Teoksessaan Maagisen ajattelun aika (Like, 2007) Didion elää läpi miehensä kuoleman jälkeisen vuoden. Kuolema tapahtuu yllättäen joulukuussa, kotona vietettynä iltana avioparin palattua juuri sairaalasta koomassa makaavan tyttärensä luota. Vuoden aikana Didion yrittää selittää itselleen miehensä kuolemaa, käy läpi siihen johtavia tapahtumia ja jää kiinni pyörteisiin, jotka heittävät tämän menneen hetkiin.
Surun kokemus teoksessa on yksityinen, kuin läpileikkaus Didionin tunteman menetyksen anatomiaan. Yksityisyys aiheutti minulle sen, että koin vaikeaksi samaistua ja liikuttua hänen surustaan, enhän minä tuntenut hänen miestään tai tytärtään tai ihmisiä joista kirjassa kerrotaan. Sen sijaan alan kyllä verrata surun kokemista omaani, niihin tunteisiin joita on itse kokenut.
On kirja toki surullinen ja koskettava, mutta välillä tulee hieman tirkistelevä olo. Suru on, no, niin yksityistä ja jättää Didionin sanoin ihmisen niin hauraaksi ja jollain tavalla läpinäkyväksi. Ja ehkä siinä on sekin, että kirja vie ajattelemaan sitä omaa surua ja jään analysoimaan, en haluaisi juuri nyt tehdä sitä.
Puhtaana lukukokemuksena Maagisen ajattelun aika oli kuitenkin varsin miellyttävä, vaikka tauon jälkeen kerronnan rytmiin oli hidasta päästä. Ajatus hyppii ajasta ja paikasta toiseen kirjassa ja sitten omassakin päässä. Rytmin tullessa tutuksi teksti soljuu ja kulkee kuin polveileva joki.
Teoksessa Iltojen sinessä (Like, 2012) on siirrytty ajassa eteenpäin. Miehen menetyksestä on tuskin alettu toipua, kun Quintana-tytär joutuu sairaalasta toiseen ja aika vie kohti vääjäämätöntä kohtaloa. Didion muistelee teoksessa tytärtään, vanhemmuuttaan, pohtii omaa vanhenemistaan ja yksin olemistaan.
Luettuna Maagisen ajattelun ajan jälkeen Iltojen sinessä oli jollain tavalla helpompi, se ei ollut yhtä hauras vaikka surullinen olikin. Lyhyestä mitastaan huolimatta teoksen painolasti on sivujaan raskaampi. Jotenkin kauheaa kuitenkin sanoa, että tämä oli tosiaan kevyempi itselle, ehkä osasin jo valmistautua tyyliin, suruun, vääjäämättömään.
Olisin ehkä jonain toisena aikana osannut suhtautua näihin kirjoihin eri tavalla. Nyt ne olivat minulle vaikeita, tämä teksti on tosiaan ollut luonnoksissa jo usean kuukauden enkä ole palannut siihen. En myöskään aikone palata näihin teoksiin enää. Jollain tavalla kuitenkin arvostan Didionia, sitä rohkeutta jolla hän kirjoittaa asiat esiin ja asettaa oman rikkinäisyytensä kaikkien näkyville.
Like, 2007. 221 s.
Suomentanut: Marja Haapio
Like, 2012. 151 s.
Suomentanut: Kirsi Luoma
Ja mulle nämä aukeaa aina vaan uudestaan, jumaloin miten kirkkaasti Didion kirjoittaa, miten eleettömästi! Aina yhtä jännittävää kuulla muiden mielipide itselle tärkeistä kirjoista. Ei se sitä fiilistä yhtään vähennä, saa vain jotenkin kiihkeämmin tutkimaan MIKÄ se on joka juuri mulle hänen kirjoissaan puhuu? Kiva kun luit ja kirjoitit!
VastaaPoistaAh no se kyllä, Kirjatoukka, on hämmentävää miten tarkkaan voikaan joku suruaan analysoida. Vähän väärä aika ehkä itselle lukea omaa surua käsitellessä, tavallaan, mutta ymmärrän mikä näissä voi olla SE juttu.
PoistaMinä en taida kyetä bloggaamaan näistä. Lukemisesta on jo niin pitkään, ja jotenkin tuntuu, ettei taida olla oikein sanottavaakaan. Ainakaan mitään erikoista. Mutta kyllä kuitenkin pidin, ja nyt jonkin ajan jälkeen tunnelma ja tarkkuus ovat vahvoina mielessä. Sen sijaan en oikein lämmennyt seurapiirinimidroppailulle, vaikka ymmärränkin, että Didion kirjoittaa elämästään ja kokemuksistaan ja kaikenlaiset julkimot kuuluvat siihen. Silti se jotenkin... no, ärsytti.
VastaaPoistaYmmärrän, Suketus. Itse mietin että onko mitään järkeä julkaista tätä kun kaikki muistoni Iltojen sinestä ovat esityksen värittämiä. No, julkaisinpa silti. Nimidroppailu oli sinänsä hassua, että itse ajattelin tätä kuin päiväkirjana ja sellaiseen ei ehkä olisi luontevaa (?) droppailla. Oh well.
PoistaNämä ovat minulle merkityksellisiä kirjoja. Omista läheisten menetyksistä on jo niin kauan, että kirjat eivät koskettaneet enää niin omakohtaisesti, mutta tunnistin hyvin tuon maagisen ajattelun. Sehän on tavallista lapsilla, mutta voi jäädä aikuisellekin selviämiskeinoksi. Tietää, että toinen on poissa, mutta ei halua luopua hänen tavaroistaan, koska silloin ikäänkjuin pettäsii hänet, luovuttaisi ja hän olisi lopullisemmin poissa ... millä hän kävelee, jos nuo kengät hävitetään.
VastaaPoistaIltojen sinessä -kirjasta jäi erityisesti mieleen se intensiivinen sinisyys kannessa.
Maagisen ajattelun ajatuksen tunnistan myös, Marjatta. Itse ehkä käytän sitä tällä hetkellä vähän. Selviytymiskeinona se on onneksi kai aika vaaraton, sinänsä, kunhan ei jää peruuttamattomasti jumiin.
PoistaDidionin kirjat ovat kirjahyllyssäni ja olen ne lukenut jo pariinkin kertaan. Itselleni ne ovat olleet parasta vertaistukea kun läheinen on mennyt yllättäen pois, juuri niin kuin kävi Didionin aviomiehen kohdalla. Olen lukenut myös Joyce Carol Oatesin A widows story (mahtaako olla suomennettu?) mutta se on paljon laajempi teos johon on vaikeampi "pujahtaa" sisään tarvittaessa, surun yllättäessä, kuten näihin Didionin kirjoihin. Tärkeitä kirjoja kaikki!
VastaaPoista