtaassa porraskäytävässä rappusineen.

Lasken katsojana edukseni sen, että olen nähnyt kahdesti Red Nose Companyn romaanisovituksia klovneille. Esityksen tunnelmaan oli nyt itselleni helpompi heittäytyä eikä eturivissä tai oikeammin sanottuna alemmalla portaalla istuminen ahdistunut, vaikka klovnit jatkuvasti katsoivatkin silmiin ja tulivat hyvin lähelle, ahtaassa tilassa kun oltiin.

Porraskäytävä on esitystilana kiinnostava, oivasti esitykseen sopiva. Fyysisiä lavasteita ei ole lainkaan, tilat on luotu käytävään Julia Jäntin suunnittelemilla teippauksilla seinään. On Emma-tuoli, lipasto, lamppu, kynnysmatto. Kaksiulotteiset lavasteet heräävät eloon esityksessä, sopivat sen tunnelmaan. Sääli, että taidokkaat teippaukset pitänee poistaa lyhyen esityskauden jälkeen.

Miestä ei voi raiskata ei ole hauska kertomus. Se on tarina vallankäytöstä, kostosta, maailmasta joka ei ole kovin kaunis. Esitys ei kuitenkaan ole ylettömän raskas, klovnit tekevät siitä kevyemmän lyömättä asiaa kuitenkin leikiksi. Hiljaiseksi tämä veti, vaikutti. Toivottavasti näistä klovneista ja tekijöistä kuullaan vielä paljon.

Viikonlopun (4.6. ja 5.6.) Kaisaniemen puistossa järjestettäviin esityksiin voi kysellä lippuja sähköpostista miestaeivoi@gmail.com. Ja jos olet sattumoisin menossa Kajaanin runoviikolle, niin mene ihmeessä katsomaan myös tämä vaikuttava esitys 6.7. Offin puolella.

Joyce Carol Oates: Blondi

Kuukauden se vei tästä elämästä, viimeisinä iltoina kirjan kanssa tuli nukahdettua uupuneena. 943 sivua on takana, olo on hengästynyt, vaikuttunut ja surullinen. Joyce Carol Oatesin fiktiivinen elämäkerta Blondi (Otava, 2001) Norma Jeane Bakerista eli "Marilyn Monroesta" lainaa todellisuudesta, muuttaa ja vääntää omakseen ja on silti niin uskottavan aito ja kipeä, että sitä luulee koko ajan tutustuvansa todelliseen ihmiseen.

Norma Jeane Baker syntyi 1. kesäkuuta 1926 ja olisi täyttänyt tänä vuonna 90 vuotta. Yksi aikansa suurin tähti kuitenkin menehtyi vuonna 1962 vain 36 vuoden ikäisenä jokseenkin epäilyttävissä olosuhteissa, kuolinsyynään joka tapauksessa yliannostus. Tälle aikavälille sijoittuu myös Oatesin tarina epävarmasta Norma Jeanesta, josta tehtaillaan viehkeä seksisymboli, valkokankaiden tähti ja josta juorutaan milloin mitäkin. Järkälemäiseen romaaniinsa Oates on valinnut tiettyjä kiinnekohtia "Marilynin" elämästä, joitakin ihmisiä ja tapahtumia, valikoituja elokuvia, joskus viitteellisesti ja toisinaan suoremmin.

Blondi on majaillut hyllyssäni jo useamman vuoden kiinnostavana mahdollisuutena, mutta lannistaen maratonpituudellaan. Yllättäen teos kuitenkin veti aina mukaansa, oli lukemisen välissä taukoa tai ei, vei matkalle 40-50-lukujen elokuvateollisuuden maailmaan, epäonnisiin rakkaussuhteisiin, huumausaineiden väärinkäyttöön ja toisaalta tutustumaan hiomattomaan näyttelijäntyölliseen nerouteen.

Oatesin Norma Jeane on herkkä, epävarma, taitava ja sinnikäs nainen, joka muuntuu orpotytöstä kaikkien tunnistamaksi muttei tuntemaksi tähdeksi. Tavoitteena on saada muut rakastamaan itseään, sillä mitä muuta virkaa elämässä voisi olla? Rakkaus ei kuitenkaan ole aina pyyteetöntä, liiankin usein se satuttaa ja jättää jälkensä. Kaikkea Oates ei kuitenkaan näytä, paljosta pahasta saadaan vain aavistuksia sivulauseissa ja huuruisissa, epäselvissä maininnoissa.

Lukemisen jälkeen olo on pökertynyt. Oatesin tarina on massiivinen muttei missään nimessä kaipaa typistämistä ja Kristiina Drewsin taitava, moneen taipuva suomennos on jaksanut kaapata mukaan kielelliseen leikittelyynsä. Blondi saa uskomaan, että on todella tutustunut naiseen myytin takana, vaikka heti alkusanoissa painotetaankin tekstin fiktiivisyyttä. Suosittelen teosta lämpimästi elokuvan ystäville, suurten ja surullisten tarinoiden ystäville, haavoitettujen puolella oleville.

Kuittaan teoksella itseoikeutetusti HelMet-haasteesta kohdan kirjassa mukana Marilyn Monroe ja aloitan vihdoin Seitsemännen taiteen tarinat -haasteen.

Suurkiitos myös Suketukselle, jonka kirittämänä sain kirjan viimein luettua vaikka myöhästyinkin sovitusta takarajasta.

Joyce Carol Oates: Blondi (Blonde, 2000)
Otava, 2001. Seven-pokkari, 2012. 943 s.
Suomentanut: Kristiina Drews
Kansi: Milton H. Greene Archives Inc.